Bostonin 44-vuotias palopäällikkö John Damrell oli kotonaan Beacon Hillissä, kun hän kello 19.24 kuuli kaupungintalon kellojen lyövän viisi kertaa. Pienen tauon jälkeen kuului vielä kaksi lyöntiä.
Damrell tunnisti signaalin, tarttui palokypäräänsä ja syöksyi ulos.
Kun hän vähän myöhemmin saapui palopaikalle, hän näki lieskojen nielaisevan viisikerroksisen rakennuksen. Rakennus oli vain kuusi vuotta vanha ja yksi monista uusista kerrostaloista, joita Bostonin liikealueelle oli viime vuosikymmeninä noussut. Damrell kutsui niitä ”tornisahoiksi” niiden puisen katon ja sen muodostaman tulipaloriskin vuoksi.
Nyt kadulle satoi tiiliä ja puunkappaleita palomiesten käydessä epätoivoista taistelua liekkejä vastaan. Liekit olivat niin kuumia, että paloletkuista suihkuava vesi höyrystyi heti osuessaan tuleen.
Bostonin palomiehet taistelivat sinnikkäästi, mutta he eivät mahtaneet raivokkaille liekeille mitään.
Kymmenen minuuttia myöhemmin tulipalo oli alkanut levitä naapuritaloihin. Katu kuumeni niin hehkuvaksi, että palomiesten oli piilouduttava kilpiensä taakse ja ojiin, jotta he eivät kärventyisi. Kello 19.45 viisikerroksinen rakennus romahti hehkuvaksi tiilikasaksi.
Oli lauantai 9. marraskuuta 1872 – ja vain vuotta aiemmin suuri osa Chicagosta oli tuhoutunut yhdessä Yhdysvaltojen historian pahimmista suurpaloista. Katsellessaan liekkien ahnasta etenemistä Bostonin liikekorttelien läpi Damrell tiesi, että hänen kotikaupunkinsa kokisi pian saman kohtalon.
John Damrell liittyi 17-vuotiaana vapaaehtoisena palokuntaan, ja hän taisteli koko elämänsä ajan Bostonin paloturvallisuuden puolesta.
Hevosinfluenssa vaikeutti sammutustöitä
John Damrell oli työskennellyt 25 vuotta palomiehenä ja neljä vuotta Bostonin palopäällikkönä. Hän oli nähnyt urallaan kaikenlaista, mutta mikään ei ollut valmistanut häntä tuhoon, joka häntä oli kohdannut Chicagossa muutama viikko suurpalon jälkeen.
Kolmasosa Chicagosta paloi maan tasalle kahdessa kohtalokkaassa päivässä 8.–10. lokakuuta 1871. 17 500 rakennusta tuhoutui, 300 asukasta kuoli ja lähes satatuhatta ihmistä menetti kotinsa. Aineelliset tappiot nousivat 220 miljoonaan dollariin, mikä vastaa nykyrahassa noin neljää miljardia euroa.
”Minun arvioni mukaan Chicagon tulipalo on vertaansa vailla maailmanhistoriassa”, Damrell kertoi Bostonin kaupunginvaltuustolle 28. lokakuuta 1871. Hän toivoi, että Chicagon tragedia saisi poliitikot tajuamaan, että Bostonissa kaivattiin kipeästi uudistuksia.
”Jos täällä syttyy tulipalo eikä vesihuoltoamme ole saatu kuntoon, kukaan ei pysty pysäyttämään liekkejä – ei Jumala eivätkä ihmiset.” Palopäällikkö John Damrell Bostonin poliitikoille
Boston oli kasvanut 50 vuodessa räjähdysmäisesti. Sen väkiluku oli lisääntynyt yli 800 prosenttia Damrellin synnyinvuodesta 1828, ja 250 000 asukkaan Boston oli Yhdysvaltojen seitsemänneksi suurin kaupunki. Damrell oli itse nähnyt satamakaupungin kehittyvän teollisuuden keskukseksi, mutta sammutusvalmius ei ollut pysynyt kasvussa mukana.
Kadut olivat kapeita, ja vedenpaine oli heikko vesiputkien korkean iän vuoksi. Paloposteja ei ollut tarpeeksi, ja palokunnalla oli aivan liian vähän kärryjä. Damrell oli vuosien ajan yrittänyt varoittaa poliitikkoja riittämättömästä palovalmiudesta, mutta nämä uskoivat hänen liioittelevan.
Bostonin poliitikot pyrkivät kaikin keinoin säästämään julkisia menoja, ja monet pitivät Damrellia helppoheikkinä, joka halusi vain tuhlata verorahoja tyhjänpäiväisiin parannuksiin.
