Vanhassa mainoselokuvassa mies sytyttää savukkeen naisen hymyillessä hänen vierellään.
Naisääni laulaa Kent-savukkeista pariskunnan kiertäessä suihkulähdettä.
”Micronite-filtteri vähentää palamisen hajua ja parantaa makua”, mainos lupaa lopuksi.
Se, mitä savukemainoksessa ei kerrottu, oli että Kent-savukkeiden Micronite-filtteri oli valmistettu asbestista. Toisaalta se tuskin olisi sauhuttelijoita huolettanutkaan, sillä 1950-luvulla asbestia pidettiin vaarattomana ihmeaineena.
”Asbesti on täydellinen suoja tulipaloja vastaan, sillä se ei syty eikä johda lämpöä helposti.” Geologi Robert Jones, 1897
Esimerkiksi Johns Manville, yksi maailman suurimmista asbestikattoja valmistavista yrityksistä, mainosti: ”Suojatkaa tekin rakennuksenne maagisella mineraalilla asbestilla.”
Maaperästä louhittava asbesti on hajutonta ja kestää happoja ja yli 2 000 asteen kuumuutta. Sitä käytettiin 1800-luvulta alkaen lukemattomissa tuotteissa kotien liesistä ja leivänpaahtimista sotalaivojen palontorjuntaan ja tekniikan kehittyessä toisen maailmansodan jälkeen sammutustöissä käytettäviin kaasunaamareihin.
Vähitellen lääkärit huomasivat asbestin aiheuttavan syöpää ja hengitysvaikeuksia, mutta teollisuus hukutti tiedon mainostensa alle. Kun totuus asbestista lopulta tunnustettiin 1980-luvulla, miljoonat ihmiset ympäri maailman olivat kuolleet ”asbestimyrkytykseen” eli asbestoosiin.
Asbesti ei syty palamaan edes joutuessaan kosketukseen avotulen kanssa.
Monipuolinen ihmeaine
Monet teollisuusyritykset ansaitsivat 1800-luvulta alkaen omaisuuksia asbestilla. Kemiallisen koostumuksensa ansiosta se on erittäin taipuisaa ja kestää hyvin kulutusta ja valtavaa kuumuutta.
Asbesti on mineraali, jota syntyy maapallon ylimmässä eli kuorikerroksessa. Asbestia on kuutta lajia, mutta asbestiteollisuus suosi erityisesti luonnossa yleisimmin esiintyvää valkoista asbestia eli krysotiilia, koska sillä oli useita käytännöllisiä ominaisuuksia.
Krysotiili sisältää alkuaine piitä, jonka sulamispiste on yli 1 400 astetta, ja sen ansiosta taipuisat ja silkkimäiset krysotiilikuidut kestävät kovaa kuumuutta. Krysotiilia on käytetty erityisesti palontorjuntaan muun muassa katto- ja seinälevyissä ja muissa rakennusmateriaaleissa. Monesti myös sähköjohdot suojattiin asbestilla, jotta mahdollinen oikosulku ei sytyttäisi tulipaloa.
Ruskea asbesti eli amosiitti puolestaan on haponkestävää, eivätkä sen tiiviit kuidut sovi kudontaan, mikä rajoittaa sen käyttökohteita. Sitä on sen sijaan käytetty jauhemaisena esimerkiksi liimoissa, joilla on korjattu lohkeamia. Koska amosiitti ei johda sähköä, sillä on myös eristetty akkujen happosäiliöitä.
Ihmemineraali torjui tulipaloja
Asbestia on jo muinaisina aikoina käytetty saviastioiden vahvistamiseen ja öljylamppujen sydämissä. 400-luvulla eaa. asbestikuituja kudottiin kreikkalaisten sotalaivojen purjeisiin, jotta ne kestäisivät vihollisen tulinuolia.
Keskiajalla piiritettyihin kaupunkeihin singottiin heittokoneilla asbestilla vuorattuja säkkejä, joissa oli kiehuvaa pikeä ja kyteviä hiiliä. Asbestin ansiosta säkit kuljettivat vaarallisen lastinsa kohteeseen asti syttymättä palamaan.
Asbestia alettiin louhia maailmanlaajuisesti 1800-luvulla, kun kuumaa höyryä ja öljyä käyttäviin koneisiin tarvittiin korkeita lämpötiloja kestäviä osia. Höyryjunien ja -laivojen vesiputkia ja kattiloita sekä sotalaivoja alettiin suojata asbestilla.
