Roswellin arvoitus

Niin alkoi yksi sitkeimmistä ja kuuluisimmista salaliittoteorioista. Tarinassa Roswellin maahansyöksystä kerrotaan Yhdysvaltain armeijan ampuneen alas ja vanginneen avaruusolennon, joka elää yhä vankeudessa lähistöllä huippusalaisessa Area 51:n lentotukikohdassa.

Tapauksesta kirjoitetuissa kirjoissa silminnäkijät kertovat nähneensä Brazelin lammasaitauksessa kaksi maahansyöksypaikkaa, joissa maahan oli syntynyt kuopat kuin jotakin suurta olisi iskeytynyt maahan kovalla vauhdilla.

Ympärillä lojui Maassa tuntemattomasta, taipuisasta materiaalista tehtyjä hylynosia, joita ”oli täysin mahdotonta murtaa millään keinolla”.

Toisten, nimettömäksi jääneiden silminnäkijöiden mukaan alueella oli myös lukuisia pieniä, surkastuneita ruumiita. Salaperäisen putoamispaikan väitteensä mukaan nähneiden ihmisten haastatteluissa kuultiin yksittäisiä tarinoita, joiden mukaan paikalla kierteli jopa suuripäisiä eläviä olentoja ja ne vietiin muualle.

Kaikki avaruusolentoihin liittynyt aineisto kerättiin tarinoiden mukaan panssaroituihin kuorma-autoihin ja kuljetettiin pois. Pian salaperäisen maahansyöksyn kaikki jäljet oli pyyhitty pois.

Armeija tutki ufon

Mitään tarinoista ei voida mitenkään vahvistaa, mutta nykyään tutkijat tietävät varmasti Yhdysvaltain armeijan edustajien ilmoittaneen muutaman päivän kuluttua, että heidän hallussaan oli ”flying disc” eli lentävä kiekko, jota asiantuntijat olivat tutkineet lähemmin Roswellin sotilaslentokentällä ja jonka he sitten olivat luovuttaneet edelleen ”korkeammalle taholle”.

Armeijan edustajat pitivät myös pienen tiedotustilaisuuden, jossa he esittelivät Roswellin maahansyöksypaikalta löytynyttä kumia, foliota ja puuta ja sanoivat niiden olevan säähavaintopallosta.

Roswellin tapahtumat ymmärtääkseen on käsitettävä, että Yhdysvalloissa oltiin tuolloin ”tuntemattomien lentävien esineiden” eli kansan suussa ufojen pauloissa. Taivaalla näkyvistä vieraista esineistä tehdyt havainnot olivat huipussaan seuraavina kahtena vuosikymmenenä, etenkin Yhdysvalloissa mutta osin myös Euroopassa.

Ensimmäinen kuvaus tyypillisestä kohtaamisesta avaruusalusten kanssa annettiin kesällä 1947 hieman ennen Roswellin tapausta. Lentäjä Kenneth Arnold ilmoitti nähneensä lennon aikana yhdeksän outoa, tuntematonta esinettä, jotka näyttivät lentävän muodostelmassa. Hän myös kuvaili, miten ne lensivät lautasen näköisinä.

Käsite ”lentävät lautaset” juurtui arkipuheeseen, ja sen jälkeen ihmiset näkivät lähinnä lautasen kaltaisia esineitä.

Kukaan ei osannut selittää, mitä Kenneth Arnold todella oli nähnyt, mutta lehtijutut lentäjän oudosta kokemuksesta innoittivat valtavasti havaintoja lentävistä lautasista eri puolilta Yhdysvaltoja seuraavina päivinä ja viikkoina.

Maan joka kolkasta vyöryi kertomuksia ihmisiltä, jotka sanoivat nähneensä omin silmin lautasen muotoisia avaruusaluksia taivaalla, usein salaperäisten ilmiöiden, kuten sähkökatkojen tai äkillisen pimeyden, saattelemana.

Salainen palvelu arvioi uhkan

Lukuisat lentävät lautaset herättivät kansakunnan huomion, ja myös hallitustasolla poliitikot olivat valppaina.

