Asumisen muodot rakentuvat yhä uudelleen

Vain rikkaat tulivat etuovesta

Antiikin Kreikassa yläluokan kodeissa oli eteisaula, joka toimi vieraiden odotushuoneena. Keskiajalla Euroopassa sisäänkäynneistä alettiin tehdä entistä vaikuttavampia: kuninkaalliset ja aateliset rakennuttivat linnoihinsa ja kartanoihinsa mahtavia eteishalleja, joissa oli esillä arvokkaita gobeliineja ja maalauksia.

Palvelusväen oli kuitenkin toki käytettävä takaovea. Se johti suoraan kartanon talousosaan, joka toimi muun muassa keittiönä, pyykkitupana ja oluenpanohuoneena. Talousosa saattoi sijaita myös paloturvallisuuden vuoksi päärakennuksestä erillään.

Noin 1500-luvulta alkaen kartanoissa oli nykyajan eteistä vastaava pitkä keskuskäytävä, jonka varrella olivat ovien takana talon eri huoneet. Käytävän päässä oli kartanonherran vastaanottohuone. Käytävän seiniä koristivat kartanonherran esi-isien muotokuvat, jotka muistuttivat vieraita siitä, miten merkittävän suvun jäsenen luo he olivat tulossa audienssille.

Pytty kulki mukana

Normannit keksivät 1000-luvulla rakentaa tarpeiden tekoa varten linnojen seinään ulokkeen, jossa oli reiällä varustettu istuin. Jätökset tippuivat reiästä suoraan alas vallihautaan. Garderobeiksi kutsutuilla vessoilla oli toinenkin tarkoitus: reiän ylle ripustettiin vaatteita, sillä virtsan ammoniakkihöyryjen uskottiin pitävän kankaista täit loitolla.

Keskiajan kuninkailla oli myös erityisiä kannettavia istuimia, joiden sisällä oli potta – näin vessa kulki mukana matkoillakin.

Tavallinen kansa joutui tekemään 1700-luvulle asti tarpeensa ulkosalla, kunnes yöastioista alkoi tulla makuuhuoneiden vakiovaruste. Kaupungeissa ne tyhjennettiin ikkunasta, joskus ohikulkijoiden päällekin. Jos talossa oli niukasti pottia, seinille piirrettiin ristejä karkottamaan pissahätäiset palvelijat – ristin päälle virtsaaminen kun katsottiin pyhäinhäväistykseksi.

1800-luvulla viemäröinnin yleistyttyä vesivessoista tuli suosittuja porvariston parissa, mutta alaluokan oli yhä tyytyminen pihanperän yhteishuusseihin.

Palvelusväki raatoi ”helvetissä”

Antiikin Kreikassa eliitin kodeissa oli erillinen keittiö, joka sijaitsi yleensä kylpyhuoneen vieressä – näin lieden lämpö lämmitti myös kylpijöitä. Tällainen luksus oli silti harvinaista, ja 1600-luvulle asti Euroopassa talonpoikaiskodeissa keittiö, tupa ja makuuhuone olivat yleensä samaa tilaa.

Viktorian ajan Lontoon hienostoalueilla keittiöt sijoitettiin kellareihin, jotta ruoan käryt eivät leviäisi muualle asuntoon. Liesistä hohkaavan lämmön ja savun vuoksi palvelijat alkoivat kutsua hämäriä kellarikeittiöitä ”helvetiksi”.

Erilliset keittiöt yleistyivät vähitellen työläiskodeissakin, ja 1930-luvulla niitä suunniteltiin tieteellisen tarkasti: työtason alle tuli kaappi astioille, ja tutkijat laskivat, että kotiäidin tarvitsi ottaa vain 30 askelta ateriaa valmistaessaan.

Toisen maailmansodan jälkeen keittiöihin saatiin jääkaappi ja pakastin, ja 1990-luvulla keittiö saattoi sulautua jälleen osaksi oleskelutilaa, kun liesituulettimilla päästiin eroon häiritsevistä käryistä.

Entisajan jääkaapista harrastustilaksi

Mesopotamiassa keksittiin yli 4 000 vuotta sitten ensimmäinen ”jääkaaappi” ruoan säilytykseen. Osittain maahan kaivetussa ikkunattomassa kellarissa ruoka ja juoma säilyi pilaantumatta pimeässä, viileässä tilassa. Kellareissa säilytettiin esimerkiksi maissia, suolattua kalaa, savustettua lihaa ja erilaisia säilykkeitä sekä kasviksia ja hedelmiä.

