Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Valkoiset rasistit valtasivat mustien kaupungin

Propaganda, vaalivilppi ja murhat – tämä oli Pohjois-Carolinan suurimman kaupungin Wilmingtonin valkoisten nationalistien menestysresepti, jolla saatiin aikaan Yhdysvaltain tähän asti ainoa väkivaltainen vallankaappaus, jossa murhattiin yli 60 ihmistä ja satoja mustia häädettiin kaupungista.

NC Department of Natural and Cultural Resources

Keväisenä maaliskuun päivänä vuonna 1898 Yhdysvaltojen etelävaltioihin kuuluvan Pohjois-Carolinan kaksi merkkimiestä, Josephus Daniels ja Furnifold Simmons, tapasivat New Bernin kaupungissa Chatawka-hotellissa.

Daniels oli The News & Observerin, osavaltion vaikutusvaltaisimman lehden ja demokraattipuolueen äänitorven, päätoimittaja ja julkaisija.

Simmons oli puolestaan Pohjois-Carolinan demokraattien puheenjohtaja.

1800-luvun demokraatit vielä kannattivat orjuutta, ja Simmonsia ärsytti suunnattomasti mustan keskiluokan kasvu.

Orjuuden vastaisten republikaanien ja Populistisen puolueen koalitio, niin kutsutut fuusionistit, oli nimittäin saanut yllätysvoiton vuoden 1894 välivaaleissa, minkä myötä mustien asema oli parantunut ja heille oli auennut osavaltiossa tärkeitä hallinnollisia virkoja.

Kehitys näkyi selkeimmin osavaltion suurimmassa kaupungissa Wilmingtonissa.

Kahdenkymmenentuhannen asukkaan Wilmington oli Pohjois-Carolinan suurin kaupunki 1800-luvun lopulla.

© FLHC M1/Imageselect

Vuonna 1898 hieman yli puolet kaupungin 20 0000 asukkaasta oli entisiä orjia.

Musta väestö omisti nyt yhä useampia yrityksiä ja ravintoloita, ja heillä oli myös oma lehti, The Daily Record.

Muutoksen tuulet puhalsivat voimakkaina, ja Daniels ja Simmons olivat yhtä mieltä siitä, että heidän olisi puututtava asiaan marraskuun 8. päivä järjestettävissä välivaaleissa.

”Neekerin on tiedettävä paikkansa”, Furnifold Simmons tuhahti Josephus Danielsille salaisessa tapaamisessa.

Daniels oli samaa mieltä. Hän kirjoitti tulikivenkatkuisessa pääkirjoituksessaan, että musta enemmistö oli luonut Wilmingtoniin ”pelon hallinnon”.

Kaksikko ryhtyi laatimaan poliittista strategiaa, jolla demokraatit saataisiin takaisin valtaan.

”On yksi asia, jota demokraatit eivät koskaan tule tekemään – ja se on sallia neekerin hallita valkoista miestä.”
Demokraattien puolueohjelma

Heidän johtoajatuksensa oli lietsoa osavaltion valkoisen väestön keskuudessa rotuvihaa ja ottaa kampanjan kärjeksi valkoisen ylivallan palauttaminen.

Tapaamisen jälkeen Daniels ja Simmons ottivat yhteyttä seitsemään osavaltion vaikutusvaltaisimpaan demokraattiin ja saivat heidät puolueen uuden strategian taakse.

Joukko sai myöhemmin lisänimen ”salainen yhdeksikkö”.

Strategian tavoite ulottui kuitenkin välivaalivoittoa ja paikallispoliittisen vallan kasvattamista laajemmalle.

Demokraatit halusivat nimittäin järjestää vallankaappauksen, syrjäyttää kaupungin demokraattisesti valitun johdon ja asettaa omat miehensä tilalle poliittisiksi johtajiksi.

Pari päivää myöhemmin demokraatit lähettivät tuhansille Pohjois-Carolinan valkoisille äänestäjille uuden puolueohjelmansa. Siinä luvattiin muun muassa seuraavaa:

”On yksi asia, jota demokraatit eivät koskaan tule tekemään – ja se on sallia neekerin hallita valkoista miestä.”

© Niday Picture Library/Imageselect

Vasemman laidan äänivyöry ­säikäytti rasistit pahan kerran

Vuonna 1894 uusi republikaanien ja populistien liittouma sai valtaa Pohjois-Carolinassa. Demokraatit seurasivat kauhulla, miten uudistusmieliset uhkasivat vallitsevaa tilaa.

Vuonna 1893 Yhdysvaltoja koetteli maan siihenastisen historian pahin taloudellinen kriisi, jossa etenkin monet valkoiset maatyöläiset menettivät työnsä.

He olivat tyypillisesti olleet demokraattien kannattajakuntaa, mutta kriisi oli kasvattanut heidän tyytymättömyyttään puolueen kapitalistista ideologiaa kohtaan ja saanut monet kääntymään Populistisen puolueen äänestäjiksi.

Populistit olivat ruohonjuuriliike, jonka mukaan rikkaat vain kuorivat kermat päältä, kun tavallinen kansa kärsi.

Populistinen puolue ei ollut yksinään vahvoilla, mutta vuoden 1894 välivaaleissa se liittoutui republikaanien kanssa.

Koalitiota nimitettiin ”fuusionisteiksi”, ja se puhui muun muassa sekä valkoisen että mustan työväenluokan julkisen koulutuksen puolesta.

Fuusionistit saivat etenkin mustien äänillä yllätysvoiton Pohjois-Carolinassa, ja mustat poliitikot alkoivat saada vaikutusvaltaa.

