”Tappajahai” perustui tositapahtumiin

Vansant kohottautui tuskin puolitoistametrisestä vedestä ja koetti yhä kutsua koiraa luokseen. Jotkut rannalla olevista auringonpalvojista huomasivat nyt, miksi koira oli kääntynyt takaisin: pörssimeklarin takana näkyi suuri, nopeasti lähestyvä kalan varjo.

Monet silminnäkijät alkoivat viittoa käsillään ja huutaa: ”Varokaa! Varokaa!” Vansant ei kuitenkaan kuullut, sillä aaltojen kohina ja uimareiden äänet peittivät huudot alleen.

Äkkiä hän huusi sydäntä särkevästi ja alkoi huitoa raivoisasti. Suuri hai oli vanginnut hänet leukoihinsa.

Kaksi hengenpelastajaa irrotti nopeasti pelastusveneen rannasta ja souti Vansantin luo, jonka raadeltu keho oli jo värjännyt veden verenpunaiseksi. Rannalla Vansantin isä ja pikkusisar katselivat epätoivoisina, kuinka soutuvene hitaasti läheni verilammikkoa, jossa mies taisteli pysyäkseen pinnalla.

Yksi pelastajista sai otteen Vansantin kainaloista ja yritti vetää tämän veneeseen, mutta hain ote piti. Kamppailu jatkui samalla, kun toinen hengenpelastajista souti venettä kohti rantaa. Peto avasi kitansa ja päästi otteensa Vansantista vasta, kun sen vatsanahka raapi jo pohjaa.

Vertavuotava ja nääntynyt Vansant nostettiin rannalle, ja muut lomailijat näkivät, ettei miehen toisesta reidestä ollut jäljellä juuri muuta kuin pelkkä paljas luu – kaikki liha oli kaluttu irti.

Pelastajat yrittivät turhaan sitoa tiukan puristussiteen reiden ympärille tyrehdyttääkseen voimakkaan verenvuodon. Vansant kuoli verenhukkaan satojen kauhistuneiden rantavieraiden silmien alla.

Oli lauantai heinäkuun 1. päivä vuonna 1916, ja tapaus rikkoi itärannikon hiekkarantojen turvallisen idyllin.

Toki haista oli puhuttu, mutta niiden uskottiin viihtyvän Floridan tai Kalifornian lämpimissä vesissä, eikä haiden juuri tiedetty hyökänneen ihmisten kimppuun. Seuraavat 12 päivää kuitenkin muuttivat kaiken peruuttamattomasti.

Rantakaupungit salasivat ongelman

Beach Havenin hiekkarannan sadoille lomanviettäjille Vansantin kuolinkamppailun näkeminen oli traumaattinen kokemus.

Myös paikalliset hotelli- ja ravintola-alan yrittäjät sekä veneenvuokraajat pohtivat, miten tieto haivaarasta vaikuttaisi heidän tuloihinsa. Noihin aikoihin ei kuitenkaan vielä ollut radion ja television kaltaisia, kansakuntaa yhdistäviä joukkotiedotusvälineitä, joten suurin osa amerikkalaisista ei tiennyt mitään Beach Havenin tapahtumista.

Suurimmat päivälehdet ohittivat tapauksen vähin äänin: esimerkiksi The New York Times julkaisi sivulla 18 vain pienen jutun onnettomuudesta otsikolla ”Kalan hyökkäys surmasi miehen”. Uutisen mukaan ”Kala puri Beach Havenissa uimassa ollutta C. E. Vansantia.”

New Jerseyn rannikon lomanviettokaupunkien huolestuneet pormestarit ja paikallispoliitikot koettivat kaikin tavoin rauhoittaa rantaelämän viettäjiä julkaisemalla asiantuntijalausuntoja, joiden mukaan hain hyökkäyksen todennäköisyys New Jerseyn rannoilla oli olematon.

Varmistaakseen kesän matkailutulot poliitikot määräsivät kuitenkin suurimmat rannat suojattaviksi vahvoilla rautaverkkoaidoilla, joiden oli tarkoitus pitää hait ja muut vaaralliset meren pedot loitolla.