”Asbesti on täydellinen suoja tulipaloja vastaan, sillä se ei syty eikä johda lämpöä helposti”, kirjoitti brittiläinen geologi Robert Jones ihastuksissaan asbestia ja asbestilajeja käsittelevässä kirjassaan vuonna 1897.
Putkivalmistajat rakastivat asbestia, koska se oli vakaa ja melko edullinen materiaali.
Tekniikan kehittyessä kuumuutta ja kulutusta kestävää asbestia alettiin käyttää niin varhaisten autojen jarrupaloissa kuin silitysrautojen kahvoissa.
”Kylmä kahva – kuuma rauta”, ylpeili yhdysvaltalainen silitysrautavalmistaja Dover Company vuonna 1906.
Edistys kuitenkin tapahtui niiden ihmisten kustannuksella, jotka raatoivat kaivoksissa ympäri maailmaa, myös Suomessa, louhien asbestilohkareita käsin tai dynamiitilla – ja harvalla heistä itsellään oli varaa uusiin ihmetuotteisiin.
Louhoksilla ilma oli täynnä asbestikuituja, jotka tarttuivat työläisten vaatteisiin muodostaen niihin paksun valkoisenharmaan pinnan. Yhdysvalloissa asbestimainareita kutsuttiinkin ”hirmuisiksi lumimiehiksi”.
Lääkärin löytö sivuutettiin
Kaivoksissa asbesti pakattiin säkkeihin, jotka kuljetettiin junilla tai laivoilla tehtaisiin, kuten brittiläiseen Turner Brothers Asbestos Companyyn. Se oli 1900-luvun alussa 20 prosentin markkinaosuudellaan yksi maailman suurimmista asbestialan yrityksistä.
Tehtaissa jopa vain 10-vuotiaat lapset ratkoivat säkit auki ja asbesti lapioitiin kippivaunuihin ja vietiin eteenpäin kudottavaksi esimerkiksi palonsuojaksi sammutustöissä käytettäviin vaatteisiin.
Tehdastyöläiset eivät aavistaneet, millainen vaara kaikkialla leijuvat asbestikuidut olivat – vaikka kreikkalainen maantieteilijä Strabon oli jo 100-luvulla eaa. kirjoittanut asbestia käsittelevien orjien keuhkosairaudesta.
Vuosisatojen kuluessa antiikin aikainen tieto mikroskooppisen pienten ja neulanterävien asbestikuitujen hengittämisen vaaroista oli valitettavasti unohtunut. Kunnes Lontoossa tehtiin karmea havainto.
Charing Cross Hospital -sairaalan lääkäri Hubert Montague Murray teroitti korviaan, kun kuolemansairas asbestityöntekijä aloitti tarinansa.
”Asbestimyrkytys ei ole mikään diagnoosi.” Turner & Newall -yrityksen reaktio korvausvaatimukseen
Taukoamatta yskivä mies kärsi pahasta hengenahdistuksesta. Hän kertoi Murraylle tehneensä asbestitöitä 14 vuotta ja olevansa viimeisenä elossa kymmenen miehen työporukasta. Hänkin kuoli vuotta myöhemmin vuonna 1899 vain 33-vuotiaana.
Ruumiinavauksessa Murray havaitsi järkytyksekseen, että miehen keuhkot olivat täynnä arpia ja asbestikuituja. Tämän vuosien mittaan hengittämät asbestikuidut olivat arpeuttaneet ja jäykistäneet keuhkokudosta niin, että lopulta keuhkot olivat lakanneet kokonaan toimimasta ja mies oli tukehtunut.
Myös Britannian terveysviranomaiset olivat huolissaan. Valtion tehdastarkastajat olivat jo pari vuotta aiemmin maininneet raporteissaan asbestin ”pahanlaatuiset vaikutukset” ja sen ”helposti osoitettavissa olevan” vaaran terveydelle nähtyään asbestityöläisten yskivän veristä limaa.
Viranomaiset asettivat uuden vuosisadan alussa tutkimuskomitean, joka tutustui muun muassa Murrayn ruumiinavauspöytäkirjaan. Se oli kuitenkin turhaa. Murrayn potilaana ollut mies oli maailman ensimmäinen rekisteröity asbestoositapaus, mutta se jäi huomiotta.