Kylmän sodan riehuessa hallitus yritti vimmatusti selvittää, olivatko lentävät lautaset vieraiden valtioiden juonia vai oliko niille jokin muu selitys. CIA perusti salaisen yksikön, Project Signin, arvioimaan outojen havaintojen tulvaa.

Vuonna 1949 Project Sign totesi, että vaikka kaikkia sen asiantuntijoiden tutkimia 243:a tapausta ei voitu selittää, ei havainnoissa ollut kuitenkaan viitteitä siitä, että nähdyt asiat olisivat mitenkään uhanneet valtion turvallisuutta.

Project Sign ei voinut todistaa mutta ei myöskään täysin kumota sitä, että jotkut harvat ihmiset olivat todella nähneet lentäviä koneita, joita kukaan ei voinut ymmärtää, mutta ylivoimaisesti suurin osa havainnoista voitiin selittää täysin tavallisilla sääilmiöillä. Johto totesi, että niin kauan kuin ei ollut törmätty minkäänlaisiin fyysisiin todisteisiin avaruusolennoista, ei ollut mitään syytä uskoa, että muutkaan tapaukset olivat muuta kuin virheellisiä raportteja tai luonnollisia sääilmiöitä.

Sen jälkeen Project Sign lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi hanke nimeltään Grudge, joka jatkoi toimintaa paljon pienimuotoisempana. Grudge totesi, ettei ollut mitään vaaraa, vaan tapaukset johtuivat ensisijaisesti luonnollisista ilmiöistä, joihin yhdistyi lievää joukkohysteriaa.

Grudgen seuraajalle annettiin koodinimi Operation Blue Book, ja se tutki ja luokitteli toiminta-aikanaan yli 12 000 tapausta.

Tuhansien havaintojen takia lentäviä lautasia alettiin nimittää ufoiksi vuonna 1953. Sanan keksi Edward J. Ruppelt, joka oli Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni ja Operation Blue Bookin päällikkö.

Hän keksi sanan, koska hänen mielestään lentävä lautanen oli aivan liian epätarkka käsite esineille, joita havaittiin lukuisissa eri muodoissa ja jotka käyttäytyivät hyvin erilaisilla tavoilla. Siitä lähtien tapaukset luokiteltiin havainnoiksi tuntemattomista lentävistä esineistä, ufoista.

Kourallinen Operation Blue Bookin tutkimista tapauksista on edelleen selvittämättä, mutta niihin perehtyneet tutkijat toteavat, ettei ole löytynyt kouriintuntuvia todisteita, joiden mukaan missään niistä olisi kyse Maan ulkopuolelta tai vihollisvaltiosta tulleesta aluksesta.

Yksikkö totesi, että ”kaikista mahdollisista selityksistä vierailut toiselta planeetalta ovat vähiten todennäköisiä.” Tämän johdosta Yhdysvaltain puolustusvoimat lakkautti ufohankkeet lopullisesti vuonna 1969.

Roswell joutui valokeilaan

Niin kutsutut ufologit pitivät puolustusvoimien laimennutta intoa ilmiötä kohtaan merkkinä siitä, että hallitus yritti entistä visummin salata totuuden julkisuudelta. Niin kiinnostus ufoja kohtaan syttyi jälleen.

Science fiction, tieteiskirjallisuus, eli suosionsa huippuaikaa, ja avaruuskilpajuoksua käytiin täydellä teholla, joten Maan ulkopuoliset asiat kiinnostivat valtavasti. Uteliaat perustivat yhdistyksiä, jotka julkaisivat kirjoja ja elokuvia sekä harjoittivat enemmän tai vähemmän vakavaa tutkimusta.

Kukaan ei kuitenkaan muistanut Roswellin tapausta, eikä siitä puhuttu ennen vuotta 1978, jolloin juorulehti National Enquirer, joka tunnettiin Isojalasta ja natsien kuutukikohdasta kertovista jutuistaan, julkaisi uudelleen Roswell Daily Recordin alkuperäisjutun lentävästä kiekosta. Roswell nousi heti ufojen maailmankartalle.

Kahden vuoden kuluttua ilmestyi Charles Berlitzin ja William L. Mooren kirja The Roswell Incident.

Kirja sisältää pääasiassa huhuja ja vuoden 1947 tapahtumien todistajien jälkeläisten ja tuttavien haastatteluja. Kukaan haastateltavista ei itse ole kokenut maahansyöksyä tai sen seurauksia.