Joidenkin kaupunkien rannoille palkattiin veneillä liikkuvia hengenpelastuspartioita, jotta kansalaisia voitiin varoittaa ajoissa hain lähestyessä.

Paniikki pääsi valloilleen

Heinäkuun 6. päivänä Charles Bruder kahlasi mereen Spring Lakessa, 45 kilometriä Beach Havenista pohjoiseen. Hän tuhahteli puheille haihyökkäyksistä ja Charles Vansantista.

”Tuskin Vansantia mikään hai surmasi. Niin suuria ja hurjan näköisiä kuin hait ovatkin, ne ovat vaarattomia”, Bruder vakuutteli varmana kollegoilleen. Hän oli oleskellut Kaliforniassa ja ainakin siellä hait olivat kadonneet paikalta aina, kun Bruder oli pulahtanut veteen.

Bruder ui miltei puoli kilometriä kohti avomerta aavistamatta, että veden alla vaani suuri vaara.

Rannalla monet seurasivat katseellaan uhkarohkeaa uimaria, joka ui tuon ajan suosittuun tyyliin hallitun ylväästi ja helpon näköisesti. Äkkiä ilmaan kohosi korkea vesipatsas. Eräs nainen huusi hengenpelastajalle:

”Tuossa punaisessa kanootissa oleva mies on vaarassa!” Kyseessä ei kuitenkaan ollut kanootti, vaan Bruderin veri, joka värjäsi hänen ympärillään olleen meriveden punaiseksi.

Kaksi hengenpelastajaa lähti soutuveneellä kohti onnettomuuspaikkaa. Lähempänä he näkivät, kuinka kookas hai toistuvasti nappasi Bruderin otteeseensa. ”Kun olimme lähes perillä, hai hyökkäsi jälleen ja puri suuren haavan hänen vatsaansa”, toinen pelastajista muisteli.

Bruder katosi hetkeksi. Kun hän ilmestyi uudelleen pintaan, toinen miehistä tarttui häntä kainaloista ja veti hänet yllättävän helposti veneeseen.

Vasta kun Bruder oli veneessä, pelastajat ymmärsivät, miksi tämä oli niin kevyt: miehestä ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Hänen molemmat jalkansa oli syöty polvia myöten, ja hänen vatsassaan ammotti valtava reikä.

VIDEO – Hai hyökkää useimmin Hollywood-filmeissä, kuten Tappajahaissa:

”Minua puri hai”, Bruder sopersi ja kertoi, että hai oli suuri ja harmaa, ja sen iho oli kuin hiekkapaperia.

”Luulin ensin, että se päästäisi minut, mutta se kääntyikin takaisin ja puri minulta toisen jalan irti. Se paiskoi minua kuin terrieri hiirtä.”

Uimari jatkoi: ”Sitten se irrotti otteensa hetkeksi, kunnes palasi jälleen ja puri toisenkin jalan. Se oli suuri ja hirveän nälkäinen.” Tämän sanottuaan Bruder sulki silmänsä ja menetti tajuntansa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän kuoli.

Toisesta haihyökkäyksestä sähkötettiin kiireesti itärannikon hotelleihin ja rantakaupunkeihin, ja uimareita kehotettiin välittömästi poistumaan merestä.

Ensi kerran Yhdysvaltojen historiassa kaikki itärannikon uimarannat tyhjennettiin, ja muutaman tunnin kuluttua Bruderin onnettomuudesta New Jerseyn rannat ammottivat autioina, kun haipaniikki valtasi maan.

Asiantuntijat hylkäsivät haiteorian

Seuraavan päivän lehdet olivat täynnä uutisia Spring Laken onnettomuudesta. Edes The New York Times ei enää peitellyt tosiasioita, vaan kirjoitti suorasukaisesti etusivullaan: ”Hai puri irti uimarin molemmat jalat New Jerseyn rannikolla.”

Niin sanotut asiantuntijat eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä siitä, että kyseessä oli hai. Vaikka kukaan tuskin oli varsinaisesti perehtynyt haiden käyttäytymiseen, moni tutkija oli vuorenvarma, ettei hai pysty puremaan ihmisluita poikki.

