Watergate-skandaali: Kaksi toimittajaa kaatoi Richard Nixonin

Woodward oli hiljattain palkattu toimittajaksi Washington Postiin, ja hän etsi jatkuvasti ­jutunaiheita, joilla todistaa kykynsä. Hän oli nuori, hiljattain eronnut ja uhkui intoa. Yön ­tapahtumat kuulostivat hänestä kuitenkin vahvasti siltä, että ne päätyisivät lehden sisä­sivuille muiden pikku-­uutisten joukkoon.

Toimituksessa Woodwardille selvisi nopeasti, että kyse ei suinkaan ollut mistään pikku-­uutisesta. Useimmat pidätetyt olivat aikaisemmin työskennelleet CIA:n palveluksessa, eikä siinä kaikki: yksi pidätetyistä oli presidentti ­Nixonin uudelleen­valintakomi­tean CRP:n turvallisuuspäällikkö James McCord.

Yhdysvalloissa järjestettäisiin presidentinvaalit 7. marraskuuta, ja komitean tehtävänä oli varmistaa Nixonille toinen nelivuotiskausi Valkoisessa talossa.

Woodward lyöttäytyi yhteen Bernsteinin kanssa Watergate-jutussa

Washington Post, Washington:

Kaikki suuret sanomalehdet olivat uutisoineet murrosta. FBI tutki tapausta, mutta kukaan ei uskonut tapahtumien ­vaikuttavan tulevien vaalien tulokseen.

Bob Woodward istui työpöytänsä ääressä kirjoittamassa luetteloa henkilöistä, joilta hän kenties voisi saada tietoa Watergaten murrosta. Tapaus oli herättänyt Woodwardin uteliaisuuden, sillä murtomiehillä mukana olleet salakuuntelulaitteet viittasivat vahvasti poliittisiin tarkoitusperiin.

Ensimmäisenä Woodwardin laatimalla listalla oli nimi Howard Hunt. Se mainittiin muistikirjassa, joka oli löytynyt yhden pidätetyn hotellihuoneesta Watergate-rakennuksesta. Muistikirjaan oli kirjoitettu ”E. Howard Hunt” ja sen perään ”W. House”, jotka saattoivat hyvinkin viitata White Houseen eli Valkoiseen taloon.

Puhelu Valkoisen talon henkilöstöosastolle paljasti, että Howard Hunt toimi presidentti ­Nixonin hallinnon ulkopuolisena neuvonanta­jana. Vuoteen 1970 saakka Hunt oli kuitenkin ­ollut CIA:n leivissä.

Woodwardin puhelinkeskustelu Howard Huntin kanssa jäi lyhyeksi: ”Minkä vuoksi teidän nimenne löytyy Watergate-rakennuksessa pidätetyn osoitekirjasta?” Woodward kysyi ­Huntilta.

”Hyvä Jumala!” Hunt huudahti ja oli hetken aikaa hiljaa. Sitten hän sanoi, ettei halunnut kommentoida poliisitutkinnassa olevaa juttua, ja laski kuulokkeen.

Hallinnon sisäinen tietolähde kertoi Woodwardille, että FBI epäili Huntin sekaantuneen Watergate-murtoon. Myöhemmin iltapäivällä Woodward kirjoitti murrosta artikkelin seuraavan päivän lehteen otsikolla ­”Valkoisen talon neuvonantajalla yhteyksiä Watergate-murrosta epäiltyihin”.

Woodward oli artikkeliinsa hyvin tyytyväinen, eikä hän ilahtunut kuullessaan, että toimituspäällikkö halusi lähettää artikkelin muokattavaksi 28-vuotiaalle Carl Bernsteinille.

Yleensä Bernsteinin alaa olivat oikeusjutut ja Washingtonin paikallispolitiikka, mutta hän kirjoitti myös musiikkiarvosteluja sekä polveilevia juttuja pääkaupungin ihmisistä ja tapahtumista.

Laivastoupseerina palvelleen Woodwardin mielestä Bernstein oli ­aivan liian hippimäinen, ja miehet olivatkin enimmäkseen vältelleet toisiaan.