Damrell esitteli kaupungin virkamiehille kaupungin palovaarallisimman osan eli liikealueen ja varoitti:
”Jos täällä syttyy tulipalo eikä vesihuoltoamme ole saatu kuntoon, kukaan ei pysty pysäyttämään liekkejä – ei Jumala eivätkä ihmiset.”
Varoituspuheista ei kuitenkaan ollut apua. Edes Chicagon esimerkki ei säikäyttänyt poliitikkoja, sillä he pitivät Chicagoa ahtaana ja kurjana työläiskaupunkina. Boston useine yliopistoinen oli heille sen sijaan älymystön linnake.
Syksyllä 1872 ilmeni lisää ongelmia: Yhdysvalloissa levisi hevosinfluenssa, joka teki elintärkeistä vetojuhdista työkyvyttömiä. Bostonin palokunnan kaikki 21 palovaunua olivat hevosvetoisia, ja hevosten sairastuttua palomiehet joutuivat itse raahaamaan painavat sammutusvaunut palopaikoille.
Lokakuun lopulla 1872 Damrell sai värvättyä viisisataa vapaaehtoista vetämään paloautoja hälytysten aikana. Palokunta oli silti kehnossa jamassa, ja pian se joutui kohtaamaan Bostonin historian pahimman katastrofin.
1700-luvulla kaikissa Bostonin taloissa piti olla valmiina kaksi vesisankoa, jotta asukkaat voisivat auttaa tulipalojen sammuttamisessa.
Bostonissa paloi vähän väliä
BBostonin suurpalo vuonna 1872 ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun Massachusettsin osavaltion pääkaupunki koki tulen tuhovoiman.
Boston perustettiin vuonna 1630, ja kaupunki paloi ensimmäisen kerran jo samana vuonna erään asukkaan keksittyä rakentaa savupiippunsa puusta. Tiiviisti rakennetussa kaupungissa syttyi 1600-luvulla useita tuhoisia paloja, ja ne saivat jatkoa 1700-luvulla. Vuonna 1711 raivosi ensimmäinen tulipalo, jota alettiin kutsua ”Bostonin suurpaloksi”. Se tuhosi muun muassa Bostonin ensimmäisen raatihuoneen. Seuraavana vuonna perustettiin niin sanotut ämpäriprikaatit, joiden tehtävänä oli sammuttaa palot vesisangoilla.
Vuonna 1760 Bostonissa syttyi Amerikan siirtokuntien siihen saakka pahin tulipalo. Se tuhosi 350 rakennusta ja jätti yli tuhat ihmistä kodittomiksi. Tuho sai poliitikot ryhtymään toimiin ja hyväksymään useita lakeja, jotka paransivat paloturvallisuutta merkittävästi: esimerkiksi kaikki palaneen alueen talot oli rakennettava uudelleen tiilistä tai kivestä puun sijaan.
Toimenpiteet tehosivat, mutta ajan mittaan määräyksiä lievennettiin. Kaupunginhallitus salli esimerkiksi korkeat puukattoiset kerrostalot, jotka osoittautuivat kohtalokkaiksi vuonna 1872.
Matala vedenpaine aiheutti ongelmia
Bostonin liikekortteleissa oli rauhallista alkuillasta 9. marraskuuta 1872. Kauppiaat ja tehtailijat sulkivat liikkeensä viikonlopuksi, ja tuhansien työläisten raskas työviikko päättyi. Tapansa mukaan he poikkesivat kapakoihin oluelle tai ginille ennen kotiin menoa.
Pelastuspiirin eteläosassa Engine House 7:n paloasemalla palomies Daniel Marden totesi työtoverilleen:
”Näyttää tulevan rauhallinen yö.”
Hänen arvionsa osoittautui lievästi sanottuna vääräksi.
Kello 19 aikaan Summer Streetillä sijainneen viisikerroksisen rakennuksen kellarissa syttyi tulipalo. Rakennuksessa oli useita vaate- ja kangaskauppoja, ja viimeisetkin työntekijät olivat juuri lähteneet, kun liekit alkoivat levitä hissikuilun kautta ylempiin kerroksiin.
Muutaman korttelin päässä poliisi John M. Page kuuli ihmisten huutavan ”Tuli on irti!”, ja kun hän saapui palopaikalle, rakennus oli jo liekkien vallassa. Page juoksi lähimmälle palohälytyslaatikolle, riuhtaisi avaimensa esiin, avasi lukon ja laukaisi hälytyksen.