Toisten mielestä Charles Bruderin hengen vienyt peto saattoi olla esimerkiksi kookas miekkakala. Yleisesti arvioitiin, että uimareiden turvallisuuden kannalta oli riittävää, että rannoilla oli haiverkot ja päivystävät hengenpelastajat eikä kenenkään sallittaisi uida liian kauas rannasta.

Myös Yhdysvaltojen kalastusministeriö koetti vähätellä riskejä:

”Tuhannet ihmiset ovat uineet vuosittain alueella ilman, että yhtään haiturmaa olisi sattunut. Enemmän riskejä aiheutuu jo koirien, kissojen tai hevosten käsittelystä”, ministeriöstä todettiin.

Monet rantavieraat kuitenkin vähät välittivät asiantuntijoiden puheista ja vaativat toimenpiteitä. Merenrantakaupungeissa puolestaan koetettiin pitää asiakkaista kiinni. Niinpä hengenpelastajille hankittiin moottoriveneitä, ja heille annettiin monenlaisia aseita kirveistä kivääreihin ja harppuunoista pistooleihin.

Haiden huomion ohjaamiseksi muualle veneiden perään kiinnitettiin lampaanlihakimpaleita, ja veneet varustettiin voimakkain kalastuskoukuin, joilla meren hirviöt saisi pidettyä kiinni, kunnes vartijat ehtisivät ampua niitä.

Pelkästään Spring Lakeen varustettiin kolme tällaista moottorivenettä, jotka partioivat heinäkuun 8. päivästä lähtien pitkin rantoja.

Pian lehtiin alkoi ilmestyä haitiedotuksia. Spring Laken lähellä eräs hengenpelastaja joutui kamppailuun soutuvenettään kiertäneen 3,5-metrisen hain kanssa.

Vasta kun mies oli toistuvasti iskenyt haita päähän raskaalla airolla, eläin ui pois. Beach Havenin edustalla kaksi huvikalastajaa sai puolestaan koukkuunsa suuren hain, jota he ampuivat revolverilla päähän.

Bayonnessa, aivan New Yorkin kupeessa, poliisi koetti pelotella hain pois rannasta tyhjentämällä pistoolinsa eläimeen. Kun hai sai osuman otsaansa, se kääntyi pois ja katosi.

Presidentti julisti haisodan

Haihysteria valtasi kaikki rannikkokaupungit, kun lehdet kirjoittivat kalastusalusten kapteenien väittäneen, että Atlantin rannikko oli täynnä valtavia haiparvia. Pienet parvet olivat tavallisia, mutta nyt vesi näytti suorastaan kuhisevan kaiken kokoisia haita, jotka hakeutuivat ennennäkemättömän lähelle itärannikkoa.

Paniikki pakotti myös presidentti Woodrow Wilsonin tarttumaan toimeen. 1916 oli vaalivuosi, eikä Wilson voinut entisenä New Jerseyn kuvernöörinä katsoa toimettomana, kun hait uhkasivat hänen uudelleenvalintaansa presidentiksi.

Presidentti nimitti virkamiehen johtamaan haiden vastaista taistelua. Kaikki itärannikon rannikkovartioston alukset määrättiin liikekannalle tehtävänään tappaa mahdollisimman monta haita.

Jo pelkkä ajatus verenhimoisista haiparvista kammotti amerikkalaisia, ja sangen moni perui suunnitellun matkansa itärannikolle.

Merenrantakaupungeissa puolestaan vakuuteltiin, että rantojen turvallisuudesta huolehdittiin hyvin. ”Tervetuloa irvistelemään haille – meillä on metallista tehdyt haiverkot”, yksi rannikko-kaupungeista mainosti.

Viisi päivää Bruderin kuoleman jälkeen lomailijat alkoivat vähitellen palailla rannoille – helleaalto pysytteli edelleen sietämättömänä, ja suurkaupungeissa kuumuus vaati jopa ihmishenkiä. Juuri kun paniikki alkoi jälleen lientyä, pahin mahdollinen tapahtui: hai iski jälleen, tällä kertaa kaikkein epätodennäköisimmässä paikassa.

Matawan ja sisämaan hai

Matawanin pieni teollisuuskaupunki sijaitsee 25 kilometriä Atlantin rannikosta sisämaahan päin, ja vain kapea joenuoma yhdistää sen Raritanin merenlahteen. Joki on ainoastaan 10–12 metriä leveä ja viisi metriä syvä.

