Yhdysvaltojen kieltolaki loi uudet markkinat rikollisille
Asianajaja George Remusin asiakkaat olivat suorastaan lapioineet rahaa sen jälkeen, kun kieltolaki oli tammikuussa 1920 astunut voimaan.
Osa rahoista virtasi Remusin omiin taskuihin, sillä hänet tunnettiin taitavana puolustusasianajajana.
Murhaajat, salakuljettajat ja gangsterit tiesivät, että kun Remus puolusti heitä oikeudessa, heidän mahdollisuutensa voittaa olivat loistavat.
Lain ensimmäisinä voimassaolokuukausina Remus huomasi, että kieltolaki tarjosi hänellekin mahdollisuuden tienata entistä enemmän lisätuloja – jopa merkittävästi enemmän.
Remusilla oli oivalliset mahdollisuudet rikastua.
Hän oli hyvin perehtynyt The Volstead Act -nimellä kulkevaan lakiin, joka kielsi alkoholin myynnin, oston ja jakelun tavallisille kuluttajille.
Hänellä oli hyvät suhteet salakuljettajiin, ja hän tiesi, että kieltolaista huolimatta kansa janosi alkoholia.
Ennen kaikkea Remus omisti kaksi apteekkia, joissa hän voisi myydä alkoholia laillisesti.
Alkoholia sai nimittäin edelleen myydä lääkintätarkoituksiin, eikä neuvokkaalle asianajajalle ollut temppu eikä mikään kaunistella kirjanpitoa niin, että rahavirran todellinen lähde ei selviäisi.
Remus käytti lähes kaikki säästönsä ostaakseen suljettuja viskitislaamoja sekä niiden lain myötä myymättä jääneet alkoholivarastot. Hän sai tislaamot pilkkahintaan.
Samaan aikaan hän hankki luvan myydä apteekeissaan viskiä lääkinnällisiin tarkoituksiin.
Jäljelle jääneillä rahoilla hän osti muutaman apteekin ja vielä lisää viskiä.
Liiketoimet sujuivat loistavasti, ja kolmessa kuukaudessa Remusista oli tullut 12 apteekin omistaja Chicagossa ja Cincinnatissa.
Hänen asiakaskuntansa vaihteli tavallisista kansalaisista yökerhonomistajiin, ja hän kääri valtavia voittoja.
”Viskimarkkinat ovat aina myyjän markkinat”, totesi eräs Remusin työntekijöistä.
”Ihmiset ostavat kaiken viskin, mitä pystytään toimittamaan, ja he maksavat laatikollisesta aina 80 dollarista ylöspäin.” Remus itse maksoi laatikollisesta viskiä 65 sentistä 4 dollariin.
Meksikolaissalakuljettajia kieltolain tarjoamat mahdollisuudet houkuttelivat, ja he kuljettivat rajan
yli Yhdysvaltoihin tequilaa erityisissä pullovöissä vaatteidensa alla.
Kieltolain piti pelastaa Yhdysvallat
George Remus oli vain yksi niistä lukuisista amerikkalaisista, jotka olivat ennen kieltolakia olleet lainkuuliaisia kansalaisia mutta rikkoivat nyt lakia sen minkä ehtivät.
Tuhannet amerikkalaiset ryhtyivät viinan salakuljettajiksi tai alkoivat valmistaa laadultaan vaihtelevaa kotipolttoista.
Salakapakoita ja laittomia baareja nousi kuin sieniä sateella. Alkoholibisneksessä virtaava raha houkutteli niin tavallisia ihmisiä, pikkurikollisia kuin suuren luokan gangstereitakin.
Rikollisuuden voimakas kasvu tuli täytenä yllätyksenä niille, jotka olivat äänestäneet kieltolain puolesta.
Lain tarkoitus oli nimenomaan ollut vähentää rikollisuutta, joka Yhdysvalloissa rehotti etenkin 1870-luvulta lähtien jatkuvasti kasvaneissa suurkaupungeissa.
Kaupunkeihin oli virrannut uusia siirtolaisia, muun muassa kymmeniätuhansia saksalaisia ja italialaisia, jotka eivät sylkeneet pulloon.
