Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Tuhansia huijattiin siirtolaisiksi: Amerikan ihmemaa

Miljoonat pohjoismaalaiset uskoivat häikäilemättömien amerikkalaisagenttien lupauksiin rikkauksista ja ylellisestä elämästä Atlantin toisella puolella. Matkan hintana oli koko omaisuus ja perheen ja kodin jättäminen – kenties ikuisiksi ajoiksi.

Kunstindeks Danmark & Weilbachs kunstnerleksikon

Meteli Kööpenhaminan sataman ohi kulkevalla Larsens Plads -rantakadulla oli korviahuumaava 4. toukokuuta 1911.

Höyrylaiva SS United States odotti lähtövalmiina satamassa, matka-arkkuja kuljettavien hevoskärryjen pyörät rapisivat katukivillä ja Tanskan ja Ruotsin rannikkokaupungeista matkalaisia kuljettavat reittialukset ilmoittivat tulostaan sumutorven toitotuksilla.

Sataman ympäristössä kaikui vilkas puheensorina, kun Atlantin yli liikennöivien laivayhtiöiden edustajat yrittivät kaupata viimeisiä laivapaikkoja niille, jotka eivät vielä olleet ostaneet matkalippua Atlantin ylitystä varten.

Skandinavien-Amerika Linien -yhtiön laivat seilasivat keväisin joka toinen viikko Kööpenhaminasta New Yorkiin, ja niiden lähdön lähestyminen synnytti joka kerta satamassa vipinää.

Kaikkialla laiturilla oli säkkikasoja ja tynnyreitä, ja matkaan lähtijät ja heidän läheisensä yrittivät löytää tungoksessa tilaa jättää jäähyväisiä. Joka puolelta kuului nyyhkytystä ja liikutuksesta väriseviä ääniä, kun perheenjäsenet hyvästelivät toisiaan – kenties lopullisesti.

Kun SS United Statesin lähdön aika lähestyi, matkustajat kiiruhtivat laskusiltaa pitkin laivaan puristaen tiukasti matkalippua, jota varten he olivat säästäneet jopa vuosia.

Moni lähtijä oli myynyt kaiken omaisuutensa ostaakseen pienen paperinpalasen, jossa luki ”Kööpenhamina-New York”. Useille se oli avain uuteen elämään.

Kun kaikki matkustajat olivat laivassa ja viimeinenkin painava matka-arkku oli lastattu laivan ruumaan, SS United States soitti sumutorveaan ja nosti ankkurinsa.

Julie Feilberg oli yksi SS United Statesin monista pohjoismaalaisista matkustajista. Hänen aviomiehensä Ditlev oli ylittänyt Atlantin jo edellisenä vuonna saadakseen perheelle maapalasen Kanadan preerialta.

Ditlev oli raatanut vuoden ajan yksinään Saskatchewanin provinssissa, jonne Julie ja parin viisi nuorinta lasta nyt olivat matkalla.

Perheen kolmen vanhinta lasta jäivät kotiin Tanskaan, ja hyvästien jättäminen oli ollut vaikeaa etenkin viisivuotiaalle Hansille, joka puristi tiukasti äitinsä kättä seisoessaan laivan kannella.

”Miksi isä ei voinut rakentaa meille kotia tädin taloa vastapäätä?” pikku Hans kysyi kyynelten vieriessä poskilleen.

Hans oli liian pieni ymmärtääkseen, että valtameren takana perhettä odotti parempi elämä, tai niin Feilbergit ainakin uskoivat.

”Köyhä työläinen Värmlannista ei pysty koskaan kohentamaan elinolojaan. Köyhinä syntyneet pysyvätkin köyhinä.”
Ruotsalainen maanviljelijä

Kirjeet Amerikkaan muuttaneilta siirtolaisilta, mainosesitteet viljavia peltoja esittävine kuvineen sekä laivayhtiöiden edustajat uskottelivat kilvan, että Pohjois-Amerikka oli oikea onnen kultamaa, jossa kaikki oli paremmin.

Oli vaikeaa vastustaa houkutusta jättää köyhä Pohjola taakseen, eikä Feilbergin perhe ollut ensimmäinen tai viimeinen, joka uskoi parempaan elämään Uudessa maailmassa.

Sadattuhannet suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset pakkasivat vuosien saatossa vähät tavaransa matka-arkkuihin ja matkustivat Pohjois-Amerikkaan aloittamaan uutta elämää – monet heistä häikäilemättömien markkinamiesten houkuttelemina ja tietämättöminä siitä, että nämä saivat osuuden jokaisen myymänsä laivalipun hinnasta.

Useimmat pohjoismaalaiset siirtolaiset saapuivat laivalla New Yorkiin.

© Corcoran Collection & Läsning för folket

Hyvinvointi ei jakautunut tasaisesti

Alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten elämä Pohjoismaissa oli 1800-luvulla raskasta osittain hyvin nopean väestönkasvun vuoksi.

Ruotsalainen piispa ja runoilija Esaias Tegnér mainitsi vuonna 1833 ”rauhan, rokotukset ja perunat” tärkeimmiksi syiksi väkimäärän nopeaan kasvuun, ja nykyhistorioitsijat ovat hänen kanssaan samaa mieltä.