Kun palohälytyslaatikko 52:n signaali havaittiin kaupungintalolla, jossa hälytyskeskuskin toimi, kaupungintalon kelloja alettiin soittaa välittömästi. Viisi kellonlyöntiä ja niitä seuranneet kaksi lyöntiä viestittivät palomiehille, että hälytyslaatikko 52:n lähellä oli syttynyt tulipalo.
Palomiesten oli vedettävä kolmen tonnin painoisia sammutuskärryjään hartiavoimin, ja kun he lopulta saapuivat paikalle, palo oli raivonnut jo yli puoli tuntia ja oli jo leviämässä muihin tiiviisti rakennetun liikealueen rakennuksiin. Paloletku kytkettiin palopostiin, mutta alhaisen vedenpaineen vuoksi vesisuihku ei yltänyt rakennuksen katolle, missä palo raivosi voimakkaimpana.
Palon raivotessa Bostonin asukkaat yrittivät pelastaa mitä pystyivät heittämällä tavaroitaan ikkunoista ulos.
Raju palo sulatti taloja
Kohta myös John Damrell saapui paikalle ja käski miestensä keskittyä naapuritalojen sammuttamiseen, jotta tuli ei leviäisi laajemmalle. Pian kävi kuitenkin selväksi, että taistelu oli jo hävitty. Damrell ei ollut koskaan nähnyt tulipalon leviävän niin nopeasti.
Kipinät sinkoilivat rakennuksesta toiseen kuin kiukkuinen heinäsirkkaparvi. Palomiehet käskivät ihmisten poistua rakennuksista, jotka sortuivat kymmenen minuuttia myöhemmin.
Kello 20 kaupungintalon hälytys kaikui kolmannen kerran merkiksi sitä, että Bostonin kaikkien 459 palomiehen piti kiiruhtaa töihin.
Bostonin suurpalo järkytti koko Yhdysvaltoja, ja siitä tehtiin lauluja, runoja ja kirjoja.
Kaupunginvaltuutettu Thomas Leighton Jenks oli tullut seuraamaan sammutustöitä, ja hän totesi Damrellille hermostuneesti:
”Teillä on täällä melkoinen roihu, päällikkö!”
Palopäällikkö ei ollut huulenheittotuulella vaan vastasi terävästi:
”Kyllä, ja kaupunki on tuhon oma, sillä minulla ei ole tarpeeksi miehiä pysäyttämään paloa.”
Jenks järkyttyi:
”Oletteko tosissanne?”
”Kyllä, ja tiedän mistä puhun!” Damrell huusi.
Jenks sai ohjeet mennä lennätinasemalle hälyttämään lähikaupunkien palokunnat apuun 80 kilometrin säteellä. Jos Boston haluttiin pelastaa, apuvoimia tarvittiin kipeästi.
Liekit olivat niin kuumia, että tuhoutuneista rakennuksista jäi usein jäljelle vain kasa tiiliä.
Keskiyön aikaan suurin osa Summer Streetistä oli jo liekeissä. Aivan kuten Damrell oli pelännyt, tuli pääsi palopostien puutteen vuoksi leviämään monin paikoin vapaasti. Muutamassa tunnissa palo oli levinnyt useita satoja metrejä luoteeseen. Purchase Streetin asuinkorttelin asukkaat heittivät hädissään tavaroitaan ulos ikkunoista pelastaakseen ne liekeiltä.
Damrell määräsi miehensä evakuoimaan asukkaat. Sitten hän juoksi korttelin korkeimpaan rakennukseen, potkaisi sen oven auki ja syöksyi katolle saadakseen käsityksen tulipalon laajuudesta: liekit lähestyivät Franklin Streetiä ja liikealueen ydintä.
Damrell lähetti kaikki miehensä sinne toivoen, että kadun lukuisat tiilitalot auttaisivat pysäyttämään palon etenemisen. Toive oli turha. Liekit paloivat niin kuumina, että ne hävittivät kaiken tieltään.
Runoilija Oliver Wendell Holmes kuvaili myöhemmin palon voimaa:
”Näin, miten tuli tuhosi suuria rakennuksia, jotka näyttivät suorastaan sulavan liekkien keskellä.”
Kehno infrastruktuuri vaikeutti sammutusta
Vesisuihku ei yltänyt katolle
Bostonin alla kulkevat vesiputket olivat vanhoja, alimitoitettuja ja huonokuntoisia. Ne eivät pystyneet tuottamaan riittävää vedenpainetta, jotta paloruiskujen vesi olisi ylettänyt rakennusten yläkerroksiin.