Muun muassa William Brazelin poika kertoi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä illalla vuonna 1947 maasta löytämät esineet olivat ainetta, joka ei voinut olla peräisin Maasta.

Yksi uutta tietoa kertoneista oli vanhus nimeltään Glenn Dennis, joka oli vuonna 1947 toiminut hautausurakoitsijana Roswellissa, ja hänen asiakkaisiinsa oli lukeutunut muun muassa läheinen lentotukikohta.

Nähtyään televisio-ohjelman Roswellista Glenn Dennis otti yhteyttä ufotutkija Stanton Friedmaniin, ja yhdessä he verestivät Dennisin muistia.
Yhtäkkiä Dennis muisti yksityiskohtia, joita hän ei ollut ajatellut 42 vuoteen. Muistoista muodostui sittemmin ydin, jonka ympärille kaikki tulevat tarinat Roswellin tapahtumista kietoutuivat.

Glenn Dennis kertoo kokemuksistaan Roswellissa

Ufokaupungin hautausurakoitsija kertoi paljon uusia yksityiskohtia. Hän sanoi kuljettaneensa loukkaantuneen lentäjän pois tukikohdasta ja nähneensä ambulanssissa hylyn osia.

Hän väitti ystävänsä, tukikohdan sairaanhoitajan, kertoneen kolmen pienen, mustan ja vääntyneen olennon karmeasta ruumiinavauksesta, joka armeijan oli keskeytettävä, koska työ oli mahdotonta ruumiista irtautuvien kaasujen takia.

Dennis oli nähnyt jopa epänormaalin suuripäisen henkilön tai olennon kiertelevän alueella. Sitten vihainen, punatukkainen eversti hätisti hänet tukikohdasta, eikä hän käynyt siellä enää koskaan.

Kun Dennis myöhemmin yritti tavoittaa sairaanhoitajaystäväänsä, hänelle kerrottiin, ettei nainen enää työskennellyt tukikohdassa, eikä hän kuullut tästä enää.

Kaikki mainitut tiedot Glenn Dennis Roswellista muisti yhtäkkiä ja varmisti siten itselleen laajan maineen vielä vanhalla iällä.

Totuutta etsimässä 30 vuoden jälkeen

On mahdotonta tietää varmasti, mitä New Mexicon autiomaassa tapahtui sinä iltana vuonna 1947. Todisteet ovat aikaa sitten kadonneet, ja tutkijoilla on käytettävissään vain joukko silminnäkijöiden kertomuksia.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmeellisimmät kuvaukset tapahtumista ilmaantuivat vasta yli 30 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Monille Roswellin tapauksen uusi kukoistus oli kuin siunaus ja toi rahaa ja mainetta.

Yhtäkkiä Roswellin avaruusolennot olivat tuottoisa liiketoimi niille, jotka kirjoittivat kirjoja aiheesta. Esimerkiksi Glenn Dennisin haastattelun sisältänyttä kirjaa myytiin 160 000 kappaletta.

Vuodesta 1980 lähtien ilmestyi paljon kirjoja, jotka paitsi kertoivat uusia yksityiskohtia tapauksesta myös kiistivät toistensa tiedot. Yhteistä kaikille oli, että ne perustuivat vähäiseen määrään todistajia, joista vain harvat olivat todella nähneet jotakin. Suurin osa vain kertoi edelleen muilta kuulemiaan asioita.

Päätodistaja, hautausurakoitsija Glenn Dennis, kärsii kirjan lausunnoissa muistiongelmista. Hän sotkee päivämääriä ja tietoja, ja arvostelijat ovat osoittaneet asioita, jotka eivät voi mitenkään olla totta, ja löytäneet yksinkertaisia ja päteviä selityksiä hänen näkemilleen ja kuulemilleen asioille.

Dennis esimerkiksi väitti, että vihaisen, punatukkaisen everstin seurassa oli musta kersantti. Tämä oli mahdotonta vuonna 1947, koska Yhdysvaltain armeija otti vasta vuodesta 1949 lähtien mustia sotilaita samoihin yksiköihin valkoisten kanssa.

