Mieheksi pukeutunut nuori nainen menetti rakkaansa väijytyksessä. Kostaakseen tämän kuoleman hän kehitti itselleen nerokkaan valeasun.

© University of Michigan & AKG Images

Valkoinen nainen pukeutui vakoojana mustaksi mieheksi

Yhdysvaltojen sisällissodan aikana sekä pohjois- että etelävaltiot käyttivät salaisia agentteja. Pohjoisvaltioiden unioni värväsi tietämättään naispuolisen vakoojan, jonka valeasu oli ehkä sodan kekseliäin.

maanantai 5. maaliskuuta 2018 teksti Niels Jespersen

Eräänä kevätyönä vuonna 1862 luutnantti James Vesey eteni varovaisesti metsässä Virginian osavaltiossa. 

Hän oli mustannut univormunsa napit ja kasvonsa noella sulautuakseen metsän varjoihin. Hänen takanaan seurasivat tiedustelupartion muut jäsenet. 

Ryhmän tehtävänä oli tutkia Yorktownin kaupungin ympäristö etelävaltiolaisten huomaamatta. Sotilaat etenivät kyyryssä oksien raapiessa heidän varusteitaan ja metsänpohjan rasahdellessa heidän saappaidensa alla.

Äänet saivat etelävaltiolaisvartijan höristämään korviaan. Hän oli maannut kosteassa maassa tuntikausia. Vaikutti siltä, että pitkä odotus palkittiin jälleen kerran. 

Hän tönäisi hiljaa vierustoveriaan ja antoi tälle merkin: pohjoisvaltiolaisten partio oli lähestymässä.

Varovaisin ottein etelävaltiolaissotilaat virittivät kivääriensä hanat ja tarkistivat, että ruudin sytyttävä pieni elohopeanalli oli paikoillaan. 

Kun pohjoisvaltiolaiset astuivat pois varjosta, yön hiljaisuus rikkoutui korviahuumaavaan yhteislaukaukseen kiväärien suusta leimahtavien välähdysten halkoessa pimeyttä. Vesey sai osuman kaulaansa ja valahti kasaan. 

Pian puolet hänen miehistään olivat joko kuolleita tai haavoittuneita, ja loput pakenivat muutaman kilometrin päähän pohjoisvaltiolaisten linjojen taakse.

Yksi henkiinjääneistä riensi Fort Monroeen kertomaan väijytyksestä. Uutinen Veseyn kuolemasta näytti koskevan erityisen kovasti yhteen sotilaaseen, joka purskahti itkuun. 

20-vuotias Frank Thompson oli hiljainen nuorukainen, joka 167-senttisenä oli viitisen senttiä ikätovereitaan lyhyempi. 

Muut kiusoittelivatkin häntä toisinaan hänen pienistä jaloistaan ja olemattomasta parrankasvustaan.

Sotilaat ja upseerit ystävystyivät harvoin, mutta Thompson oli ollut luutnantti Veseyn läheisin ystävä. 

He olivat tunteneet sodan alusta saakka, ja ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi.

Seuraavana yönä Thompson polvistui rakkaansa haudalle ja vannoi kostavansa tämän kuoleman.

Pohjoisvaltioille hyödyllisimmät tiedot olivat peräisin etelä­valtioiden poliitikkojen luona työskenteleviltä tai karanneilta orjilta. Etelävaltioissa orjia pidettiin niin tyhminä, etteivät poliitikot ja kenraalit välittäneet edes piilottaa heiltä salaisia asiakirjojaan.

© National Air and Space Museum & Bridgeman Images

Thompsonilla oli suuri salaisuus

Rakastettuaan sureva Frank Thompson kantoi toistakin suurta salaisuutta. Nuori sotilas ei nimittäin ollut sitä, mitä hän uskotteli olevansa. 

Vain luutnantti Vesey oli tiennyt hänen salaisuutensa: karkean univormun alle kätkeytyi todellisuudessa kanadalaissyntyinen nainen, joka oli nimeltään Sarah Emma Edmonds.

Lapsuus syrjäseudulla ja rankka työ vanhempien tilalla olivat tehneet Edmondsista vahvan ja jäntevän. 

Hän osasi ratsastaa, ampua ja metsästää, eikä hän ollut koskaan tottunut istumaan aloillaan. Kolme vuotta aiemmin 17-vuotiaana Edmonds oli karannut lapsuuden­kodistaan, kun hänet oli aiottu naittaa kaksi kertaa itsensä ikäiselle miehelle. 

