Jokainen ääni porraskäytävästä sai 20-vuotiaan Lisan lähes luhistumaan. Nuori nainen säpsähteli kulkiessaan slummikorttelissa, sillä hän oli matkalla tekemään rikosta.
Lopulta Lisa löysi ovesta etsimänsä nimen – saman, joka oli kirjoitettu hänen kädessään puristamaan lappuun – ja soitti ovikelloa. Iäkäs nainen avasi oven. Asunnon keittiössä nainen komensi Lisaa riisuuntumaan ja asettumaan pöydälle selälleen jalat harallaan. Nainen imi pesuvadista ruiskuun saippuavettä ja ruiskutti sitä Lisan sisään.
”Maksoin 250 kruunua ja makasin sen jälkeen lattialla.” Lisa, joka teetti abortin puoskarilla vuonna 1964.
”Maksoin 250 kruunua ja makasin sen jälkeen lattialla”, Lisa muisteli myöhemmin.
Nuori nainen oli juuri teettänyt abortin puoskarilla, ja siihen oli käytetty ajan yleisintä menetelmää: saippuavesiruisketta. Nainen lähetti Lisan kotiin. Seuraavina päivinä Lisalle nousi korkea kuume ja hänellä oli runsasta verenvuotoa. Saippuavesimenetelmän tiedettiin aiheuttavan komplikaatioita, mutta vuonna 1964, jolloin abortti tehtiin, Lisalla ei juuri ollut muuta vaihtoehtoa.
Raskauden keskeyttäminen oli laitonta, mikäli raskaus ei johtunut esimerkiksi insestistä. Miljoonien muiden naisten tavoin Lisan oli pakko turvautua epätoivoisiin keinoihin ollakseen menettämättä työpaikkaansa tai joutumatta hyljityksi aviottoman lapsen takia.
Kouristelu ja kivut ajoivat Lisan lopulta sairaalaan. Laiton abortti oli mennyt pahasti vikaan.
Usein käytetty menetelmä oli fenolia sisältävän saippuan ruiskuttaminen kohtuun. Fenoli on syövyttävää, ja se voi tappaa sikiön.
Tanskalaissalva lähdetti sikiön
Ennen Lisan kohtalokasta käyntiä enkelintekijällä taistelua vapaan aborttioikeuden puolesta oli käyty jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi Suomessa naiset olivat saaneet vuonna 1906 äänioikeuden mutta eivät aborttioikeutta. Venäjällä abortti laillistettiin jo vuonna 1920.
Kommunisteille suuret lapsilaumat merkitsivät naisten alistamista. Abortilla voitiin saada syntyvyys kuriin niin, että suuren lapsiluvun tuottama taloudellinen taakka keveni. Venäjän esimerkki herätti myös Länsi-Euroopassa keskustelun abortista ja vapaaehtoisesta äitiydestä.
”Äitiys ei voi olla vapaaehtoista, jos raskaudenkeskeytyksiä ei laillisteta tapauksissa, joissa lapsi on ei-toivottu”, totesi tanskalainen Marie Nielsen, joka vuonna 1925 perusti Työläisnaisten valistusyhdistyksen.
Yhdistys teki yhteistyötä muun muassa Englannin ja Ruotsin uudistusliikkeiden kanssa ehkäisy- ja seksuaalivalistuksen lisäämiseksi kouluissa, mikä herätti vastustusta. Abortin ja ehkäisyn kaltaisia aiheita pidettiin siveettöminä ja niiden ajateltiin herättävän epäpuhtaita ajatuksia.
Kommunistit laillistivat vuonna 1920 abortin Venäjällä ja neuvoivat naisia kääntymään lääkärin puoleen puoskareiden sijaan. Tämä juliste vuodelta 1925 valistaa siitä, kuinka hullusti saattoi käydä.
Myös kirkko vastusti aborttia. Alkiota pidettiin elävänä siittämisestä asti. Abortin katsottiin rikkovan Raamatun viidettä käskyä ”älä tapa” ja olevan synti Jumalan luomistyötä vastaan.
Yksittäiset lääkärit puolustivat aborttioikeutta. Vapaamielinen tanskalainen Jonathan Leunbach saavutti kansainvälistä kuuluisuutta ”salvallaan”, joka oli sekoitus vettä ja desinfioivaa karbolisaippuaa ja jonka hän oli kehittänyt saksalaisen apteekkarin esikuvan pohjalta. Reseptiä jaettiin vaivihkaa naisille, jotka pystyivät valmistamaan salvaa itse ja ruiskuttamaan sitä kohtuun apteekista saatavalla ruiskulla.