Palopostit olivat ruosteessa
Bostonin 2 606 palopostia olivat ruosteessa, ja suurin osa niistä oli vanhaa mallia, jossa oli vain yksi venttiili paloletkulle. Lisäksi liikealueella oli aivan liian vähän paloposteja, vaikka tulipaloriski oli siellä ylivoimaisesti korkein.
Hälytyslaatikot olivat lukossa
Bostonin palohälytyslaatikot olivat edistyksellinen keksintö, mutta ne oli lukittu lukuisten aiempina vuosina sattuneiden väärien hälytysten vuoksi. Vain poliiseilla ja muutamilla muilla oli niihin avain – ei tavallisilla asukkailla.
Influenssa kaatoi hevosia
Palomiesten tonnien painoista kalustoa vetivät yleensä hevoset, mutta tuhoisan tulipalon syttyessä ne olivat työkyvyttömiä influenssaepidemian vuoksi. Niinpä kalustoa jouduttiin raahaamaan vapaaehtoisvoimin, mikä viivästytti sammutustöitä.
Tuli levisi puukatoissa
Valtaosassa Bostonin liikealueen uusista kerrostaloista oli ranskalaistyylinen mansardikatto. Ne olivat erittäin palovaarallisia, sillä ne oli rakennettu puusta. Lisäksi rakennukset olivat hyvin lähekkäin, minkä vuoksi palo saattoi helposti edetä katosta toiseen.
Kaasua vuoti kaduille
Bostonin liikealuetta valaisivat kaasulamput niin kadulla kuin rakennusten sisälläkin. Tulipalon sytyttyä kaasuputket katkesivat ja alueelle levisi valtavia helposti syttyviä kaasupilviä. Kaasu lietsoi liekkejä entisestään.
Varkaat uhmasivat liekkejä
Palomiesten ponnisteluista huolimatta liekit valtasivat yön aikana koko liikealueen. Palaneita rakennuksia sortui siellä täällä, ja ilma oli sakeana savusta ja tuhkasta. Vaarasta huolimatta bostonilaiset eivät pysyneet sisällä, vaan jopa satatuhatta ihmistä tungeksi kaduilla seuraamassa liekkien leviämistä.
Monet heistä olivat juovuksissa, ja osa käytti sekasortoa hyväkseen ryöstääkseen palavista rakennuksista arvoesineitä. Damrell kuvaili näkemäänsä myöhemmin:
”Kokonaiset korttelit kuhisivat pahimpia varkaita, joita olen koskaan nähnyt. Jossakin vaiheessa ajoin 50–60 ihmistä ulos yhdestäkin rakennuksesta. He olivat ryöstelemässä siellä toimivia yrityksiä.”
Tuhannet uteliaat estivät palomiehiä liikkumasta kaduilla, mikä hidasti sammutustöitä entisestään.
Joukko palon leviämisestä huolestuneita asukkaita meni pormestarin puheille ja ehdotti radikaaleja toimia: he halusivat pysäyttää tulipalon vastapaloilla, jotka sytytettäisiin räjäyttämällä rakennuksia ruudilla.
”Jos näette jonkun yrittävän räjäyttää rakennuksen, pidättäkää hänet. Ja jos ette pysty pidättämään häntä, tappakaa hänet.” John Damrell Bostonin poliiseille
Damrell vastusti räjäytysideaa kiivaasti, mutta pormestari antoi siihen luvan, ja asukkaat alkoivat oitis täyttää rakennuksia ruutitynnyreillä. Vastapaloja ei kuitenkaan ollut suunniteltu tai koordinoitu järkevästi, ja räjähdykset vain ruokkivat tulta entisestään. Monin paikoin ne myös tuhosivat kaasuputkia niin, että kaduille pääsi vuotamaan kaasua. Räjähdyksissä loukkaantui lukemattomia siviilejä.
Kaupungin virkamiehet yrittivät toistuvasti saada kaasuyhtiön sulkemaan kaasunjakelun koko kaupungissa, mutta turhaan.
Sunnuntaiaamuna palopäällikkö Damrell päätti lopettaa mielivaltaisen räjäyttelyn. Hänen ohjeensa Bostonin poliiseille oli yksiselitteinen:
”Jos näette jonkun yrittävän räjäyttää rakennuksen, pidättäkää hänet. Ja jos ette pysty pidättämään häntä, tappakaa hänet.”
Old South Meeting House rakennettiin vuonna 1729 ja se on yhä olemassa. Nykyään kirkkorakennus toimii museona.
