Hieman ennen aamunkoittoa 13. elokuuta 1898 taivas aukeni Filippiinien pääkaupungin Manilan yllä. Monsuunisade kasteli jälleen kerran juoksuhaudoissa olevat yhdysvaltaissotilaat ja muutti maaston mutavelliksi.
Colorado Volunteers -yksikön vapaaehtoiset pitivät silmällä Manilan eteläpuolella sijaitsevaa Fuerte de San Antonio Abadia, joka oli yksi siirtomaavalta Espanjan monista pienistä linnakkeista Manilan lähistöllä. Yhdysvaltalaisten oli määrä miehittää linnake, joka oli tärkeä solmukohta matkalla pääkaupunkiin.
Tunnelma juoksuhaudoissa oli jännittynyt mutta myös hämmentynyt. Virallisesti yhdysvaltalaiset taistelivat filippiiniläisten kapinallisten rinnalla Espanjaa vastaan, mutta nyt heidät oli määrätty pitämään filippiiniläiset poissa Manilasta. Yhdysvaltalaiset saattoivat kuulla filippiiniläisten tykkien jyrähdykset, mutta jostain syystä espanjalaiset eivät reagoineet tulitukseen. Yhdysvaltalaiset olivat lähes varmoja, että espanjalaisten tykit oli tehty laukaisukelvottomiksi.
Yhdysvaltalaissotilaat tajusivat jonkin olevan pielessä, kun he valmistautuivat valtaamaan Manilaa. He eivät tienneet, että Yhdysvallat ja Espanja olivat tehneet salaisen sopimuksen taistelun kulusta.
Yhdysvaltojen hyökkäys alkoi. Vähän matkan päässä Manilanlahdella laivasto avasi tulen lippulaiva USS Olympian johdolla. Laukaukset kaikuivat kaupungin yllä, ja lahti peittyi savuun, joka esti sotilaita näkemästä. Kranaattien putoillessa linnakkeeseen yksi USS Petrel -aluksen upseereista tunsi velvollisuudekseen kertoa komentaja Woodille huolestaan:
”Enpä ihmettelisi, jos tämä koko hyökkäys olisi pelkkää teatteria – näettehän, miten verkkaisesti Olympia ampuu tykeillään...”
Wood vastasi vinosti hymyillen:
”Minäkään en olisi yllättynyt, jos tämä kaikki olisi pelkkää hämäystä.”
Vähän myöhemmin tykit vaikenivat ja yhdysvaltalaissotilaat lähtivät etenemään. He eivät kuitenkaan olleet valmistautuneet siihen, mikä heitä pian odotti.
Linnoitus oli täysin autio.
Tuhannet amerikkalaissotilaat osallistuivat San Antonio Abadin linnakkeen valtaukseen Manilassa, mutta linnake oli hylätty.
Espanjalaissotilaat jäivät loukkuun
Yli 300 vuoden jälkeen Espanjan siirtomaamahti oli alkanut hiipua, ja 1800-luvun loppuun mennessä suurin osa sen Keski- ja Etelä-Amerikan siirtomaista oli irtautunut emämaan vallasta. Muutamien pienten saariryhmien lisäksi vain Kuuba ja Filippiinit kuuluivat enää Espanjan valtapiiriin.
Espanja oli vuosien ajan yrittänyt nujertaa Kuuban itsenäisyysliikettä. Monet yhdysvaltalaispoliitikot eivät halunneet maansa puuttuvan asiaan, mutta Yhdysvalloilla oli Kuubassa merkittäviä taloudellisia intressejä, ja esimerkiksi varalaivastoministeri ja tuleva presidentti Theodor Roosevelt kannatti sotaa. Yhdysvaltalaislehdet julkaisivat ahkerasti enemmän tai vähemmän liioiteltuja tarinoita espanjalaisten julmuudesta kuubalaisia kohtaan, ja kun taistelulaiva USS Maine räjäytettiin Havannan satamassa keväällä 1898, Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi sodanjulistuksen Espanjalle.
Yhdysvaltalaislehdet kuvasivat rajua räjähdystä, joka tuhosi USS Mainen ja surmasi 261 yhdysvaltalaista merisotilasta.
Konflikti Espanjan kanssa ei rajoittunut Kuubaan vaan laajeni nopeasti Tyynellemerelle, kun Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivaston komentaja amiraali George Dewey sai käskyn purjehtia Manilaan ja tuhota Espanjan laivaston.