Alunperin kellareihin kuljettiin puisia tikkaita pitkin. Tiilen polttamisen keksimisen myötä 3 500 vuotta sitten esimerkiksi Egyptissä ja Mesopotamiassa voitiin rakentaa korkeampia ja tukevampia taloja, mutta tiilestä valmistetut kellarin raput alkoivat yleistyä vasta Rooman valtakunnassa.

Kun jääkaappi ja pakastin keksittiin, kellareita ei enää tarvittu ruoan säilytykseen, ja niitä alettiin käyttää esimerkiksi pyykkitupana, apukeittiönä tai talon lämmityskeskuksena. Nykyisin kellaritilat on usein jaettu useisiin huoneisiin, ja niitä käytetään esimerkiksi vierashuoneina ja harrastustiloina.

Yhteispedit olivat vaarallisia

Antiikin ajasta asti yläluokalla on ollut varaa nauttia erillisen makuuhuoneen suomasta yksityisyydestä. Keskiajan talonpoikais- ja porvariskodeissa koko talonväki nukkui yhdessä pysyäkseen lämpimänä, kun tulet sammuivat yöllä. Yksityisyydestä ei ollut tietoakaan, ja vauvoilla oli vaarana jäädä puristuksiin aikuisten väliin.

Makuuhuoneet syntyivät vasta, kun myöhäiskeskiajalla opittiin rakentamaan kerrostaloja, joissa oli useampia huoneita. Pikkulapset alkoivat nukkua hoitajiensa kanssa, mutta sekään ei ollut vaaratonta. Vuonna 1664 englantilainen kirjailija John Evelyn kirjoitti päiväkirjaansa:

”Jumala halusi ottaa poikani Richardin. Epäilemme kotiopettajattaren tukahduttaneen hänet kuoliaaksi.”

1800-luvun lopulle asti makuuhuoneet toimivat päivisin oleskelutilana, jossa otettiin vieraatkin vastaan. Vuoteessa synnytettiin, ja perheenjäsenen kuoltua ruumis puettiin hienosti ja asetettiin sänkyyn, jotta surijat saattoivat tulla osoittamaan vainajalle kunnioituksensa.

Kreikkalaisten vino idea

Lähi-idässä kuumat yöt ajoivat tuhansia vuosia sitten ihmiset usein katoille nukkumaan. Mesopotamiassa taloihin tehtiin 3 000 vuotta sitten tasakattoja, joilla talon asukkaat saattoivat nukkua yön viileydessä tähtien alla. Päivisin katolla muun muassa kuivatettiin vaatteita.

Antiikin kreikkalaiset keksivät tehdä taloihin vinot, limittäin ladotuilla savitiilillä verhotut katot, joilta sadevesi pääsi valumaan helposti pois.

Myöhäiskeskiajalla kaupungit kasvoivat ja kävivät ahtaammiksi, jolloin vinojen kattojen alle jäänyttä tilaa alettiin hyödyntää esimerkiksi viljan säilyttämiseen. Ullakot olivat kuitenkin huonon erityksen vuoksi kosteita, ja usein niitä käytettiinkin vain pyykin kuivaamiseen lämpimänä vuodenaikana.

1900-luvulla parempi eristys – esimerkiksi kattojen tiiviimpi alusrakenne – loi ullakoille uusia käyttötarkoituksia. Ullakkoja käytetään nykyisin esimerkiksi asunnon jatkeena asuintilana, ja kattoikkunan avulla niistä voidaan tehdä valoisia makuuhuoneita, jonne näkyy öinen tähtitaivaskin.

Kotitoimistossa oli arvokkuutta

Renessanssin ajan kasvava kauppa loi tarpeen kotitoimistoille. Esimerkiksi italialaisilla ja hollantilaisilla liikemiehillä oli usein kotinsa yksityistiloissa huone, jossa oli pöytä, hyllyjä sekä arkistokaappi asiakirjoille. Liikemiehet suorittivat työhuoneessaan laskutoimituksia helmitauluilla, ja huonetta alettiin nimittää konttoriksi ranskan kielen laskemista tarkoittavan comptoir-sanaa mukaillen.

Englannin Itä-Intian kauppakomppanian perustamisen jälkeen vuonna 1600 toimistotöitä alettiin tehdä yritysten omissa tiloissa. Komppanian kirjurit istuivat riveissä pöytien ääressä yhtiön toimistoissa ja pitivät kirjaa yhtiön laivoista, kauppatavarasta ja liikevaihdosta. Toimiston päälliköllä oli asemansa mukaisesti suurempi, jalopuinen kirjoituspöytä.

Toimistotiloiksi tarkoitettuja rakennuksia alkoi nousta vuosisata myöhemmin. Vuonna 1726 Britannian laivasto avasi hallintorakennuksen Lontoossa, ja kolme vuotta myöhemmin Itä-Intian kauppakomppania seurasi esimerkkiä.