Pitkä rauhan aika merkitsi sitä, että miehet eivät enää kuolleet joukoittain sodissa, ja lapsikuolleisuus oli laskenut rajusti parantuneen hygienian ja sairaanhoidon kehittymisen ansiosta.

Entistä tehokkaammat viljelymenetelmät taas olivat johtaneet siihen, että tavallisellekin kansalle riitti yllin kyllin ruokaa pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Lisäksi Ruotsissa vuonna 1816 aloitetut isorokkorokotukset laskivat yleistä kuolleisuutta. Myönteisellä kehityksellä oli kuitenkin varjopuolensa, sillä se johti liikakansoitukseen.

Useimpiin perheisiin syntyi lapsi joka toinen vuosi, eikä maata tai työtä siksi enää riittänyt kaikille. Jopa ne, joilla oli työpaikka, joutuivat usein kamppailemaan toimeentulostaan.

Pientilalliset ja maatyöläiset raatoivat päivästä toiseen ilman toivoa paremmasta – muun muassa siksi, että suurtilalliset omistivat käytännössä lähes kaiken viljelymaan.

”Köyhä työläinen Värmlannista ei pysty koskaan kohentamaan elinolojaan. Köyhinä syntyneet pysyvätkin köyhinä”, eräs ruotsalainen maanviljelijä totesi.

Maaseudulta oli muuttanut paljon ihmisiä kaupunkeihin työn perässä, mutta kaupungeissakin ero köyhien ja rikkaiden välillä oli selvä.

Tulijoilla ei useinkaan ollut ammatillista osaamista, ja siksi he päätyivät töihin tehtaisiin tai varakkaamman väen palvelukseen vailla toivoa paremmasta.

Lisäksi he joutuivat asumaan ahtaissa ja likaisissa vuokrakasarmeissa. Köyhyydestä nouseminen oli Euroopassa lähes mahdotonta.

”Tavalliselle työläiselle, joka ei ole koulutettu käsityöläinen, ainoat vaihtoehdot ovat joko Amerikka tai köyhyys”, eräs tanskalainen totesi kirjeessään vuonna 1872.

Vuodesta 1840 lähtien yhä useammat pohjoismaalaiset saivat kuulla tarinoita Atlantin takana sijaitsevasta ”mahdollisuuksien maasta”.

Ensimmäisten joukossa Amerikkaan lähti vuonna 1825 joukko stavangerilaisia kveekareita, jotka olivat vuosikausia kärsineet vainoa kotimaassaan Norjassa.

Ruotsalainen Carl Friman puolestaan kuvaili vuonna 1838 Wisconsinin osavaltiota ”mitä ihanimmaksi maaksi”, ja unelma Amerikasta alkoi levitä Pohjolan köyhien parissa.

Nälkä, uskonto ja sorto johtivat siirtolaisuuteen

Sadassa vuodessa yli 2,6 miljoonaa ihmistä lähti Pohjoismaista siirtolaisiksi Amerikkaan. Useimmat heistä olivat köyhiä ja halusivat parempaa elämää, mutta myös vaino ja sorto saivat monet lähtemään.

Amerikassa oli jaossa maata

Amerikassa oli tarjolla työtä kaikille. Minkään muun valtion talous ei kasvanut yhä nopeasti kuin Yhdysvaltojen, jossa tarvittiin jatkuvasti uutta työvoimaa ja jossa riuskat ja työteliäät pohjoismaalaiset siirtolaiset otettiin ilolla vastaan.

”Norjalaisilla on täällä yleisesti ottaen hyvä maine”, muuan norjalainen siirtolainen kirjoitti kotiväelleen.

1800-luvun puolivälissä etenkin yhdysvaltalaiset rautatieyhtiöt houkuttelivat pohjoismaalaisia työläisiä lupaamalla näille maatilkun pientä maksua vastaan.

Rautatieyhtiöt olivat itse saaneet maata ilmaiseksi rautateiden rakentamisen yhteydessä, ja nyt ne myivät palstoja 1,25 dollarilla eekkeriltä eli vajaalta puolelta hehtaarilta.

Kotimaassa maan ostaminen halvalla oli lähes mahdotonta. Yhdysvaltojen hallitus halusi saada ihmisiä viljelemään maata syrjäisissä osavaltioissa, ja niinpä se sääti vuonna 1862 lain nimeltä Homestead Act.

Lain nojalla kaikki 21 vuotta täyttäneet miehet saattoivat saada ilmaiseksi peräti 160 eekkeriä eli noin 65 hehtaaria maata.

”Vilja kasvaa paremmin ja maito on rasvaisempaa.”
Carl Friman

65 hehtaaria vastasi Pohjoismaissa suurta maatilaa, ja köyhälle maatyöläiselle se oli taatusti houkutteleva mahdollisuus tavoitella parempaa elämää vapaassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Carl Friman kuvaili Wisconsinia vuonna 1838: ”Ihmiset elävät täällä paremmin kuin missään muualla, koska täällä kaikki on parempaa. Vilja kasvaa paremmin ja maito on rasvaisempaa.”

Siirtolaisiksi lähteneiden pohjoismaalaisten kirjeet kotimaahan edistivät siirtolaisuusryntäyksen käynnistymistä 1860-luvun lopulla.