Saippua tappoi sikiön mutta käsittely saattoi aiheuttaa tulehduksen, verenvuotoa ja korkean kuumeen. Raskaaksi tulleet kokeilivat keinoa silti etenkin silloin, kun lapsia oli jo paljon. Naiset kotimaasta ja ulkomailta pommittivat lääkäriä avunpyyntökirjeillä.
Keskiaikana raskaus yritettiin usein saada keskeytymään juomalla yrttiseoksia.
Lääkärit vastustivat aborttia
Oikeus aborttiin riippui ajan yhteisön käsityksestä elämästä eli esimerkiksi siitä, oliko alkiolla sielu. 1800-luvun lääkärit katsoivat elämän alkavan siittämisestä, ja abortti kiellettiin kokonaan.
Antiikin aikana aborttia käytettiin laajalti niin kauan kuin raskaus ei vielä ollut näkyvissä eli ennen 18. raskausviikkoa. Pääteltiin, että jos naisen mahassa ei tuntunut vielä liikettä, sikiö ei ollut vielä hengissä. Yksi tapa keskeyttää raskaus oli nauttia tuoksuruutarohtoa.
Antiikin logiikkaa noudatettiin vielä kristinuskon aikanakin. 1200-luvulla kristityt filosofit, kuten Tuomas Akvinolainen, pitivät sikiötä sieluttomana kuin eläintä, minkä vuoksi sen tappamisesta ei voitu rangaista.
Kun 1800-luvulla tulivat käyttöön mikroskoopit, oli mahdollista osoittaa, että alkion solut olivat eläviä jo hyvin varhain. Pian suhtautuminen aborttiin muuttuikin täysin. Länsimaissa sitä alettiin pitää tappona.
Moni lääkäri kannatti aborttien kieltämistä, koska raskaana olevia haluttiin suojella epäinhimillisissä ja hengenvaarallisissa oloissa tehdyiltä keskeytyksiltä. Raskaana olevat esimerkiksi joivat keskenmenon aiheuttavia seoksia tai puoskarin ronkkiminen aiheutti heille synnytinelinten tulehduksia.
Abortti saattoi maksaa hengen
Abortin teettäminen tai tekeminen oli edelleen rikos. Britanniassa siitä saattoi saada elinkautisen, Tanskassa enintään kaksi vuotta vankeutta. Leunbach ei ollut aiemmin ollut abortin kannattaja mutta antoi nyt periksi naisten pyynnöille. Hän ehti keskeyttää kolmesataa aborttia ennen kuin hän vuonna 1936 sai kolmen kuukauden vankeustuomion.
”Autoin tapauksissa, joissa se oli mahdollista. Omista päätöksistään on kärsittävä seuraukset, ja olen siihen valmis!” totesi Leunbach, kun hänet vangittiin.
Leunbachin maksimirangaistukseen verrattuna lievä tuomio sai tanskalaispoliitikot muuttamaan mielipidettään. Vuonna 1937 tanskalaisnaiset kuuluivat länsimaissa ensimmäisiin, joilla oli oikeus lääkärin suorittamaan aborttiin. Vapaasta aborttioikeudesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä lupa keskeytykseen myönnettiin esimerkiksi vain, jos raskaus vaaransi naisen hengen.
Tanskalaisnaiset tukivat lääkäri Jonathan Leunbachia (keskellä) vankilan edessä, kun tämä oli vuonna 1936 kärsinyt tuomionsa. Lastenvaunuissa luki ”toivottu lapsi”.
Ruotsi sai vastaavan aborttilain vuotta myöhemmin. Norjan suurkäräjien piti käsitellä lakiehdotusta 9. huhtikuuta 1940. Samana päivänä natsi-Saksa kuitenkin miehitti maan, ja Saksassa abortista saattoi saada jopa kymmenen vuoden vankeustuomion, joten Norjassa asia ei edennyt vuosiin. Suomessa vuoden 1950 aborttilaki salli keskeytyksen muun muassa insestin tai äidin hengen vaarantumisen vuoksi.
Toisen maailmansodan aikana naiset valtasivat työpaikat, mutta aborttioikeutta heille ei heille silti suotu. Vuonna 1942 yhdysvaltalaisen Ladies’ Home Journalin mukaan naisten jopa tulisi synnyttää ”paljon lapsia” korvatakseen sodassa menetetyt ihmishenget.
