Suuruudenhulluus romutti Venäjän valloitusretken Amerikkaan
Vuonna 1803 Yhdysvallat ei vielä ulottunut Tyynenmeren rannikolle asti. Venäläinen seikkailija Nikolai Rezanov lähti Venäjän nimissä valloitusretkelle perustamaan kauppa-asemia Pohjois-Amerikan neitseelliselle länsirannikolle. Hänen hankala persoonallisuutensa, kieroilunsa ja suuruudenhulluutensa johtivat kuitenkin lukuisiin epäonnistumisiin.
Nikolai Rezanov oli 39-vuotias, kun keisari lähetti hänet valtaamaan siirtomaita Amerikasta.
Oli lämmin kevätilta vuonna 1806, kun pienessä San Franciscon siirtokunnassa juhlittiin kihlajaisia.
Kukkulalla Golden Gaten salmen rannalla sijaitseva Espanjan kuvernöörin asunto oli koristeltu värikkäillä kukilla ja Espanjan ja Venäjän lipuilla. Juhlapukuiset vieraat astelivat saliin, jossa oli tarjolla hunajakakkuja ja makeaa viiniä.
Salissa seisoi juhlien epäsuhtainen pääpari:
15-vuotias Conchita, kuvernöörin tytär ja ”koko Kalifornian kaunistus”, sekä 42-vuotias venäläinen seikkailija Nikolai Rezanov, joka johti Uralvuorilta Alaskaan ulottuvaa kauppaimperiumia ja jonka rinnuksella Pyhän Annan ritarikunnan kunniamerkin timantit todistivat hänen nauttivan keisarin luottamusta.
Pian juhlien jälkeen Rezanov paljasti kirjeessään keisarille kihlauksen olevan vain ovela juoni, jonka ansiosta venäläiset voisivat ryhtyä perustamaan siirtokuntia Kaliforniaan.
”Teidän korkeutenne ehkä hymyilee suunnitelmilleni, mutta olen varma siitä, että ne osoittautuvat vielä erittäin kannattaviksi. Jos saamme miehiä ja tarvikkeita, voidaan koko tämä maa tehdä osaksi Venäjän keisarikuntaa”, Rezanov kirjoitti.
Nikolai Rezanov oli lähtenyt Pietarista kolme vuotta aiemmin Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan perustamaan venäläisiä siirtokuntia ja solmimaan kauppasuhteita.
Pyrkyri Rezanov pääsi hoviin
Nikolai Petrovitš Rezanov syntyi venäläiseen aatelisperheeseen vuonna 1764. Hän oli nuoresta asti kunnianhimoinen, ja kun hän 14-vuotiaana ilmoittautui armeijan palvelukseen, hän puhui jo viittä kieltä.
Kuuden armeijavuoden jälkeen Rezanov asettui Pihkovaan tuomariksi, mutta vallanhimoinen ja temperamenttinen Rezanov tylsistyi pian.
Viehätysvoimansa ja puhujanlahjojensa avulla hän sai hankittua itselleen sihteerin paikan keisarinna Katariina Suuren hovissa Pietarissa.
Talvipalatsissa hän kipusi nopeasti huipulle ja pääsi valtakunnan tärkeimpiin piireihin.
1799: Keisarin päätöksellä Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania (RAK) otti haltuunsa Šelihovin-Golikovin kauppakomppanian omistukset Amerikassa. RAK:sta tuli kuin valtio valtiossa: sillä oli omat sotilaat ja kauppamonopoli koko pohjoisella Tyynellämerellä.
Rezanov nai turkiskuninkaan tyttären
Vuonna 1793 tuolloin 29-vuotias Rezanov tapasi henkilön, jonka karski elämäntapa poikkesi täysin hienostuneen hovin arjesta.
Grigori Šelihov oli ”Siperian kuningas”, joka oli ansainnut omaisuuksia metsästämällä merisaukkoja Alaskassa ja myymällä niiden nahkoja yhtiönsä kautta.