Meritaistelu, joka käytiin 1. toukokuuta 1898, oli pelkkä muodollisuus. Espanjan armada oli kehnossa kunnossa ja koki karvaan nöyryytyksen. Yhdysvaltalaiset menettivät taistelussa vain yhden miehen, ja hänkin kuoli lämpöhalvaukseen.
Henkiin jääneet espanjalaiset pakenivat Manilaan, mutta kaikki tiesivät, että kaupungin antautuminen oli vain ajan kysymys. Kaupunkia piiritti noin 30 000 aseistautunutta filippiiniläistä, joiden riemuksi yhdysvaltalaiset saartoivat sataman ja estivät vihattuja espanjalaisia saamasta apua.
Manilanlahden taistelu päättyi Yhdysvaltojen ylivoimaiseen voittoon ja teki amiraali George Deweystä kansallissankarin. Vuonna 1900 hän jopa pyrki presidentiksi, vaikkakin huonolla menestyksellä.
Manilassa tuhannet siviilit ja sotilaat riutuivat tukalissa oloissa. Ruoka loppui nopeasti, ja piiritetyt joutuivat pian syömään koiria, kissoja ja rottia.
Filippiinien espanjalainen kuvernööri Basilio Augustín tajusi tilanteen toivottomuuden ja aloitti salaiset neuvottelut filippiiniläiskapinallisten johtajan kenraali Emilio Aguinaldon kanssa. Kun Madrid sai heinäkuussa tietää Augustínin petoksesta, tämä erotettiin heti. Espanja ei missään nimessä halunnut olla ensimmäinen eurooppalainen siirtomaavalta, joka menettäisi kokonaisen siirtomaan ”alkuasukkaille”.
Kuvernöörin virka siirtyi kenraali Fermín Jáudenesille, kaupungin 13 000 espanjalaissotilaan komentajalle. Hänkin tiesi tilanteen olevan toivoton, mutta hän pelkäsi filippiiniläisten kostoa, sillä espanjalaiset olivat rangaisseet kapinallisia vankeudella, kidutuksella ja teloituksilla.
Viime kädessä kysymys oli kunniasta. Jáudenes ei halunnut antautua los diablos negrosille eli ”mustille piruille”, joiksi hän kapinallisia nimitti.
”Muista Maine, äläkä unohda nälkää näkeviä kuubalaisia!” yhdysvaltalainen Espanjan-vastainen propagandajuliste muistuttaa.
Valeuutiset veivät Yhdysvallat sotaan
Valeuutiset eivät suinkaan ole mikään uusi ilmiö. 1800-luvulla yhdysvaltalaislehdet julkaisivat toistuvasti valheita ja liioittelua.
Kun kuubalaiset nousivat kapinaan Espanjaa vastaan, yhdysvaltalaiset sanomalehtimagnaatit Joseph Pulitzer ja William Hearst tarttuivat tilaisuuteen kasvattaa lehtiensä levikkiä – eikä totuus saanut asettua hyvän tarinan tielle. Hearstin suvun omistaman New York World -lehden toimittajan James Creelmanin mukaan Hearst palkkasi piirtäjän kuvaamaan taisteluita, mutta pian piirtäjä raportoi, että yhteenotot olivat laantumassa.
”Piirrä nyt vain niitä kuvia, jotta minä saan sotani!” Hearst vastasi.
Sitten Yhdysvaltojen taistelulaiva USS Maine räjähti Havannassa 15. helmikuuta 1898. Räjähdyksen syytä ei pitkään tiedetty, ja myöhemmin paljastui, että kyseessä oli ollut onnettomuus, mutta New York World raportoi, että alukseen oli osunut espanjalaisten torpedo.
Pulitzer tarttui niin ikään valheeseen ja lupasi 50 000 dollarin palkkion jokaiselle, jolla oli lisätietoa räjähdyksestä.
Karmivat tarinat espanjalaisten julmuudesta järkyttivät amerikkalaisia, vaikka uutisten lähteitä ei useinkaan mainittu. Suuren yleisön reaktiot saivat lehdet vaatimaan kongressilta toimia, ja 25. huhtikuuta Yhdysvallat julisti Espanjalle sodan.