Ranskalainen Marie-Louise Giraud mestattiin giljotiinilla tuomittuna 27 raskaudenkeskeytyksestä.
Natsimielisessä Vichyssä Ranskassa aborttia pidettiin lähes maanpetoksena, joka vei maalta tulevia sotilaita. Tästä syystä palvelijatar Marie-Louise Giraud teloitettiin vuonna 1942 giljotiinilla 27:stä saippuavedellä tehdystä keskeytyksestä.
Sodan jälkeen Leunbach jatkoi naisten ja tyttöjen auttamista klinikallaan mutta laillisin keinoin. Hän auttoi näitä hankkimaan sopivan pessaarin ja opetti, miten sitä käytetään.
Pessaari oli keksitty jo 1800-luvun lopulla, mutta sen käyttöä rajoittivat useat lait. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli laitonta lähettää tai tuoda maahan pessaareita tai kertoa niiden käytöstä. Vasta vuonna 1936 käyty oikeusjuttu ”Yhdysvallat vs. paketti japanilaisia pessaareja” teki ehkäisykeinosta laillisen.
”Kun näen, miten naiset tietämättömyyttään vahingoittavat itseään, minun on tehtävä jotain näiden onnettomuuksien ehkäisemiseksi.” Tanskalainen lääkäri Jonathan Leunbach, joka teki laittomia abortteja.
Pohjoismaissa käytiin lehtien lukijapalstoilla ja ammattilaisten parissa kiivasta keskustelua abortista ja ehkäisystä. Niiden vastustajat pelkäsivät, että kun ei-toivottu raskaus ei olisi enää vaarana, naisista tulisi kevytkenkäisiä. Sosiologian professori Knud Asbjørn Wieth-Knudsen kritisoi vuonna 1951 ”alkukantaista promiskuiteettia” väitöksessään ”Raskauslaki sekä sikiön- ja lapsenmurhat”.
Leunbach puolusti kantaansa esitelmissä ja artikkeleissa: ”Kun näen, miten naiset tietämättömyyttään vahingoittavat itseään, minun on tehtävä jotain näiden onnettomuuksien ehkäisemiseksi.”
Kun Yhdysvalloissa ei ollut mahdollisuutta tarjota laillisia keskeytyksiä, muun muassa musta aktivistilääkäri Edgar Keemer käytti salaa Leunbachin ”salvaa”, kun raskaana ollut potilas anoi kyynelehtien häneltä apua.
Keemerin mukaan toimenpide vei vain kymmenen minuuttia ja sikiö tuli ulos 18 tunnissa. Keemer oli alun perin vastustanut keskeytyksiä, mutta hänen mielipiteensä muuttui, kun hänen torjumansa naimaton raskaana ollut nainen oli tehnyt itsemurhan.
Yhteiskunta tuomitsi aviottomat odottajat
Useimmiten aborttia halusivat naiset, jotka olivat tulleet raskaaksi avioliiton ulkopuolella. ”Lehtolapsen” synnyttäminen ei ollut vain äärettömän häpeällistä, vaan sillä oli monia muitakin vakavia seurauksia. Raskaaksi tullut saattoi menettää työ- tai opiskelupaikkansa, kun kasvava maha ei ollut enää piilotettavissa.
Moni joutui perheensä hylkäämäksi tai lähetettiin uskonnolliselle synnytysklinikalle. Sellainen oli esimerkiksi Birdhurst Lodge Lontoon lähellä.
”Odotan lasta, ja nyt mieheni on jättänyt minut”, kirjoitti eräs onneton nainen ystävälleen 1950-luvulla ennen lähtöään Birdhurst Lodgeen.
”Istuin pitkään paikoillani ja varmistin, ettei sukkapuikko mennyt kuin kaksi senttiä kohdun sisälle.” Nimetön tanskalaisnainen, joka teki itselleen abortin 1940-luvulla.
Ajatus yhdestä uudesta ruokittavasta suusta tai au-äidin häpeästä sai raskaana olevat usein turvautumaan epätoivoisiin menetelmiin raskauden keskeyttämiseksi. Naiset hyppäsivät useita kertoja keittiön pöydältä tai joivat syövyttävää nestemäistä kalkkia keskenmenon toivossa. Yleisin tapa oli työntää sukkapuikko tai metallihenkari kohtuun ja puhkaista sikiökalvo.