Keuhkot jäykistyvät
Kuidut pääsevät elimistöön
Asbestikuidut voivat olla vain 0,01 mikrometrin paksuisia, joten ne kulkeutuvat helposti ilmasta keuhkojen yleensä 3 mikrometrin paksuisiin tiehyeisiin. Ne ärsyttävät kudosta ja aiheuttavat pölykeuhkona tunnettua hengenahdistusta.
Keuhkot arpeutuvat
Kuidut vahingoittavat keuhkokudosta, mikä aiheuttaa arpeutumista eli asbestoosia. Jäykkä arpikudos heikentää verenkiertoa, joten keuhkot eivät enää pysty siirtämään elimistöön tehokkaasti happea ja potilas voi pyörtyä hapenpuutteeseen.
Verinen lima tukehduttaa
Asbestoosi aiheuttaa kuivaa yskää ja painetta rintakehässä. Hengitysteiden vaurioituminen saa myös monet yskimään verista limaa. Asbestoosia ei voi parantaa. Se voi johtaa keuhkosyöpään tai keuhkojen toiminnan pysähtymiseen.
Menestyvä teollisuus tarjosi työpaikkoja
Totuus oli, että raha meni työntekijöiden terveyden edelle, ja poliitikoille oli tärkeää, että asbestiteollisuus tarjosi töitä kymmenilletuhansille briteille. Esimerkiksi Glasgow’ssa Skotlannissa oli peräti 52 tehdasta, joissa valmistettiin asbestikudosta rakennusalalle.
Kanadassa vuosittainen asbestin louhintamäärä nousi 1890-luvulla 50 tonnista 10 000 tonniin vuodessa, ja ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Yhdysvalloissa käytettiin yli 100 000 tonnia asbestia vuosittain lähes kaikessa autonosista pannulappuihin.
Kaivoksia perustettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Euroopan suurimmaksi kasvanut Paakkilan kaivos Tuusniemellä Suomessa aloitti toimintansa 1904, ja vuonna 1915 monet britit lopettivat kullan etsinnän siirtomaassaan Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe) ja perustivatkin sinne asbestikaivoksia.
Vuonna 1920 brittiläinen Alfred Summers julkaisi kirjan asbestista, ”maailman ihmeellisimmästä mineraalista”.
Summersin mukaan ”kauhistuttava määrä ihmisiä”, 2 216, oli kuollut teatteri- ja elokuvapaloissa kymmenen vuoden aikana ympäri maailmaa, mutta jos rakenteissa olisi ollut asbestia, lamppujen ylikuumenemisesta johtuneet onnettomuudet olisi voitu välttää.
Hengenvaarallista asbestia käsiteltiin monin paikoin ilman käsineitä tai maskeja.
”Jos nuo rakennukset olisi suojattu kunnolla, ainakin 75 ellei jopa 95 prosenttia noista ihmisistä olisi pelastunut”, Summers väitti.
Summers ehdotti, että yleisön mielenrauhan vuoksi teattereiden esirippuihin merkittäisiin selkeästi ”Asbestia”. Kirjan esipuheesta kävi ilmi, että hän toimi tiiviisti yhteistyössä asbestiteollisuuden kanssa.
Asbestin ylistyslaulut alkoivat kuitenkin soida epävireisesti, kun siihen liittyviä riskejä tarkasteltiin kylmien lukujen valossa. Yhdysvalloissa työministeriön vuonna 1918 julkaiseman raportin mukaan asbestityöntekijöitä kuoli runsaasti astmaan sekä keuhkojen ja keuhkoputken tulehduksiin.
66 prosentin osuudellaan asbestityöläiset olivat tilaston kärjessä ennen esimerkiksi muurareita ja sementtityöläisiä, jotka myös kärsivät pölykeuhkosta ja muista keuhkosairauksista sementtipölyn takia.
Asbestin vaikutuksia ei kuitenkaan ollut vielä tieteellisesti todistettu, ja vaadittiin nuoren naisen traaginen kuolema, ennen kuin asbestin tappavia vaikutuksia alettiin yleisesti ymmärtää.
Kutoja päätyi köyhäinhautaan
Lääkäri Walter Scott Joss arvasi heti, mistä kiikasti, kun manchesterilainen Nellie Kershaw saapui hänen vastaanotolleen vuonna 1922.