Amerikka houkutteli yhä useampia, vaikka köyhimmillä maatyöläisillä oli hädin tuskin varaa suunnilleen heidän vuosipalkkansa hintaiseen kolmannen luokan matkalippuun.

Amerikan-kuume levisi, ja laivayhtiöiden agentit tekivät kaikkensa vakuuttaakseen mahdollisimman monet siitä, että lähteminen siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin oli ainoa järkevä ratkaisu.

Vuosina 1892–1952 New Yorkin Ellis Islandille saapui noin 12 miljoonaa siirtolaista eri puolilta maailmaa. Yksin vuonna 1907 saaren kautta kulki noin miljoona siirtolaista.

© Everett Collection/Ritzau Scanpix

Agentit olivat häikäilemättömiä

Laivayhtiöt olivat jo varhain tajunneet, että siirtolaisuus tarjosi niille tilaisuuden takoa kasapäin rahaa. Siirtolaisuuden lisääntyessä rajusti 1860-luvun lopulla nopeat höyrylaivat olivat jo korvanneet purjelaivat valtamerillä.

Niinpä laivamatka Euroopasta Amerikkaan kesti aiemman kahden kuukauden sijasta vajaat kaksi viikkoa.

Atlantin ylityksen nopeutuminen helpotti siirtolaisten matkaa, mutta siitä oli etua myös laivayhtiöille, sillä ne pystyivät myymään samalla laivamäärällä enemmän lippuja.

Suuriin höyrylaivoihin mahtui lisäksi paljon enemmän matkustajia kuin purjelaivoihin – etenkin kolmanteen luokkaan, jonne siirtolaisia ahdettiin kuin karjaa.

Laivayhtiöt edistivät lipunmyyntiä palkkaamalla agentteja, joiden tehtävänä oli houkutella ihmisiä lähtemään siirtolaisiksi.

Agentit kiertelivät Pohjoismaiden rannikkokaupunkien satamakortteleita kuin haaskalinnut, ja tilaisuuden koittaessa he ryhtyivät kauppaamaan uhreilleen unelmaa Amerikasta.

Kun lähtöpäätöksen tehneet sitten seisoivat lippu kourassaan laivalaiturilla, agentit yrittivät kaupata heille vielä monenlaisia varusteita liinavaatteista astioihin.

Lähtijöiden omaisuus oli usein raskaassa matka-arkussa, jota kutsuttiin kansan suussa amerikkalaiseksi matkalaukuksi.

© Nordfjord Folkemuseum

Yksi tehokkaimmista agenteista oli ruotsalainen Hans Mattson, joka työskenteli vuosina 1866–1881 sekä Minnesotan osavaltiolle että St. Paul & Pacific Railroad - ja Northern Pacific Railway -rautatieyhtiöille.

Hän muun muassa käänsi englanninkielisiä esitteitä ruotsiksi, jotta hänen maanmiehensä ja -naisensa saisivat tietää, millaisia ihmeitä Yhdysvalloissa oli tarjolla.

Esitteessä ”Minnesota ja sen siirtolaisille tarjoamat edut” vuodelta 1867 ruotsalaisia houkuteltiin muun muassa lupaamalla, että preerialle kohosi ”kouluja, kirkkoja, kyliä ja kaupunkeja kuin sieniä sateella”, ja että ”viimeisetkin intiaanit ovat jo lähestulkoon kadonneet”.

Agenttien verkostoa johtivat niin sanotut yliagentit, jotka olivat usein opiskelleet esimerkiksi oikeustiedettä ja työskentelivät suurten ulkomaalaisten laivayhtiöiden palveluksessa.

Brittiläisen State Line -laivayhtiön tanskalainen yliagentti Vincent Riber sai yhtiöltä hieman yli 2 000 kruunun vuosipalkkaa sekä 10 kruunua jokaisesta aikuisten lipusta ja 5 kruunua jokaisesta lastenlipusta, jotka hän onnistui myymään johonkin yhtiön höyrylaivoista.

Esimerkiksi vuonna 1883 Riber myi peräti 726 aikuisten matkalippua ja 172 lastenlippua ja ansaitsi yli 10 000 kruunua, mikä oli enemmän kuin Tanskan korkeimman oikeuden tuomarin vuosipalkka siihen aikaan.

Provisiopalkka sai monet agentit viittaamaan kintaalla moraalille ja käyttämään ihmisten tietämättömyyttä häikäilemättömästi hyväkseen.

Se oli käydä neljälle tanskalaismiehelle kalliiksi. Nelikko oli jo ennen lähtöään sitoutunut ostamaan maata Uudesta-Seelannista.

Kööpenhaminassa häikäilemätön laivayhtiön agentti lähestyi heitä ja houkutteli heitä matkustamaan edustamansa yhtiön laivalla Bostoniin Yhdysvaltoihin, josta oli hänen kertomansa mukaan ”kätevä” jatkaa matkaa edelleen lopulliseen määränpäähän Uuteen-Seelantiin.

Kun toinen agentti siten yritti myydä miehille suoraa matkaa Uuteen-Seelantiin, he kieltäytyivät, kunnes agentti näytti heille maailmankartan.