Kun Woodward näki Bernsteinin hänen ­artikkeliinsa tekemät muutokset, hän tajusi, ­että artikkeli oli korjausten jäljiltä paljon alkuperäistä parempi. Siitä lähtien Woodward ja Bernstein tekivät tiivistä yhteistyötä pyrkiessään selvittämään totuuden Watergate-murrosta.

Watergate-juttu sai uutta pontta

25. heinäkuuta 1972, Washington Post, Washington:

Watergate-murron poliisitutkinta edistyi hitaasti, ja Valkoinen talo kieltäytyi sitkeästi kommentoimasta asiaa.

Lämpötila lähenteli 30:tä astetta, ja Carl Bernsteiniä harmitti, ettei hän ollut jäänyt lomalle, kuten Bob Woodward. Parempien aiheiden puutteessa päätoimittaja oli taas määrännyt Bernsteinin raportoimaan paikallispolitiikan koukeroista.

Bernstein riemastuikin lukiessaan New York Timesin artikkelin, jossa Watergate-epäiltyjen kerrottiin soittaneen murtoa edeltä­vinä päivinä useita puheluita sekä Nixonin kampanjahenkilö­kunnalle että miamilaiselle ­lakimiehelle.

Bernsteinillä oli puhelinyhtiö Bellissä useita tietolähteitä, ja muutaman tunnin kuluttua lähteet vahvistivat, että Watergate-epäillyt olivat todellakin soittaneet kyseisiin numeroihin.

Bell-lähteillä oli muutakin kiinnostavaa kerrottavaa: puhelulistat oli juuri lähetetty Floridan osavaltion yleiselle syyttäjälle tämän nimenomaisesta pyynnöstä.

Tieto herätti välittömästi Bernsteinin uteliaisuuden. Hän päätti ottaa selville, miksi viranomaiset Floridassa asti halusivat tietää, kenelle Watergate-rakennuksessa pidätetyt miehet olivat soitelleet.

Bernstein tarttui puhelimeen ja sai pian kaipaamansa tiedon: Miamin yleisen syyttäjän ­mukaan puhelutiedot oli tilattu Floridaan siksi, että sikäläiset ­oikeusviranomaiset halusivat selvittää, olivatko Watergate-epäillyt syyllistyneet lainrikkomuksiin Floridassa.

Jos Bernstein lupasi olla paljastamatta tietolähdettään, syyttäjä ­antaisi hänelle vihjeen. Bernstein lupasi tälle täyden lähdesuojan ja valmistautui kirjoittamaan kuulemansa muistiin.

”Pyysimme nähtäväksi myös epäiltyjen tili­otteita, ja niistä on paljastunut mielenkiintoisia rahansiirtoja.” ”Siirtoja mistä?” Bernstein kysyi. ”Meksikosta”, syyttäjä vastasi lyhyesti. ”Tule Miamiin, jos haluat kuulla lisää.”

Oudot šekit jäljitettiin presidentin miehiin

28. heinäkuuta 1972, Miami, Florida:

Woodward palasi lomalta, ja Bernstein lensi Miamiin kuullakseen, mitä syyttäjällä oli kerrottavanaan.

Carl Bernsteinin edessä seisoi matalaääninen, punakka mies. Hänen sininen puvuntakkinsa oli kyynärpäistä kulunut, eikä hän vaikuttanut ilahtuneelta nähdessään Bernsteinin Miamissa.
”Hoidetaan homma pois alta”, syyttäjä tokaisi ja ohjasi Bernsteinin toimistoonsa. Hän avasi arkistokaapin ja otti kansiosta viisi šekkiä.

”Et voi käyttää minun kopiokonettani. Joku voi yhdistää kopiot minuun”, syyttäjä ilmoitti ja vilkuili hermostuneesti rannekelloaan.

”Selvä, minä kopioin ne käsin”, Bernstein vastasi ja ryhtyi kopioimaan šekkien tietoja lehtiöönsä. Šekeistä neljä oli meksikolaisia, ja niiden yhteissumma oli 89 000 dollaria. Viides, 25 000 dollarin suuruinen šekki, oli floridalaisen First Bank and Trust Co:n, ja se oli kirjoitettu Kenneth Dahlbergin tililtä.

