Astronautti Harrison Schmittin sormia pisteli ja hänen käsivartensa tuntuivat kuin nuijituilta pihveiltä, sillä hän oli juuri lastannut 110 kiloa kuukiveä laskeutumismoduuli Challengeriin ennen lähtöä Kuusta.
Väsymyksestä huolimatta Schmitt oli pakahtua onnesta. Hänen näkökulmastaan yhdysvaltalaisten kuudes laskeutuminen Kuuhun oli onnistunut loistavasti: hän oli kollegansa Gene Cernanin kanssa kerännyt kuusta enemmän geologisia näytteitä kuin millään aikaisemmalla kuulennolla oli tehty.
He olivat tehneet myös kuuautolla ajamisen ennätyksen huristeltuaan sillä Kuussa yli 36 kilometriä. Lisäksi Schmitt oli ensimmäisenä kuulennolle osallistuneena yliopistotason tutkijana tehnyt lukuisia tutkimuksia Kuun pinnalla. Hän malttoi tuskin odottaa paluuta Maahan päästäkseen analysoimaan ottamiaan näytteitä.
Apollo 17 oli viimeinen kerta, kun tähtilippu pystytettiin Kuuhun. Satelliittikuvat osoittavat sen olevan pystyssä edelleen.
Schmittin levätessä urakan jälkeen laskeutumismoduulissa Gene Cernan seisoi yksinään harmaalla Kuun kamaralla. Vaikka Kuun painovoima oli vain kuudesosa Maan painovoimasta, hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta.
Lopulta hän kokosi itsensä, katseli vielä kerran haikeana karua maisemaa ja lausui viimeiset sanansa Kuulle:
”Lähdemme Kuusta, kuten tulimmekin, ja jos Jumala suo, palaamme tuoden rauhaa ja toivoa koko ihmiskunnalle.”
Apollo 17:n miehistön 35,7 kilometrin ajo kuuautolla on edelleen ennätys Kuussa kuljetussa matkassa.
Suhtautuminen Maassa muuttui
Nyt on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun Cernan jätti saappaidensa jäljet Kuun tomuun. Seuraavan kerran ihminen astuu Kuun pinnalle ilmeisesti vasta kaukana tulevaisuudessa, joten jos uskomme astronautin sanoja, Jumala ei ole halunnut ihmisten vielä palaavan Kuuhun.
Todellisuudessa kaiken takana on kuitenkin yksi kuolevainen – presidentti Richard Nixon, joka ei ollut mielissään periessään John F. Kennedyn kunnianhimoisen Apollo-ohjelman.
Miehitetty avaruuslento Kuuhun oli ollut yksi Kennedyn tärkeimmistä tavoitteista, ja 12. syyskuuta 1962 presidentti uhkui itseluottamusta Ricen yliopistossa Houstonissa yleisön edessä sanoessaan:
”Me matkustamme Kuuhun ja teemme monia muita asioita, emme siksi, että ne ovat helppoja, vaan siksi, että ne ovat vaikeita.”
Presidentti Kennedy oli Yhdysvaltain avaruusohjelman puolestapuhuja ja ilmoitti jo vuonna 1962, että Yhdysvallat veisi ihmisen Kuuhun ennen vuosikymmenen loppua.
Tavoite saavutettiin yhdysvaltalaisen teollisuuden ja avaruustutkimuksen suurten ponnistelujen – eikä vähiten presidentti Kennedyn ja hänen seuraajansa Lyndon B. Johnsonin hallinnon avokätisyyden – ansiosta. 20. heinäkuuta 1969 Neil Armstrong astui Kuun kamaralle ja lausui historialliset sanat:
”Pieni askel ihmiselle, valtava harppaus ihmiskunnalle.”
Richard Nixonilla oli kuitenkin kunnia onnitella astronautteja Neil Armstrongia ja Edwin ”Buzz” Aldrinia puhelimitse Kuuhun otetun kaukopuhelun välityksellä.
Nixon oli hyvillään saadessaan paistatella avaruuslennon menestyksen loisteessa, mutta henkilökohtaisesti hän ei ollut kovinkaan innostunut kuuohjelmasta. Se kävi ilmi jo kun toisen kuulennon, Apollo 12:n astronautit tapasivat presidentin. Lennon komentajan Pete Conradin mukaan Nixon näytti suhtautuvan heidän saavutukseensa melko välinpitämättömästi.
”En ymmärrä, mitä hyötyä on matkustaa Kuuhun vielä kuusi kertaa.” Presidentti Richard Nixon
Seuraavan Apollo-lennon jälkeen Nixon totesi:
”En ymmärrä, mitä hyötyä on matkustaa Kuuhun vielä kuusi kertaa.”
Julkisesti presidentti oli kyllä suuri Apollo-lentojen kannattaja, mutta hänen neuvonantajilleen ja Nasan väelle kävi yhä selvemmäksi, että hän piti kuulentoja rahan haaskauksena. Presidentti poisti muun muassa jo vuonna 1970 työhuoneensa seinältä kuuluisan Earthrise- eli ”Maannousu”- nimisen valokuvan, jossa Maa on kuvattu Kuun kiertoradalta.