Päästäkseen tilalta hän pukeutui pojaksi, minkä jälkeen hänelle selvisi hyvin nopeasti, että elämä oli helpompaa miehenä kuin naisena.

Kun Yhdysvaltojen sisällissota puhkesi vuonna 1861, Edmonds löysi kutsumuksensa. 

Hän ilmoittautui Michi­ganin 2. jalkaväkirykmenttiin, ja koska vapaaehtoisten määrä oli niin suuri, hän välttyi yleensä palvelukseen astuttaessa tehtävältä lääkärintarkastukselta.

Salaisuus teki Edmondsin elämästä vaikeaa. Hän ei esimerkiksi voinut vaihtaa vaatteita eikä tehdä tarpeitaan muiden nähden. 

Onneksi hygieniavaatimukset olivat 1800-luvulla vähäiset ja yhdysvaltalaiset olivat häveliäitä. Alusvaatteita ei vaihdettu välttämättä viikkokausiin, eivätkä sotilaat yleensä riisuutuneet toistensa nähden.

Edmonds oli elänyt raskasta kaksoiselämää kolme vuotta, ja nyt hän joutui vielä suremaan rakastettuaankin salaa. 

Hänen mielessään oli vain yksi ajatus: kostaa miehelle, joka oli syypää James Veseyn kuolemaan.

Sotilaat rämpivät mudassa

Muutamaa kuukautta aiemmin Sarah Edmonds oli yhdessä sadantuhannen muun pohjoisvaltioiden sotilaan kanssa laskettu maihin Virginian itärannikolle Fort Monroen kohdalla mittavassa maininnousuoperaatiossa.

Pohjoisvaltioiden armeija oli paljon suurempi kuin etelä­valtioiden, ja Fort Monroesta oli matkaa etelävaltioiden pääkaupunkiin Richmondiin vain 130 kilometriä.

Pohjoisvaltioiden joukkojen tavoitteena oli kostaa edellis­vuotinen Bull Runin tappio, ja sen joukot olivat harjoitelleet koko talven nuoren karismaattisen kenraali George McClellanin johdolla. 

Pohjois­valtioiden armeija oli silti vaikeuksissa. Eteneminen Itä-Virginian soisessa ja tiheämetsäisessä maastossa oli hidasta. 

Jatkuva sade ja sadattuhannet saappaat ja hevosenkaviot muuttivat tiet mutavelliksi, johon tykit ja muona­vankkurit jatkuvasti juuttuivat.

Pahinta oli, että etelä­valtiolaiset tuntuivat aina tietävän, mihin unionin joukot aikoivat hyökätä seuraavaksi. Minne vain armeija liikkuikin, se kohtasi väijytyksiä ja puolustusvarustuksia.

Kenraali McClellan oli sotilaiden keskuudessa suosittu, ja hän oli tehnyt nuoruudestaan huolimatta vaikutuksen myös poliitikkoihin Euroopan sotahistorian tuntemuksellaan ja taktiikkaa käsittelevillä kirjoillaan. 

Häntä kutsuttiin ”nuoreksi Napoleoniksi”, koska valokuvissa hän piti oikeaa kättään takin sisällä aivan kuten keisari maalauksissa.

Sotapäällikkönä McClellan oli kaukonäköinen ja varovainen. Häntä vastassa oli muun muassa legendaarinen Robert E. Lee, joka oli häntä vanhempi ja kokeneempi. 

Lee tiesi, etteivät hänen alivoimaiset joukkonsa pärjäisi avoimessa taistelussa. Siksi hän pyrki koko ajan hyökkäämään unionin joukkojen kimppuun silloin, kun ne sitä vähiten odottivat. 

Leellä ei ollut vaikeuksia arvata Mc­Clellanin marssireittiä, ja hänellä oli apunaan kattava vakoojaverkosto. 

Taistelun aikana kenraali asettui vahvoihin puolustusasemiin, joista hänen miehensä pystyivät tuottamaan pohjoisvaltiolaisille suuria tappioita. 

Lee luotti siihen, että pohjoisvaltiot lopulta väsyisivät sotaan ja lopuksi tunnustaisivat etelä­valtioiden muodostaman Amerikan valtioliiton eli konfederaation.