Kadonnut sairaanhoitaja on myös löydetty ja tunnistettu. Hän oli sairastunut ja joutunut sairaalaan, mitä ei kerrottu Dennisille vaitiolovelvollisuuden takia. Lisäksi Boeing KC-97G -kone syöksyi maahan vuonna 1956, ja kaikki koneessa olleet paloivat kuoliaaksi.

Monilta ruumiilta puuttui jäseniä, ja ne olivat vääntyneitä ja osin palaneita. Kolmelle tehtiin ruumiinavaus Dennisin liikkeessä, mutta hautausurakoitsija joutui keskeyttämään, koska ruumiit olivat imeneet itseensä polttoainetta ja ne siirrettiin siksi tukikohdan kylmiöön.

Glenn Dennis siis kävi Roswellin tukikohdassa yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun hän oli kohdannut ”avaruusolennot” vuonna 1947, vaikka hän väitti, ettei häntä päästetty sinne. Saattaa olla, että kohtaaminen kiukkuisen punatukkaisen majurin kanssa tapahtui todellisuudessa viimeisen tapauksen yhteydessä, kun uhrit tunnettiin ja tunteet olivat pinnassa.

Ensimmäisestä vuoden 1980 kirjasta lähtien salaliittoteoreetikot ja onnenonkijat ovat julkaisseet kirjoja, elokuvia, televisiosarjoja ja artikkeleita, joissa kerrotaan lisää yksityiskohtia Roswellin tarinasta. Useimmat on kumottu. Muun muassa Lontoossa vuonna 1995 julkaistu, avaruusolennon ruumiinavauksesta kertova brittielokuva on silkkaa huijausta.

Brazel ei havainnut outuksia

Totuuden selvittämiseksi on tutkittava aivan ensimmäisiä todistajanlausuntoja, jotka annettiin samana päivänä tai pian maahansyöksyn jälkeen ja joiden antajat kokivat tapauksen itse.

Lausunnoista tiedetään, ettei itse putoamisella ollut todistajia ja että maanviljelijä William Brazel löysi hylyn kappaleita mutta ei edes vihjannut, että ne olisivat olleet outoa materiaalia tai että lähistöllä olisi lojunut ruumiita. Tiedetään myös, että Yhdysvaltain armeija kutsui pudonnutta esinettä ”lentäväksi kiekoksi”, jonka se sittemmin korjasi ”säähavaintopalloksi”.

Väitteet suurista sotajoukoista, kraattereista, ruumiista, avaruusolennoista, sotilaista – kahden Brazelin mainitseman lisäksi – sotilasajoneuvoista ja yrityksistä vaientaa todistajia ovat peräisin 30–50 vuotta tapauksen jälkeen kirjoitetuista kirjoista, joiden kirjoittajat väittävät puhuneensa todistajien kanssa, vaikka he ovat enimmäkseen haastatelleet vain naapureita, jälkeläisiä ja muita, jotka eivät itse kokeneet maahansyöksyä Roswellissa.

Ilmavoimat paljastivat salaisuuden

Tiedetään kuitenkin myös, että tarina säähavaintopallosta oli hätävalhe. Yhdysvaltain ilmavoimilla oli itse asiassa jotakin peiteltävää, ja kylmän sodan päättyessä Berliinin muurin murtumiseen, jolloin salailun tarve idän suuren vihollisen suuntaan väheni, Yhdysvaltain puolustusvoimat alkoi avata salaisuuksiaan edellisiltä vuosikymmeniltä.

Siihen asti salassa pidettyjen papereiden mukaan Roswellissa ei syöksynyt maahan yksi säähavaintopallo vaan kokonainen joukko palloja, jotka olivat kuuluneet huippusalaiseen Mogul-hankkeeseen.

Pallot muodostivat 200 metriä pitkän ketjun, joka nosti ilmaan pitkiä antenneja ja muita testattavia ja salaiseksi leimattuja mittauslaitteita, joilla oli tarkoitus valvoa Neuvostoliiton ydinkoeräjäytyksiä.

Tämä voi selittää, miksi hylynkappaleet eivät muistuttaneet mitään, mitä Roswellin asukkaat ja tukikohdan sotilaat olivat ennen nähneet, ja miksi armeija poisti kiireesti kaikki kappaleet.