Wilmingtonin kaupungin hallinto oli koostunut lähes yksinomaan valkoisista miehistä, mutta nyt mustille aukesi virkoja esimerkiksi tuomareina ja poliisipäällikköinä.

Demokraatit pelkäsivät fuusionistijytkyn olevan alkua mustien laajemmalle yhteiskunnalliselle nousulle, ja he ryhtyivät vastarintaan.

Lynkkauksia puolusteltiin

18. elokuuta 1898: Josephus Daniels oli keväästä asti käynyt lehtensä kautta tehokasta pelottelukampanjaa, jossa mustat miehet kuvattiin vaarallisina valkoisten naisten raiskaajina.

Eräässä Pohjois-Carolinan suurimmista lehdistä, Morning Starissa, siteerattiin Rececca Latimer Feltonin, kirjailijan, naisasianaisen ja sittemmin Yhdysvaltojen ensimmäisen naispuolisen senaatin jäsenen, puhetta lynkatuista mustista miehistä, joiden väitettiin raiskanneen valkoisia naisia.

”Jos naisen kalleimman omaisuuden suojeleminen näiltä ahnailta pedoilta vaatii lynkkaamista – niin sanon, että lynkatkaa! Lynkatkaa vaikka tuhat kertaa viikossa, jos tarvitsee!” Felton oli raivonnut kuulijoiden hurratessa.

Puhe julkaistiin kokonaisuudessaan mutta sen yhteydessä jätettiin mainitsematta, että se oli itse asiassa pidetty jo 12. elokuuta vuonna 1897 eli yli vuosi aikaisemmin.

Lynkkauksia puolustaneen puheen julkaiseminen suositussa lehdessä osoitti, että Josephus Danielsin kuukausien pelottelukampanja The News & Observerissa alkoi ottaa tulta.

Päätoimittaja maalasi pääkirjoituksissa ja uutisartikkeleissa mustista miehistä kuvaa ”rappioituneina eläiminä”, jotka eivät pystyneet hallitsemaan seksuaalisia halujaan ja olivat vaaraksi viattomille valkoisille naisille.

Päätoimittaja antoi lukijoiden ymmärtää, että mustille miehille ei saisi antaa vähääkään valtaa, sillä muuten raiskaukset yleistyisivät.

Toisin sanoen ääni republikaanien ja populistien vaaliliitolle olisi ääni mustille raiskaajille.

Väitteillä ”eläimellisistä mustista” yhä vaarallisempina raiskaajina ei kuitenkaan ollut todellisuudessa pohjaa.

Pohjois-Carolinan rikostilastoissa vuosilta 1897–1898 ei näy viitteitä siitä, että mustien miesten tekemät seksuaalirikokset olisivat tuona aikana lisääntyneet.

Danielsille rotuvihan lietsonta oli kuitenkin faktoja tärkeämpää.

The News & Observerissa julkaistiinkin usein karkeita karikatyyrejä, joissa musta mies kuvattiin viatonta valkoista naista janoavana vampyyrina tai pientä valkoista miestä tallovana jättiläisenä.

”On tullut aika valkoisen miehen ottaa laki omiin käsiinsä ja järjestäytyneen vallan kautta pakottaa musta mies hillitsemään itsensä”, Daniels kirjoitti eräässä pääkirjoituksessaan.

”Edessä on epäilemättä mustien ja valkoisten yhteentörmäys. Ja tällaisessa yhteentörmäyksessä valkoinen rotu voittaa aina.”

Päätoimittaja kävi vastahyökkäykseen

19. elokuuta 1898: Mustien omistaman The Daily Record -lehden päätoimittaja Alexander Manly ei voinut olla reagoimatta Feltonin puheeseen.

Kun Alexander Manly luki Rebecca Latimer Feltonin Morning Starissa 18. elokuuta julkaistun puheen, hän ei heti tiennyt, mitä tehdä.

Hän pelkäsi, että vastineen kirjoittaminen voisi paitsi saada valkoiset mainostajat vetäytymään ja ajaa hänen lehtensä talousvaikeuksiin, myös olla jopa hengenvaarallista hänelle ja hänen työntekijöilleen.

Toisaalta hän ei voisi vain sivuuttaa näin törkeää herjausta.

Alexander Manly oli taistellut kaupungissa mustien oikeuksien puolesta The Daily Recordin perustamisesta eli vuodesta 1893 asti.

Hän oli itse sukua valkoiselle Charles Manlylle, joka oli toiminut Pohjois-Carolinan kuvernöörinä vuosina 1849–1851, ja hänen ihonsa oli niin vaalea, että häntä usein luultiin valkoiseksi.

Manly ajoi silti väsymättä mustien asiaa lehtensä sivuilla. Neljä vuotta aiemmin, pian fuusionistien murskavoiton jälkeen vuonna 1894, hän oli kirjoittanut:

”Valta Pohjois-Carolinassa on mustan miehen käsissä, ja jos hän on tehtävänsä tasalla, hänellä on mahdollisuus pitää tiukasti kiinni periaatteistaan ja taistella oikeuksistaan.”

Kaupungin mustan väestön äänenä Manly koki nyt, että hänen oli pakko avata suunsa.

”Jokaista lynkattua mustaa miestä sanotaan ”mustaksi eläimeksi”, mutta totuus on, että nämä miehet olivat tarpeeksi viehättäviä, jotta valkoiset naiset rakastuivat heihin.”
Kun Alexander Manly kirjoitti, että musta mies saattoi olla yhdessä valkoisen naisen kanssa ilman raiskausta, se aiheutti tyrmistystä Wilmingtonissa.