Kehitys huolestutti amerikkalaisia, varsinkin englantilaisten siirtolaisten protestanttisia jälkeläisiä, jotka pitivät tehtävänään suojella amerikkalaisten korkeaa moraalia.
Jotta moraali säilyisi, uusien yhdysvaltalaisten tulisi omaksua heidän hyveensä: Jumalan pelko, ahkeruus, säästäväisyys ja raittius.
Alkoholinvastaisesta taistelusta tuli suorastaan ristiretki paholaista vastaan.
”Hillitön juominen on syynä aikamme säädyttömään kielenkäyttöön, köyhyyteen, väkivaltaan ja uskonnonvastaisuuteen”, pauhasi eräskin vaikutusvaltainen saarnamies.
Jotkut menivät vieläkin pidemmälle ja julistivat alkoholin nauttimisen kuolemansynniksi.
Kapakka oli paikka, jossa paholainen iski kyntensä kansaan:
”Saluuna on pirullisin, turmeltunein laitos, mikä koskaan on noussut helvetin liejusta”, jylisi toinen kiihkeä hengenmies.
Monet lääkärit yhtyivät näihin alkoholinvastaisiin hyökkäyksiin.
Viinaa pidettiin syypäänä kaikkeen aina liikapainosta reumaan ja mielisairauteen.
Jotkut lääkärit uskoivat, että liiallinen alkoholinkäyttö saattoi aiheuttaa kehon syttymisen tuleen, kun se joutui lähelle tulenlähdettä, tai jopa niin sanotun itsesyttymisen.
”Ja se on vain pientä esimakua siitä, mikä juoppoja odottaa helvetissä”, säestivät saarnamiehet.
Poliitikot taipuivat kansan tahtoon
Useimmat poliitikot olivat henkilökohtaisesti alkoholin täyskieltoa vastaan.
Kielto olisi räikeää puuttumista amerikkalaisten yksilönvapauteen, joka oli yksi Yhdysvaltain perustuslain kulmakivistä.
Poliitikkojen mieli kuitenkin muuttui sitä mukaa kuin kieltolakia tukevien järjestöjen vaikutusvalta alkoi 1900-luvun alussa kasvaa yhä suuremmaksi.
Itsekin mielellään olutta ja viiniä naukkailevat poliitikot alkoivat nyt julkisesti julistaa, että alkoholikielto tekisi Yhdysvalloista paremman maan ja kohentaisi maan taloutta.
Kun työläiset eivät joisi, heillä olisi enemmän rahaa muuhun kulutukseen ja turhat töistä poissaolot loppuisivat.
Alkoholikielto oli pian pääpuheenaihe koko maassa.
Vasta kun Yhdysvallat vuonna 1917 liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, sota syrjäytti kieltolakipohdiskelun lehtien otsikoissa.
Sotakin saatiin kuitenkin lopulta yhdistetyksi alkoholiin.
Monet olivat sitä mieltä, että rappeutuneen Euroopan juomatavat olivat syy maanosan riitaisuuksiin.
Eihän voinut olla silkkaa sattumaa, että kaljaa kittaavat saksalaiset rähinöivät viiniä litkivien ranskalaisten, giniä naukkailevien englantilaisten ja vodkaa kurkkuunsa kaatavien venäläisten kanssa.
Amerikkalainen kieltolaki sitä paitsi laajenisi myös muualle maailmaan, kunhan muut kansat näkisivät kaikki sen mukanaan tuomat edut, lain puolestapuhujat väittivät.
Kun ensimmäinen maailmansota päättyi, selvä enemmistö yhdysvaltalaisista puolsi kieltolakia, ja kansan valitsemat poliitikot päättivät antaa äänestäjilleen, mitä nämä halusivat.
Ehtoollisviini sai poikkeusluvan Yhdysvaltojen kieltolain aikana
- lokakuuta 1919 hyväksyttiin laki, jonka mukaan ”juovuttavien juomien valmistaminen, myyminen, vaihtaminen, kuljettaminen, maahantuonti, maastavienti, toimittaminen, luovuttaminen tai hallussapito, tässä laissa määriteltyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, on kielletty”.