Matka Amerikkaan kulki mutkien kautta

Useimpien pohjoismaalaisten siirtolaisten tie Yhdysvaltoihin kulki Britannian kautta. Pitkän matkan lukuisia etappeja taitettiin niin vesitse kuin raiteillakin ennen Atlantin ylitystä höyrylaivoilla.

Library of Congress

Hanko

Noin 250 000 kaikkiaan 400 000:sta vuosina 1860–1930 Amerikkaan lähteneestä suomalaisesta matkusti Hangosta Britanniaan höyrylaivoilla, joilla kuljetettiin voita Britannian markkinoille.

Library of Congress

Hampurista

ja Bremenistä tuli tärkeitä Yhdysvaltoihin suuntautuneen siirtolaisliikenteen solmukohtia. Niihin vievät laivat olivat usein ankeita, ja ruoka oli erään tanskalaisen mukaan niin kehnoa, että ”sikakin olisi kieltäytynyt siitä”.

Library of Congress

Kööpenhamina

oli useimpien tanskalaisten siirtolaisten reitin varrella matkalla Amerikkaan, joskin etenkin alussa heidän tiensä kulki usein Saksan kautta. Vuodesta 1880 lähtien Tanskasta pääsi tanskalaisen Thingvalla Linienin laivoilla suoraan New Yorkiin.

Library of Congress

Kristiansand

Norjan eteläkärjessä oli norjalaisten siirtolaisten lähtösatama matkalle Atlantin yli. 1800-luvun alusta lähtien laivat kuljettivat siirtolaisia Kristiansandista Québeciin Kanadaan ja palasivat sieltä puutavaralastissa. Myöhemmin Thingvalla Linienin laivat alkoivat liikennöidä Kristiansandista suoraan New Yorkiin.

Library of Congress

Göteborg

oli lähtöpiste Ruotsin suosituimmalla siirtolaisreitillä Hulliin, josta siirtolaiset jatkoivat junalla Liverpooliin. 80 prosenttia kaikista ruotsalaisista siirtolaisista matkusti kohdemaahan Britannian kautta.

Library of Congress

Hullin

sijainti Britannian itärannikolla osoittautui kaupungille onnenpotkuksi siirtolaisuuden kulta-aikana. Vuosina 1836–1914 peräti 2,2 miljoonaa ihmistä kulki Hullin kautta länsirannikolla sijaitsevaan Liverpooliin. Suurin osa heistä tuli Pohjoismaista.

Library of Congress

Liverpool

Siirtolaisten virrat ohjautuivat pitkälti Liverpooliin, josta oli jo 1700-luvulla tullut tärkeä Yhdysvaltojen puuvillatuotannon ja Britannian tekstiiliteollisuuden solmukohta. Noin 9 miljoonaa siirtolaista matkusti Liverpoolista Yhdysvaltoihin tai Australiaan vuosina 1830–1930.

Library of Congress/Hulton Deutsch/Getty Images

Silmäätekevät kauppasivat unelmia

Koska valtaosa mahdollisista siirtolaisista asui maaseudulla, yliagentit värväsivät usein paikallisia apureita.

Mikään ei ollut tehokkaampi keino saada ihmisiä lähtemään siirtolaisiksi kuin palkata esimerkiksi paikallinen kievarinpitäjä tai kauppias kehumaan kohdemaata asiakkailleen.

Maalaiset uskoivat sokeasti tarinoihin Amerikan ihmemaasta, kun tiedot olivat peräisin heidän kunnioittamiltaan henkilöiltä, kuten kyläkoulun opettajalta tai paikallislehden päätoimittajalta.

Läheskään kaikki agentit eivät pitäneet tarpeellisena mainita saavansa maksun siitä, että he houkuttelivat ihmisiä jättämään kotinsa.

Esimerkiksi Humblen pitäjässä Tanskassa kihlakunnanvouti toimi hyvällä menestyksellä myös siirtolaisuusagenttina, ja Humblen lähtöprosentti olikin Tanskan korkein.

Agenttien verkosto laajeni entisestään 1870- ja 1880-luvuilla, ja pian sen lonkerot ulottuivat Pohjolan kaukaisimpiinkin kolkkiin.

Norjassa kolme suurta laivayhtiötä, National Line, Allan Line ja Thingvalla Linien, työllistivät 1880-luvulla yhteensä noin 1 400 agenttia.

Vuonna 1886 Kööpenhaminan yliagenteilla taas oli pääkaupungin ulkopuolella palveluksessaan peräti 1 053 alaista. Tanskalainen ratsumestari Wilhelm Sommer oli kommentoinut agenttien määrää jo 20 vuotta aikaisemmin vuonna 1868:

”Kaikkialla, missä olen käynyt, ihmiset ovat joutuneet kiertävien agenttien ja kotiin palanneiden emigranttien lietsoman siirtolaisuusvimman pauloihin.”

Kotiin palanneet siirtolaiset, niin sanotut ”jenkit”, olivat agenttien tehokkaimpia apureita. Heidän ei tarvinnut ilmoittautua viranomaisille ja niinpä he saattoivat toimia täysin valvomatta.

Usein heidän palkkionsa oli ilmainen kotimatka, jos he saivat houkuteltua tietyn määrän ihmisiä lähtemään.