Palattuaan hotelliin Bernstein soitti Woodwardille Washingtoniin. Kaksikko päätti etsiä ­käsiinsä salaperäisen Kenneth Dahlbergin. Woodward lähetti Washington Postin arkistoon kyselyn, ja pian hänen pöydälleen tuotiin valokuva.

Se esitti hymyilevää Kenneth Dahlbergia seisomassa minneapolislaisen paikallispoliitikon vierellä. Sen jälkeen Dahlbergin puhelinnumeron saaminen Minneapolisin numerotiedustelusta oli lasten leikkiä.

”Täällä on Bob Woodward Washington Postista. Soitan kysyäkseni šekeistä, jotka on osoitettu Watergate-murrosta epäillyille.” Linjan toisessa päässä oli aivan hiljaista.

”Yhdessä šekissä on teidän nimenne.” Hiljaisuus jatkui. Kun Dahlberg viimein ­puhui, hän kuulosti säikähtyneeltä. Sitten hän katkaisi puhelun mutta soitti pian takaisin.

”Rahat ovat kampanja-avustusta. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, minne ne ovat päätyneet. Minun ei varmaan pitäisi kertoa tätä, mutta annoin šekin aikoinaan Maurice Stansille.”

Stansin nimi sai Woodwardin tarttumaan tiukemmin kynäänsä. Maurice Stans oli vastuussa presidentti Nixonin vaalikampanjan taloudesta. Dahlbergin šekki oli jälleen yksi linkki Water­gaten ja presidentin lähipiirin välillä.

Kun Woodward näytti päivän artikkelia päätoimittajalle, tämä tuijotti tekstiä epäuskoisena. ”Meillä ei ikinä ole ollut käsissämme näin isoa juttua. Ei koskaan.”

Kirjanpitäjä paljasti tärkeitä tietoja Watergate-jutussa

14. syyskuuta 1972, Washington:

Puolueeton raportti ­paljasti, että Nixonin kampanja­organisaatio oli yrittänyt pestä rahaa kierrättämällä sitä Meksikon kautta.

Seuratakseen rahojen reittiä Bernstein ja Woodward olivat alkaneet kiertää haastattelemassa Nixonin vaalitoimikunnan työntekijöitä näiden kotona siinä toivossa, että saisivat selville, mistä tai keneltä käsky murtautua demokraattisen puolueen päämajaan oli lähtöisin.

Bernstein istui CRP:n kirjanpitäjän olohuoneessa. Naisen kädet ­tärisivät hänen kaataessaan kuppeihin kahvia, ja hän vaikutti hyvin hermostuneelta. ”En tiedä, miten asiat käytännössä järjestettiin. Tiedän vain, kuka sai rahaa ja kuka siirrot hyväksyi”, nainen sanoi hiljaisella äänellä ja näytti heti ­katuvan sanojaan.

Kirjanpitäjä ei kuitenkaan suostunut mainitsemaan ­nimiä. Niinpä Bernstein pyysi häntä kertomaan edes vastuullisina pitämiensä henkilöiden ­nimien alkukirjaimet. Kun nainen yhä empi, Bernstein yritti auttaa häntä alkuun mainitsemalla itse L-kirjaimen. Nainen keskeytti hänet ja puuskahti: ”L ja M ja P, ja sen enempää en aio kertoa.”

Kolme kirjainta tukivat täydellisesti Bernsteinin ja Woodwardin arvailuja. ”L” saattoi viitata Gordon Liddyyn, ”M” Jeb Stuart Magruderiin ja ”P” Herbert Porteriin. Kaikki kolme olivat ­CRP:n arvovaltaisia jäseniä ja toimittajakaksikon epäiltyjen listan kärjessä.

Bernstein siemaisi kuppinsa tyhjäksi ja kiitti kahvista. Silmukka Valkoisen talon ympärillä ­alkoi kiristyä.

Watergate-juttua ei haudattu selvästä vaalivoitosta huolimatta

Joulukuu 1972, lentokoneessa matkalla Los Angelesiin:

Nixon oli voittanut presidentinvaalit äänten vyöryllä. Washington Postia ­painostettiin lopettamaan Watergate-tutkimukset, ­mutta lehti ei taipunut.

Bernstein työnsi pelipanoksensa itsevarmasti keskelle pöytää. Hän ja Woodward pelasivat ­pokeria lentokoneessa matkalla kohti Los Angelesia. Perillä heidän oli määrä ­tavata mies, joka toivon mukaan pystyisi kertomaan heille, kuinka korkealta hallintokoneistosta käsky murtautua Watergate-rakennukseen oli lähtöisin. ­Koneen aloittaessa laskeutumisen Bernstein oli 30 dollaria voitolla.

Toimittajakaksikko tapasi Donald Segrettin kahvilassa Los Angelesin laitamilla. 31-vuotiaalla Segrettillä oli leveä hymy ja ystävälliset ja viattoman näköiset kasvot. Ulkonäköön ei kuitenkaan ollut luottamista, sillä useat lähteet olivat kertoneet Segrettin olevan ”käytännön mies”, joka oli värvännyt ihmisiä tekemään Nixonin uudelleenvalintakomitean likaiset työt: järjestämään mielenosoituksia, väärentämään kirjeitä, ja mustamaalaamaan poliittisia vastustajia.

Segretti kielsi toimittajia lainaamasta puheitaan suoraan. Hän myönsi, että Nixonin väki oli värvännyt hänet ja että presidentin kampanjaorganisaatio maksoi hänelle hänen palveluksistaan. Hän oli myös varma, että hänen esimiehensä noudattivat vielä korkeammalta tasolta tulevia ohjeita.

”Keneltä ohjeet tulevat?” Woodward kysyi.

”Olen ymmärtänyt, että käskyt tulevat yleensä Haldemanilta”, Segretti sanoi silminnähden vaivautuneena.

Toimittajat vilkaisivat toisiaan. Jäljet johtivat siis suoraan presidentin lähipiiriin. Bob Haldeman oli Nixonin kansliapäällikkö ja ystävä ja kuului tämän ydinpiiriin.

Deep Throatista tuli Watergate-jutun tärkein lähde

24. tammikuuta 1973, Pysäköintihalli Washingtonissa:

Oikeudenkäyntiä Watergate-murrosta syytettyjä vastaan käytiin suljettujen ovien takana. Woodward ja Bernstein jatkoivat omia tutkimuksiaan.

Maanalaisessa pysäköintihallissa oli hämärää ja purevan kylmää. Siellä Woodward kuitenkin pystyi rauhassa tapaamaan miestä, josta oli ­tullut hänen tärkein tietolähteensä Watergate-­jutun tutkimuksissa.

Mies työskenteli korkeassa asemassa valtion hallintokoneistossa ja pystyi siksi antamaan ­yksityiskohtaista tietoa siitä, mitä viranomaiset eivät paljastaneet julkisuuteen Watergate-­tutkinnasta. Vastineeksi hän halusi, ettei hänen nimeään paljastettaisi.

Woodward ja Bernstein eivät maininneet ­salaperäistä lähdettä artikkeleissaan. Suuri yleisö kuuli hänestä ensimmäisen kerran kesällä 1974, jolloin toimittajakaksikko julkaisi Watergate-tutkimuksistaan kirjan.

Silloinkaan he eivät paljastaneet lähteensä henkilöllisyyttä vaan käyttivät hänestä nimeä Deep Throat, ”syväkurkku”. Nimi viittasi samannimiseen pornoelokuvaan, joka oli kuohuttanut Yhdysvaltoja vuonna 1972.

Woodward ja Deep Throat sopivat tapaamisista pysäköintihallissa merkkijärjestelmällä, jonka vain he kaksi tiesivät. Jos Woodward halusi puhua Deep Throatin kanssa, hän siirsi kukkaruukun tiettyyn paikkaan parvekkeellaan.

Jos taas Deep Throat halusi tavata toimittajan, hän ympyröi Woodwardin sanomalehden sivu­numeron sivulla 20 merkiksi siitä, että hän odottaisi Woodwardia samana iltana pysäköintihallissa. Woodward ei koskaan saanut tietää, miten Deep Throat sai käsiinsä hänen lehtensä.

Tuona kylmänä tammikuun iltana Deep Throatilla oli Woodwardille tärkeää asiaa. Hän kertoi itsensä Nixonin kampanjapäällikön ­olevan vastuussa murrosta demokraattisen puolueen päämajaan.
”Mitchell oli takuuvarmasti osallisena Watergate-operaatiossa”, Deep Throat totesi. ”Valkoinen talo tietää sen, ja FBI tietää sen. Valkoinen talo pyrkii tekemään kaikkensa estääkseen kongressia tutkimasta juttua.”

Lausunto oli tyypillistä Deep Throatia. Hän ei koskaan esittänyt todisteita, mutta hän vahvisti Woodwardin ja Bernsteinin epäilykset oikeiksi ja antoi heille uusia kiinnostavia vihjeitä ja taustatietoja, joiden avulla he saattoivat painostaa muita lähteitä puhumaan.

Washington Postin kurssi tippui Watergaten vuoksi

30. huhtikuuta 1973, klo 11.55 Washington Post, Washington:

Nixonin suosio oli yhä korkeissa lukemissa. Watergate-jutun tutkiminen oli käynyt Washington Postille kalliiksi. Lehden osakkeen kurssi oli pudonut puoleen.

Päätoimittaja Benjamin Bradlee jutusteli tuttavansa kanssa toimistossaan. Hän oli nostanut jalkansa pöydälle ja heitteli keskustelun aikana pientä koripalloa huoneen seinällä olevaan koriin.

Bradleen näennäinen rentous oli teeskenneltyä. Valtavien paineiden alaisena olevan sanomalehden johtaminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa.

Yhtäkkiä joku avasi Bradleen toimiston oven ja huusi: ”Oletko kuullut? Nixon on hyväksynyt Ehrlichmanin, Haldemanin ja Deanin eronpyynnön!” Bradleen suu loksahti hämmästyksestä auki, ja hänen kasvoilleen kohosi leveä hymy.

Hän painoi poskensa kirjoituspöytää vasten ja ­pamautti nyrkillään pöytälevyä. Sitten hän ryntäsi työhuoneestaan toimitussaliin.

”Ei hullumpaa, Bob! Ei ollenkaan hullumpaa!” hän kailotti Woodwardin suuntaan. Vähän aikaisemmin murrosta syytetty John McCord oli rikkonut hiljaisuuden, ­jota viisi Watergate-rakennuksesta ­pidätettyä olivat pitäneet yllä lähes vuoden. Hän oli antanut oikeudelle perinpohjaisen selonteon ­tapahtumista.

McCord kertoi saaneensa ennen murtoa tiedon, että operaation oli hyväksynyt korkea-­arvoinen henkilö aivan presidentin lähipiiristä. McCord oli vakuuttunut, että myös muut henkilöt olivat tienneet murrosta etukäteen, vaikka he nyt kiistivätkin sen.

Näiden joukossa olivat Bob Haldeman ja vaalikomitean ­puheenjohtaja John N. Mitchell sekä presidentin lainopilinen neuvonantaja John Dean ja sisäpoliittinen neuvonantaja John Ehrlichman.

McCordin mukaan Valkoinen talo oli turvautunut empimättä sekä lahjontaan että kiristykseen saadakseen murtoon sekaantuneet pitämään suunsa kiinni.

McCordin lausunto oli Nixonin hallinnolle hyvin kiusallinen paljastus, ja presidentin lähipiiriin kuluneen kolmen henkilön äkillinen ero oli selvä merkki siitä, että Valkoisessa talossa ei ollut pelattu sääntöjen mukaan.

Washington Postin toimituskunta kokoontui Bradleen ja Woodwardin ympärille. Nyt oli osoitettu, että lehti oli koko ajan ollut syytöksissään oikeilla jäljillä, ja kaikki sen työntekijät olivat helpottuneita asioiden saamasta käänteestä.

Nixon oli nauhoittanut keskustelunsa Watergate-jutun aikana

14. heinäkuuta 1973, Woodwardin asunto, Washington:

John McCordin todistajanlausunnon seurauksena kongressi oli nimittänyt komitean selvittämään, kuka oli vastuussa Watergate-rakennukseen ­tehdystä murrosta.

Bernstein ja Woodward ihmettelivät, miksi kongressin tutkintakomitea ei vielä ollut kuullut ­yhtä Watergate-jutun avainhenkilöistä. Alexander Butterfield oli kansliapäällikkö Haldemanin avustaja, joka vastasi monista rutiinitehtävistä Valkoisessa talossa.

Sekä Deep Throat että eräs Nixonin kampanjaorganisaatioon kuuluva lähde ­olivat kertoneet Butterfieldin sekaantuneen Watergate-skandaaliin.

Woodward vietti rauhallista lauantaipäivää kotonaan, kun puhelin yhtäkkiä soi. Soittaja oli yksi kongressin tutkintakomitean jäsenistä. Hän onnitteli Woodwardia ja kertoi Butterfieldin paljastaneen, että Nixon oli nauhoittanut kaikki keskustelunsa Valkoisessa talossa.

Huhut salaisista nauhoituksista olivat kierrelleet Washingtonissa jo jonkin aikaa, mutta nyt niiden olemassaolo oli saanut vahvistuksen. Nauhojen avulla voitaisiin selvittää ­Nixonin osuus Watergate-skandaalissa. Oliko presidentti itse tuottanut todisteita itseään vastaan?

Nixon ja Kissinger romahtivat

7. elokuuta 1974, illalla Valkoinen talo, Washington:

Nixon oli kieltäytynyt luovuttamasta nauhoja yli vuoden ajan. Nyt 64 nauhaa oli kuitenkin luovutettu tutkintakomissiolle.

Nixon asteli levottomana edestakaisin Valkoisen talon Lincoln-huoneessa. Paikalla oli hänen lisäkseen vain ulkoministeri Henry Kissinger. Nixon tiesi, että aika oli käymässä vähiin. ­Watergate-rakennuksen murrosta oli kulunut kaksi vuotta, eikä tapausta enää voinut lakaista maton alle tai selittää parhain päin.

Kissinger katseli Nixonia huolestuneena. Presidentti näytti olevan murtumispisteessä. Yhä uudelleen hän pyysi Kissingeriä kertaamaan kaksikon yhteisiä saavutuksia ulkopolitiikan saralla.

Kissinger vakuutteli presidentille, että jälkipolvien arviot tästä olisivat ylistäviä ja että Watergate-skandaali unohtuisi pian pienenä hairahduksena muutoin menestyksekkään poliittisen uran varrella.

Lopulta Kissinger ei voinut enää hillitä ­it­seään vaan purskahti itkuun. Samassa kyyneleet alkoivat virrata myös Nixonin poskille. Kun ­Kissinger lopulta nousi lähteäkseen, Nixon huudahti: ”Älä mene vielä, rukoillaan yhdessä!”

Kissinger oli juutalainen, mutta siitä huolimatta hän polvistui kuuliaisesti presidentin viereen. Miehet rukoilivat hetken ääneti, kunnes Nixon alkoi jälleen itkeä. Seuraavana päivänä Richard Nixon ilmoitti eroa­vansa presidentinvirasta. Ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen historiassa istuva presidentti väistyi kesken kauden.

9. elokuuta Nixon astui Air Force Oneen ja suuntasi kohti kotiosavaltiotaan Kaliforniaa. Missourin yllä valtava Boeing vaihtoi kutsumerkikseen SAM 27000.

Gerald Ford oli juuri ­vannonut virkavalan, eikä Nixonilla enää ollut oikeutta käyttää presidenttiä kuljettavan lentokoneen kutsumerkkiä. Richard Nixon laskeutui Kaliforniaan tavallisena kansalaisena.

Nixon pyrki lopun elämäänsä saamaan etäisyyttä Watergate-skandaaliin. Kuolemaansa asti vuoteen 1994 hän kielsi olleensa suoraan osallisena laittomuuksissa, joihin hänen lähimmät avustajansa olivat syyllistyneet ja joista monet oli tuomittu vankeuteen.