Edmonds ilmoittautui tehtävään

Taudit ja vihollisten luodit hidastivat kenraali McClellanin joukkojen etenemistä entisestään.

Samaan aikaan etelävaltiolaiset vain vahvistivat asemiaan Richmondin ympäristössä.

Pääkaupunkiin saapui joka päivä lisää sotilaita junalla ja jalan. Tilanne alkoi olla pohjoisvaltiolaisille kiperä, ja kenraali päätti perustaa vakoojajoukot rohkeista sotilaista, jotka uskaltautuisivat yksinään vihollisten linjojen taakse hakemaan tietoja.

Sarah Edmonds tajusi tilaisuutensa koittaneen: vakoojana hän pystyisi sekä palvelemaan pohjoisvaltioita paremmin että saisi tilaisuuden kostaa luutnantti Veseyn kuoleman. 

Hän ilmoittautui sotamies Thompsonina tehtävään, ja kun hän läpäisi kolmen kenraalin pitämän haastattelun, hänet värvättiin vakoojaksi. 

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli soluttautua Yorktownia puolustaviin etelävaltioiden joukkoihin hieman Richmondiin vievän reitin pohjoispuolella. 

Kaupunki oli vankasti linnoitettu, eikä McClellan voinut vain ohittaa sitä. Jos hän hyökkäisi Richmondiin valloittamatta ensin Yorktownia, hän jättäisi selustansa turvattomaksi. 

Edmondsin tehtävänä oli hankkia tietoja, jotka helpottaisivat kaupungin valloittamista.

Hopeanitraatti värjää ihon sinimustaksi, ja se on vaikea pestä pois. Yorktownin tehtävänsä jälkeen Edmonds luuli ihonsa palaneen auringossa. Luultavasti hän oli saanut ihottumaa myrkyllisestä aineesta.

© Matthias M.

Valkoisesta naisesta tuli musta mies

Edmonds sai kolme päivää aikaa valmistautua. 

Kun muut vakoojat vain vaihtoivat ylleen siviilivaatteet tai etelävaltioiden univormun, naamioitumisen konkarina Edmonds kehitti kunnianhimoisemman valeasun. 

Hän aikoi pukeutua mustaksi mieheksi. Edmonds arveli, että etelävaltiolaiset eivät pystyisi edes kuvittelemaan orjan pyrkivän heidän alueelleen.

Edmonds tiesi, että etelävaltion armeijalla oli mukanaan tuhansia orjia. He kaivoivat ampumahautoja ja huolehtivat muusta ruumiillisesta työstä, jotta valkoiset sotilaat pystyivät säästämään voimansa taisteluun. 

Varakkailla etelävaltiolaisilla oli lisäksi mukana omia orjia kantamassa varusteita ja laittamassa ruokaa. 

Vuonna 1862 presidentti Lincoln ei ollut vielä lakkauttanut orjuutta, mutta Edmonds oli sen kiivas vastustaja. Hän taisteli kaikkien vapauden puolesta ja aikoi nyt käyttää orjuutta vihollista vastaan.

Edmonds sai hankittua afroperuukin Washingtonista. Siellä minstrel show’t, joissa valkoiset esittivät mustia, olivat suosittuja. 

Reikäiset haalarit, harmaan paidan, resuisen punaisen bandanahuivin ja parin raskaita kenkiä hän sai karanneelta orjalta. 

Ihonvärin muuttaminen oli hankalinta, sillä Edmondsin oli esitettävä mustaa useita päiviä eikä vain tunteja kuten näyttelijöiden. 

Jos hän paljastuisi, se tietäisi hän loppuaan. Siksi ihon mustaaminen noella tai teatterin ihomaaleilla ei tullut kysymykseenkään.

Amerikan sisällissota oli ensimmäinen sota, joka ikuistettiin valokuviin, ja omakuvat univormussa olivat suosittuja. 

Armeijaa seurasi valokuvaaja, joka kuvasi sotilaita maksusta. Kun Edmonds kerran kulki valokuvaajan ohi, hän huomasi, että tämän sormet olivat pikimustat. 

Ne olivat värjäytyneet hopeanitraatista, jota käytettiin valo­kuvien kehittämiseen. Edmonds oli löytänyt aineen, jolla hän voisi värjätä ihonsa uskottavasti mustaksi. 

Valokuvaaja seurasi ällistyneenä, kun Edmonds siveli kasvonsa ja kätensä pistävänhajuisella aineella.