Stetsonhattupäisten ”jenkkien” amerikkalaisella nuotilla kertomat värikkäät kuvaukset kokemuksistaan ”rapakon takana” tekivät heidän maanmiehiinsä ja -naisiinsa suuren vaikutuksen.

”Jenkkien” puheisiin uskomiseen liittyi kuitenkin omat vaaransa. He saattoivat esimerkiksi uskotella nuorille naisille, että nämä pystyisivät ansaitsemaan matkalippuun kuluneet rahat takaisin työskentelemällä vain puoli vuotta jonkin hienon perheen palveluksessa.

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin työstä New Yorkin irstaimmissa ja pelätyimmissä ilotaloissa, kuten eräs tanskalainen sanomalehti lukijoitaan varoitteli.

Pohjoismaissa toimineiden ”jenkkien” lukumäärä ei ole tiedossa, mutta arkistot paljastavat, että esimerkiksi syksyllä 1881 brittiläinen laivayhtiö Allan Line kuljetti peräti 1 300 amerikanruotsalaista maksutta kotiin Ruotsiin ja maksoi heille palkkion jokaisesta siirtolaisesta, jolle he onnistuivat myymään matkalipun yhtiön laivoille.

Ruotsalainen piirros vuodelta 1869 varoittaa, ettei amerikkalaisten tarjoama kaunisteltu kuva siirtolaisuudesta välttämättä vastannut todellisuutta.

© Corcoran Collection & Läsning för folket

Propaganda maalasi ruusuisen kuvan

Yhdysvaltalaiset yritykset ja osavaltiot houkuttelivat siirtolaisia koreilla esitteillä ja ilmoituksilla, joissa Yhdysvaltoja ylistettiin sumeilematta.

Esimerkiksi Northern Pacific -rautatieyhtiö väitti Minnesotan ja Wisconsinin preeriailmaston olevan niin terveellinen, että se pystyi parantamaan pahimmatkin sairaudet.

Eräässä Minnesotan osavaltion esitteessä taas fahrenheitasteet oli ”unohdettu” muuntaa celsiusasteiksi, jotta lukijat eivät älyäisi, että esitteessä mainittu ”0 astetta” tarkoitti itse asiassa -18:aa celsiusastetta.

Ruotsissa konservatiiviset tahot alkoivat pelätä, että yritteliäimmät ja työteliäimmät nuoret lähtisivät mainosten ylisanojen houkuttelemana maasta.

Papit alkoivat pelotella siirtolaiseksi lähtemisen ja kerettiläisten keskuudessa asumisen voivan vaarantaa lähtijöiden sielun, ja sanomalehdissä julkaistiin varoituksia siirtolaisten todellisuudesta, johon kuuluivat lehtien mukaan niin raskas raadanta kuin viattomia siirtolaisia vaanivat verenhimoiset intiaanitkin.

Matka oli pitkä ja raskas

Moni siirtolaiseksi aikova pohjoismaalainen sai ikäväkseen tuta, etteivät agenttien lupaukset aina pitäneet paikkaansa.

Moni oli myynyt kaiken omaisuutensa pystyäkseen ostamaan matkalipun, mutta kun he astuivat laivaan, siellä ei ollutkaan tarjolla hienoja salonkeja tai juhlaillallisia, kuten lehti-ilmoituksissa ja esitteissä oli luvattu.

Monille merimatka Amerikkaan oli silkkaa painajaista. Valtaosalla pohjoismaalaisista siirtolaisista oli varaa vain halvimpaan kolmannen luokan laivalippuun.

Kolmannessa luokassa matkustajat majoittuivat ahtaasti vieri vieressä oleviin kerrossänkyihin, joiden välissä ei juurikaan ollut tilaa matkatavaroille.

Pahinta oli kuitenkin oksennuksen löyhkä, kun laivan uumenissa räytyvät matkustajat tulivat merisairaiksi. Käymälät olivat alkeellisia, ja jo parin päivän kuluttua kaikkialla leijui läpitunkeva virtsan ja ulosteen haju.

Tanskalainen Julie Feilberg, joka matkusti viiden lapsensa kanssa Kanadaan vuonna 1911, kärsi hajusta niin paljon, että vietti päivät lastensa kanssa mieluummin tuulisella kannella.

”Ei ole hyväksi istua kahdeksaa tuntia päivässä myrskyssä ilman suojaa, mutta emme kerta kaikkiaan pysty olemaan kannen alla siinä löyhkässä ja raskaassa ilmassa”, Feilberg kirjoitti kotiväelleen.

”Ruotsalaiset ovat pahimpia rettelöitsijöitä.”
Christian Andersen

Merimatka oli yleensäkin raskain koettelemus lapsiperheille. Ruotsalainen Ida Lindgren matkusti perheensä kanssa toisessa luokassa, mutta hänenkin kokemuksensa oli kaukana huvimatkasta: ”Hytissä on niin pimeää, että joudumme päivälläkin pitämään valoja päällä.”

Pimeys oli silti helpompi kestää kuin meteli ja nujakat, joita laivan suurissa makuusaleissa tuon tuostakin puhkesi pitkästyneiden ja humalaisten miesten välille.