Hän kirjoitti otsikolla ”Rouva Feltonin puhe”, että valkoiset naiset voivat harrastaa seksiä mustien miesten kanssa ilman, että kyseessä on raiskaus:

”Jokaista lynkattua mustaa miestä sanotaan ”mustaksi eläimeksi”, mutta totuus on, että nämä miehet olivat tarpeeksi viehättäviä, jotta valkoiset naiset rakastuivat heihin. Rouva Felton, sanokaa miehillenne, että mustan miehen intiimi kanssakäyminen valkoisen naisen kanssa ei ole yhtään sen pahempi asia kuin valkoisen miehen intiimi kanssakäyminen mustan naisen kanssa.”

Manlyn vastine ”ravisteli osavaltiota vuorilta merelle asti”, kuten eräs historioitsija sittemmin kuvasi tilannetta.

Se suututti valkoisten nationalistien lisäksi myös Wilmingtonin monet mustat, jotka pelkäsivät, että he saisivat vielä kärsiä Manlyn kirjoituksen vuoksi.

Eräs kaupungin mustista republikaaneista, John C. Dancy, pyysi Manlya julkaisemaan lehdessään anteeksipyynnön.

Manly kieltäytyi, ja Dancy totesi myöhemmin, että ”Manly on syypää näihin kauhistuttaviin tapahtumiin”.

Pääkirjoitus syvensi entisestään kaupungissa jo kytevää rotuvihaa, ja Manlylle sateli tappouhkauksia. Josephus Danielsille Manlyn sanat olivat taivaan lahja.

Hän kommentoi kirjoitusta otsikolla ”Halpamaista ja pahansuopaa”: ”Manlyn pääkirjoitus on sytyttänyt vihan valkoisessa miehessä ja lietsonut Pohjois-Carolinan väen sokeaan raivoon.”

Furnifold Simmons kehotti kumppaniaan kuitenkin malttiin – hänkin olisi mieluusti nähnyt Manlyn riippuvan jo hirressä, mutta demokraattien koko poliittinen strategia nojasi siihen, että rotuviha roihahtaisi kunnolla vasta vaalien aikaan.

Saadakseen Wilmingtonin täysin haltuunsa miesten oli myös kaadettava kaupungin hallinto, mutta se valittaisiin uudelleen vasta vuonna 1899.

Vihan pitäisi toden teolla räjähtää vasta juuri vaalien jälkeen, jolloin se pohjustaisi sopivasti demokraattien vallankaappausta.

Alfred Moore Waddell

Everstiluutnantti tunnettiin hyvistä puhelahjoistaan ja kyvystään lietsoa yleisö hurmokseen.

Southern Poverty Law Center

Alexander Manly

The Daily Record -lehden päätoimittaja kannusti ihmisiä toimimaan harkitusti ja pidättyvästi. Mutta kirjoitettuaan, että musta mies saattoi olla yhdessä valkoisen naisen kanssa ilman raiskausta hän joutui pakenemaan henkensä edestä.

Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina

Joki täyttyköön mustista ruumiista

24. lokakuuta: Entinen etelävaltioiden everstiluutnantti Alfred Moore Waddell palkattiin ”valkoisen ylivallan kampanjan” äänitorveksi.

Alfred Moore Waddell, 64-vuotias entinen everstiluutnantti ja asianajaja, seisoi Wilmingtonin kaupungintalon Thalian Hallin salissa ja katseli noin tuhannen ihmisen väkijoukkoa.

Hän odotti kattokruunun valokeilassa, kunnes suosionosoitukset laantuivat, ja aloitti sitten puheensa.

”Neekeri oli orja, kun hänet tuotiin tänne. Onko tämä hänen maansa? Kolmetuhatta vuotta neekeri on hallinnut kokonaista manteretta, ja edelleen se on samassa surkeassa tilassa – lukuun ottamatta niitä paikkoja, joihin valkoinen mies on asettunut. Neekeri ei ole koskaan osoittanut kykyä hallita itseään. Joka kerta, kun valkoinen mies on hänet sivistänyt ja jättänyt sitten oman onnensa nojaan, hän on väistämättä taantunut takaisin villeyden tilaan.”

Waddellin ääni hukkui yleisön innostuneeseen huutoon.

Joukossa oli osavaltion merkittävimpien demokraattipoliitikkojen lisäksi puolueen puolisotilaallisten nationalistijoukkojen, niin kutsuttujen Red Shirtsien eli punapaitojen, edustajia.

Joukot olivat partioineet Pohjois-Carolinassa ja etenkin Wilmingtonissa yhä tiiviimmin ja terrorisoineet mustaa väestöä.

Waddel osoitti sanansa erityisesti näille väkivaltaa kaihtamattomille valkoisen ylivallan kannattajille:

”Aiommeko antautua muutaman valkoisen pelkurin johtamalle ryysyläisneekereiden laumalle? Tuhannesti EI! Emme enää suostu elämään näissä kauhistuttavissa oloissa. Olemme päättäneet muuttaa niitä, vaikka se vaatisi, että täytämme Cape Fear -joen ruumiilla.”

Waddellin uhkaavan puheen jälkeen monet mustat pyrkivät aseistautumaan siltä varalta, että joutuisivat puolustamaan itseään.