Kohti vihollisen asemia

Myöhään illalla pohjoisvaltioiden vartiosotilaat näkivät hämmästyksekseen mustan miehen astelevan tiellä kohti Yorktownia. 

Mies oli valepukuinen Sarah Edmonds, joka kantoi taskussaan raskasta revolveria.

Paria tuntia myöhemmin Edmonds lähestyi etelävaltioiden puolustuslinjoja. 

Häntä pelotti, sillä hän tiesi, että jos hän jäisi kiinni revolveri mukanaan, hän joutuisi kuulusteluihin ja todennäköisesti paljastuisi. Toisaalta revolveri oli hänen ainoa turvansa.

Edmondsin sydän hakkasi niin kovaa, että hän pelkäsi sen äänen paljastavan hänet pimeydessä. 

Äkkiä hän näki edessään vartijan ääriviivat ja pysähtyi. Tämä seisoi kaikessa rauhassa kivääri olallaan ja katseli pimeyteen. 

Edmonds tiesi, että vartijoita oli koko puolustuslinjalla tasaisin, lyhyin välimatkoin. Jos hän aikoisi kääntyä takaisin, se olisi tehtävä nyt.

”Ohitin vartijan alle 50 metrin päästä, mutta hän ei nähnyt minua. Pidin sitä hyvänä enteenä ja kiitin taivasta”, Edmonds kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa.

Edmonds oli nyt aivan Yorktownin laitamilla ja jännityksen uuvuttama. Hän etsi suojaisan paikan ja asettui pitkäkseen lepäämään kylmään ja kosteaan maahan.

Edmonds laski vihollisen tykit

Seuraavana aamuna Edmonds havahtui ääniin, kun ryhmä orjia lähestyi häntä koreja kantaen.

Väri oli pysynyt hänen ihollaan ja vaatteetkin näyttivät uskottavilta, mutta silti häntä hermostutti.

Päivän armottomassa valossa hänen valepukunsa ja kykynsä esittää mustaa joutuisivat tulikokeeseen.

Edmonds nousi ylös ja käveli kohti orjia kättään heilauttaen. He olivat viemässä vartijoille aamiaista, eivätkä näyttäneet epäilevän häntä. 

Edmonds esitteli itsensä ”Nediksi”, ja orjat tarjosivat hänelle kahvia ja tuoretta maissi­leipää.

Orjat eivät olleet tottuneet kyseenalaistamaan asioita eivätkä ihmetelleet mitään. Jos tulokas epäilyttikin heitä, he eivät ainakaan sanoneet sitä ääneen.

Edmonds lähti uusien tuttaviensa seurassa kohti Yorktow­nia. Kun hän pysytteli orjien kanssa samassa ryhmässä, sotilaat eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota. 

Yorktownissa orjat määrättiin linnoitustöihin. Heille annettiin lapiot ja kottikärryt, ja he alkoivat kaivaa. 

Ruumiillinen työ ei ollut Edmondsille vierasta, ja hän tarttui lapioon samalla tarmolla kuin muut orjat. Kaivaessaan hän kuitenkin tarkkaili varovasti tykkejä, joita oli aseteltu rintavarustukselle.

”Tein koko päivän töitä orjien kanssa, kunnes kämmeneni olivat rakoilla ranteesta sormenpäihin”, Edmonds kirjoitti päiväkirjaansa.

Edmonds ei välittänyt kivusta. Kun muut orjat lepäsivät, hän kuljeskeli Yorktownia ympäröivillä valleilla teeskennellen olevansa jonkun asioilla.

”Laadin luettelon tykeistä, joita näin valleilla yöllisillä kävelyretkilläni: missä sijaitsivat pitkän kantaman rihlatut tykit ja missä oli vanhanaikaisia sileäputkisia kenttätykkejä. 

Kaikkiaan tykkejä oli 113 ja haupitseja seitsemän. Panin myös merkille, missä oli kveekaritykkejä. Tiedot piilotin kenkääni”, Edmonds kirjoitti.

Quakers eli kveekarit olivat uskonnollinen liike, joka vastusti väkivaltaa, minkä vuoksi maalatuista puunrungoista tehdyt valetykit oli nimetty heidän mukaansa. 