Ei taka-ajatuksia
Filippiiniläiset saattoivat jo lähes haistaa vapauden tuulet, ja heidän nuori johtajansa, kenraali Emilio Aguinaldo, oli jo julistanut saarivaltakunnan itsenäiseksi. Yhdysvaltojen tuen ansiosta Aguinaldo oli varma, että vapaus oli aivan käsien ulottuvilla.
Hän luotti Yhdysvaltoihin, sillä puhuessaan kongressille Kuuban tilanteesta presidentti McKinley oli todennut, että Yhdysvaltojen velvollisuus oli tukea muita vapautta rakastavia kansoja:
”Pakkoliittäminen ei tule kysymykseenkään. Se olisi meidän moraalisessa katsannossamme rikollista aggressiota.”
”Herra kenraali, Yhdysvallat on suuri ja vauras kansakunta, joka ei tarvitse eikä halua siirtokuntia.” Kommodori E. P. Wood kenraali Aguinaldolle
Aguinaldo tapasi yhdysvaltalaisia diplomaatteja ja laivaston edustajia, jotka kaikki vakuuttivat, ettei amerikkalaisilla ollut taka-ajatuksia. Kun esimerkiksi selvisi, että Yhdysvalloista oli tulossa Filippiineille tuhansia sotilaita, Petrelin kommodori Wood vakuutteli Aguinaldolle:
”Herra kenraali, Yhdysvallat on suuri ja vauras kansakunta, joka ei tarvitse eikä halua siirtokuntia.”
Kun amerikkalaissotilaat sitten saapuivat, epäilykset alkoivat kuitenkin kalvaa Aguinaldoa ja hänen lähipiiriään. Yhdysvaltalaiset ottivat nopeasti haltuunsa useita filippiiniläisten linnakkeita, kunnes he muodostivat ihmismuurin pääkaupungin ja Aguinaldon joukkojen välille. Aguinaldo tivasi kerta toisensa jälkeen, kunnioittaisiko Yhdysvallat Filippiinien itsenäisyyttä, mutta ei saanut suoraa vastausta.
Filippiiniläisille oli myös selvinnyt, mitä sana nigger tarkoitti ja miksi amerikkalaiset käyttivät sanaa heistä, vaikka heidän piti olla liittolaisia.
Emilio Aguinaldo ja muita filippiiniläisiä kapinapäälliköitä. Aguinaldo oli Filippiinien vallankumoushallituksen ensimmäinen presidentti vuosina 1899–1901.
Aguinaldon luottamus Yhdysvaltoihin oli mennyttä, ja hän lähetti maan konsulille verhotun uhkauksen:
”Kansa on oppinut rakastamaan vapautta, järjestystä ja oikeudenmukaisuutta, eikä se voi enää unohtaa toiveitaan, kun kyse on sen tulevaisuudesta ja historiasta. Olemme valmiita ottamaan mallia suurten yhdysvaltalaisten, kuten kuolemattoman George Washingtonin, isänmaallisista teoista.”
Pian sen jälkeen Aguinaldo sai selkeän käskyn yhdysvaltalaiselta kenraali Merrittiltä:
”Joukkonne eivät saa vallata Manilaa ilman Yhdysvaltojen ylipäällikön lupaa. Jos etenette Pasigjoen yli, teitä tulitetaan.”
Vain Yhdysvaltojen ja Espanjan korkea-arvoisimmat upseerit tiesivät, että kaksi suurvaltaa kävivät parhaillaan salaisia neuvotteluja Belgian konsulin toimiessa välittäjänä. Kaikille oli selvää, että espanjalaiset olivat valmiita antautumaan, jos he voisivat tehdä niin kunniakkaasti.
Espanjalaisilla oli vain kaksi ehtoa: Kenraalikuvernööri Jáudenes suostui antautumaan vain yhdysvaltalaisille, ja antautumista piti edeltää taistelu – vaikka sitten vain paperilla.
Yhdysvaltalaiset kohtelivat kapinoivia filippiiniläisiä julmasti ja polttivat rangaistukseksi kokonaisia kyliä.
Yhdysvaltojen joukot syyllistyivät sotarikoksiin
Yhdysvaltalaiset uskoivat, että heidän ”pienet ruskeat veljensä”, joiksi he filippiiniläisiä kutsuivat, hyväksyisivät Yhdysvaltojen ylivallan auliisti. Seurauksena oli kuitenkin kolme vuotta kestänyt raaka sota.