Wilmingtonin asekaupat olivat kuitenkin kaikki valkoisten omistuksessa, ja omistajille oli annettu tiukat määräykset olla myymättä pistooleja tai kivääreitä mustille.

Asekauppiaat ympäri osavaltiota seurasivat pian esimerkkiä, ja mustilta vietiin näin mahdollisuus varustautua edessä jo häämöttävän valkoisten kansannousun alla.

Juutalainen 28-vuotias asekauppias J. N. Jacobi otti jopa yhteyttä kaupungin kaikkiin valkoisiin yrittäjiin ja kehotti heitä uhkaamaan mustia työntekijöitään potkuilla, mikäli nämä rekisteröityisivät äänestyspaikoilla.

”Minut ruoskittiin ulos poliitikasta.”
T.A. Graham sen jälkeen, kun demokraattien nationalistiset Red Shirts -joukot olivat pahoinpidelleet hänet.

Monet tottelivatkin, ja pian uhkauksia alettiin myös toteuttaa. Lokakuun lopussa Alexander Manly kirjoitti, että hän tunsi kolmekymmentä mustaa kansalaista, jotka oli irtisanottu, kun nämä olivat rekisteröityneet äänestäjiksi.

Stewartsvillen kylässä 150 kilometriä Wilmingtonista luoteeseen 40-vuotias T. A. Graham ei suostunut peloteltavaksi. Hän kehotti kaikki mustia kansalaisia äänestämään republikaaneja.

Grahamin kerrotaan todenneen, että hän ”kahlaa läpi valkoisen miehen veren, jos sillä voi saada mustan miehen valtaan”.

Ei mennyt kauankaan, kun demokraattien likaisen työn tekijät Red Shirtsit saivat vihiä hangoittelusta. Lokakuun lopussa joukot ilmaantuivat Grahamin talolle ja potkaisivat oven sisään.

Yksi punapaidoista painoi aseen Grahamin vaimon otsalle. ”Missä hän on?”, mies huusi.

Lopulta miehet löysivät Grahamin sänkynsä alle käpertyneenä. He raahasivat hänet ulos ja alkoivat hakata häntä.

”Olet kuulemma repinyt demokraattien vaalijulisteita ja kehottanut mustia äänestämään. Lupaatko pysyä poissa marraskuun kahdeksantena?” huusi yksi punapaidoista.

”Kyllä!”, maassa makaava Graham vaikeroi.

”Sanotko muillekin mustille, että pysyvät poissa äänestämästä?” jatkoi eräs toinen hakkaajista.

”Kyllä!”, Graham vastasi. Punapaidat jatkoivat pieksentää vielä viidellä ruoskaniskulla, jotka repivät Grahamin puseron riekaleiksi.

”Jumalan nimessä, tämä maa kuuluu valkoiselle miehelle, ja me tulemme hallitsemaan sitä, vaikka se vaatisi, että kahlaamme veressä”, punapaitojen johtaja lausui ennen kuin hän kääntyi pois ja komensi miehensä poistumaan talosta.

Graham jätti äänestämättä ja kehotti myös mustia ystäviään pysymään kotona vaalipäivänä. Hän totesi itse myöhemmin: ”Minut ruoskittiin ulos poliitikasta.”

Lehdet täyttyivät vaalien alla rasistisesta propagandasta, jossa mustien miesten esitettiin pyrkivän sortamaan valkoisia ja raiskaamaan ”heidän” naisiaan.

© Niday Picture Library/Imageselect

Vallankaappaus oli tarkoin suunniteltu

Vallan siirtyminen demokraateille ei ollut sattumaa tai spontaanin väkivallanpurkauksen seurausta. Kyseessä oli tarkkaan suunniteltu vallankaappaus, jonka tavoitteena oli syrjäyttää mustat ja kaupungin sen hetkinen hallinto.

Viisi kuukautta ennen marraskuun 1898 vaaleja demokraatit laativat suunnitelman, jonka avulla he valtaisivat käytännössä koko Wilmingtonin poliittisen kentän.

Suunnitelmaa noudatettiin pilkulleen, ja siihen kuuluneet propaganda, uhkailu ja valeuutiset osoittautuivat valtavan tehokkaiksi välineiksi, joilla valkoinen väestö saatiin käännettyä mustia vastaan.

Valkoisissa nostatettua vihaa hyödynnettiin levottomuuksien lietsomisessa vaalivoiton jälkeen, ja niistä seuranneessa kaaoksessa demokraattien äänitorvi Alfred Waddel valtasi asemiesten kanssa kaupungintalon ja pakotti muun muassa pormestarin ja poliisipäällikön eroamaan.

Waddellista itsestään tuli uusi pormestari, ja hän raivasi ensi töikseen tieltään loputkin republikaani- ja populistipoliitikoista.

Kaupungin mustat ja valkoiset merkkihenkilöt ajettiin pois kaupungista aseella uhaten.

Niin kutsutuista valkoisista neekereistä vihatuimmat yritettiin jopa lynkata.

Näiden joukossa oli poliisipäällikkö John Melton, joka pelastui vain sotilasystäviensä ansiosta.

Manly taipui uhkausten edessä

7. marraskuuta: Alexander Manly oli saanut tappouhkauksia jo kuukausien ajan, eikä hän uskaltanut enää jäädä Wilmingtoniin.

Vaalien alla huhut Alexander Manlyn lähestyvästä lynkkaamisesta velloivat aina vain kiihkeämpinä, ja Manlyn perhe rukoili häntä lähtemään kaupungista.