Tanskalainen Hans Jensen matkusti Kööpenhaminasta New Yorkiin vuonna 1889, ja hänen mukaansa häly ja mekkala alkoivat jo aamusta:

”Ihmiset alkoivat liikehtiä aamuseitsemän aikoihin. Hanurit alkoivat laulaa särisevää lauluaan, ja ruotsalaiset alkoivat ryypätä viinatonkistaan, jotka he olivat täyttäneet Tanskassa.”

Yleensä pohjoismaalaiset pitivät matkalla yhtä, mutta monien tanskalaisten kirjeiden perusteella ruotsalaiset joivat heidän mielestään liikaa ja muuttuivat karkeiksi. 17-vuotias Christian Andersen kirjoitti kotiinsa vuonna 1894:

”Ruotsalaiset ovat pahimpia rettelöitsijöitä. Yhtenä päivänä muuan ruotsalainen oli niin juovuksissa, että hän mottasi yhtä jyllantilaista silmään ja muuallekin. Sitten hän paineli kannelle ja repi neljän tanskalaisen vaatteet.”

Kirjanen sisälsi myös englanninkielisiä keskusteluharjoituksia.

© Immigrantmuseet & Shutterstock

Unohda passi ja huolehdi rahoistasi

Pohjoismaalaiset siirtolaiset joutuivat usein hämilleen saapuessaan New Yorkiin. Siksi tanskalainen maailmanmatkaaja Holger Rosenberg julkaisi vuonna 1911 kirjasen ”100 hyödyllistä neuvoa siirtolaisille”, joka sisälsi ohjeita ja vinkkejä matkaan valmistautumisesta siihen, kun uusi tulokas ensi kerran astui amerikkalaiseen kapakkaan.

  • © Shutterstock

    Unohda passi ja viisumi

    ”Älä turhaan hanki passia tai muita matka-asiakirjoja. Täytä vain lomake, jonka saat höyrylaivayhtiön edustajalta.”

    Vuosina 1860–1916 Yhdysvaltoihin ei vaadittu passia tai viisumia.

  • © Shutterstock

    Ei uhkapelejä merimatkalla

    ”Älä pelaa korttia rahasta tai lyö vetoa laivan nopeudesta”, Rosenberg varoitti.

    Moni miespuolinen matkustaja menetti kaikki rahansa laivamatkalla Atlantin yli, ja rahattomana elämä Amerikassa oli hyvin vaikeaa.

  • © Shutterstock

    Älä leventele rahoillasi

    ”Kaikkialla maailmassa mutta erityisesti Yhdysvalloissa on typerää kertoa uudelle tuttavalle, paljonko rahaa sinulla on, vaikka hän miten kutsuisi sinua ystäväkseen.”

    New Yorkin satama kuhisi hyväuskoisia tulokkaita vaanivia roistoja.

  • © Shutterstock

    Älä juo vieraiden kanssa

    ”Älä missään tapauksessa suostu, jos joku tuntematon tarjoutuu ostamaan sinulle lasillisen olutta baarissa tai saluunassa.”

    Monenlaiset rikolliset ja huijarit vaanivat vastatulleita siirtolaisia heti heidän astuttuaan maihin laivasta.

  • © Shutterstock

    Pidä huoli omista asioistasi

    ”Harvassa paikassa ihmisellä on niin paljon vapauksia kuin Yhdysvalloissa, mutta sielläkin on tiettyjä etikettisääntöjä, joita ei sovi rikkoa. Älä työnnä nenääsi toisten asioihin; älä tunkeudu kahden kadulla kulkevan henkilön välistä; kun kävelet kadulla naishenkilön kanssa, kulje aina hänen ja kadun reunakiveyksen välissä.”

    Rosenberg korosti usein, että samat käyttäytymissäännöt eivät välttämättä päteneet kotimaassa ja Amerikassa.

  • © Shutterstock

    Älä jää New Yorkiin

    ”Missään Yhdysvalloissa ei ole niin vaikea löytää työtä kuin New Yorkissa, eikä missään ole yhtä helppoa joutua vaikeuksiin. Älä siis jää New Yorkiin!”

    Vaikka moni siirtolainen sai töitä New Yorkista, kilpailu oli kovaa ja työolot ja palkat olivat siksi usein kehnoja.

  • © Shutterstock

    Vaadi korvausta junayhtiöltä

    ”Jos satut joutumaan junaonnettomuuteen – mikä ei ole Yhdysvalloissa lainkaan harvinaista – ja loukkaannut, muista, että sinulla on mahdollisuus saada sievoinen korvaus junayhtiöltä.”

    Rosenberg korosti Yhdysvaltojen hyviä puolia ja muistutti, että synkällä pilvelläkin oli usein hopeareunus.

Joskus tunnelma oli kuitenkin leppoisampi, ja ihmiset juttelivat ja tanssivat iloisina haitarien ja viulujen tahdissa.

”Meillä oli merellä oikein mukavaa, ja tanssimme aamusta iltaan. Norjalaiset ja tanskalaiset pitivät iloa laivan toisessa päässä ja irlantilaiset ja englantilaiset toisessa”, kirjoitti norjalainen Karl Hansen Frøseth, joka matkusti vaimonsa kanssa Minnesotaan vuonna 1884.

Kun suuri määrä ihmisiä ahdettiin pieneen tilaan huonoihin hygieniaoloihin, laivoilla puhkesi usein kulkutauteja.