Poikkeuksia olivat muun muassa teollisuusalkoholi, kirkkoviini, alkoholipohjaiset lääkkeet, lääkealkoholi, puhdistusaineet, ja kotivalmisteinen ”ei-päihdyttävä” mehu.
Jokainen rakennus, alus ja ajoneuvo, jossa myytiin, valmistettiin tai säilytettiin alkoholia laittomasti, katsottiin häiriöksi yleiselle järjestykselle.
Alkoholi takavarikoitaisiin, ja lakia rikkovia rangaistaisiin sakoilla ja jopa vankeudella.
Baarien suosio kasvoi
Pian osoittautui, että viranomaisten pelottelukampanjalla oli täysin päinvastainen vaikutus kuin oli toivottu.
Baareista tuli muodikkaita. Ennen vuotta 1920 keski- ja yläluokka olivat nauttineet alkoholinsa kotona tai ravintoloissa, ja vain alemmat sosiaaliluokat ryyppäsivät kapakoissa, bordelleissa ja epäilyttävissä baareissa.
Kieltolain myötä juomisesta tuli jännittävää. Se oli myös kannanotto sitä vastaan, että valtio sekaantui kansalaisten yksityiselämään.
Nuoret, hyväosaiset ja poliittisesti tiedostavat alkoivat viihtyä salakapakoissa, joita perustettiin vinhaa vauhtia. Jo vuonna 1921 laittomia baareja oli enemmän kuin luvallisia anniskelupaikkoja oli ollut ennen kieltolakia.
Pelkästään New Yorkiin ilmestyi noin 30 000 salakapakkaa eli puolet enemmän kuin siellä oli aikaisemmin ollut baareja, ravintoloita ja yökerhoja.
Useimmat salakapakat olivat todellisuudessa vain pari pöytää ravintolan varastossa tai takahuoneessa.
Toiset olivat ylellisiä viihtymispaikkoja, kuten New Yorkin kuuluisa Cotton Club.
Se oli viisikerroksinen klubi, jossa esiintyivät aikansa kuuluisimmat muusikot. Rikkaat asiakkaat maksoivat 20 dollaria sisäänpääsystä ja jopa kaksinkertaisen summan lasillisesta samppanjaa.
Baareista tuli näyttäymispaikkoja, joissa hoidettiin liikesuhteita ja tehtiin politiikkaa.
Salakapakoitten omistajat olivat usein salakuljettajia ja ganstereita, jotka osasivat käsitellä poliisia ja poliitikkoja: lahjukset virtasivat.
Niin poliitikot kuin poliisipäällikötkin olivat usein nähtyjä vieraita hienoilla klubeilla, jotka useimmiten välttyivät ratsioilta.
Yhdysvaltojen kieltolaki teki kotipanimoista suosittuja
Kun Yhdysvaltojen talous alkoi 1920-luvulla kohentua, rahaa kulutettiin muun muassa viinaan.
Miljoonia litroja viskiä tuotiin Kanadan ja Yhdysvaltojen 8 891 kilometrin pituisen rajan yli, ja Karibialta rahdattiin laivalasteittain rommia.
Vain murto-osa salakuljettajista jäi kiinni, ja vielä vähemmän alkoholia takavarikoitiin, sillä moni tullimieskin oli salakuljettajien palkkalistoilla.
Alkoholia valmistettiin myös kotona.
Viranomaisten arvion mukaan Yhdysvaltain noin 110-miljoonainen väestö valmisti kieltolain aikana yhdessä vuodessa jopa kaksi miljardia litraa olutta, 800 miljoonaa litraa alkoholipitoista siideriä ja 600 miljoonaa litraa viiniä. Teollisuusalkoholia valmistettiin runsaasti ja myytiin yksityiskäyttöön.
Alkoholiin lisätyt myrkyt osattiin nimittäin myös poistaa, ja paha maku peitettiin sekoittamalla alkoholin joukkoon mehua.