Kun vuorovesi nousee Raritaninlahdessa, sakkainen suolavesi tunkeutuu useita kilometrejä ylävirtaan päin. Ruskea vesi ei kuitenkaan kesäisin pelottanut uimareita, sillä mutaisenakin se toi toivottua viilennystä helleaallon keskelle.

Kapteeni Thomas Cottrell oli ajamassa kohti merta kalastusaluksellaan, kun hän näki suuren hain, joka suuntasi kohti Matawania. Cottrell ankkuroi aluksensa ensimmäiseen mahdolliseen laituriin ja riensi soittamaan seriffille.

Lainvartija kuitenkin väitti, että kapteeni oli saanut auringonpistoksen, ja myös eräs ohikulkija letkautti, että Matawanissa olisi ennemmin vaikka norsuja kuin haita. Turhautunut Cottrell lähti pois mutta varoitti matkalla mahdollisimman monia vaarasta. Tieto kuitenkin kulki hitaasti.

Kun 11-vuotias Lester Stillwell muutamaa tuntia myöhemmin polskutteli vedessä ystäviensä kanssa, hän ei voinut aavistaa olevansa vaarassa.

”Katsokaa, minä kellun!” Lester huusi, kun pari hänen toveriaan alkoi ihmetellä suurta puunrunkoa, joka uiskenteli vedessä ympäriinsä. Äkkiä kelluja painui pinnan alle ja ilmoille kajahti huuto:

”Lester on kadonnut!” Lapset näkivät selkäevän leikkaavan veden pintaa sekä Lesterin, joka keikkui hirviön hampaiden välissä. Kauhun valtaamina lapset ryntäsivät pois vedestä ja juoksivat kohti kaupungin katuja huutaen hain olevan irti.

Kukaan ei kuitenkaan uskonut heitä. Vaikka koko osavaltio oli haiden aiheuttaman paniikin vallassa, vaara ei tuntunut todennäköiseltä Matawanissa, mutaisen joen yläjuoksulla.

Pelastaja jäi hain saaliiksi

Pesulanpitäjä Stanley Fisher kuuli lasten huudot ja juoksi joenrantaan kahden muun miehen kanssa. Miehet tiesivät, että Lester oli epileptikko ja uskoivat, että kyseessä oli sairauskohtaus. Pelastajat sukelsivat kerta toisensa jälkeen sameaan veteen, mutta Lesteristä ei näkynyt jälkeäkään.

Paikalle virtasi muutakin väkeä, ja myös Lesterin vanhemmat riensivät rantaan. Yksi vedessä olevista miehistä tunsi vedessä jonkin kovan ja karheapintaisen koskettavan ihoaan, ja hän ui nopeasti rannemmas.

Muut seurasivat häntä. Sanomattakin oli selvää, että vedenpinnan alla piili jotakin epämiellyttävää.

Kun Fisher näki Lesterin itkevät vanhemmat, hän päätti vielä viimeisen kerran sukeltaa joen pohjaan poikaa etsimään. Satamalaiturin luona oli syvänne, jota ei vielä ollut ehditty tutkia.

Fisher sukelsi syvänteen kohdalle ja ryhtyi heikon näkyvyyden vuoksi haromaan käsillään pohjaa. Äkkiä hänen haparoiva kätensä osui Lesterin elottomaan keskivartaloon, joka oli ainut, mitä pojasta enää oli jäljellä.

Fisher irrotti ruumiin joenpohjan risuista ja kohottautui kohti pintaa. Juuri kun hän oli pääsemäisillään perille, hai hyökkäsi hänen kimppuunsa ja pureutui kiinni hänen reiteensä.

Fisher irrotti otteensa pojan ruumiista, joka katosi mutaiseen veteen. Hain ote oli luja, mutta kookas, miltei satakiloinen Fisher taisteli raivoisasti päästäkseen irti pedon veitsenterävistä hampaista.

Kahdesti hän painui upoksiin mutta palasi molemmilla kerroilla takaisin pinnalle.