Kolmannen luokan suurissa makuusaleissa, joissa jopa sadat ihmiset oleskelivat vuorokauden ympäri, oli lähes mahdotonta välttyä sairastumasta. Yleisimpiä ja pelätyimpiä tauteja oli hengenvaarallinen ripulitauti kolera.

Monen pohjoismaalaisen matka päättyi jo Atlantilla. 21-vuotias tanskalainen Jens Andersen koki koleraepidemian omakohtaisesti ylittäessään Atlanttia vuonna 1866.

Lähes sata SS Peruvian -laivan 758 matkustajasta kuoli koleraan, ja Andersen uskoi kokevansa saman kohtalon. Hän kirjoitti jo jäähyväiskirjeenkin perheelleen mutta parantui lopulta taudista.

Hän joutui silti karanteeniin saavuttuaan New Yorkiin. Andersenin laivalla tapaaman ruotsalaisperheen kohtalo oli sen sijaan traagisempi.

Perheen isä oli palannut kotimaahan hakemaan perheensäkin Amerikkaan, mutta hän joutui hautaamaan vaimonsa ja lapsensa mereen vähän ennen Amerikan rannikkovesille tuloa.

Suhdanteet vaikuttivat siirtolaisuuteen

Suuri muuttoaalto Pohjoismaista Pohjois-Amerikkaan kesti noin 80 vuotta. Talouden suhdanteet määrittelivät pitkälti sen, kuinka paljon mistäkin maasta oli lähtijöitä.

Punainen = tanskalaiset
Valkoinen = suomalaiset
Oranssi = norjalaiset
Keltainen = ruotsalaiset

Underwood Archives/Getty Images

1850-luku

Ensimmäiset norjalaiset lähtivät Amerikkaan 1820-luvulla, ja heidän hyvät kokemuksensa lisäsivät norjalaisten lähtöhalukkuutta.

Underwood Archives/Getty Images

1862

Yhdysvaltojen hallitus hyväksyi Homestead-lain, jonka nojalla kaikki 21 vuotta täyttäneet miehet saattoivat saada 160 eekkeriä muokkaamatonta maata maksutta.

Underwood Archives/Getty Images

1870-luku

Maahanmuutto lisääntyi rajusti Yhdysvalloissa, mutta Pohjoismaat eivät olleet suurimpien lähtömaiden joukossa. Eniten väkeä tuli Britanniasta, Irlannista ja Saksasta.

Underwood Archives/Getty Images

1880-luku

Talouden korkeasuhdanne Yhdysvalloissa sai aikaan sen, että tulijoiden määrä mm. Pohjoismaista kohosi huimasti.

Underwood Archives/Getty Images

1890-luku

Agentit käänsivät huomionsa vasta nyt Suomeen, joten ensimmäinen suuri aalto suomalaisia lähti Amerikkaan vasta 1880-luvun lopussa.

Underwood Archives/Getty Images

1900-luku

Wall Street koki ensimmäisen pörssiromahduksensa vuonna 1901, ja talouskriisi iski 1907, mutta siitä huolimatta tuhannet pohjoismaalaiset muuttivat edelleen Yhdysvaltoihin.

Underwood Archives/Getty Images

1910-luku

Ensimmäinen maailmansota vuosina 1914–18 laski maahanmuuttajien määrää merkittävästi.

Underwood Archives/Getty Images

1929

Pörssiromahdus johti syvään lamaan, joka teki käytännössä lopun siirtolaisuudesta Yhdysvaltoihin. Vuoden 1930 jälkeen sinne muutti vain vähän pohjoismaalaisia, ja moni muutti sieltä pois.

Underwood Archives/Getty Images

Siirtolaisuuden vastustus kasvoi

Siirtolaisuus jätti syvät jäljet myös lähtijöiden kotimaahan, sillä siirtolaisuus hajotti paitsi perheitä myös paikallisyhteisöjä. Monille syrjäseutujen pikkupaikkakunnille nuorten lähtö oli kuolinisku, kun jäljelle jäi vain vanhuksia.

Pohjoismaiden hallituksille siirtolaisuus oli aluksi tervetullut tapa helpottaa liikakansoituksen synnyttämää painetta.

Tanskassa viranomaiset jopa ostivat rikollisille matkalipun päästäkseen heistä eroon. Siirtolaismäärien kasvaessa valtiovalta alkoi kuitenkin huolestua.

Konservatiivisissa ja kansallismielisissä piireissä siirtolaisia pidettiin pelkureina ja pettureina, jotka lähtivät helpon elämän perässä Amerikkaan sen sijaan, että olisivat jääneet rakentamaan isänmaata.

Pohjolan satamalaiturit täyttyivät joka viikko hyvästejä jättävistä perheistä ja ystävistä. Kuva Kristianian (Oslo) satamasta vuonna 1905.

© Print Collector/Getty Images

Ruotsiin perustettiin vuonna 1907 järjestö nimeltä ”Kansallinen siirtolaisuuden vastainen yhdistys”, jonka tavoitteena oli saada syrjäseutujen nuoret jäämään Ruotsiin.

Norjaan vastaavanlainen yhdistys perustettiin seuraavana vuonna. Suomessa siirtolaisuus alkoi lisääntyä vasta 1800-luvun lopulla, ja venäläiset viranomaiset suhtautuivat siihen niin kielteisesti, että he sensuroivat aiheesta myönteisesti kirjoittavia sanomalehtiä.