Kumpikin armeija käytti erityistä puolustusta vaativilla alueilla tällaisia kveekaritykkejä, quaker guns, saadakseen vihollisen pelkäämään ja epäröimään.

Sarah Emma Edmonds ei ollut sotilaana tottunut rankkaan kaivutyöhön ja hän sai kämmeniinsä rakkoja.

© Granger/Polfoto

”Ned” lähes paljastui

Seuraava päivä oli Edmondsille helpompi. Hän sai vaihdettua töitä erään orjan kanssa niin, että hän pääsi kantamaan juomavettä sotilaille ja orjille. 

Tässä työssä hän pystyi kävelemään ympäriinsä mielin määrin ja kuuntelemaan sotilaiden keskusteluja. 

Valkoiset eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä yleisesti uskottiin, että mustat olivat liian tyhmiä ollakseen vaarallisia. 

Tilanne oli otollinen Edmondsille, joka vettä kuljettaessaan keräsi tietoja varuskunnan koosta ja sai muun muassa selville sikäläisen komentajan suunnitelman kaupungin evakuoinnista.

Samana päivänä hän oli kaatamassa vettä juoma-astioihin, kun nuori musta mies tokaisi vierustoverilleen:

”Jim! Pahus soikoon, mutta eikös tuo kaveri ole muuttumassa valkoiseksi!”

Edmonds kauhistui toteamusta mutta piti silti päänsä kylmänä ja vastasi hämmästelijälle reippaasti:

”Jaa-a, olenkin aina uskonut tulevani valkoiseksi. Vanha äitimuorini oli nimittäin valkoinen.”

Vastaus sai orjat puhkeamaan nauruun. ”Ned” hohotti hetken muiden mukana ja jatkoi sitten matkaansa.

”Niin pian kuin pääsin muiden näköpiiristä, tutkin ihoni ja huomasin, että olin totta tosiaan vaalenemassa. Kaksi päivää aiemmin olin ollut pikimusta ja nyt olin enää vain tumma mulatti. Onneksi minulla oli mukana pieni pullo hopea­nitraattia, jota hieroin iholle estääkseni väriä haalistumasta kokonaan”, Edmonds kertoi.

Kun Edmonds palasi täysien vesitynnyreiden kanssa, hän näki ryhmän sotilaita kokoontuneen yhteen ja kuuli yhtäkkiä myös tutun äänen. 

Se kuului sikäläiselle kauppiaalle, joka myi tavaroita myös pohjois­valtioiden joukoille. Kauppias huitoi käsillään ilmaa ja selosti sotilaille jotakin kovalla äänellä. 

Edmonds lähestyi ryhmää vaivihkaa ja alkoi täyttää sotilaiden kenttäpulloja vedellä. Hän ei pitänyt kiirettä vaan kuunteli tarkkaan kauppiasta. 

Tämä kehuskeli palveluksillaan konfederaatiolle ja kuvaili pohjoisvaltiolaisten leiriä näyttäen samalla kartalta kenraali McClellanin sijainnin.

Edmonds kirosi hiljaa mielessään: kauppias oli vakooja, joka oli taatusti antanut etelävaltiolaisille paljon ratkaisevia tietoja. 

Hänen päästävä mahdollisimman nopeasti kertomaan ylemmilleen, ettei kauppiaaseen ollut luottamista. 

Kun hän oli juuri jatkamassa matkaa, kauppias alkoi kertoa tapahtumasta, joka sai Edmondsin höristämään korviaan.

Yksi jenkki kuoli

Kauppias kertoi myhäillen päivästä, jolloin hän oli ollut Fort Monroessa tekemässä kauppaa pohjoisvaltiolaisten kanssa. 

Hän oli kuullut nuoren luutnantin kertovan edessä olevasta tiedustelutehtävästä. Kauppias oli kiiruhtanut varoittamaan etelävaltiolaisia, jotta nämä voisivat ottaa luutnantin vangiksi. 

He olivat kuitenkin tappaneet luutnantin, mikä oli harmittavaa, mutta toisaalta kyseessä oli ollut vain yksi kirottu jenkki.

Edmonds oli aivan varma, että kauppiaan mainitsema luutnantti oli James Vesey. Raivoissaan hän kiersi sormensa taskussaan olevan revolverin perän ympärille. 

Hän voisi rangaista petturia heti ja ampua tämän siihen paikkaan.