Hengenahdistusta ja yskää valittanut 31-vuotias nainen kertoi aloittaneensa työt kaupungin asbestiteollisuudessa 14-vuotiaana. Joss oli nähnyt valtavasti vastaavia tapauksia ja päätyi nopeasti diagnoosiin: asbestimyrkytys.
Kuolemansairas Kershaw jätti työnsä asbestikutojana ja haki korvauksia työnantajaltaan, silloin maailman johtavalta asbestijättiläiseltä Turner & Newallilta, entiseltä Turner Brothers Asbestos Companylta. Kun Kershaw ei enää voinut olla ansiotyössä, hänen perheensä näki nälkää.
”Olen nyt ollut kotona yhdeksän viikkoa enkä ole saanut penniäkään”, Kershaw valitti kirjeessään Turner & Newallille, mutta vastausta ei koskaan tullut.
”Asbestimyrkytys ei ole mikään diagnoosi”, yritys puolustautui, kun Britannian kansallinen sairausvakuutuslaitos tarttui Kershaw’n tapaukseen ja vaati hänelle korvauksia.
Yrityksen juristit vastustivat kiven kovaan maksuja Kershaw’lle.
”Jos yritys tunnustaisi vastuun tästä asiasta, se olisi ennakkotapaus. Jos mitään maksetaan, korvaushakemuksia tulee väistämättä lisää”, varoiteltiin Turner & Newallin sisäisessä muistiossa.
”Pian emme enää nähneet salin toista päätä ja kelloa seinällä.” Työntekijöiden kuvaus asbestin pöllyämisestä tehdassalissa
Yritys onnistui venyttämään asian käsittelyä, kunnes Kershaw kuoli vuonna 1924. Hänet haudattiin nimettömänä köyhäinhautaan – samaan aikaan Turner & Newallin arvoksi arvioitiin 2,5 miljoonaa puntaa eli yli 134 miljoonaa nykyeuroa.
Tapaus ei kuitenkaan unohtunut. Kershaw’n keuhkokudosta ruumiinavauksen yhteydessä mikroskoopilla tutkinut lääkäri William Cooke oli nähnyt ensimmäisenä, miten asbestikuidut olivat arpeuttaneet keuhkot kauttaaltaan.
”Keuhkoissa oli asbestista peräisin olevia mineraalipartikkeleita, jotka olivat epäilyksettä pääasiallinen syy keuhkojen fibroosiin (arpeutumiseen) ja siten kuolemaan”, Cooke totesi.
Cooke kirjoitti löydöstään useita artikkeleita arvostettuun British Medical Journal -lääkärilehteen. Niissä vilahteli lääkäreiden aiemmin tuntemattomalle sairaudelle antama nimi: pulmonaalinen eli keuhkojen asbestoosi.
Se tarkoitti tilaa, jossa keuhkojen terve kudos oli neulanterävien asbestikuitujen vahingoittamana korvautunut arpikudoksella.
Ozin ihmemaassa satoi asbestia
Artikkelit herättivät huomiota lääkäripiireissä ja innoittivat moniin tutkimuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa havaittiin, että jo yhdeksän kuukauden työ asbestipölyssä saattoi johtaa asbestoosin kehittymiseen.
Vuonna 1931 Britanniassa astui voimaan laki, jonka mukaan asbestiyritysten piti esimerkiksi ilmanvaihdon avulla ”torjua asbestipölyn joutumista ilmaan kaikissa tiloissa, joissa ihmiset työskentelevät”.
Vaatimusta kierrettiin lisäämällä asbestiin hieman vettä sitomaan pölyä, eikä se sitä paitsi koskenut rakennusalaa, laivanrakentamista eikä sementtitehtaita, jotka käyttivät asbestia tulenkestävän sementin valmistamiseen.
Työntekijöille ei myöskään annettu hengityssuojaimia. Harva tosin edes kaipasi sellaista, sillä he olivat nielleet asbestivalmistajien propagandan eivätkä pelänneet pölykeuhkoa. Joskus työntekijät jopa huvittelivat heittelemällä toisiaan kevyillä asbestitupoilla.
”Sehän oli kuin lunta”, muisteli eräs työntekijä myöhemmin.
Samoin ajattelivat monet muutkin, ja asbestia myytiinkin varsinkin Yhdysvalloissa joulukoristeeksi ja ripoteltiin esimerkiksi Judy Garlandin ja muiden näyttelijöiden päälle lumena vuoden 1939 elokuvassa Ihmemaa Oz.