Filippiiniläiset olivat jo pääsemässä eroon espanjalaisista, mutta vuonna 1898 he saivatkin Yhdysvalloista uuden siirtomaaisännän. He kieltäytyivät hyväksymästä asiaa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin Filippiineillä syttyi raaka sota amerikkalaisten ylivaltaa vastaan.
Molemmat osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin, eivätkä ne edes yrittäneet peitellä niitä. Vuonna 1901 sanomalehti Philadelphia Ledgersin Manilan-kirjeenvaihtaja raportoi:
”Tämä sota ei ole mikään operetti. Sotilaamme ovat empimättä surmanneet niin miehiä ja naisia kuin lapsiakin. Moni täällä ei pidä filippiiniläisiä juuria koiria arvokkaampina.”
Yhdysvaltalaiset kostivat filippiiniläisten hyökkäykset verisesti. Kun Samarin saaren paikalliset poliisit tappoivat 54 amerikkalaissotilasta, kenraali Jacob H. Smith määräsi saaren kaikki yli 10-vuotiaat asukkaat teloitettavaksi. Eräs majuri kumosi käskyn, mutta jopa 2 500 siviiliä menetti silti henkensä.
Kyliä ryöstettiin ja poltettiin, ja sodan loppua kohti satojatuhansia filippiiniläisiä lähetettiin keskitysleireille. Sodassa kuoli jopa miljoona filippiiniläistä – useimmat heistä tauteihin ja nälkään.
Tähtilippu kohosi saarivaltakunnan ylle
Kun yhdysvaltalaisten hyökkäys alkoi 13. elokuuta, Colorado Volunteersin vapaaehtoiset etenivät Manilaan kohtaamatta vastarintaa. Siellä odotti valkoinen lippu ja seitsemäntuhatta espanjalaista. Pieni osa amerikkalaisista joutui silti tulitaisteluun ”vihollisen” kanssa, koska osa espanjalaisista ei tiennyt salaisesta sopimuksesta.
Kello 11 aamupäivällä valkoinen lippu nostettiin liehumaan myös kaupungin ylle. Filippiiniläiset yrittivät tunkeutua pääkaupunkiin, mutta se oli liian myöhäistä. Yhdysvaltalaiset pidättelivät liittolaisiaan, ja iltapäivällä Yhdysvaltojen tähtilippu jo liehui saarivaltakunnan yllä. Lavastettu taistelu Manilasta oli ohi, ja Yhdysvallat hallitsi nyt Filippiinejä.
Rauhansopimuksen nojalla Espanja sai Yhdysvalloilta 20 miljoonan dollarin korvauksen ja Yhdysvalloista puolestaan tuli siirtomaavalta – enemmän tai vähemmän tahtomattaan.
Presidentti McKinley antoi julistuksen, jossa hän korosti, että kyse ei ollut kolonialismista vaan ”ystävällismielisestä assimilaatiosta”. Yhdysvaltojen lempeä hallinto korvaisi Espanjan raskaan ikeen ja turvaisi filippiiniläisille vapauden ja tasa-arvon, joille Yhdysvallatkin oli rakennettu.
- elokuuta 1898 suuren Santiagon linnoituksen ylle nostettiin Yhdysvaltojen lippu. Yhdysvalloista siirtomaavallan tehneessä Manilan taistelussa kuoli 68 ihmistä.
Filippiiniläiset eivät vieläkään saaneet hallita itse itseään, vaan ”sivistynyt länsi” teki sen heidän puolestaan. Yllättäen kukaan ei pitänyt suurta meteliä siitä, että Yhdysvallat perusti Filippiineille Subicinlahden laivastotukikohdan, josta sille avautui tärkeä yhteys Kiinan ja Kaakkois-Aasian valtaville markkinoille.
Presidentin sanat oli valittu tarkkaan, sillä ne oli suunnattu myös kotimaan äänestäjille. Yhdysvalloissa monet vastustivat sitä, että maasta, joka oli irtautunut Britannian siirtomaavallasta, tuli nyt itse siirtomaavalta.
Yhdysvaltojen hallinto ei tyydyttänyt filippiiniläisiä, ja puoli vuotta myöhemmin he nousivat jälleen kapinaan kenraali Aguinaldon johdolla. Kolmen verisen vuoden jälkeen kapinallisten oli kuitenkin tunnustettava tappionsa, ja Filippiinit itsenäistyi vasta vuonna 1946.