Edmonds kuitenkin hillitsi itsensä ja alkoi punnita vaihto­ehtojaan. Hän silitti asetta ja tunsi teräksen ihoaan vasten. Jos hän tappaisi kauppiaan, hänet tapettaisiin. 

Jos hän ei tekisi nyt mitään, hän saisi kerättyä tietoja, jotka vahingoittaisivat koko etelävaltioiden armeijaa.

Kersantti antoi Edmondsille kiväärin

Edmonds päästi revolverin kädestään ja antoi kaupppiaan mennä toistaiseksi. Hän halusi vielä makeamman koston.

”Kiitin Luojaa vakoojan kehuskeluista. Häneltä saamistani tiedoista olisin ilomielin tehnyt töitä linnoitustyömaalla kuukausia ja kuluttanut nahan käsistäni puolenkymmentä kertaa. Kauppias oli siinä samassa kuollut mies. Hänen elämänsä ei ollut edes kolmen etelävaltioiden sentin arvoinen”, Edmonds kirjoitti päiväkirjaansa.

Edmondsin kosto riippui siitä, onnistuisiko hän pääsemään ehjin nahoin takaisin Fort Monroeen. Etelävaltiolaiset pitivät silmänsä auki karanneiden orjien varalta, joten Yorktowniin oli helpompi päästä kuin sieltä pois. 

Edmondsilla oli kuitenkin onnea, sillä kolme päivää kauppiaan vierailun jälkeen hänen käskettiin viedä illallista vartijoille Yorktownin ulkopuolelle.

Kun Edmonds palveli sotilaita, hän kuuli yhtäkkiä laukauksen ja yksi vartijoista kaatui sala-ampujan luodista. 

Edmonds jäi sekasorron varjolla sotilaiden luo odottamaan tilaisuutta päästä livahtamaan pakoon.

Pian auringonlaskun jälkeen yksi upseereista ratsasti kohti vartijoita ja pian hän huomasi ”Nedin”.

”Tule mukaani!” upseeri komensi. Edmonds hermostui: mitä nyt tapahtuisi?

Upseeri kääntyi erään kersantin puoleen:

”Laita hänet vartioimaan kuolleen tilalle.”

Kersantti teki kunniaa ja kääntyi sitten Edmondsin puoleen. Hän ojensi tälle kiväärin ja käski käyttää sitä, jos hän näkisi jonkun tai jotain liikettä.

”Hän tarttui minua kauluksesta ja ravisteli kovasti sanoen: ’Senkin musta lurjus, jos nukut vartiossa, ammun sinut kuin koiran’. Minä vastasin vain: ’Ei, herra, pelkään liikaa nukkuakseni”, kirjoitti Edmonds.

Vihollista hämättiin mustiksi maalatuilla puunrungoilla, jotka kaukaa katsottuna muistuttivat tykkejä. ”Kveekaritykit” saivat varustukset näyttämään uhkaavammilta.

© AKG Images

Edmonds pelkäsi kuolevansa omien luotiin

Verinen tallaantunut ruoho kertoi, minne edellinen vartija oli kaatunut. Edmonds asettui siihen vartioon, pahimpaan mahdolliseen paikkaan. 

Pimeässä vaani pohjois­valtioiden sala-ampuja, joka ei tiennyt, että Edmonds oli yksi heistä.

Edmonds oli seissyt tulilinjalla ennenkin, mutta ajatus kuolemisesta omien luotiin tuntui pahemmalta kuin kaatuminen taistelussa vihollista vastaan.

Taistelujen aikana hän oli toiminut eturintamassa lääkintämiehenä ja antanut ensiapua ja kantanut haavoittuneita turvaan. 

Kiväärien luodit olivat kaataneet hänen tovereitaan joka puolella, ja heidän niskaansa oli satanut tykinkuulia ja kranaatteja. 

Hän oli joutunut usein työskentelemään tuntikausia suuressa hengenvaarassa mutaisena ja tovereidensa vereen tahriutuneena ympärillään irronneita raajoja ja peloissaan huutavia kuolevia.

Työ oli kovettanut häntä, ja hän oli sinut sen kanssa, että sodassa oli suuri riski kuolla. Hän ei kuitenkaan halunnut kuolla juuri nyt, niin lähellä päämääräänsä, jolloin petollinen kauppias pääsisi pälkähästä.