Luminen kohtaus elokuvassa Ihmemaa Oz tehtiin asbestipölyllä.
Asbestin suosiota lisäsi entisestään sen uusi käyttötapa: 1930-luvulla asbestia alettiin levittää talojen seiniin helposti ruiskuttamalla eikä enää asbestikudosta liimaamalla.
Toisen maailmansodan aikana myös Yhdysvaltojen ja Britannian sotalaivojen paloturvallisuutta parannettiin ruiskuttamalla niiden seinät, katot ja rungot asbestilla. Myös panssarivaunuissa, sukellusveneissä ja lentokoneissa käytettiin asbestia.
Skotlantilaisen John Brown & Companyn telakan työntekijät olivat kuitenkin kuulleet asbestipölyn haitoista ja vaativat vuonna 1942 palkanlisää työskentelemisestä asbestinruiskutuksen lähellä. Vaatimus torjuttiin.
”Kaikki tämä pölystä nostettu melu on pitkälti perusteetonta”, totesi johto.
Tehdassaleissa vaara oli kuitenkin todellinen. ”Asbesti tuli säkeissä, jotka ratkottiin auki, ja sitten se kaikki velloi vapaasti eikä pölyn takia nähnyt mitään”, kuvaili eräs työntekijä.
”Pian emme enää nähneet salin toista päätä ja kelloa seinällä”, muisteli toinen.
Kyse oli kuitenkin elannon hankkimisesta perheelle, joten lopulta työntekijöiden oli yleensä vain hyväksyttävä olosuhteet.
Löysä suhtautuminen asbestiin kostautui, ja sodan jälkeen lääkäreiden odotushuoneet alkoivat olla täynnä hengenahdistuksesta kärsiviä ihmisiä. Potilaita tuli niin asbestityöläisten kuin sotilaidenkin riveistä.
Tapaukset vahvistivat sen, mitä jotkut lääkärit olivat jo pitkään pelänneet: asbesti aiheutti syöpää.
Asbestista tehtiin lukemattomia tuotteita
Lieden myrkyllinen hehku
1930-luvulla käytettiin öljyliesiä, joiden sydänlangassa oli asbestia. Asbestin ansiosta öljyllä kyllästetty sydänlanka paloi hitaasti ja hallitusti, mikä helpotti ruuanlaittoa.
Asbestia haavoihin
Toisen maailmansodan jälkeen vahvoja ja joustavia asbestikuituja käytettiin tikkilangassa, jolla lääkärit ompelivat kiinni haavoja myös muun muassa keuhkojen leikkausten jälkeen.
Sileää nopeasti
Sotien jälkeen mainokset lupasivat silittämisen nopeutuvan, jos silityslaudan päällisessä olisi asbestia: se jakaisi lämmön tasaisesti ja nopeuttaisi vaatteiden siliämistä.
Liekehtimätön leivänpaahdin
1950–1970-luvuilla leivänpaahtimissa käytettiin runsaasti asbestia, kun tulenkestävällä ja sähköä eristävällä asbestilla vuorattiin johtimet ja koko paahtimen sisäpuoli.
Kuumenematon kuivaaja
Kun 1970-luvulla halusi kuivata tukkansa nopeasti, riskinä oli saada kuivaajasta muutakin kuin lämmintä ilmaa. Esimerkiksi Gilletten kuivaajissa oli ylikuumenemisen varalta asbestieristys.
Vaarallisia värikyniä
Vuonna 2018 kävi ilmi, että asbestikuitua käytettiin sideaineena lasten kasvomaaleissa ja värikynissä. Nykyisin Toys’R’Us on poistanut asbestista epäillyt tuotteet valikoimastaan.
Yritykset vaikenivat totuudesta
Brittiläinen lääkäri Edward Merewether oli yksi niistä, jotka pyrkivät innokkaimmin paljastamaan asbestin vaarallisuuden. Hän tutki asbestityöntekijöitä ja havaitsi, että joka neljäs heistä kärsi asbestoosista – ja näistä 13 prosentille kehittyi keuhkosyöpä.
Myös sotaveteraaneilla oli asbestoosin oireita. Jopa alle 30-vuotiailla saattoi olla vaikeuksia kävellä sataakaan metriä hengästymättä, ja lääkärit Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa hätkähtivät, kun asbestin sairastuttamien veteraanien keuhkokuvissa näkyi merkkejä syövästä.