Kun neljäs Kuuhun laskeutunut lento, Apollo 15, lähti matkaan Kennedyn avaruuskeskuksesta heinäkuussa 1971, Nixon nukkui koko laukaisun ajan – vaikka Valkoisen talon julkaiseman lehdistötiedotteen mukaan presidentti oli seurannut lähtöä herkeämättä.
Apollo soluttautui arkipäivään
Apollo-lennot kohottivat ihmiskunnan katseen kohti taivasta mutta johtivat myös moniin käytännöllisiin keksintöihin. Moni arjen apuri on kehitetty Nasassa astronauttien selviytymiseksi avaruudessa.
Huomaamattomia säästöjä
Nixon ei ollut henkilökohtaisesti innostunut avaruustutkimuksesta, ja hän pani myös merkille, että yleinen kiinnostus avaruus- ja kuututkimukseen oli hiipumassa. Vietnamin sodan ja kasvavan työttömyyden keskellä ihmisiltä ei löytynyt ymmärrystä sille, miksi hallitus syyti miljardeja avaruuteen kansan eläessä köyhyydessä.
Nixon ei kuitenkaan halunnut jäädä historiaan presidenttinä, joka lopetti avaruustutkimuksen. Yhdysvaltalaiset ylpeilivät edelleen voitollaan Neuvostoliitosta avaruuskilvassa, joten julkisuudessa oli syytä esittää Yhdysvallat edelleen maailman kiistattomasti johtavana avaruusvaltana. Nixon kiteytti tämän puheessaan 7. maaliskuuta 1970:
”Meidän tulee suhtautua avaruuteen edelleen rohkeasti – mutta myös muistaa tasapaino.”
Leikkauksien piti siis olla mahdollisimman huomaamattomia. Nasa pantiin nyt kilpailemaan julkisista varoista muiden valtionkoneiston haarojen kanssa.
Nixon paistatteli salamavalojen välkkeessä ja Apollo-lentojen saamassa huomiossa. Tässä hän poseeraa melkein katastrofaalisesti päättyneen Apollo 13:n astronauttien kanssa.
Päätös merkitsi melkoista mullistusta Yhdysvaltain avaruushallinnolle, jolla oli vuodesta 1962 ollut erityisasema valtion rahoja jaettaessa. Nasan johtaja Thomas Paine oli kuvitellut Apollo 11:n onnistuneen kuulaskeutumisen tarkoittavan, että rakettimoottoreihin panostettaisiin täysillä 1970-luvulla – tavoitteena ehkä avaruuaseman perustaminen ja lopulta miehitetty lento Marsiin.
Mutta jo muutaman päivän kuluttua presidentti Nixonin virkaan astumisesta vuonna 1969 uusi hallinto ryhtyi toimeen. Nasaa pyydettiin välittömästi ilmoittamaan alueet, joilla budjettia voitaisiin leikata. Kuukautta myöhemmin Thomas Paine vastasi kirjeellä, jossa hän ei silti ehdottanut leikkauskohteita vaan pyysi 189 miljoonaa dollaria lisää muun muassa uuteen avaruusasemaan.
Paine perusteli avaruusaseman rahoitusta painottamalla sen merkitystä kylmässä sodassa:
”Kukaan vastuullinen ja ajatteleva ihminen ei tietääkseni ole valmis hyväksymään, että Yhdysvallat luopuu miehitetyistä avaruuslennoista venäläisten jatkaessa tutkimusta mielensä mukaan.”
”Teidän tehtävänne on huolehtia siitä, ettei Mars-lennosta tule missään tapauksessa mitään.” John Ehrlichman varapresidentti Spiro Agnew’lle
Nasa yritti myös vedota Apollo-ohjelman tuottamaan tutkimustietoon: esimerkiksi Apollo 11 vei Kuuhun peilejä, joilla voitiin laservalon avulla mitata etäisyys Maahan tarkalleen. Mittausten perusteella tiedetään, että Kuu liikkuu Maasta poispäin 3,8 senttiä vuodessa. Havaintoja Kuun olemuksesta, geologiasta ja kraattereista julkaistiin vuosien ajan tieteellisissä julkaisuissa.
Nixon ja hänen hallintonsa kuitenkin viittasivat kintaalla Nasan perusteluille. Ainoa, joka oli todella innostunut avaruuslennoista, oli varapresidentti Spiro Agnew, Kansallisen ilmailu- ja avaruusneuvoston, National Aeronautics and Space Councilin puheenjohtaja.
Agnew ei kuulunut Nixonin sisäpiiriin, ja hän näki Mars-lennon mahdollisuutena hankkia itselleen mainetta ja kunniaa. Hänellä ei ollut käsitystä Nixonin hallinnon epävirallisesta linjasta aiheeseen, ja pian Nixonin läheinen alainen John Ehrlichman osoitti hänelle hänen paikkansa.
”Kuulkaas nyt, herra varapresidentti. Marsin matkaan ei ole rahaa. Presidentti on jo päättänyt sen. Teidän tehtävänne on huolehtia siitä, ettei Mars-lennosta tule missään tapauksessa mitään”, Ehrlichman läksytti Agnew’ta kokouksessa syyskuussa 1970.
Nasan piti pikku hiljaa hyväksyä se, että organisaation oli supistettava toimintaansa. Apollo-lentoja oli suunniteltu 20, mutta jo Apollo 12:n marraskuussa 1969 tekemän toisen kuulaskeutumisen jälkeen Apollo 20 peruutettiin.
Kun Apollo 13 -lennolla sattui räjähdys, josta astronautit selvisivät hengissä vain kuin ihmeen kaupalla, onnettomuutta käytettiin verukkeena budjetin lisäleikkauksille. Pian tämän jälkeen myös Apollo 18- ja -19-hankkeet romutettiin.
Avaruussukkuloista ei tullut taloudellista menestystä, ja niihin liittyi paljon ongelmia. Vuosina 1986 ja 2003 onnettomuuksissa kuoli 14 astronauttia.
Avaruussukkulat jäivät suutariksi
Nixon hyväksyi avaruussukkulat – mutta hankkeesta tuli odotettua kalliimpi ja epäkäytännöllisempi.
Nixon ilmoitti, että Apollo-ohjelman sijaan Nasa keskittyisi seuraavaksi avaruussukkuloiden kehittämiseen. Sukkulat olivat uudelleenkäytettäviä, minkä vuoksi ne arvioitiin perinteisiä raketteja halvemmiksi. Ne eivät voineet kuitenkaan poistua Maan kiertoradalta, joten niitä käytettiin pääasiassa satelliittien lähettämiseen avaruuteen.
Nixon julisti, että sukkulat ”mullistaisivat kuljetukset avaruuteen tekemällä niistä rutiinia”. Suunnitelman mukaan sukkuloilla tehtäisiin vuodessa 40–60 lentoa, mutta toteutunut määrä 30 vuoden aikana on ollut keskimäärin vain 4,3 lentoa vuodessa.
Nixon lupasi myös, että avaruussukkulat vähentäisivät ”avaruuslentojen tähtitieteellisiä kustannuksia”. Nasan uuden johtajan James Fletcherin mukaan yhden laukaisun kustannukset olisivat vain 10,5 miljoonaa dollaria. Nasan vuoden 2012 laskelmien mukaan jokainen sukkulan laukaisu oli maksanut kuitenkin 814 –1 266 miljoonaa dollaria.
Lisäkulut ovat johtuneet teknisistä ongelmista ja valtavasta korjaustarpeesta. Avaruussukkulat eivät siis täyttäneet odotuksia, ja viimeinen niistä laukaistiin vuonna 2011.
Nixon toteutti omaa profetiaansa
Nixonin hallinnon taustavaikuttajat halusivat jäädyttää myös Apollo 17 -ohjelman, mutta Nixon antoi sen jatkua, sillä hän tiesi että lopettamalla sen hän joutuisi Yhdysvaltojen tutkijapiirien hampaisiin. Lisäksi peruuttaminen veisi jopa 7 000 työpaikkaa, mikä ei näyttäisi hyvältä presidentille, joka lähti vaaleihin luvaten kohentaa maan taloutta.
Apollo 17 osoittautui lopulta kaikista kuulennoista menestyksekkäimmäksi. Sen astronautit Harrison Schmitt, Gene Cernan ja Ronald Evans toivat Kuusta Maahan ennennäkemättömän paljon tietoa ja kuukiviä.
Harrison Schmitt silti kiehui raivosta, sillä astronauttien ollessa matkalla takaisin Maahan presidentti Nixon oli julistanut:
”Tämä saattaa olla viimeinen kerta tällä vuosisadalla, kun ihminen kävelee Kuussa.”
Apollo 17:n kolme astronauttia rikkoivat monia ennätyksiä kuulennollaan, mutta he eivät koskaan saaneet julkisesti suurta tunnustusta ansioistaan.
Se oli Harrison Schmittin mukaan typerintä, mitä presidentti saattoi suustaan päästää.
”Miksi sanoa niin kaikille maailman nuorille ihmisille? Se oli silkkaa tahdosta luopumista”, geologi purnasi astronauttikollegoilleen.
Nixonin ennustus kävi toteen – ja siitä hän piti itse huolen: Nixonin viiden presidenttivuoden aikana Nasan saama rahoitus laski 4,4 prosentista alle 1,5 prosenttiin Yhdysvaltain valtionbudjetista.
Loistokkaiden avaruusmatkojen aika oli ohi. Avaruuskilvan kärkeen siirtyi Neuvostoliitto, joka kehitti muun muassa maailman ensimmäisen avaruusaseman Nasan joutuessa keskittymään halvan avaruussukkulan kehittämiseen.
Innostus avaruusmatkailua kohtaan ei koskaan palannut 1960-luvun tasolle, edes Nixonin kaaduttua vuonna 1974 Watergate-skandaaliin. Nasan budjettia leikattiin edelleen, ja nykyään se on noin 0,5 prosenttia valtionbudjetista.