Edmonds silmäili veristä ruohoa ja päätti nopeasti:

”Yö oli hyvin pimeä, ja oli alkanut sataa. Olin yksin, enkä tiennyt, milloin upseeri palaisi takaisin vaihtomiehen kanssa. Oli pakko ottaa riski.”

Hän katsoi kumpaankin suuntaan ja näki, että muut vartijat olivat hakeneet puiden alta suojaa sateelta. 

Silloin Edmonds suuntasi pimeyteen ja lähti kävelemään kohti pohjoisvaltiolaisia. Käsissään puristamansa kiväärin hän aikoi viedä mennessään. 

Sade kätki hänet sala-ampujilta ja häivytti hänen jalanjälkensä.

Armeijat olivat vain muutaman tunnin päässä toisistaan, ja välillä olevalla ei-kenenkään-maalla kasvoi paljon pensaita ja puita.

Edmonds ei uskaltanut mennä kovin lähelle pohjoisvaltioiden vartioasemia, sillä hän pelkäsi, että vartijat avaisivat tulen häntä kohti luullessaan häntä viholliseksi.

Edmonds kävikin lepäämään litimärkään maahan odottamaan aamun koittoa.

”Vietin lähes koko lopun yön huutoetäisyydellä omista linjoistamme. Aamun sarastaessa lähdin liikkeelle heiluttaen palaa valkoista kangasta, ja minut toivotti terve­tulleeksi vanha kunnon Stars and Stripes -lippu.”

Edmonds kertoi unionin vartijoille olevansa Frank Thompson, ja he päästivät hänet leiriin.

Vihdoinkin Edmonds saattoi henkäistä helpotuksesta: hän oli selvinnyt ensimmäisestä vakoojantehtävästään hengissä.

”Kirjoitin raporttini ja vein sen heti kenraali McClellanin päämajaan yhdessä voitonmerkkini kanssa. Kivääri vietiin Washingtoniin, jossa sitä säilytetään nyt muistona sodasta”, Edmonds kirjoitti muistelmissaan myöhemmin sisällissodan päättymisen jälkeen.

Raportti sisälsi kaikki Edmondsin keräämät tiedot etelävaltioiden armeijan miesvahvuudesta ja aseistuksesta sekä kauppiaan petollisuudesta. 

Seuraavan kerran kun kaup­pias ilmestyi leiriin, hänet pidätettiin ja asetettiin sota­oikeuteen. Sarah Emma Edmonds sai kostonsa, vaikka hän olisikin mieluiten ampunut miehen itse.

Edmonds jatkoi unionin sotilaana ja vakoojana. Hän muun muassa osallistui veriseen seitsemän päivän taisteluun, jonka seurauksena McClellan joutui vetäytymään Richmondista kesäkuussa 1862. Hän haavoittui sodan aikana useita kertoja ja poti murtunutta jalkaansa pitkään salaa. Hän ei voinut mennä hoitoon sotilassairaalaan, jossa hänen sukupuolensa olisi paljastunut.

Kun Edmonds sitten sairastui malariaan, hänen oli pakko hakeutua hoitoon tavalliseen sairaalaan. Se merkitsi kuitenkin sitä, että hänen alter egoaan, Frank Thompsonia, alettiin etsiä sotilaskarkurina. Kuolemantuomion pelossa Edmonds ei uskaltanut enää toipumisensa jälkeen käyttää univormua vaan pestautui sota­sairaalaan sairaanhoitajaksi omalla nimellään.

Kun pohjoisvaltiot lopulta voittivat sodan vuonna 1865, Edmonds julkaisi muistelmansa. ”Nurse and Spy in the Union Army” -teoksesta tuli myyntimenestys. Kirjasta saamansa tulot hän lahjoitti hädänalaisille ja haavoittuneille sotaveteraaneille. Vuonna 1867 Edmonds meni naimisiin Linus Seelyen kanssa, jonka hän oli tuntenut jo ennen sotaa. Seelye oli puuseppä, ja Edmonds työskenteli opettajana ja sairaanhoitajana. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pienenä, minkä jälkeen he adoptoivat kaksi poikaa. 

Lue lisää

Sarah Emma Edmonds: Nurse and Spy in the Union Army, Northern Illinois University Press, 1999 (Orig. 1865). Laura Leedy Gansler: The Mysterious Private Thompson, Free Press, 2005. H. Donald Winkler: Stealing Secrets, Cumberland House, 2010.

Ehkä sinua kiinnostaa...