Asbestin ja syövän välinen yhteys ei kuitenkaan asbestiteollisuutta hetkauttanut. Päinvastoin asbestin maailmanlaajuinen tuotanto kaksinkertaistui toisen maailmansodan jälkeen miljoonaan tonniin.
Asbestia käytettiin niin kotien ja yritysten maaleissa ja laminaattilattioissa kuin kylmän sodan alkuvaiheessa suurvaltapoliittisesti merkittävien rakettien ja ydinvoimaloiden rakennusosissa ja tiivisteissä rautaesiripun molemmin puolin.
”Tuskinpa on sellaista ihmiskunnan elämänaluetta, jossa JM-tuotteilla ei olisi merkitystä”, ylpeili asbestiyritys Johns Manville vuosikertomuksessaan vuonna 1948.
Yrityksessä asbestin vaaroista tiedettiin kyllä. Lääkäri Kenneth Smith oli vuotta aiemmin varoittanut Johns Manvillea havaittuaan asbestoosia seitsemällä työntekijällä. Smith oli kuitenkin ehdottanut, että havainto pidettäisiin salassa.
”Niin kauan kuin henkilö ei ole vammautunut, ei hänelle tarvitse kertoa hänen tilastaan, jotta hän voi elää ja työskennellä rauhassa ja yritys voi hyötyä hänen monivuotisesta kokemuksestaan”, totesi Smith.
Asbestinarulla eristettiin esimerkiksi kattiloita ja lämpölaitteita, jotta ei syttyisi tulipaloja.
Pari vuotta myöhemmin Smith oli Johns Manvillen lääketieteellisen osaston johtaja.
Teollisuus teki usein yhteistyötä lääkäreiden kanssa. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen asbestieristeyritys Owens-Illinois’n lääkärit altistivat marsuja asbestipölylle todistaakseen, että asbesti oli täysin vaaratonta. Marsujen keuhkoja tutkittaessa huomattiin kuitenkin, että tulos oli päinvastainen.
”Löysimme kiistattomia merkkejä asbestoosista”, lääkärit totesivat kahden vuoden kuluttua. Tuloksia ei julkistettu, vaan Owens-Illinois jatkoi tuotantoa entiseen malliin.
Tietämys asbestin ja syövän yhteydestä levisi silti vähitellen, ja vuonna 1949 Johns Manvillen kanadalaisten kaivosten viisituhatta työntekijää sai tarpeekseen työoloistaan ja meni lakkoon. Ironista kyllä, yksi lakkoilevista kaivoskaupungeista oli päätuotteensa mukaan nimeltään Asbestos.
Lähes koko Kanadan asbestiteollisuus seisahtui. Yritykset menettivät miljoonia dollareita, kunnes työntekijät viiden kuukauden kuluttua antoivat periksi. Moni lakkoilleista ei kuitenkaan saanut enää työtään takaisin.
Asbestiteollisuudelle ilmaantui lisää ongelmia. 1950-luvulla eteläafrikkalainen lääkäri Christopher Wagner esitti ensimmäisenä asbestin ja harvinaisen keuhkopussin syövän liittyvän toisiinsa.
Wagner oli havainnut keuhkopussin syöpää ei vain asbestityöläisten vaan myös asbestikaivoksen läheisyydessä asuvien keskuudessa. Havaintonsa julkistettuaan Wagner sai useita nimettömiä tappouhkauksia ja pakeni Britanniaan.
Johns Manville -yritys valmisti muun muassa asbestikattoja.
Asbesti kaatoi alansa merkkimiehen
Vasta 21-vuotias yhdysvaltalainen Henry Ward Johns perusti yhden maailman suurimmista asbestiyrityksistä. Rahaa alkoi tulla ovista ja ikkunoista, mutta hän sai tuta myös asian kääntöpuolen.
Yrittäjä Henry Ward Johns perusti vuonna 1858 New Yorkissa asbestikattoja valmistavan yrityksen. Sen fuusioiduttua vuonna 1901 Manville Covering Companyn kanssa syntyi yksi maailman johtavista asbestin tuottajista, Johns Manville. Kukoistava yritys muun muassa omisti maailman suurimman asbestikaivoksen, Kanadassa sijaitsevan Jeffreyn kaivoksen.
Henry Ward Johns ei kuitenkaan nähnyt edes fuusiota. Oltuaan vuosikymmeniä tekemisissä asbestin kanssa hän kuoli vuonna 1898. Kuolinsyy oli ”dust phthisis pneumonitis” eli ”pölyn aiheuttama keuhkojen riutuma ja tulehdus” – oletettavasti siis asbestoosi.
Perustajan kuolema ammattitautiin ei muuttanut yrityksen suuntaa. Vasta 1970-luvulla yleistyneet oikeustapaukset saivat sen ajattelemaan asbestin vaaroja – lähinnä siksi, että ne heikensivät yrityksen imagoa ja taloudellista tulosta.
”Luovumme asbestista sinä päivänä, kun se ei enää ole meille hyvää liiketoimintaa”, sanoi johtaja vuonna 1980. Johns Manville myi viimeisen asbestitehtaansa vuonna 1985.
Korvaushakemuksia alkoi tulvia
Myös yhdysvaltalainen lääkäri Irving Selikoff osoitti tutkimusten ja haastattelujen perusteella kaikkien, jotka altistuivat mitenkään asbestille, olevan vaarassa. Esimerkiksi asbestityöläisten puolisoillekin saattoi kehittyä asbestoosi.
”Vaimohan ravisteli vaatteeni joka ilta ennen kuin ryhtyi pesemään niitä”, kertoi eräskin skotlantilainen asbestityöläinen.
Johns Manvillen lääketieteellisen osaston johtaja Kenneth Smith syytti lääkärikonferenssissa Selikoffia kunnianhimoiseksi pyrkyriksi, joka yritti ”häikäilemättömästi hyötyä asbestiteollisuuden kustannuksella”.
Asbestitekstiilien tuottajien yhteenliittymä ATI (Asbestos Textile Institute) pyysi kirjeitse Selikoffia olemaan puhumatta lehdistölle, jottei syntyisi ”vahingollisia ja harhaanjohtavia uutisia”, mutta Selikoff ei vaiennut.
Ala itse vakuutti yhä asbestin olevan vaaratonta ja jatkoi sen käyttöä. Kärsijöinä olivat viattomat kansalaiset.
Esimerkiksi tuoreet vanhemmat tuskin aavistivat 1960- ja 1970-luvulla taputtelevansa vauvojensa peppuun asbestia käyttäessään Johnson & Johnsonin talkkia.
1960-luvulla esimerkiksi patjoihin ommeltiin palonsuojaksi asbestia.
Tilanne alkoi kuitenkin muuttua vuonna 1969, kun 30 vuotta asbestiteollisuudessa työskennellyt Clarence Borel sairastui keuhkopussin syöpään.
Borelin mukaan hänen työnantajiensa olisi pitänyt varoittaa häntä, ja hän vaati korvauksia muun muassa asbestiyritys Johns Manvillelta. Jos Borel voittaisi tapauksen, se ravisuttaisi koko alaa.
Voiton sai kuitenkin syöpä. Borel menehtyi, mutta vuonna 1971 oikeus myönsi hänen leskelleen 80 000 dollarin korvaukset. Ratkaisu johti noin sataantuhanteen korvaushakemukseen yksin Yhdysvalloissa, ja vastaavia oikeuden päätöksiä saatiin muun muassa Japanissa, Italiassa, Tanskassa, Belgiassa ja Kanadassa.
Johns Manville maksoi joka kuukausi juristeille kaksi miljoonaa dollaria yli 16 000 oikeustapauksen tiimoilta, kunnes yritys päätyi konkurssiin 1980-luvun puolivälissä. Owens-Illinois maksoi yli viisi miljardia dollaria korvauksia noin 400 000 hakijalle.
Suomessa Paakkilan kaivos lopetti toimintansa vuonna 1975. Vuoteen 1991 ulottuneessa kaivoksen työntekijöiden tutkimuksessa keuhkosyövän esiintyvyys miehillä oli 2,9-kertainen saman alueen koko väestöön nähden.
Asbestin käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1993, ja se on nykyisin kiellettyä koko EU:ssa. Maailmassa kuolee silti arvioiden mukaan yhä joka viides minuutti joku, joka on joskus – jopa 50 vuotta aiemmin – tehnyt asbestityötä.
Yhdysvalloissa, Venäjällä, Kanadassa ja Kiinassa asbestia saa yhä käyttää. WHO arvioi, että vuosittain kuolee 90 000 ihmistä altistuttuaan asbestille – mineraalille, jota joskus ylistettiin ihmeenä.