Tanskassa lehdet saivat kirjoittaa vapaasti, mutta monien lehtien asenne siirtolaisuuteen muuttui 1880-luvulla.

Ylistävien artikkeleiden rinnalle alkoi ilmestyä kriittisiä kirjoituksia, joissa siirtolaisten elämää kuvattiin realistiseen sävyyn.

Laivayhtiöiden koreat mainokset houkuttelivat pohjoismaalaisia Yhdysvaltoihin.

© Historical Picture Archive/Getty Images

Uusi tutkimus: Individualistit lähtivät siirtolaisiksi innokkaimmin

Tanskalainen taloustieteilijä ja tutkija Anne Sofie Beck Knudsen on osana laajempaa hanketta selvittänyt, että Pohjoismaista Yhdysvaltoihin siirtolaisiksi lähteneillä oli erikoisempia etunimiä kuin niillä, jotka jäivät kotimaahan.

”Psykologinen tutkimus on osoittanut, että erikoisilla etunimillä on vahva yhteys individualistisiin luonteenpiirteisiin”, Beck Knudsen kertoo.

Yhdysvaltoihin muutti vuosina 1850–1920 noin neljäsosa kaikista Pohjoismaiden asukkaista. Valtaosa heistä jätti perheensä ja ystävänsä tietämättä varmasti, näkisivätkö he heitä enää milloinkaan.

Pelkästään se viittaa Beck Knudsen mukaan lähtijöiden vahvaan individualismiin.

Beck Knudsen uskoo individualistien maastamuuton olevan yksi syy siihen, että Pohjoismaat ovat nykyään hyvinvointivaltioita, joissa on vahva tulonsiirtojen perinne:

”Siirtolaisuus tyhjensi Skandinavian individualisteista, jotka olisivat jäädessään epäilemättä muokanneet täkäläisestä kulttuuristakin enemmän yksilöllisyyttä korostavaa.”

Siirtolaisuus loppui lamaan

Kasvavasta kriittisyydestä huolimatta pohjoismaalaisten into lähteä siirtolaisiksi valtameren taakse jatkui pitkälle 1900-luvun puolelle, kunnes vuoden 1929 pörssiromahdus aiheutti maailmanlaajuisen laman. Ylivoimaisesti pahiten se koetteli Yhdysvaltoja.

Lama teki lopun laajamittaisesta siirtolaisuudesta, joka oli vähentynyt jo sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen hallitus oli vuonna 1921 ottanut käyttöön siirtolaiskiintiöt hillitsemään tulijoiden tulvaa.

Vuoteen 1930 mennessä noin 2,6 miljoonaa pohjoismaalaista oli lähtenyt Amerikkaan etsimään onneaan.

”Meistä ei tule koskaan rikkaita tai itsenäisiä.”
Julie Feilberg

Suuri osa heistä onnistuikin luomaan itselleen hyvän elämän uudessa kotimaassa, mutta moni myös katui lähtöään, kun raskas työ kotimaassa vain vaihtui raskaaseen raadantaan Pohjois-Amerikassa.

Moni pettyi uuteen elämäänsä mutta ylisti silti eloaan Amerikassa kotiin osoitetuissa kirjeissä, koska ei halunnut myöntää epäonnistuneensa Amerikan onnelassa.

”He eivät halunneet kertoa, miten vaikeaa elämä oli rajaseuduilla, joilla uudisraivaajat joutuivat usein kahnauksiin intiaanien kanssa”, paljasti tanskalainen Hans Rasmussen, joka oli muuttanut 1870-luvulla Nebraskaan.

Myös Julie Feilberg sai tuta, ettei Pohjois-Amerikka ollut kaikille onnela. Raadettuaan kuusi vuotta pienellä tilallaan Saskatchewanissa hän myönsi kotiväelleen, ettei perhe koskaan rikastuisi tai olisi edes taloudellisesti riippumaton.

Feilberg ei katunut lähtöään, mutta monien siirtolaisten tavoin hänkin epäili ajoittain lähtöpäätöksen mielekkyyttä:

”Tunteeni ailahtelevat rajusti pelon ja toivon ja ilon ja surun välillä. Välillä mieleni valtaa ahdistus, kun ajattelen, että olemme tuoneet lapsemme tilanteeseen, josta emme voi heitä pelastaa.”

Julie ja Ditlev Feilberg voittivat lopulta vaikeutensa eivätkä koskaan palanneet Tanskaan.

Monien muiden pohjoismaalaisten siirtolaisten tavoin hekin joutuivat kuitenkin toteamaan, että lupaukset Pohjois-Amerikan kullasta ja humisevista metsistä olivat kaukana siitä karusta todellisuudesta, jonka monet siirtolaiset uudessa kotimaassaan kohtasivat.

Lue myös:

Ku Klux Klan marching down Pennsylvania Avenue in Washington DC on 13th September 1926
Amerikan historia

Kuinka suuri Ku Klux Klan on?

2 minuuttia
Amerikan historia

10 pohjoismaalaista, jotka muuttivat Yhdysvaltoja

11 minuuttia
Amerikan historia

New York lukuina

4 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota