Elokuu 2022
Synnyin 25. tammikuuta 1920.
Kun täytin 16, lopetin koulun ja menin töihin. Kaksi vuotta myöhemmin päätin värväytyä laivastoon.
”Oletko käynyt lukion loppuun?” agentti kysyi. Vastasin että en. Sitten hän pyysi minua siirtymään käytävän toiselle puolelle.
Siellä oli maavoimien toimisto, ja he ottivat kuulemma kenet tahansa. Niin päädyin maavoimiin.
“Jouduimme katsomaan, kun sotamies Penvose kaivoi itselleen haudan.” Paul Kerchum
Minut lähetettiin Manilaan Filippiineille syyskuussa 1940*. Kun sota sitten syttyi, japanilaiset saivat vain muutamassa päivässä** hallintaansa sekä meren että ilmatilan.
Siksi kenraali Douglas MacArthur, Yhdysvaltojen joukkojen komentaja Filippiineillä, määräsi meidät vetäytymään Bataanin niemimaalle ja puolustamaan sitä, kunnes saisimme apua Yhdysvalloista.
Alkuun kaikki sujui hyvin, mutta sitten asiat menivät pieleen. Joku oli unohtanut, että me sotilaat tarvitsimme ruokaa.
Taistelimme 93 päivän ajan puolikkailla ruoka-annoksilla ja vanhentuneilla aseilla ylivoimaa vastaan. Kun apua ei kuulunut, Bataanin joukkojen komentaja kenraali Edward P. King päätti antautua.
Hän luovutti japanilaisille armeijan, joka oli uupunut, nälkiintynyt ja poti punatautia, malariaa ja muita tauteja. Emme olleet valmiita siihen, mikä meitä odotti – Bataanin kuolemanmarssille*.
Marssimme ensin 88 kilometrin matkan Marivelesista** San Fernandon rautatieasemalle paahtavassa kuumuudessa ja pölyisillä teillä.
Matkan varrella vankeja ammuttiin, puukotettiin kuoliaaksi pistimellä, mestattiin ja piestiin hengiltä.
Kun saavuimme San Fernandoon, meidät ahdettiin junanvaunuihin.
Neljän tunnin kuluttua meidät purettiin junasta Capas-nimisessä kylässä. Sieltä marssimme 14 kilometriä lähimpään sotavankileiriin eli Camp O’Donnelliin, joka oli vanha filippiiniläinen kasarmi.
Paul Kerchum lyhyesti
Leirillä japanilainen upseeri otti meidät huutaen vastaan.
”Te ette ole sotavankeja vaan tavallisia vankeja, ja teitä kohdellaan täällä sen mukaisesti”, hän karjui. Vähän myöhemmin minut ja osa muista vietiin pääsotavankileirille Cabanatuaniin.
Eräänä päivänä siellä ollessani meidät kaikki ajettiin ulos majoistamme ja jouduimme katsomaan, kun sotamies Irvin Penvose kaivoi itselleen haudan, minkä jälkeen teloitusryhmä ampui hänet.
Lokakuun alussa 1943 minut määrättiin pakkotyöhön. Seuraavat 12 kuukautta rakensin yhdessä viidensadan muun vangin kanssa lentokenttää Las Piñasin kylän lähellä 64 kilometrin päässä Manilasta.
Eräänä päivänä marraskuun alussa 1944 olimme töissä kiitoradan päässä, kun yksi vangeista alkoi huutaa ja viittilöidä taivaalle Manilan suuntaan. Siellä näkyi amerikkalaisia ja japanilaisia lentokoneita lähitaistelussa.
Seuraavana aamuna 1 100 vankia lastattiin japanilaisen Haro Maru* -laivan ruumaan. Alus kuului yhdeksän laivan saattueeseen, joka lähti japanilaisten hävittäjien saattamana kohti Japania.
Olimme tuskin päässeet ulos Manilanlahdesta, kun amerikkalaiset sukellusveneet hyökkäsivät. Lastiruuman luukut olivat koko matkan ajan peitettyinä, eikä sisään päässyt lainkaan valoa.
Loputtomilta vaikuttavien päivien ajan kuuntelin pimeässä, miten hävittäjien syvyyspommit räjähtelivät ympärillämme sukellusveneiden jahdatessa meitä Etelä-Kiinan merellä.
18 päivän kuluttua saavuimme Hongkongiin. Laivan kiinnittyessä laituriin satuin seisomaan tikkaiden vieressä, ja eräs vartija viittasi minua tulemaan luokseen. Kompuroin tikkaita ylös ja tartuin kannella lojuvaan vesiletkuun.
Ensin kastelin pääni ja sitten aloin juoda. Join ja join. Sitten täytin kaksi vyölläni roikkuvaa kenttäpulloa. Pian myös muut vangit alkoivat lähettää kenttäpullojaan ylös ruumasta, ja minä täytin nekin.
Sitä jatkui neljä tuntia, kunnes ilmahälytyssireenit alkoivat soida ja jouduin palaaman taas ruumaan.
Laiva vei meidät Mogin satamaan Japanin toiseksi suurimman saaren Kyushun pohjoiskärkeen. Sieltä ylitimme salmen saarelle, jossa Tokio sijaitsee.
Kuolemanmarssi alkoi, kun japanilaiset kokosivat noin 76 000 vankia ja pakottivat nämä kävelemään Bataanin niemimaan itärannikkoa. 75 vuotta myöhemmin sotarikoksesta julkaistiin Filippiineillä postimerkki.
Siellä meidät pantiin junaan ja kuljetettiin pohjoiseen. Tuolloin oli marraskuun loppu vuonna 1944, ja B-29:t pommittivat kaikkea ympärillämme. Juna joutui pysähtymään usein, koska kiskoja piti korjata ennen kuin matka saattoi jatkua.
Lopulta saavuimme Hosokuran kylään, jossa meidät pantiin töihin Mitsubishin* kaivokseen numero 11. Eräänä päivänä ylitsemme lensi B-29. Se pudotti meille ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä sekä tiedon sodan päättymisestä**.
Myöhemmin meidät majoitettiin entisen lentokentän hangaariin, jossa Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu piti meille tilannepäivityksen.
Kuulimme, että japanilaiset olivat valelleet 200 filippiiniläistä sotavankia bensiinillä ja sytyttäneet heidät tuleen. Jonkin ajan kuluttua nousin San Franciscoon menevään laivaan.
Kotiin päästyämme me kaikki sotilaat podimme PTSD:tä eli traumaperäistä stressihäiriötä, tajuan sen nyt.
Mutta vaimoni Gloria auttoi minua toipumaan siitä. Naimisiin mentyämme hän auttoi minut oikealle tielle.
Kun Korean sota syttyi, minut määrättiin Japaniin. Entisenä sotavankina olisin voinut kieltäytyä, mutta päätin lähteä.
Kaikki kyselivät minulta, miksi ihmeessä halusin palata Japaniin. Olin kuitenkin käynyt asiat läpi vaimoni kanssa ja myös puhunut monien japanilaisten kanssa.
Sydämessäni annoin heille anteeksi.
Jälkikirjoitus
Kuolemanmarssilla ja Camp O’Donnellissa kuoli noin 30 000 vankia. Vastuussa ollut japanilainen kenraali Masaharu Homma tuomittiin sotarikoksista ja teloitettiin vuonna 1946.
Kerchum jäi armeijaan. Hän sai useita ansiomerkkejä, muun muassa Purple Heartin, ennen kuin jäi eläkkeelle vuonna 1966.