”Istuin pitkään paikoillani ja varmistin, ettei sukkapuikko mennyt kuin kaksi senttiä kohdun sisälle. Jouduin yrittämään pitkään, ennen kuin onnistuin tekemään reiän. Sikiö valui pesuvatiin”, nimetön tanskalaisnainen muisteli 1940-luvulla tekemäänsä kotiaborttia.
Väärään paikkaan tullut reikä saattoi vaurioittaa kohtua pysyvästi, mutta naiset pelkäsivät häpeää enemmän. Ainoa keino päästä pulasta oli niin sanottu enkelintekijä tai luotettava lääkäri, joka teki abortin salaa. Tekijöiden nimiä ei löytänyt puhelinluettelosta, vaan niitä jaettiin naiselta toiselle työpaikoilla, yliopistoissa ja kampaajilla.
Aborttikieltoa perusteltiin sillä, että jos abortti sallittaisiin, prostituoidut ja kevytkenkäiset naiset voisivat harjoittaa seksiä ilman seurauksia.
Sukkapuikko käynnisti abortin
Raskauden keskeyttäminen terävällä esineellä oli tunnettu 1800-luvulta asti, jolloin lääketieteessä karttuivat tiedot naisten sisäsynnyttimistä ja sikiön sijainnista kohdussa. Siinä missä varakkaat pystyivät lahjomaan lääkärin suorittamaan keskeytyksen, useimmat turvautuivat puoskareihin.
Heidän piti olla riittävän varmakätisiä, jotta he pystyivät pistämään sukkapuikon tai turkisneulan naisen kohtuun ja puhkaisemaan sikiökalvon, jolloin raskaus keskeytyi noin kolmessa vuorokaudessa.
Osa naisista joutui tekemään toimenpiteen itse, jos heillä ei ollut varaa maksaa siitä – tai jos he eivät uskaltaneet kertoa raskaudesta kenellekään. Puuha oli hyvin vaarallista. Likaiset välineet aiheuttivat tulehduksia, ja pisto väärään kohtaan saattoi johtaa lapsettomuuteen. Pahimmassa tapauksessa pisto meni niin harhaan, että nainen kuoli sisäiseen verenvuotoon.
Puoskarit olivat vaarallisia
Yhdysvalloissa poliisi valvoi lääkäriklinikoita. Naiset, joiden epäiltiin hakeutuneen lääkärille aborttia varten, pidätettiin ja heitä kuulusteltiin. Keskeytykset jatkuivat silti salaa. Edgar Keemer tiesi hyvin poliisin pitävän klinikkaansa silmällä, mutta hän teki silti tuhansia abortteja pääasiassa köyhille mustille naisille.
Vuonna 1956 onni kääntyi, kun poliisi ryntäsi Keemerin klinikalle. Keemer tuomittiin laittomista aborteista 14 kuukauden vankeuteen. Oikeudenkäynnissä eniten kuohuntaa näytti herättävän se, että musta lääkäri oli koskenut ”valkoisten naisten intiimeihin osiin”.
Päteviä lääkäreitä, jotka suostuivat suorittamaan laittoman toimenpiteen, oli harvassa ja he olivat kalliita. Yhdysvalloissa lähtöhinta oli 15 dollaria eli nykyrahassa hieman alle 90 euroa. Pohjoismaissa toimenpiteen hinta vastasi noin kuukauden vuokraa. Vähävaraiset joutuivat siksi usein tyytymään puoskareihin tai yrittämään keskeytystä itse.
VIDEO: Sukkapuikkokeskeytys aiheutti hengenvaaran
Raskaana ollut tai puoskari puhkaisi sikiökalvon pitkällä terävällä esineellä keskeyttääkseen raskauden. Menetelmä oli vaikea ja vaarallinen – nainen saattoi kuolla verenvuotoon tai tulehdukseen.
1930-luvulla yhdysvaltalainen lääkäri Regine Stix haastatteli New Yorkissa tuhatta laittoman abortin hankkinutta naista.
Stix sai selville, että kun abortin teki pätevä lääkäri, vaarallisen verenvuodon riski oli alle kymmenen prosenttia. Jos nainen keskeytti raskauden itse tai sen teki epäpätevä henkilö, riski kohosi lähes 75 prosenttiin.
Toisinaan keskeytys päättyi hyvin traagisesti: Yliopisto-opiskelija kertoi Stixille toisesta opiskelijasta, joka oli käynyt puoskarilla:
”Hän ei uskaltanut kertoa muille, mitä hän oli tehnyt, joten kun ilmaantui komplikaatioita, hän yritti selvitä niistä yksin. Hän lukittautui kylpyhuoneeseen ja lopulta vuoti kuiviin.”
1950-luvulla yhdysvaltalaisviranomaiset yrittivät kitkeä laittomia abortteja ankarin keinoin. Poliisi suoritti lukemattomia ratsioita abortin tekijöiksi epäiltyjen koteihin. Tuhansia naisia pidätettiin.
1950-luvun tutkijoiden arvion mukaan jopa miljoona naista hankki vuosittain laittoman abortin. Heistä kuoli vähintään viisituhatta esimerkiksi ruiskutettuaan kohtuunsa valkaisuainetta. Suurin osa menehtyneistä oli köyhiä mustia naisia alueilta, joilla oli vähän lääkäreitä.
Luvut saivat yhdysvaltalaiset aborttiaktivistit ja Jane-järjestön vaatimaan vapaata ja turvallista aborttia, mutta vaatimukset kaikuivat kuuroille korville. Jotta yhdysvaltalaisessa sairaalassa olisi voitu suorittaa abortti, siihen olisi pitänyt hankkia lupa lautakunnalta, jonka jäsenistä osa oli hyvin uskonnollisia. New Yorkissa eräs lääkäri, joka oli suosittanut aborttia vakavasti sairaalle naiselle, sai soiton osavaltion juristilta, joka kehotti häntä olemaan ”varovainen”. Lääkäri ei enää antanut suosituksia aborttiin.
Jane-järjestön jäsenet alkoivatkin opetella itse tekemään keskeytyksiä. Kun raskaana oleva soitti ryhmän toimistoon ja lausui koodin ”Jane”, hän tosiasiassa pyysi aborttia. Toimenpiteet suoritettiin salaisissa paikoissa.
Laittomia abortteja yritettiin vähentää levittämällä tietoa ehkäisystä. Yksi valistajista oli englantilainen naisasiataistelija Marie Stopes, joka opetti ehkäisyvälineiden käyttöä liikkuvilla klinikoilla.
Ruotsi oli edelläkävijämaa
Toisin kuin useimmat muut länsimaat Ruotsi laillisti abortin jo sodan jälkeen. Vuodesta 1946 myös ruotsalaisteinit pystyivät saamaan abortin, mikäli he eivät kyenneet elättämään lasta. Kymmenen vuotta myöhemmin Tanska laajensi aborttioikeutta mielenterveysongelmaisiin.
Ruotsin liberaali aborttilaki houkutteli sinne naisia eri puolilta maailmaa. Yksi heistä oli yhdysvaltalainen lasten tv-ohjelman juontaja Sherri Finkbine. Hän oli nauttinut vuonna 1962 raskauspahoinvointiin talidomidi-lääkettä ja pelkäsi lääkkeen vahingoittaneen sikiötä.
Abortoidulta sikiöltä puuttuivatkin jalat ja kädet. Ruotsalaislääkärien mukaan lapsi ei olisi selvinnyt hengissä. Palattuaan Yhdysvaltoihin Finkbine joutui lehdistön ahdistelemaksi. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli tappanut lapsensa abortilla, hän vastasi: ”Jos se tapahtuisi uudestaan, tekisin sen uudestaan.”
Skandaalista paisui valtava, mutta Finkbinen suorasukainen vastaus vaikutti kansan mielipiteeseen. Sen jälkeen tehty mielipidemittaus osoitti, että 52 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoi Finkbinen toimineen oikein.
Vaikka useimmat laittomista aborteista olivat puoskareiden tekemiä, osa lääkäreistäkin kiersi lakia ja keskeytti raskauksia. Tämä kuva on ruotsalaiselta aborttiklinikalta vuodelta 1934.
Suhtautuminen aborttiin saattoi myös tiukentua. Neuvostoliitossa, missä vuonna 1920 oli otettu hyvin vapaamielinen asenne raskaudenkeskeytyksiin, tehtiin toimenpiteestä laiton vuonna 1936. Puolue selitti muutosta sillä, että kommunistisessa ihanneyhteiskunnassa oli nyt kylliksi ruokaa isojen lapsilaumojen ruokkimiseen. Todellisuudessa poliitikot pelkäsivät, miten maan kansainväliselle asemalle kävisi, mikäli väestönkasvu kutistuisi liikaa.