Siitä johtui cocktailien yleistyminen 1920-luvulla.
Aina oli kuitenkin olemassa riski, että kaikkia myrkkyjä ei saatu pois.
Tutkijoiden mukaan noin 50 000 yhdysvaltalaista kuoli kieltolain aikana alkoholimyrkytykseen, ja satojatuhansia sokeutui tai vammautui muulla tavoin myrkyllisen alkoholin vuoksi.
Takapihan tislaamoita nousi kaikkialle, ja viranomaiset olivat voimattomia. New Yorkissa tehdyistä 7 000 kieltolakipidätyksestä vain 17 johti tuomioon.
Yhdysvaltojen kieltolaki poiki George Remusille miljoonia
Alkoholin kulutus kolminkertaistui kieltolain aikana, ja sen salakuljetukseen ja myyntiin sekaantui monenlaisia ihmisiä.
Rajaseuduilla asuvat yksityishenkilöt ansaitsivat hieman lisätuloja auttamalla salakuljettajia, papit tilasivat yhtäkkiä neljä-viisi kertaa tavallista enemmän ehtoollisviinejä, ja apteekkarien ja lääkäreiden lääkealkoholin tarve kasvoi moninkertaiseksi.
Chicagossa 15 000 lääkäriä ja 57 000 liikkeenomistajaa haki lääkealkoholille myyntiluvan.
Toiset ansaitsivat myymällä talousspriitä ja pakkasnestettä tai hiivaa, mallassiirappia ja sokeria alkoholin kotivalmistusta varten.
Kuitenkin vain tositekijät onnistuivat käärimään omaisuuksia.
Yksi näistä oli George Remus, joka kaksinkertaisti liikevaihtonsa vuodessa.
Hänen palkkalistoillaan oli salakuljettajia, autonkuljettajia, vartijoita ja kirjanpitäjiä.
Vuonna 1922 hänellä oli 40 panssaroitua kuorma-autoa viskin kuljettamista varten, neljä jakelukeskusta eri puolilla maata ja 3 000 työntekijää.
Hän talletti tileilleen kymmeniätuhansia dollareita päivässä ja tienasi omien sanojensa mukaan 40 miljoonaa dollaria vuodessa.
George Remus jakeli lahjuksia
George Remusin menestys koitui myös hänen kohtalokseen; hänestä tuli liian rikas ja kuuluisa.
Kaikki tunsivat hänet ja tiesivät, miten hän rahansa ansaitsi.
Hän keinotteli lahjusten avulla vuoteen 1924, jolloin hän törmäsi kahteen rehelliseen kieltolakiagenttiin.
Remus kertoi myöhemmin, että nämä olivat ainoat hänen tapaamansa viranomaiset, joita ei voinut lahjoa.
Vuonna 1924 George Remusille luettiin syytteet ja hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Saadakseen tuomiotaan lyhennettyä hän avusti syyttäjänvirastoa ja paljasti yksityiskohtaisesti kattavat liiketoimintansa.
Hän kertoi, että hänen valtava imperiuminsa perustui lahjontaan. Esimerkiksi 3 000 dollarilla hän sai ylimääräisiä lääkeviskiannoksia, ja 42 000 dollarilla hän sai ostaa niin paljon takavarikoitua viskiä valtion varastoista kuin hänen autoihinsa mahtui.
Paikalliset poliisit ummistivat silmänsä 10 dollarilla ja viskipullolla viikossa.
”Monet poliisit ja etsivät olivat samalla alalla. Jokainen toimitti viinaa ainakin pariin kapakkaan”, Remus paljasti. Tärkeintä oli kuitenkin voidella osavaltion ja paikallisia poliitikkoja, jotka pitivät huolen siitä, että kieltolain valvojat jättivät Remusin rauhaan.
”En ole koskaan tavannut ahneempia loisia”, Remus totesi oikeudessa.
Hän arvioi käyttäneensä noin puolet tuloistaan eli 20 miljoonaa dollaria vuodessa lahjontaan. Laittomat varainsiirrot ulottuivat jopa presidentti Warren Hardingin sisäpiiriin asti.