Vasta kun soutuveneellä liikkunut kalastaja pääsi tarpeeksi lähelle lyödäkseen haita airolla, eläin päästi Fisherin irti. Kansanjoukko heitti köyden urhealle uimarille ja veti tämän turvaan maihin. Veri pulppusi valtoimenaan Fisherin reidestä, joka oli kaluttu paljaaksi reisiluuta myöten.

”Luojani”, Fisher voihki vaipuen nurmelle. Matawanin lääkäri koetti tyrehdyttää vuodon kiristyssiteellä, mutta Fisher oli jo menettänyt liikaa verta.

Keinoja kaihtamaton haijahti

Hiukan kauempana joessa pulikoinut poikajoukko kuuli haita koskevia, kiihtyneitä huutoja ja riensi vedestä maihin.

Joukon nuorimmainen, 14-vuotias Joe Dunn, ei kuitenkaan pysynyt isompien perässä vaan jäi muista jälkeen kiiruhtaessaan kohti tikkaita, joita pitkin pojat kapusivat laiturille.

Joe oli juuri saanut otteen tikkaiden alimmasta puolasta, kun häneltä pääsi karmaiseva huuto ja jokin näytti vetävän häntä takaisin veteen. Kun hänen isoveljensä kiipesi alas tikkaita ja sai otteen Joen käsivarresta, alkoi tuskallinen köydenvetoleikki hain kanssa.

Muut pojat sekä paikalle saapunut aikuinen saivat kiskottua Joen irti pedon kidasta, mutta pojan toinen jalka oli revitty muodottomaksi ja Joen kasvot olivat kauhusta kalpeat.

Kolme hurjaa hain hyökkäystä oli liikaa Matawanin asukkaille, jotka palasivat raivoissaan takaisin joen rantaan – tällä kerta dynamiitilla, metsästyskivääreillä ja verkoilla aseistettuina, valmiina kiskomaan ihmissyöjähirviön maihin.

Samaan aikaan, kun räjähdykset ja laukaukset kaikuivat joen yllä, Stanley Fisher kuoli sairaalassa verenhukkaan. Nuori Joe Dunn oli ensimmäinen hain hyökkäyksestä elossa selvinnyt, tosin hänkin jalkansa menettäneenä. Kun uutiset levisivät, paniikki yltyi.

Tappaja jäi verkkoon

Kaksi päivää Matawanin hyökkäyksen jälkeen leijonankesyttäjä Michael Schliesser lähti ystävänsä kanssa kalaan pienellä veneellä.

Voimakas nykäys vavisutti hentoista venettä Raritaninlahdella lähellä Matawanjoen alajuoksua. Moottori sammui ja jokin veti venettä taaksepäin samalla, kun veneen perä alkoi painua kohti merenpintaa.

Schliesser näki heti, mitä heillä oli verkossaan ja huusi: ”Taivaan tähden, olemme vanginneet hain!”

Verkossa oleva valkohai oli 2,5-metrinen, siis miltei yhtä pitkä kuin Michael Schliesserin moottorivene. Schliesser nappasi rikkonaisen airon ja alkoi hakata sillä pedon päätä.

Lopulta hai lopetti villin kiskontansa ja jäi liikkumattomana makaamaan. Paikalle saapunut kalastusalus auttoi Schliesseriä kuljettamaan kuolleen valkohain rantaan.

Satamassa hai nostettiin koukulla ylös, ja Schliesser avasi puukolla sen vatsan. Pedon sisältä valahti suuren saavillisen verran puoliksi sulanutta ihmislihaa, ja laiturille putoili luunpalasia.

Jäänteistä saattoi yhä tunnistaa nuorukaisen tai pojan sääriluun. Joidenkin mielestä New Jerseyn ihmissyöjähai oli nyt saatu kiinni, toiset puolestaan olivat sitä mieltä, että yksi ja sama hai ei millään voinut olla syypää kaikkiin turmiin.

Kaikkien kesän 1916 aikana kiinni otettujen haiden joukosta Raritaninlahden yksilö oli ainoa, jonka sisälmyksistä löytyi ihmisistä peräisin olevia lihan- ja luunkappaleita.

Loppuvuoden 1916 aikana tai moneen vuoteen sen jälkeenkään New Jerseyn rantojen lomailijat eivät joutuneet kokemaan ainuttakaan hain hyökkäystä.