”Sukupuolielämän häiriöt ovat porvarillista alkuperää. Ihminen, joka ei ota avioliittoaan vakavasti ja jättää lapsensa kohtalon huomaan, on yleensä myös kehno työläinen”, puoluelehti Pravda valisti lukijoitaan.
Tanskassa ja Ruotsissa oli laissa yhä paljon rajoituksia, joiden vuoksi naisen oli esimerkiksi todistettava, että hän ei voinut huolehtia lapsesta. Tanskassa vuonna 1960 aborttia anoi 8 220 naista, ja lupa myönnettiin vain 3 611:lle heistä. Yksi torjutuista oli 20-vuotias Lisa, joka turvautui Holmbladsgaden puoskariin.
”Minulla oli kipuja 32 tuntia. Sairaalassa tivattiin, kuka oli auttanut minua, mutta pysyin lojaalina, enkä sanonut mitään”, Lisa kertoi myöhemmin. Hänelle ei onneksi jäänyt pysyviä vammoja.
Vapaasta abortista tuli oikeus
1960-luvulla e-pilleri hyväksyttiin monissa länsimaissa, ja vuosikymmenen loppuun mennessä oli selvää, että meneillään oli seksuaalinen vallankumous. Naisasialiike voimistui, ja aborttilait oli pakko ottaa uudestaan käsittelyyn, kun naiset kaikkialla länsimaissa lähtivät kaduille vaatimaan oikeutta päättää omasta ruumiistaan.
"Olen oman mahani pomo”, kuten alankomaalainen nainen oli kirjoittanut tussilla mahaansa vuonna 1971 järjestetyssä mielenosoituksessa.
Yhdysvalloissa aktivistit osoittivat mieltään etenkin köyhien mustien naisten aborttikuolemien ehkäisemiseksi. Yksi kampanjan näkyvimmistä hahmoista oli lääkäri Edgar Keemer.
"Vapaaehtoisuus ja vapaus hallita omaa elämää kuuluvat sekä mustille että valkoisille naisille”, Keemer pauhasi Detroit Free Press -lehdessä.
1960-luvun lopulla tuhannet naiset alkoivat osoittaa mieltään aborttilakien rajoituksia vastaan.
Joulukuussa 1971 maailma seurasi, kun Yhdysvaltojen korkein oikeus aloitti ensimmäiset kuulemiset asiassa, joka käsitteli oikeutta vapaaseen aborttiin. Asia liittyi tapaukseen, jossa texasilainen 21-vuotias Norma McCorvey oli tullut raskaaksi kolmannen kerran ja halunnut aborttia. Texasin laki salli abortin vain, jos raskaus vaaransi äidin hengen, joten McCorvey joutui synnyttämään lapsen ja antoi tämän adoptioon.
McCorvey nosti salanimellä Jane Roe kanteen paikallista syyttäjää Henry Wadea vastaan, koska hänen mielestään lainsäädäntö oli ristiriidassa perustuslain kanssa. Oikeusjuttu tunnetaan tapauksena "Roe v. Wade”. Siinä korkein oikeus päätti vuonna 1973 tuomariäänin 7–2, että Texasin laki rajoitti McCorveyn itsemääräämisoikeutta. Abortin piti olla laillinen raskauden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.
"Valtaosassa osavaltioita voimassa olevat rajoittavat rikosoikeudelliset aborttilait ovat hyvin vanhentuneita”, korkeimman oikeuden tuomari Harry Blackmun totesi.
Norma McCorvey (oikealla), paremmin tunnettu nimellä ”Jane Roe”, voitti vuonna 1971 Roe v. Wade -jutun Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa.
Yhdysvalloissa avautui nyt mahdollisuus turvalliseen aborttiin. Abortista keskusteltiin tuolloin kiivaasti muuallakin länsimaissa, muun muassa Tanskassa, missä vihdoin vuonna 1972 parlamentti salli vapaan abortin pienellä äänten enemmistöllä.
Laki tuli voimaan vuotta myöhemmin, ja vuonna 1975 myös ruotsalaisnaiset saivat oikeuden keskeytykseen omasta pyynnöstään. Ennen vuotta 1980 vapaa aborttioikeus oli käytössä jo 36 maassa, muun muassa Norjassa. Puolassa abortin ehtoja on sittemmin kiristetty. Suomessakaan nainen ei saa itse päättää abortista vapaasti.
Vapaa aborttioikeus on noin 34 prosentissa maailman maista.