Kun Harding valittiin virkaan, monet hänen epäilyttävästä ystäväpiiristään, jota kutsuttiin nimellä The Ohio Gang, saivat huippuviran hallinnossa.
Yksi The Ohio Gangin jäsen, Harry Daugherty, nimitettiin oikeusministeriksi.
Myöhemmin paljastui, että Daugherty oli ansainnut vähintään 33 miljoonaa dollaria petoksilla ja lahjuksia vastaanottamalla.
Tuomarit gangsterin saattoväkenä
1920-luvun kuluessa kävi selväksi, että kaikille tasoille yltävä korruptio kaivoi maata kieltolain alta.
Useimmilla niistä 1 500 kieltolakietsivästä, joiden tarkoitus oli valvoa lain noudattamista, ei ollut työhön mitään koulutusta.
Monet olikin palkattu kiitokseksi tuesta jollekulle poliitikolle.
Etsivien palkka ylitti hädin tuskin minimipalkan, joten houkutus ottaa vastaan lahjuksia oli suuri.
Kieltolain aika oli järjestäytyneen rikollisuuden juhlaa. Sen vaikutusvalta ulottui kaikkialle.
Kun gangsteripomo Jim Colosimosta toukokuussa 1920 tuli rikollisjoukkojen väkivaltaisten välienselvittelyjen ensimmäinen merkittävä uhri kieltolain aikana, hänen arkkuaan oli kantamassa muun muassa kolme tuomaria ja yleinen syyttäjä.
Yhdeksän kaupunginvaltuuston jäsentä ja yksi merkittävä poliitikko oli saattamassa arkkua Colosimon lähimpien alaisten rinnalla.
Viinanmyyntikielto tarjosi gangsteripomo Al Caponelle kissanpäivät.
Hän varmisti valtansa suuressa osassa Chicagoa vuonna 1924, kun hän uhkailun, väkivallan ja vaalivilpin avulla onnistui keplottelemaan republikaanipoliitikko Joseph Klenhan pormestariksi.
Capone saattoi nyt jatkaa konnuuksiaan ilman pelkoa poliisin tai poliitikkojen sekaantumisesta.
Pian hän omisti Chicagossa 161 laitonta baaria, 150 peliluolaa ja 22 bordellia. Lisäksi hän toimitti eri puolille kaupunkia olutta ja viinaa.
Voitoillaan hän hankki tehtaita ja yrityksiä. Vuonna 1927 Caponen organisaatio omisti kaikki Chicagon pesulat, ja gangstereilla oli maidonmyynnin monopoli.
Organisaation liikevaihto oli noin sata miljoonaa dollaria vuodessa, mikä vastaa nykyrahassa yli miljardia euroa.
Caponen kaltaiset gangsterit olivat suosittuja kansan keskuudessa. He auttoivat usein taloudellisesti paikallisyhteisöjen vähävaraisia – esimerkiksi Capone rahoitti ilmaisia soppakeittiöitä.
Rikollisten ylellinen elämäntyyli ja vaarallinen elämä tekivät heistä median lemmikkejä.
Lisäksi monien mielestä gangsterit eivät syyllistyneet suureen rikokseen, kun he rikkoivat ”vain” kieltolakia.
Edes rikollisjoukkojen raa'at aseelliset välienselvittelyt pimeillä alkoholimarkkinoilla eivät aluksi vähentäneet kansan sympatioita järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan.
Asenteet alkoivat kuitenkin muuttua, kun seitsemän gangsterijärjestön jäsentä ammuttiin kylmäverisesti vuonna 1929.
Tuolloin Al Caponenkin suosio kansan silmissä alkoi laskea.
Gangsteri Al Capone kääri miljoonia kieltolain ansiosta. Hän oli suosittu kansan keskuudessa, sillä hän muun muassa rahoitti soppakeittiöitä Chicagon köyhille.
Roosevelt kumosi Yhdysvaltojen kieltolain
Järjestäytyneen rikollisuuden voimistuessa ja käydessä yhä väkivaltaisemmaksi kieltolain vastustus kasvoi.