Henkensä puolesta itsekin pelkäävä ja samalla syvästi pettynyt Manly taipui lopulta paineen alla ja päätti kääntää selkänsä Wilmingtonille päivää ennen vaaleja.

Manlyn ystävä, pastori Robert Strange, antoi hänelle 25 dollaria ja koodisanan, joka hänen tuli ilmoittaa kaupungin rajaa vahtiville valkoisille vartijoille.

”Olkoon Jumala kanssasi, lapseni. Olet aivan liian hyvä ihminen ripustettavaksi hirteen”, Strange sanoi, ennen kuin hän lähetti Manlyn matkaan.

Kun päätoimittaja saapui kaupungin rajalle, hän kohtasi siellä odotetusti aseistettuja vartijoita.

”Menkää huomenna äänestyskopeille. Jos näette neekerin, käskekää hänen poistua. Jos hän kieltäytyy, tappakaa hänet. Ampukaa siihen paikkaan.”
Everstiluutnantti Alfred Moore Waddell

Vaikka Manly oli Wilmingtonin vihatuimpia mustia miehiä, harva kaupungin valkoihoisista itse asiassa tiesi, miltä hän näytti. Vaalean ihonsa vuoksi hän ei herättänyt juuri huomiota.

”Minne matka?” yksi vartijoista kysyi.

”Olen menossa pohjoiseen erääseen pikkukylään hevosta ostamaan”, Manly vastasi ja lausui pastori Strangelta saamansa koodisanan.

”Suunnittelemme lynkkaavamme The Daily Recordin päätoimittajan tänä iltana”, eräs miehistä sanoi ja ojensi Manlylle kiväärin.

”Jos satut törmäämään häneen siellä pohjoisessa, ammu hänet.”

Alexander Manly nyökkäsi hiljaa, kiristi ohjaksia ja lähti ratsastamaan pölyiseltä maantieltä kohti kaukana siintävää metsää.

Hän ei enää koskaan palannut Wilmingtoniin.

Wilmingtonin kevyt jalkaväki – kaupungit omat asevoimat – lähetettiin tukahduttamaan levottomuuksia 10. marraskuuta. He tappoivat lopulta vain mustia.

© New Hanover County Public Library & Shutterstock

Suunnitelman neljä vaihetta

  • Vaaleihin vaikuttaminen

    Valkoisiin äänestäjiin vaikutettiin propagandalla, jossa mustat miehet kuvattiin vaarallisina kapinallisina ja raiskaajina. Demokraattien puolisotilaalliset joukot partioivat kaupungissa ja uhkailivat mustia, jotta nämä jättäisivät äänestämättä. Vaalipäivänä uurniin tiputettiin tekaistuja äänestyslipukkeita.

  • Levottomuuksien lietsominen

    Mustien kimppuun käytiin ja heidän yrityksiinsä, mukaan lukien The Daily Record -lehteen, hyökättin. Tämä johti levottomuuksiin vaalien jälkeen, jolloin mustien väitettiin kapinoivan. Tämän varjolla kaupunkiin piti saada valkoisia palauttamaan järjestys.

  • Vallan kaappaaminen

    Kaaoksen suojissa paikalliset fuusionistijohtajat, kuten pormestari, pakotettiin lähtemään kaupungista. Kahdeksan kaupunginvaltuutettua syrjäytettiin toimestaan ja tilalle asetettiin demokraatteja.

  • Opposition karkottaminen

    Opposition edustajat häädettiin kaupungista vallanvaihdoksen jälkeen. Kaupungin 32 vaikutusvaltaisinta mustaa miestä pakotettiin luovuttamaan kirjallisesti kaikki valtuutensa valkoisille. Näin kaikki kaupungin merkittävät virat oli nyt vallattu ja vallankaappaus oli saatu päätökseen.

Valkoiset vihanlietsojat voittivat kirkkaasti

8.–9. marraskuuta: Vaalien aikana rasistien propaganda ja uhkaukset puhuivat selvää kieltä.

Demokraattien äänitorvi Alfred Waddell oli pitänyt jälleen yhden palopuheen edellisiltana ja lietsonut uutta vimmaa moneen punapaitaan, jotka ratsastivat Wilmingtoniin marraskuun 8. päivän aamuna.

”Menkää huomenna äänestyskopeille. Jos näette neekerin, käskekää hänen poistua. Jos hän kieltäytyy, tappakaa hänet. Ampukaa siihen paikkaan.”

Vaikka kaduilla partioi raskaasti aseistautuneita Red Shirtsien miehiä ja valkoihoisia miehiä parveili äänestyspaikoilla, ilmassa leijui silti pelko mustien kansannoususta.

Wilmingtonin valkoisissa naapurustoissa huhuttiin, että mustat vaanivat piiloissa valmiina hyökkäämään valkoisten kimppuun.

Vaalipäivästä raportoiva The Atlanta Constitution -lehden toimittaja toisti punapaitojen väitettä, että noin 1 500 mustaa oli piiloutuneina sinne tänne puskiin hampaisiin asti aseistautuneina.

Demokraattien punapaitaiset puolisotilaalliset joukot – Red Shirts – hoitivat puolueen likaisen työn.

© State Archives of North Carolina & N.C. Museum of History

Toisen huhun mukaan eräs musta mies olisi yksin haalinut yli 300 kiväärin arsenaalin, kolmas puolestaan kertoi, että mustat lastenhoitajat suunnittelisivat myrkyttävänsä valkoisten perheiden lapset ja sytyttävänsä näiden kodit tuleen.

Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Siinä missä neljä vuotta aiemmin mustat olivat lähteneet vaaliuurnille sankoin joukoin, nyt he jäivät kotiin, sillä äänestäminen saattoi maksaa heille heidän henkensä.

Muutama rohkea tosin uhmasi väkivallan uhkaa ja sai annettua äänensä, mutta vaalitulos oli päätetty jo etukäteen – lopputuloksen varmistamiseksi monilla äänestyspaikoilla valkoiset nationalistit tunkivat uurniin tekaistuja äänestyslipukkeita, joissa ääni oli annettu demokraateille.

”Peli on päättynyt. Valkoinen mies voitti”, julisti otsikko The News & Observerin kannessa vaaleja seuraavana päivänä. Tuloksessa ei ollut jossiteltavaa.

Demokraatit voittivat Pohjois-Carolinan osavaltioparlamentin edustajienhuoneessa 120 paikasta 94.

Senaatin 50 paikasta 40 meni demokraateille, republikaanit saivat seitsemän ja populistit kolme paikkaa.

Fuusionistien kokeilu vallan vahvistamisesta paikallisesti osavaltiossa ja mustien oikeuksien lisäämisestä oli nyt kuopattu.

Demokraattien suunnitelma ei kuitenkaan ollut suinkaan vielä tullut päätökseen – nyt vasta päästiin sen veriseen osaan.

© North Carolina Digital Collections

Totuus pimitettiin kouluissa

Yhdysvaltalaisissa kouluissa opetettiin vuosikymmenet Wilmingtonin tapahtumista siloteltua versiota.

Vallankaappauksesta vaiettiin, ja valkoiset nationalistit esitettiin sankareina, jotka olivat taistelleet urhoollisesti ”epäpäteviä neekereitä” vastaan.

  • 1907 – Young People’s History of North Carolina, Daniel Hill:

    ”Kuvernööri Russellin toisena kautena demokraatit saivat enemmistön ja osavaltio palasi demokraattisen kontrollin alle.”

  • 1916 – A Child’s History of North Carolina, W.C. Allen:

    ”Kapinan jälkeen epäpätevät neekerit ja kaupungin valkoiset virkamiehet pakotettiin eroamaan yksi toisensa jälkeen, minkä jälkeen tilalle tulivat pätevät valkoiset miehet. Tästä lähtien Wilmington on kukoistanut upeasti.”

  • 1940 – North Carolina for Boys and Girls, Sarah Ashe:

    ”Säilyttääkseen valtansa valkoiset poliitikot antoivat neekereille luvan tehdä mitä halusivat. Pahimmat rikokset jätettiin rankaisematta. Kautta koko etelän valkoiset ihmiset liittoutuivat eräänlaiseen kerhoon, jonka nimi oli Ku Klux Klan, muuttaakseen kauheita olojaan. Aaveiksi pukeutuneet Ku Klux Klanin jäsenet pelottelivat rikolliset käyttäytymään kunnolla. Pelkkä näky pelotti neekerit parantamaan tapansa.”

  • 1958 – North Carolina History, Daniel Jay Whitener:

    ”Mielenosoituksiin tulleet neekerit näkivät punapaidat ja häipyivät vähin äänin. Neekeri on luonteeltaan ystävällinen ja välttää ongelmia. Neekerit pelkäsivät, ja monet pysyivät kotona vaalipäivänä.”

  • 1978 – Carolina Quest, ­Thomas C. Parramore:

    ”Kaksi päivää vaalien jälkeen kuudensadan valkoisen joukko kokoontui Wilmingtoniin ja raivasi tietä uudelle ajalle hajottamalla ja polttamalla lehden toimituksen. 10 mustaa miestä tapettiin tätä seuranneissa kahakoissa, ja monet pakenivat kaupungista, mukana mustia virkamiehiä. Joukko mustia vangittiin kahakoiden aloittamisesta, ja uusi valkoinen hallinto otti haltuun Wilmingtonin kaupungin johdon.”

Voittoa juhlittiin tulisesti

10. marraskuuta klo 8.00: Vaalivoitto oli saatu kotiin, mutta se ei vielä riittänyt valkoisille nationalisteille. Seuraavaksi mustat nujerrettaisiin lopullisesti.

Alfred Waddell heräsi vaalivoiton jälkeen varhain. Voitonpuheessaan hän esitti ”Wilmingtonin itsenäisyysjulistuksen”, jonka ”salainen yhdeksikkö” oli laatinut.

Julistuksen seitsemään keskeiseen vaatimukseen kuului äänioikeuden ja työskentelymahdollisuuden vieminen mustalta väestöltä. Viimeisenä kohtana vaadittiin, että Alexander Manly karkotettaisiin Wilmingtonista ”ikuisesti”.

Kuukausien propagandakampanjan oli nyt aika huipentua mustan väestön ja valkoisten republikaanien karkottamiseen Wilmingtonista ja valkoisen ylivallan aikakauden alkamiseen.

Waddellin vahvin ase oli valkoisiin iskostettu viha, ja se kohdistettiin nyt The Daily Recordin toimitukseen.

Kello 8.00 Waddell puki ylle hattunsa ja frakkinsa ja lähti kaupungin keskustaan. Aamu oli kaunis, lämpötila hieman yli 20 astetta.

Waddellia odotti noin viidensadan valkoisen kaupunkilaisen joukko, joka oli aseistautunut kiväärein – ja joka uhkui raivoisaa vihaa.

Joukko lähti marssimaan Waddell etunenässä neljänä suurena ­kolonnana, joihin liittyi matkan varrella mukaan yhä useampia kaupunkilaisia.

Kun joukko saapui lehden toimituksen ulkopuolelle, väkimäärä oli kasvanut jo 1 500 hengen massaksi.

Joukosta ammuttiin laukauksia ilmaan.

Valkoisia nationalisteja ärsytti muun muassa mustien lehti The Daily Record, jonka toimituksen he polttivat.

© NC Department of Natural and Cultural Resources

Wilmingtonin tuolla hetkellä vielä virassa ollut poliisipäällikkö John Melton seurasi tapahtumia välimatkan päästä muutaman avuksi saamansa poliisin kanssa.

Melton tiesi, että tilanteeseen puuttuminen olisi suoranainen itsemurha, ja hän saattoi vain katsella avuttomana vierestä, kun toimituksen ovi potkaistiin auki.

Asemiesten virta syöksyi lehden toimitukseen huutaen ja karjuen. Pöydät, tuolit, taulut ja painokone paiskattiin surutta ikkunasta ulos.

Yksi miehistä kaatoi toimituksen puulattialle lamppuöljyä ja petrolia ja sytytti tulitikun. Silmänräpäyksessä koko toimituksen tilat olivat ilmiliekeissä.

Kaupungin musta palokunta kiirehti paikalle, mutta palomiehet päästettiin sammutustöihin vasta, kun rakennus oli jo palanut maan tasalle.

”Olette täyttäneet velvollisuutenne”, Waddell huusi. ”Vetäytykäämme nyt takaisin koteihimme ja noudattakaamme lakia, ellemme ole pakotettuja toimimaan toisin puolustaaksemme itseämme.”

Waddell ei kuitenkaan ollut vielä valmis laskemaan asettaan.

Monet valkoiset olivat kuulleet huhuja, että aseistetut mustat miehet olivat valmiudessa kaupungin suurimmalla mustien asuttamalla alueella Brooklynissa.

Joukko lähti marssimaan pois kiväärejään voitokkaasti ilmassa heilutellen.

Jim Crow-lakien mukaan mustat eivät saaneet esimerkiksi juoda valkoisten omilla vesipisteillä.

© Afro Newspaper/Gado/Getty Images

Mustat menettivät oikeutensa koko etelässä

Wilmingtonin tapahtumat vahvistivat selvästi valkoisten nationalistien valtaa, eivätkä maltilliset valkoiset poliitikot enää rohjenneet tukea mustia.

Tämä rohkaisi Pohjois-Carolinan demokraatteja entisestään, ja pian he ottivat käyttöön lain poikkeusehdon, jonka mukaan kansalaisella oli äänioikeus vain, jos hän itse tai hänen isoisänsä oli äänestänyt osavaltiossa ennen vuotta 1867.

Tämä jätti mustat poliittisten vaalien ulkopuolelle, sillä he saivat äänioikeuden vasta vuonna 1868.

Muut etelävaltiot seurasivat mallia ja ottivat tulevina vuosina käyttöön niin kutsutut Jim Crow -lait, joissa säädettiin muun muassa rotuerottelusta julkisissa tiloissa.

Mustia syrjineet lait kumottiin vasta 1950- ja 1960-luvuilla.

”Tappakaa ne kirotut neekerit!”

Samana päivänä klo 11.00: Noin 500 aseistettua ­valkoista nationalistia marssi mustien kaupungin­osaan Brooklyniin. Pian kaduilla virtasi veri.

Raikuvat kiroukset saattelivat Brooklyniin saapuneita valkoisia nationalisteja, kunnes laukausten ääni yhtäkkiä hiljensi metelin.

Neljä valkoista miestä oli laukaissut aseensa, ja kaksi mustaa miestä makasi nyt kuolleena maassa.

Kolmas raahautui viimeisillä voimillaan läheiseen rakennukseen, missä hän kuoli verenhukkaan.

”Tappakaa ne kirotut neekerit”, nationalistit huusivat ja ampuivat lisää laukauksia. Kuusi mustaa miestä kaatui kuolleena jalkakäytävälle. Ryhmä mustia ampui kohti valkoisten joukkoja yrittäessään paeta. Ammuskelu jatkui, ja kun ambulanssi saapui pian paikalle, neljätoista haavoittunutta mustaa ja kaksi haavoittunutta valkoista kuljetettiin sairaalaan. Kaksi mustista haavoittuneista kuoli pian sairaalassa. Sairaalan lääkäri tohtori Zachary kirjoitti muistiinpanoihinsa: ”Kaikkia paitsi kahta valkoista miestä oli ammuttu selkään.”

”Pojat, ladatkaa jokainen aseenne, ja kun annan määräyksen ampua, ammutte tappaaksenne.”
Wilmingtonin kevyen jalkaväen komentaja Thomas C. James joukoilleen näiden marssiessa Wilmingtonin mustien kaupunginosaan Brooklyniin

Eversti Roger Moore, Wilmingtonin Red Shirtsien kapteeni ja Ku Klux Klanin entinen johtaja lähetti Pohjois-Carolinan repbulikaanikuvernöörille Daniel Russellille sähkeen, missä hän pyysi sotilaallista tukea ”mustien kansannousua” vastaan.

Russellin oli vaikea uskoa, että käynnissä olisi oikeasti mustien väkivaltainen kapina, mutta demokraatit olivat saaneet suurimman osan valkoisista vakuuttuneiksi, että mustat olivat todellinen uhka.