Šelihov halusi Katariina Suuren tukevan hänen yhtiönsä toimintaa, jotta Ranska ja Britannia eivät puskisi venäläisiä kokonaan pois pohjoisen Tyynenmeren alueelta.
Katariina ei tyrmännyt ajatusta täysin, mutta hän halusi, että joku hovista kävisi ensin tarkastamassa yrityksen kauppa-asemat.
Rezanov lähti keisarillisena tarkastajana Irkutskiin Keski-Siperiaan. Siellä Šelihov esitteli parkitsimonsa, liikehuoneistonsa ja asevarastonsa.
Miehistä tuli läheiset ystävät, ja vuonna 1795 Rezanov meni naimisiin Šelihovin 14-vuotiaan Anna-tyttären kanssa.
Viinaan menevä Šelihov menehtyi pian häiden jälkeen, ja yksi Venäjän suurimmista yhtiöistä jäi Rezanovin vastuulle.
Kunnianhimoinen byrokraatti ei pitkään surrut appiukkonsa kuolemaa vaan palasi Pietariin saadakseen keisarillisen tuen perimänsä yhtiön toimien laajentamiselle.
Rezanovin mukaan brittien vahvistuva asema pohjoisella Tyynenmeren alueella oli ”piikki venäläisten haaveissa”, ja hän esitti hovissa, että yritys tulisi nimetä Venäläis-amerikkalaiseksi kauppakomppaniaksi (RAK) ja sen tulisi saada alueella kauppamonopoli.
Vuonna 1799 Katariinan seuraaja, epävakaa Paavali I myönsikin RAK:lle ”hänen majesteettinsa keisarillisen suojeluksen”.
Sen myötä Rezanov voisi vallata Venäjälle Amerikan asumattomia alueita ja käydä kauppaa ulkovaltojen kanssa – eikä Venäjän valtion suojelema RAK voisi edes mennä vararikkoon.
Kööpenhaminan yöelämä houkutteli
Vuonna 1803 keisari Aleksanteri I lähetti kaksi venäläistä alusta perustamaan uusia siirtokuntia Amerikkaan ja avaamaan suurlähetystön eristyneeseen Japaniin.
Rezanov olisi keisarin edustaja Venäjän Amerikassa, jossa hänellä olisi ylin määräysvalta ja hän loisi ”vakaan pohjan laille ja järjestykselle”.
Alukset Nadezhda ja Neva lastattiin täyteen hienoja lahjoja – norsunluuastioita, posliiniruukkuja ja keisarin muotokuvia – jaettavaksi japanilaisille, ja kyytiin asteli sekalaista seurakuntaa.
Keisari halusi vahvistaa Venäjän taloudellista, akateemista ja diplomaattista asemaa maailmassa, joten mukaan lähti laivastoupseereita, tutkijoita, taiteilijoita, pappeja ja Venäjän aatelin kermaa.
Rezanov oli hyvillään, kun RAK:sta tuli mahtitekijä Tyynenmeren alueelle, mutta sitä varjosti hänen vaimonsa kuolema vain 22-vuotiaana.
”Annan poismenon myötä elämästäni katosi kaikki ilo. Kaksi lastani ovat ihania, mutta he repivät haavani auki”, hän kirjoitti.
Murheen murtama Rezanov nousi Nadezhdan kannelle, ja alukset lähtivät Pietarista 26. heinäkuuta.
Saavuttuaan Kööpenhaminaan Rezanov paljasti pimeän puolensa. Hän asettui keisarin laskuun asumaan kaupungin hienoimpaan hotelliin ja hummasi yöelämässä estoitta kolme viikkoa. Saksalais-virolainen tilanomistaja Hermann von Löwenstern kirjoitti päiväkirjaansa:
”Rezanov haluaa uteliaisuuttaan käydä joka ikisessä kievarissa ja ilotalossa. Hän huutelee hotellihuoneensa parvekkeelta toria ylittäville tytöille ja virnistelee suurieleisesti omille sukkeluuksilleen.”
Riidat kärjistyivät matkan aikana
Atlantilla Rezanov ajautui pian napit vastakkain Nadezhdan kapteenin, Adam Johann von Krusensternin kanssa, sillä Aleksanteri I oli antanut molempien miesten ymmärtää, että heidän tehtävänsä olisi johtaa retkikuntaa.
Rezanov vastasi kuitenkin vain diplomatiasta, kun taas Krusensternilla oli kapteenina ylin valta alusten ollessa merillä.
Retkikunta hermostui arvaamattomaan Rezanoviin ja oli avoimesti pätevän Krusensternin puolella.
”Me lähdimme Venäjältä vakuuttuneina siitä, että Rezanov on vain yksi matkustajista. Krusenstern yllättyi Rezanovin esittäessä keisarin suosituksen. En voi kuvitellakaan olevani hänen kanssaan samassa laivassa kovin pitkään. Hän on usein ajattelematon, ilkeä, puolueellinen ja kiivas”, kirjoitti tilanomistaja Löwenstern.
Kun matka eteni Brasiliaan, Rezanovin ja Krusensternin välillä räjähti. Kun laivojen varastoja täydennettiin eksoottisilla hedelmillä, upseerit kirjoittivat vuolaasti valituskirjeitä Pietariin.
”Keisari vielä yllättyy siitä, kuinka paljon Brasiliasta tulee postia”, Löwenstern irvaili päiväkirjassaan. ”Rezanov tuomitsee meidät kaikki avoimesti. Kunpa hän joutuisi pyövelin kynsiin!”
Rezanovin käytös kävi niin sietämättömäksi, että useimmat mukana olijat kääntyivät häntä vastaan.
He päättivät jakaa Nadezhdan upseerimessin kahtia niin, että äksy venäläinen erotettiin muista ohuella väliseinällä.
Kun alukset lähtivät jatkamaan matkaa kohti Etelä-Amerikan kärkeä, Nadezhdalla vallitsi jäätävä tunnelma, jota Löwensternin oli vaikea kestää:
”Epämukavat tilanteet ja stressi saavat tämän matkan tuntumaan ikuisuudelta. Saan vilunvärisyksiä ajatellessani, että minun on oltava näiden ihmisten kanssa kolme vuotta.”
”Hän kulkee kannella pää kumarassa kuin vettä pelkäävä rakkikoira”, Löwenstern kuvaili Rezanovia.
Alusten tiet erkanivat
- huhtikuuta 1804 matkalaiset saivat taas maata näkyviin. He lähestyivät eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevaa Marquesassaarten saariryhmää.
Heidän tavattuaan paikallisen päällikön merimiehet saivat aihetta juhlia, kun laivoille ui kymmeniä naisia, jotka olivat valmiita menemään miesten kanssa kannen alle vastineeksi lasihelmistä ja vaatteista.
Rezanov ei osallistunut ilonpitoon, ja myöhemmin hän haukkui Krusensternin miehistön nähden. Moinen nöyryytys sai Nevan kapteenin Juri Lisjanskin tolaltaan.
”Sinä ole hullu, ja sinut pitäisi sulkea hyttiisi!” Lisjanski huusi. Moinen suoruus sai Rezanovin pitämään jonkin aikaa matalaa profiilia.
Kun alukset pian saapuivat Havaijille, Rezanov alkoi taas tehdä ajatuksissaan suuria suunnitelmia Venäjän Amerikan osalta.
Paikallinen kuningas kävi kauppaa RAK:n kanssa Alaskassa, ja saarivaltion hedelmällisyys teki suuren vaikutuksen Rezanoviin.
”Owyheesta riittäisi sokeria koko Siperiaan”, hän kirjoitti yhdestä saaresta.
Rezanovin iloa himmensi hieman hänen kuulemansa uutinen siitä, että RAK:n tärkein siirtokunta Alaskassa, Sitka, oli vuotta aiemmin joutunut sikäläisten alkuasukkaiden valtaan.
Niinpä retkikunta päätti lähettää Nevan kohti pohjoista valtaamaan siirtokuntaa takaisin. Rezanov jatkoi matkaa Nadezhdalla.
Venäläinen kapteeni Adam Johann von Krusenstern joutui alati kahnauksiin Nikolai Rezanovin kanssa merimatkalla.
Kamtšatkalla tehtiin välirauha
Pitkän ja kuluttavan merimatkan jälkeen Nadezhdan miehistö sai jälleen venäläistä maata jalkojensa alle 3. heinäkuuta 1804, kun se tuli Kamtšatkan niemimaalle.
Rantaan saapunut paikallinen kuvernööri joutui pian sovittelijaksi aluksen kahden mahtimiehen välille.
”Minua on pidetty panttivankina laivalla seitsemän kuukauden ajan”, Rezanov valitti.
”Minä kiroan sen hetken, jolloin jouduin mihinkään tekemisiin Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian kanssa!” pamautti Krusenstern vastaukseksi – ja romahti sitten nyyhkytyksiin.
Kuvernööri näki pian, kuka oli syypää eripuraan, ja käski Rezanovia esittämään virallisen anteeksipyynnön. Tämän hauraan välirauhan turvin Nadezhda jatkoi matkaa Japaniin.
Rezanovin yritykset avata Japaniin Venäjän suurlähetystö menivät nekin pieleen. Varovaiset japanilaiset antoivat venäläisten talvehtia ja odottaa puoli vuotta, ennen kuin he kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä vuonna 1805.
Löwensternin mukaan se oli Rezanovin omaa syytä: tämä oli loukannut japanilaisia muun muassa virtsaamalla humalapäissään reelingin yli paikallisten katsellessa ja herättänyt muutenkin ihmetystä.
”Koko Japani puhuu teistä. Ihmiset sanovat, että te olette aivan erilainen kuin hollantilaiset: ylpeämpi ja kiivaampi, ja te ylenkatsotte japanilaisia”, eräs tulkki kertoi hänelle.
Rezanov palasi Japanista lyötynä miehenä Kamtšatkalle 24. toukokuuta 1805. Hänen olisi pakko onnistua edes Amerikassa, jos hän halusi, että hänet vielä otettaisiin vakavasti Venäjällä.
Olot Alaskassa olivat karut
Nadezhda oli jo niin heikossa kunnossa, että Rezanov hankki uuden aluksen, Marian, ja alkoi valmistella matkaa Pohjois-Amerikkaan RAK:n siirtokuntiin ja valtaamaan uusia alueita.
- heinäkuuta 1805 Maria nostikin ankkurin mukanaan 25 miestä – Krusenstern ja muut upseerit kieltäytyivät lähtemästä enää mukaan.
Suurin osa miehistöstä oli karskeja ja haisevia onnenonkijoita, jotka uskoivat tienaavansa hyvät rahat Alaskan merisaukkojen nahoilla.
Aluskaan ei tehnyt suurta vaikutusta. Rezanov väitti kyllä Marian olevan kauppakomppanian ”uusin ja paras laiva”, mutta jo muutaman päivän jälkeen sen keulapuomi mätkähti veteen ja liian ohuet mastot olivat murtua joka kerta, kun tuuli yltyi.
Ensimmäinen merentakainen siirtokunta, johon venäläiset saapuivat, sijaitsi vulkaanisilla Pribilofsaarilla 300 kilometrin päässä Alaskan rannikolta.
Rezanov oli odottanut löytävänsä hyvin järjestäytyneen yhteisön, mutta todellisuudessa saarten 15 venäläistä hylkeenmetsästäjää asuivat maakuopissa, joiden kattoa kannattelivat valaiden kylkiluut.
Maria jatkoi viikkojen kuluessa matkaansa siirtokunnasta toiseen Aleuttien saarilla vieraillen. Rezanov tarkasti siirtokuntien talouden ja antoi tuomioitaan riita-asioissa.
Hän tunsi olevansa ”niin keisari kuin jumalakin”, kun hän saapui odotettuna vieraana ja langetti rangaistuksia juoppolalleille ja näpistelijöille.
Unalaskan saarella Rezanov kysyi alkuperäisasukkailta, mitä mieltä nämä olivat paikallisesta RAK:n johtajasta Emilian Larionovista.
Kun tämä vastauksen mukaan oli paikallisille ”kuin isä”, Rezanov luovutti tyytyväisenä Larionoville keisarin kultamitalin.
Todellisuudessa paikallisia pakotettiin uhkailemalla mukaan pitkille ja vaarallisille metsästysretkille, sillä ilman näiden kajakkeja ja keihäitä venäläisillä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada arkoja merisaukkoja saaliikseen.
Sitkan siirtokunnasta tuli 1800-luvun alussa Venäjän Amerikan pääkaupunki.
Sitkan historia oli verinen
- heinäkuuta Maria saapui Alaskan rannikon tuntumaan Kodiakiin, yhteen RAK:n tärkeimmistä siirtokunnista.
Siellä oli 30 mökkiä, sepän paja ja varasto, jossa oli kokonaista 18 000 merisaukonnahkaa. Niiden arvo oli noin kaksi miljoonaa ruplaa, jolla olisi voinut tehdä vaikka kolme maailmanympäripurjehdusta!
Siirtokunnassa oli myös pieni kirkko ja kourallinen munkki Gideonin johtamia kirkonmiehiä, sillä keisari oli vaatinut, että paikalliset oli käännytettävä kristinuskoon.
Myös Rezanov teki osansa aleuttien sivistämisen eteen luovuttamalla paikalliselle koululle kirjoja ja tieteellisiä tutkimuslaitteita, joita hän oli ostanut Lontoosta.
Elokuussa 1805 Maria purjehti Etelä-Alaskaan Sitkan siirtokuntaan, jossa majaansa piti RAK:n kuvernööri Alexander Baranov.
Tämä kertoi voittaneensa paikalliset tlingit-soturit 22 venäläisen ja 200 aleutin kanssa suuressa taistelussa vuonna 1799. Sitä oli seurannut pari mukavaa vuotta kalastuksen ja turkiskaupan merkeissä, mutta tlingitit olivat hyökänneet Sitkaan uudestaan vuonna 1802 ja 29 venäläistä oli kuollut.
Rezanovin Havaijilta pohjoiseen lähettämän Nevan avulla Baranov oli voittanut siirtokunnan taas hallintaansa. Sen jälkeen venäläiset olivat olleet jatkuvassa hälytysvalmiudessa, sillä paikalliset vaanivat yhä läheisissä metsissä.
Venäläisillä oli syytäkin pelätä paikallisia, sillä Yhdysvallat oli toimittanut tlingit-sotureille aseita vastineeksi merisaukonnahoista.
Nuori Yhdysvaltain valtio toivoi paikallisten ajavan venäläiset kokonaan matkoihinsa.
”Elämme vartijoiden ja ladattujen tykkien keskellä ollaksemme aina valmiit vastaanottamaan ’rakkaat vieraamme’”, Rezanov kirjoitti.
Muutoin Rezanov ei juuri arvostanut maanmiehiään. ”En ole eläissäni nähnyt niin paljon juoppoutta”, hän kirjoitti munkki Gideonille. Kovin moni muu ei enää jaksanutkaan olla tekemisissä äreän Rezanovin kanssa.
Rezanovin miehistöineen piti talvehtia Sitkassa, mutta lokakuun mittaan heitä alkoi ahdistella uusi vihollinen: nälkä.
Siirtokunnan 200 venäläisen oli pärjättävä hylkeenlihalla, laihalla keitolla ja votkalla. Lopulta he joutuivat jopa pyydystämään variksia henkensä pitimiksi.
- helmikuuta 1806 Rezanov sai tarpeekseen. Kahdeksan venäläistä oli nääntynyt nälkään, ja 60 makasi sairaana.
Rezanov varusti Mariaa pienemmän aluksen ja lähti 40 miehen kanssa kohti etelää ja tarunhohtoista Kaliforniaa.
Raihnaiset venäläiset pääsivät perille
- maaliskuuta 1806 espanjalaisen San Franciscon siirtokunnan asukkaat erottivat merellä aluksen, jossa liehui Venäjän lippu.
Alus ankkuroitui, ja sieltä laskettiin vene, joka lähti kohti rantaa. Espanjalaiset näkivät sen kokassa hienon herran, Rezanovin. Hän oli tosin mennyt jo niin heikkoon kuntoon, että tuskin pysyi pystyssä.
Hänen hengestään haistoi keripukin, hänellä oli täitä ja hänen tyhjä vatsansa kouristeli. Hän onnistui kuitenkin esiintymään vakuuttavasti ja tervehti juhlallisesti San Franciscon komentajaa, Don José Dario Arguelloa.
Alaskan jälkeen San Francisco vaikutti paratiisilta. Espanjalaisilla oli vakoojansa Pietarissa, ja he tiesivät hyvin venäläisten haaveilevan vallasta Kaliforniassa, mutta he kohtelivat vieraitaan kuin kuninkaita.
Nämä ahtoivat itseensä lampaanlihaa ja kirsikoita kuvernöörin talossa, ja Rezanov iski silmänsä tämän 15-vuotiaaseen tyttäreen, kuvankauniiseen Conchitaan.
Kolmen viikon ajan Rezanov pani peliin kaiken viehätysvoimansa ja puheenlahjansa saadakseen espanjalaiset solmimaan kauppasopimuksen RAK:n nääntyvien venäläisten kanssa.
Hän jakeli isännilleen kelloja, mitaleita ja norsunluuta – lahjoja, joita japanilaiset eivät olleet ottaneet vastaan.
”Meidän on kätkettävä epätoivomme. Espanjalaiset suhtautuvat erittäin epäillen meihin venäläisiin”, Rezanov totesi.
Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään, Rezanov kosi kuvernöörin tytärtä, jota oli liehitellyt koko kolmen viikon ajan. ”Tarjouduin ottamaan hänen kätensä, ja hän suostui”, Rezanov kirjoitti.
Kihlaus yllätti espanjalaiset, mutta he järjestivät tapauksen kunniaksi juhlat. Vihkimisestä ei tosin voinut puhuakaan ennen kuin paavi hyväksyisi katolisen naisen ja ortodoksisen miehen avioliiton.
Kolmen vuoden toisiaan seuranneiden hankaluuksien jälkeen Rezanov oli onnellinen onnistuttuaan lopultakin: hänen kihlauksensa todellinen syy oli rakkauden sijaan varmistaa espanjalaisten ruokatoimitukset venäläisiin siirtokuntiin.
”Tässä asemassa voin palvella maatani”, hän selitti kirjeessään Venäjän kauppaministerille.
Vuonna 1802 tlingit-soturit valtasivat venäläisten Sitkan siirtokunnan. Venäläiset valtasivat sen takaisin vuonna 1804.
Seikkailu päättyi Siperiaan
Rezanov lähti hyvillä mielin takaisin pohjoiseen mukanaan 200 tonnia viljaa.
Hän jakoi siirtokunnille ruokaa Alaskassa ja lähti sitten pitkälle kotimatkalle haaveillen RAK:n tulevaisuudesta.
Rekikyydissä matkalla Siperian halki Rezanoviin iski keuhkotulehdus ja hänelle nousi korkea kuume.
Hänen tilansa romahti lähellä Krasnojarskia 8. maaliskuuta 1807, ja hän kuoli pian sen jälkeen.
Rezanovin kirjeet Kaliforniasta vakuuttivat RAK:n, ja vuonna 1812 San Franciscon pohjoispuolelle perustettiin pieni Fort Rossin siirtokunta, josta piti tulla Alaskan turkismetsästäjien vilja-aitta.
Venäjän siirtomaa-aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Kalliiksi käyneet sodat ja brittien hyökkäyksen pelko saivat Venäjän myymään Alaskan Yhdysvalloille vuonna 1867 vaivaisella 7,2 miljoonalla dollarilla.
Se oli lopullinen kuolinisku Rezanovin amerikkalaiselle unelmalle.