500 vuotta ruokahuijauksia: arsenikkikarkeista siniseen maitoon
Hamsterinrasvaa, rotanpapanoita, lyijyä, virtsaa ja arsenikkia – huijarit ovat kautta aikojen "maustaneet" ruokaa ties miten lisäansioiden toivossa. Lue lisää historian pahimmista ruokaskandaaleista.
Lehdissä julkaistiin karkkiskandaalin aikaan makaabereja kuvia.
Myrkkykarkkeja: Lapsille arsenikkipastilleja
- Britannia, 1800-luku
Lontoossa ahneet karamellien valmistajat saivat vapaasti käyttää vaarallisia aineita tuotteissaan.
Vuonna 1831 lontoolaisille varmistui se, mitä he olivat jo pitkään epäilleet: kaupungissa myytävät karamellit olivat täynnä vaarallisia ainesosia.
Todisteet hankki lääkäri William Brooke O’Shaughnessy, joka kiersi ostamassa Lontoon kaupoista suuria määriä karamelleja kaikissa sateenkaaren väreissä.
O’Shaughnessyn kemiallisten analyysien tulokset olivat järkyttäviä. Houkuttelevat mansikan tai omenan muotoiset punaiset karamellit saivat useimmiten värinsä punaisesta lyijyä tai elohopeaa sisältävästä väriaineesta, vihreissä karamelleissa oli käytetty kuparia ja keltaisissa tavallisesti kankaiden värjäämiseen käytettyä kumiguttaa.
Britannian hallitus ei silti halunnut puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan ja antoi lasten jatkaa herkuttelua myrkyllisillä makeisilla. Vuonna 1858 viranomaisten oli kuitenkin pakko ryhtyä toimeen.
Eräänä kauniina päivänä nimellä ”Humbug-Billy” tunnettu karkkikauppias möi torilla melkein kolme kiloa piparminttupastilleja, ja vuorokauden sisällä 20 asiakasta kuoli ja 200 muuta sai rajuja oireita, joihin kuului oksentelua, ripulointia ja kouristuksia.
Pian paljastui, että pastillit olivat sisältäneet arsenikkia. Pastillit valmistanut Joseph Neal oli lähettänyt apulaisensa apteekkiin hakemaan halpaa sokerinkorviketta, mutta apteekissa säkit olivat menneet sekaisin ja karamellimassaan sekoitettiinkin viisi kiloa arsenikkia – määrä riittäisi periaatteessa jopa 20 000 ihmisen tappamiseen.
Seuraukset: Asian vakavuus valkeni brittipoliitikoille, jotka säätivät karamelliskandaalin johdosta kaksi elintarviketurvallisuutta ja lääkeaineita koskevaa lakia.
Kupariteetä: Britit joivat myrkkymaaliteetä
Lontoolaiset joivat vuosikausia ”teetä”, joka olikin valmistettu aivan muista lehdistä.
- Britannia, 1800-luku
Markkinavoimat olivat päässet valloilleen Britannian teollistumisen vanavedessä, ja ruokahuijauksia rajoitti vain puliveivareiden mielikuvitus.
Kemisti Friedrich Accum paljasti vuonna 1820, että suuri osa Lontoossa juodusta teestä oli kaikkea muuta kuin mitä kauniiden teerasioiden tekstit väittivät. Hänen analyysiensa mukaan brittien suosikkijuomaa olikin vuosikausia valmistettu halvoista saarnin, seljan tai oratuomen lehdistä.
Lehtiä käsiteltiin monin tavoin, jotta ne muistuttaisivat aitoa kiinalaista teetä. Ensin ne keitettiin ja roskat siivilöitiin pois ja sitten niitä paahdettiin uunissa ja hierrettiin niin, että ne käpertyivät teenlehtien tapaan.
Jotta lehtiin saatiin myös oikeanlainen vihreä väri, niitä keitettiin kupariasetaatissa, ja kun se ei aina riittänyt, joskus lehtiä myös maalattiin pensselillä ja kuparimaalilla.
Seuraukset: Monet teekauppiaat saivat vankilatuomion.
Hamsterivoita: Sota-ajan luovuutta
- Saksa, 1914–1918
Ensimmäisen maailmansodan aikana elintarvikepula pakotti saksalaiset luoviin ratkaisuihin. Viranomaiset hyväksyivät monia korviketuotteita, mutta mustan pörssin kauppiaat ottivat vielä omia vapauksia: esimerkiksi ”kahvia” valmistettiin pähkinöistä ja joukkoon lisättiin vähän tervaa maun vuoksi.