Näin uskoivat myös monet Russellin vaalipiirin äänestäjät, eikä kuvernöörillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin määrätä kaksi sotilasryhmää lähikaupungeista lopettamaan taistelut ja ”palauttamaan rauhan kaupunkiin”.

Pian sotilasyksikkö Wilmingtonin kevyt jalkaväki, joka koostui lähinnä valkoisista nationalisteista, lähti myös mukaan. Puolenpäivän aikoihin yksikön satakunta sotilasta marssi Brooklyniin.

”Pojat, ladatkaa jokainen aseenne, ja kun annan määräyksen ampua, ammutte tappaaksenne”, komentaja Thomas C. James huusi miehilleen.

Sotilaat nostivat kiväärinsä ja ryhtyivät ampumaan kohti mustia. Ainakin 25 mustaa miestä makasi pian katuojassa kuolleena.

Presidentinvaalit ennen vallankaappausta ja sen jälkeen

Wilmingtonin vallankaappaus muutti kaupungin poliittisen kentän täysin. Republikaanit alkoivat saada alueella uudelleen jalansijaa vasta 1950-luvulla.

Presidentinvaalit 1896

Punainen = republikaanit, 60,2 % äänistä

Sininen = demokraatit, 39,8 % äänistä

Vuoden 1896 presidentinvaaleissa voitto meni Wilmingtonissa republikaaneille.

Presidentinvaalit 1900

Punainen = republikaanit, 2,6 % äänistä

Sininen = demokraatit, 97,4 % äänistä

Seuraavissa presidentinvaaleissa neljä vuotta myöhemmin Wilmingtonin vallankaappaus oli muuttanut täysin myös presidentinvaalien tuloksen. Monet republikaanit ja populistit oli karkotettu kaupungista, ja uudet lait olivat vieneet äänioikeuden lähes kaikilta mustilta.

Kaaos mahdollisti vallankaappauksen

10. marraskuuta, ilta: Wilmington oli kaaoksen vallassa. Waddel käytti tilannetta hyväkseen ja pakotti demokraattisesti valitun kaupungin hallinnon eroamaan. Valta oli nyt kaapattu.

Kun aurinko laski Wilmingtonin yllä, punapaidat partioivat yhä kaduilla tukahduttaakseen mahdolliset vastaiskut. Huhut kertoivat, että sadat mustat varustautuivat parhaillaan taisteluun.

Ainoat partioiden kohtaamat mustat olivat kuitenkin lähinnä peloissaan. Demokraattien sotilasjoukot olivat päivän mittaan ratsastaneet pitkin kaupunkia ja kehottaneet mustia lähtemään kaupungista aseella uhaten.

Pimeän laskettua useimmat mustat olivat käsittäneet, että heidän elämästään tulisi yhtä helvettiä, jos he uhmaisivat uusia vallanpitäjiä ja jäisivät kaupunkiin.

Useimmat jättivätkin kotinsa ja omaisuutensa ja hakivat suojaa metsistä ja suoalueelta Wilmingtonin ulkopuolelta.

”En ole erityisen uskonnollinen ihminen enkä anna anteeksi. Jos helvetti on olemassa, toivon, että he kaikki palavat siellä.”
Alexander Manlyn lapsenlapsi Lewin Manly jr. Wilmingtonin mustien kansalaisten tapoista ja karkotuksista

Musta pappi J. Allen Kirk kuvaili lähtöä näin: ”Lasten, äitien ja vaimojen huudot täyttivät ilman, kun tuhannet miehet, naiset ja lapset pakenivat soille.”

Vallankaappauksen jälkeisinä päivinä demokraatit vähättelivät väkivaltaa lehtien sivuilla ja iloitsivat valkoisen miehen palautettua järjestyksen kaupunkiin.

Uusi pormestari Alfred Waddel kirjoitti The News & Observerissa: ”Kriisin puhjettua oli yleinen vaatimus, että minä astuisin johtoon. Se oli kunnollinen ja tehokas pieni vallankaappaus.”

Alexander Manlyn lapsenlapsi Lewin Manly jr. ei yhdy Waddellin lausuntoon.

Kun häneltä noin sata vuotta tapahtumien jälkeen kysyttiin, oliko hän valmis antamaan anteeksi tappajille, jotka surmasivat ainakin 60 mustaa ja karkottivat Wilmingtonista hänen isoisänsä ja 2 100 muuta mustaa, hän vastasi: ”En ole erityisen uskonnollinen ihminen enkä anna anteeksi. Jos helvetti on olemassa, toivon, että he kaikki palavat siellä.”

Jälkikirjoitus

Demokraattien vallankaappaus Wilmingtonissa ja Pohjois-Carolinassa riisti mustilta poliittisen vaikutusvallan 50 vuodeksi.

Vuonna 1896 Pohjois-Carolinassa oli 126 000 mustaa äänioikeutettua – vuonna 1902 luku oli romahtanut 6 200:een. Myös aiemmin kukoistanut Wilmingtonin kaupunki kuihtui seuraavina vuosikymmeninä.

Osavaltion entinen suurin kaupunki on nykyään kahdeksanneksi suurin.

Vuonna 1898 asukkaista 56 prosenttia oli mustia, nykyisin mustia on vain 18,3 prosenttia.

Lue myös:

Amerikan historia

Kalifornian kultaryntäys: Vain harva löi rahoiksi

3 minuuttia
Amerikan historia

Mustille autoilijoille tarkoitettu opas kertoi raa’asta todellisuudesta

12 minuuttia
Amerikan historia

Ku Klux Klan on jättänyt veriset jälkensä Yhdysvaltoihin

23 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota