Baaritiskin ympärillä tungeksi janoisia asiakkaita. Ne, jotka eivät mahtuneet tiskin ääreen, huusivat ja kiroilivat yrittäessään tilata vielä yhden lasillisen ennen sulkemisaikaa.
”Tilanne oli vastenmielinen, ja kesti pitkään ennen kuin totuin siihen. Tupaten täydessä baarissa haisi viina, hiki ja väljähtynyt viini ja kerran vielä pahempikin, kun muuan miekkonen virtsasi baaritiskiä vasten, koska ei halunnut menettää paikkaansa jonossa.”
Näin australialainen ravintolatyöntekijä Catherine Edmonds muisteli työtään sydneyläisessä pubissa 1920-luvulla.
Pubi täyttyi joka ilta janoisista miehistä, jotka seisoivat tiskillä vieri vieressä ja yrittivät kumota kurkkuunsa mahdollisimman monta lasillista ennen kuin pubi sulkeutui kello 18.
Ironista kyllä, Australian kaoottinen juomakulttuuri johtui laista, jonka tavoite oli ollut päinvastainen: hillitä maan alkoholinkulutusta.
Tiukan anniskelulain takana oli naisten raittiusjärjestö The Woman’s Christian Temperance Union (WCTU), joka ajoi alkoholin kieltolakia Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
Järjestön syvästi uskonnolliset naiset puhuivat raittiuden ja kristillisten arvojen puolesta, eikä alkoholinkäyttö heidän mielestään kuulunut niihin.
Ensimmäinen maailmansota antoi WCTU:n toiminnalle lisäpontta, sillä järjestön mukaan raittius oli kansalaisvelvollisuus.
Vuosina 1915–1916 peräti 160 000 uusiseelantilaista allekirjoitti vetoomuksen lakimuutoksesta, jonka nojalla kapakoiden ja hotellien sulkemisaikaa aikaistettaisiin kello 23:sta.
WCTU:n naiset taistelivat vuosikymmenien ajan alkoholin kieltolain puolesta.
Ryypiskely riistäytyi käsistä
Raittiusjärjestöt uskoivat, että uuden lain seurauksena miehet tyytyisivät nauttimaan oluen tai pari ennen kuin kapakat sulkeutuisivat kello 18 ja menisivät sitten kiltisti kotiinsa tappelematta ja juomatta palkkarahojaan.
Julkisen painostuksen seurauksena Etelä-Australia hyväksyi vuonna 1915 ensimmäisenä Australian osavaltiona uuden lain, jonka nojalla kaikki anniskelupaikat joutuivat sulkemaan ovensa jo kuudelta illalla.
Muut osavaltiot noudattivat Etelä-Australian esimerkkiä, ja pian vastaavanlainen laki hyväksyttiin myös Uudessa-Seelannissa.
Lakien vaikutus oli kuitenkin aivan päinvastainen kuin raittiusjärjestöt olivat toivoneet.
Päästyään töistä viideltä miehet ryntäsivät suoraan lähimpään kapakkaan. Siellä he ryyppäsivät kuin viimeistä päivää, kunnes baari kuudelta sulkeutui ja oli aika hoiperrella kotiin.
Australialainen toimittaja John Larkin kuvasi menoa eräässä pubissa:
”Lattialla oli nilkkoihin asti ulottuva kerros läikkyneen oluen kastelemia tupakantumppeja. Kuolaavat, janoiset miehet lähes kiipeilivät toistensa yli ja tilasivat 15 olutta kerralla juotavaksi viimeisten epätoivoisten minuuttien aikana.”
Monien tuon ajan kokeneiden mukaan Australian kapakoissa vallitsikin eläimellinen meno viimeisten tilausten ja sulkemisajan lähestyessä.
Brittiläinen toimittaja Walter Pollock oli tottunut kotimaassaan toisenlaiseen juomakulttuuriin, ja hän kuvaili australialaisten outoja juomatapoja:
”Australialaiset eivät juo. He kaatavat viinaa kurkkuunsa koko ajan kelloa tuijottaen.”
Pitkän baaritiskin ääreen mahtui paljon asiakkaita, ja laatoitetut lattiat ja seinät oli helppo huuhdella puhtaaksi.
Anniskelulaki piti pintansa pitkään
Australian ja Uuden-Seelannin tiukka alkoholilainsäädäntö muutti juomatapojen lisäksi baarien ja pubien sisustusta.
Kapakoihin piti rakentaa entistä pitempiä baaritiskejä, jotta niissä ehdittäisiin palvella mahdollisimman monia janoisia asiakkaita lyhyessä ajassa.
Baareista kaadettiin seiniä, jotta niihin mahtuisi mahdollisimman paljon ihmisiä, ja kaikki ”ylimääräinen”, kuten tuolit, baarijakkarat ja biljardipöydät, vietiin varastoon.
Lisäksi moni kapakoitsija laatoitti baarinsa lattian ja seinät, jotta ne olisi helppo huuhdella puhtaaksi oksennuksesta, oluesta, virtsasta ja muusta liasta.
Aivan kuten 1920-luvun Yhdysvalloissa, tiukat anniskelulait synnyttivät Australiaan ja Uuteen-Seelantiin runsaasti salakapakoita, joissa viina virtasi niin pitkään kuin asiakkaita vain riitti.
Tämän seurauksena alkoholin kokonaiskulutus ei suinkaan laskenut uuden lain johdosta, kuten moni oli kuvitellut.
Vastustuksesta ja uudistuspaineista huolimatta australialaiset pitivät kiinni tiukoista anniskelulaeistaan.
Tasmaniassa kapakoiden aukioloaikaa tosin jatkettiin vuonna 1937 kello 22:een, mutta useimmissa muissa osavaltioissa sekä Uudessa-Seelannissa tiukat anniskeluajat jatkuivat 1960-luvulle asti.
Australiassa yritettiin lieventää anniskelulakia ennen Melbournen olympialaisia vuonna 1956, jotta kisavieraat eivät olisi joutuneet näkemään illansuussa kaduille vyöryviä humalaisten joukkoja.
Ehdotus kuitenkin hylättiin. Etelä-Australian osavaltio ja Uusi-Seelanti kumosivat viimeisinä tiukan anniskelulain syksyllä 1967.