Kun pippuri loppui, huijarit keksivät pyöritellä tuhkasta pippurimaisia palloja. Voipula sai kekseliäät kauppiaat sulattamaan levitteeksi myös jyrsijöiden, varisten ja jopa torakoiden rasvaa. Sodan ajan Saksassa saatettiin siis syödä jopa ruisleipää, joka ei välttämättä sisältänyt ruista mutta jonka päällä oli tuhkalla maustettua hamsterinrasvaa.
Seuraukset: Korvikkeet olivat tarpeen sodan aikana, eikä niitä siksi kielletty lailla sodan jälkeenkään.
Lyijyviiniä: Viinivenkoilija saatettiin jopa teloittaa
- Saksa, 1487
Viinin valmistus on aina ollut monimutkainen prosessi, mutta keskiajalla oli lähes mahdotonta hallita sitä, kuinka hapanta tai makeaa viinistä tuli. Viinintuottajilla on kuitenkin aina ollut keinonsa korjata makua jälkikäteen.
Afrikassa viiniä pehmennettiin kipsikiteillä, kreikkalaiset sekoittivat viiniin marmoripölyä, hartsia tai suolavettä, ja roomalaiset luottivat lyijyyn halutessaan makeuttaa happamia vuosikertoja.
Monet historiantutkijat uskovat, että se saattoi jopa olla syynä Rooman yläluokan vaikeuksiin saada perillisiä, sillä lyijy voi aiheuttaa impotenssia.
Seuraukset: 1400-luvun Saksassa viranomaiset alkoivat ymmärtää viiniin lisättyjen aineiden haitallisuuden. Vuonna 1487 Ulmin kaupungissa säädettiin laki, jonka mukaan jokaisen
kievarinomistajan oli vastattava viininsä puhtaudesta, eikä viinin joukkoon saanut sekoittaa mitään viranomaisten kieltämiä aineita.
Väärinkäytöksiä oli kuitenkin mahdotonta todistaa, joten huijaaminen oli yhä houkuttelevaa. Toisaalta jos asiakkaat sairastuivat juotuaan käsiteltyä viiniä, seurauksena oli ankaria rangaistuksia. Jos krouvari jäi kiinni vilpistä, hänen oli maksettava sakkoa ja kaadettava viini pois muiden silmien alla.
Saksalaisen kemistin Eberhard Gockelin todistettua lyijyn myrkyllisyyden vuonna 1694 rangaistuksia kovennettiin entisestään. Pahimmillaan viinihuijareita odotti jopa kuolemantuomio.
Rottamakkaraa: Rotanlihaa, sahanpuruja ja ulosteita
Chicagon teurastamoalue Packingtown kuhisi rottia, jotka päätyivät makkaroihin.
- Chicago, 1906
Kirjailija Upton Sinclair julkaisi vuonna 1906 kirjansa Chikago, joka kertoi oloista Chicagon kuuluisalla teurastamoalueella Packingtownissa.
Se kuvasi alueen karua todellisuutta muun muassa näin: ”Siellä oli lihaa, joka oli maannut lattialla sonnan ja sahanpurujen keskellä, missä työläiset olivat tallustelleet ja syljeskelleet miljoonia kertoja. Siellä oli kasakaupalla lihaa varastoituna huoneissa, joissa katoista vuoti vettä ja joissa vilisti tuhansittain rottia. Nuo varastot olivat pimeitä, mutta lihan päällä saattoi silti erottaa kerroksen rotanulosteita.”
”Lihaa lapioitiin kottikärryihin, eivätkä työläiset edes yrittäneet poimia rottia lihan seasta, jos sellaisen sattuivat näkemään.”
Seuraukset: Kirjan johdosta säädettiin lait lihan tarkastuksista sekä elintarvikkeiden ja lääkeaineiden puhtaudesta, ja ne paransivat elintarviketurvallisuutta huomattavasti.
Virtsaleipää: Lontoon likainen leipä
- Britannia, 1700-luku
Lontoon ahneet leipurit jatkoivat usein jauhoja sekoittamalla taikinaan liitua, kalkkia tai luujauhoa.
Jos leivästä haluttiin vaaleampaa, siihen lisättiin myös metallisuola alunaa. Alunaa saatiin alumiinisulfaatista, josta se erotettiin helposti saatavalla emäksellä: virtsalla.
Mustan pörssin kauppiaat ostivatkin pientä korvausta vastaan kaupungin köyhiltä virtsaa tankkeihin myydäkseen sitä eteenpäin.
Seuraukset: 30 grammaa alunaa riittää tappamaan ihmisen. Huijareita rangaistiin julkisella nöyryytyksellä Lontoon likaisimmilla kaduilla. Mikäli leipuri harhautui kaidalta polulta toistuvasti, hänen uuninsa rikottiin ja häneltä evättiin oikeus toimia leipurina.
Sinistä maitoa: New Yorkin humalaiset lehmät
Johnsonin lehmät olivat niin huonossa kunnossa, etteivät ne pysyneet edes jaloillaan.
- Yhdysvallat, 1858
Vuoteen 1858 mennessä New York oli kasvanut niin suureksi, ettei siellä enää ollut tilaa lehmien laitumille.
Silloin viskillä rikastunut Bradish Johnson sai hyvän ajatuksen: hän syöttäisi viskinvalmistuksesta tankkeihin jäävän lämpimän viljamassan lehmilleen! Sen ansiosta hän säästäisi sekä tuoreen rehun ostohinnan että jätemassan kuljetuksesta koituvat kustannukset.
Niinpä mäskiä alettiin kantaa Johnsonin 13 000 lehmälle, jotka oli ahdettu likaiseen navettaan Hudsonjoen varrelle.
Jo entuudestaan heikkokuntoiset lehmät alkoivat tuottaa maitoa, joka haisi alkoholille ja oli niin laihaa, ettei siitä voinut valmistaa voita tai juustoa. Johnson ei siitä lannistunut vaan
laimensi maitoa entisestään vedellä, jolloin siitä tuli sinisävyistä, ja sekoitti siihen sitten porkkanamehulla makeutettuja ja väriaineella kellertäväksi värjättyjä jauhoja.
New Yorkissa asui tuolloin paljon köyhiä siirtolaisia, eivätkä he osan-neet epäillä mitään outoa maidossa, jota myytiin mitä hienoimpana terveiden maalaislehmien maitona. Todellisuudessa Johnsonin lehmät olivat jatkuvasti humalassa ja vakavasti sairaita.
Myös ihmiset kärsivät Johnsonin maidontuotannosta. New York Timesin mukaan Johnsonin maito oli suoraan syyllinen siihen, että yli puolet vuonna 1858 New Yorkissa kuolleista 14 948 ihmisestä oli alle 5-vuotiaita lapsia.
Seuraukset: New Yorkissa tuli vuonna 1862 voimaan laki, joka kielsi minkäänlaisten aineiden lisäämisen maitoon.
Palsamoitua lihaa: Purkkiruoka tappoi sotilaita
Tuhannet yhdysvaltalaissotilaat kuolivat vaarallisen säilykelihan takia.
- Kuuba ja Puerto Rico, 1898
Espanjan ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa Yhdysvaltojen pahin vihollinen eivät olleet espanjalaissotilaat vaan omien joukkojen säilykeruoka.
”Se näytti hyvältä mutta haisi formaldehydillä pumpatulta ihmisruumiilta”, totesi yhdysvaltalaismajuri H. W. Daley purkkilihasta, jota hänen joukoilleen syötettiin Espanjan ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa.
Liha oli sitkeää ja täynnä säilöntäaineita, jotta se säilyisi rintamalla Kuuban ja Puerto Ricon kuumuudessa. Daley oli nähnyt jopa kolme päivää auringossa ollutta purkista otettua lihaa, joka ei ollut pilaantunut eikä edes muuttanut väriään.
Aiemmissa sodissa Yhdysvaltojen armeijalla oli ollut mukanaan karjaa, jota teurastettiin ja syötiin tuoreeltaan paikan päällä. 1890-luvulla Chicagosta oli kuitenkin tullut lihanjalostusteollisuuden keskus, jossa edullisesta lihasta valmistettiin käteviä säilykkeitä.
Lihan säilyvyyttä parannettiin voimakkailla ja usein vaarallisilla säilöntäaineilla, kuten formaldehydillä. Tehtailija Albert Heller puolusteli toimintaa sanomalla, että formaldehydi oli terveellistä, sillä se esti maidosta leviäviä koleratartuntoja.
Totuus oli toinen. Malaria ja keltakuume olivat yleisiä, ja vaarallisen lihan takia yhä useampi sotilas kaatui sairasvuoteelle, kun tuhannet sotilaat saivat ripulin säilykelihasta, jota he kutsuivat ”palsamoiduksi”.
Seuraukset: Sodassa kuoli 2 910 yhdysvaltalaissotilasta, mutta vain 345 heistä kaatui taistelussa.
Muut olivat vääränlaisen ravinnon heikentäminä sairastuneet kohtalokkaasti keltakuumeeseen, malariaan tai punatautiin. Skandaalin takia presidentti William McKinley erotti puolustusministeri Russell A. Algerin vuonna 1899.