Sekä poliitikot että kansa ymmärsivät, että kieltolain vaikutukset olivat täysin vastakkaiset kuin oli ollut tarkoitus.
Rikollisuus ja köyhyys eivät olleet vähentyneet, pikemminkin päinvastoin.
Vuodesta 1920 vuoteen 1929 puoli miljoonaa amerikkalaista pidätettiin alkoholilainsäädännön rikkomisesta.
Vankilat olivat liian täynnä, kieltolakiagentit työskentelivät yötä päivää ja oikeuslaitos oli ylityöllistetty.
Tuhansittain ihmisiä kuoli alkoholimyrkytyksiin, nuoret joivat enemmän kuin koskaan ja valtionkassasta kului miljoonia dollareita sellaisen lain valvontaan, jota ei todellisuudessa voinut valvoa.
Valtiontalous kärsi myös saamattomista alkoholiveroista.
Uusi presidentti Herbert Hoover oli kuitenkin kieltolain vankkumaton kannattaja, ja hän sulki korvansa arvostelulta.
Sen sijaan hän ajoi ankarampia rangaistuksia ja rakennutti kuusi uutta vankilaa.
Kun moni menetti kotinsa vuoden 1929 pörssiromahduksen ja taloudellisen laman myötä, Hoover ei ryhtynyt juuri mihinkään poliittisiin toimenpiteisiin taloudellisen kriisin ratkaisemiseksi.
Sen sijaan valtio käytti entistä enemmän rahaa kieltolain juurruttamiseksi, ja monien työttömien oli pakko alkaa valmistaa tai salakuljettaa alkoholia hengenpitimikseen.
Vuoden 1932 presidentinvaaleissa Herbert Hoover oli epäsuositumpi kuin koskaan.
Hän hävisi selvästi Franklin D. Rooseveltille, joka varmisti voittonsa 46:ssa osavaltiossa 48:sta. Rooseveltin ensimmäisiä tekoja presidenttinä oli lakialoite The Volstead Actin mitätöimiseksi.
Ehdotus hyväksyttiin pikaisesti, ja 5. joulukuuta 1933 kieltolaki päättyi.
Kansa juhli kaduilla, ja uudelleen avatut panimot ja baarit tarjoilivat ihmisille ilmaista olutta.
Ensimmäisen vuorokauden aikana amerikkalaiset kittasivat kaikkiaan 150 miljoonaa litraa olutta, ja seuraavana päivänä sitä olikin suorastaan mahdotonta saada mistään.
Kieltolain päätyttyä olutautot lähtivät heti liikkeelle, eikä kansa peitellyt iloaan.
Yhdysvaltojen kieltolaki vaikutti jälkipolviinkin
Jälkikäteen tarkasteltuna kieltolaki oli Yhdysvalloille täydellinen katastrofi.
Väkivalta kasvoi räjähdysmäisesti, ja murhien määrä lisääntyi 78 prosentilla.
Pelkästään Chicagossa tapettiin 850 ihmistä alkoholimarkkinoihin liittyvissä kahinoissa.
Oikeustuomioiden määrä kasvoi lähes 600 prosenttia. Lisäksi järjestäytynyt rikollisuus onnistui juurtumaan syvälle amerikkalaisiin suurkaupunkeihin, millä oli kauaskantoiset seuraukset.
Rikolliset huomasivat, että järjestäytyminen oli menestyksen edellytys.
Kun kieltolaki päättyi, mafiasta oli kehittynyt täysammattilainen järjestö, joka siirtyi vaivattomasti huumekauppaan ja ammattiyhdistyksiin.
Järjestäytyneestä rikollisuudesta tuli peruuttamattomasti osa amerikkalaista yhteiskuntaa.
Kieltolaki horjutti myös amerikkalaisten uskoa poliittiseen järjestelmään.
Avoin korruptio sekä virkavallan ja poliitikkojen osallistuminen laittomuuksiin murensivat luottamusta amerikkalaiseen demokratiaan, ja yleinen epäluulo viranomaisia kohtaan levisi.