Tuolloin palo oli tuhonnut jo satoja rakennuksia ja kuusi satamalaituria, ja se eteni suoraan kohti Old South Meeting House -kirkkoa. Rakennus kuului Bostonin vanhimpiin ja oli yksi kaupungin maamerkeistä: juuri siellä Bostonin ”teekutsuliike” perustettiin vuonna 1773 protestiksi Britannian korkeille veroille. Teekutsukapina päättyi Yhdysvaltojen itsenäistymiseen.
Damrell tajusi, että tulipalo oli pysäytettävä vanhalle kirkolle. Lähikaupungeista oli alkanut saapua apua, ja jopa 1 700 miehen voimalla sammutustyöt alkoivat vihdoin tuottaa tulosta. Siviilitkin osallistuivat ponnisteluihin sammuttamalla tulipesäkkeitä täkeillä ja matoilla.
Palomiehet taistelivat sankarillisesti tuntien ajan, ja kello 15.30 aikaan he lopulta saivat yli 20 tuntia raivonneen tulen tukahdutettua. Kun Damrell katseli vanhaa liikealuetta, hän näki vain hiiltyneitä raunioita ja savuavaa tuhkaa.
Naapurikaupungit auttoivat sammutustöissä muun muassa lähettämällä Bostoniin tehokkaita Amoskeag-sammutusvaunuja.
Höyryvaunu taltutti liekit
Bostonin palolaitos taisteli tulipaloa vastaan kaikin keinoin, mutta ratkaisevan avun toivat uudentyyppiset höyrykäyttöiset sammutusvaunut.
Bostonin 21 sammutusvaunua höyrypumppuineen vaikuttivat ehkä uudenaikaisilta, mutta todellisuudessa ne olivat vanhoja ja tehottomia. Osa lähikaupungeista oli hankkinut Amoskeag-yhtiön upouusia sammutusvaunuja, jotka olivat tulleet markkinoille vuonna 1871. Niiden höyrykattila tuotti aiempaa paljon enemmän energiaa, ja osa vaunuista jopa kulki omin voimin ilman hevosia.
Palopostien alhaisesta vedenpaineesta huolimatta Amoskeag-sammutusvaunu pystyi tuottamaan vesisuihkuja, jotka ylettivät korkeimpien talojen katolle asti. Amoskeag-sammutusvaunu pelasti lopulta myös Old South Meeting House -kirkon kolmen tunnin taistelun jälkeen.
Silminnäkijä kuvaili teknistä ihmettä näin:
”Sammutusvaunu tärisi ja puhkui, ja se olikin ainoa aseemme ahnaita liekkejä vastaan. Tuo tehokas kone ei olisi voinut tehdä suurempaa vaikutusta, vaikka se olisi laskeutunut maahan suoraan Kuusta.”
Bostonin palokunta oli niin vaikuttunut hevosettomasta Amoskeag-sammutusvaunusta, että suurpalon jälkeen kaupunki hankki niitä itselleen.
Vahingot nousivat miljooniin
Palon jälkeisinä päivinä poliisit, palomiehet ja lukuisat vapaaehtoiset raatoivat siivotakseen silmittömän tuhon jälkiä. 746 rakennusta oli tuhoutunut, ja noin kaksikymmentä ihmistä oli kuollut, mukaan lukien kaksi palomiestä. Tuhot nousivat 75 miljoonaan silloiseen dollariin, mikä vastaa noin 1,5:tä miljardia nykyeuroa.
Tuhannet yrittäjät olivat menettäneet elinkeinonsa, ja tiedotusvälineet syyttivät tuhoista palopäällikkö Damrellia. Hän oli vuosikausia varoittanut tulipalovaarasta, ja nyt häntä syytettiin huonosti valmistautuneeksi ja surkeaksi johtajaksi.
Kaupungin yrittäjät eivät antaneet tulipalon lannistaa itseään. He pystyttivät liikkeensä raunioihin kylttejä, jotka kertoivat asiakkaille, minne myymälä oli muuttanut.
Kaksi vuotta myöhemmin Damrell irtisanoutui tehtävästään Bostonin palopäällikkönä, mutta hän jatkoi taistelua paloturvallisuuden puolesta elämänsä loppuun asti. Vuonna 1873 hän perusti National Association of Fire Engineersin eli Yhdysvaltojen ensimmäisen palopäälliköiden yhdistyksen, joka muun muassa laati kansalliset rakennusten paloturvallisuusohjeet.
Vuonna 1877 Damrell nimitettiin Bostonin ensimmäiseksi rakennustarkastajaksi. Kuolemaansa asti vuonna 1905 Damrell laati lukuisia rakennusmääräyksiä, jotka tekivät Bostonista yhden Yhdysvaltojen paloturvallisimmista kaupungeista.