Kun Mogul-pallot tosiaan syöksyivät maahan Roswellissa, Yhdysvaltain ilmavoimien mukaan oli hyvin tärkeää, ettei Neuvostoliitto saanut tietää perivihollisensa pitävän silmällä sen ydinohjelmaa New Mexicon ilmatilasta käsin.

Säähavaintopallo oli sopiva selitys, ja tarinat avaruusolennoista veivät myös huomiota pois maanläheisemmästä totuudesta. Vuosien 1994 ja 1997 raporteissa pantiin viimein piste Roswellin tapaukseen Yhdysvaltain puolustusvoimien osalta.

Niissä pääteltiin, että hylynkappaleet olivat tosiaan Mogul-hankkeesta ja tarinat avaruusolennoista ja ruumiinavauksista Roswellin lähellä johtuivat joukosta muita lentoturmia ja toista salaista 50-luvun koetta, Operation High Divea, jossa ilmavoimat testasi laskuvarjoja äärimmäisissä korkeuksissa pudottamalla palloistaan ihmisten näköisiä nukkeja.

Kun todistajia haastateltiin vasta vuosikymmeniä tapauksen jälkeen, he sekoittivat vuosiluvut ja monet tapaukset sulautuivat yhdeksi kertomukseksi Roswellin avaruusolennoista.

Salainen, kaikkien tuntema tukikohta

Niille, jotka yhä ovat vakuuttuneita siitä, että Roswell sai vieraita avaruudesta vuonna 1947, Yhdysvaltain puolustusvoimien julkaisemat raportit ovat tietenkin vain yritystä peitellä todellisia tapahtumia. Jos uskotaan ufon maahansyöksyyn Roswellista ja siihen, että sotilaat keräsivät avaruusaluksen kappaleet sekä oudot olennot pois, seuraavaksi herää kysymys, mihin aluksen jäännökset ja avaruusolennot vietiin ja miten niiden olemassaolo on pystytty pitämään salassa näin monta vuotta. Tähänkin on toki ehdolla lukuisia vastauksia.

Joidenkin mukaan ruumiit kuljetettiin Nellisin ilmatukikohtaan Nevadan osavaltioon. Yleisesti ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että edes hallitus ei voisi pitää avaruusolentoja piilossa suurissa lentotukikohdissa, joissa työskentelee tuhansia ihmisiä.

Jos ilmavoimilla olisi salainen ohjelma, joka tutkisi vieraita olentoja ja niiden tekniikoita, sen pitäisi toimia paikassa, missä ei käy siviilejä ja missä on töissä vain turvallisuushyväksynnän läpäisseitä.

Tällainen tukikohta sijaitsee Nevadan autiomaassa alueella, jonka lähellä oli tehty Yhdysvaltain ydinkoeräjäytyksiä noin 134 kilometriä osavaltion suurimman kaupungin, Las Vegasin, luoteispuolella.

Vuonna 1955 rakennetun tukikohdan vieressä on kuivunut suolajärvi, Groom Lake, jonka luontaisena tasankona sopii kiitoradaksi.

Jo pian sen jälkeen, kun Area 51:ksi nimetty tukikohta otettiin käyttöön, ympäristön asukkaat havaitsivat lisääntynyttä toimintaa ilmatilassa. Lentokoneita nousi ja laskeutui, ja paikalliset ilmoittivat ufoista.

Totuus on tylsä

Vuonna 1989 Bob Lazar -niminen mies astui esiin ja kertoi olevansa tutkija ja työskennelleensä Los Alamosin ydinhankkeessa, kunnes hänet oli siirretty töihin Area 51:een.

Lazar kertoi, miten työntekijöitä lennätettiin Las Vegasin ja sotilastukikohdan välillä äärimmäisen salaisesti. He vannoivat vaitiololupauksen ja perustivat isoja, maanalaisia laboratorioita.

Siellä hän oli muun muassa yrittänyt selvittää, miten talteen otetun lentävän lautasen painovoimaton etenemisjärjestelmä toimi. Lisäksi hänellä oli pääsy asiakirjoihin harmaista avaruusolennoista Zeta Reticuli -tähteä kiertävältä planeetalta. Olennot olivat kuulemma matkustaneet Maahan 10 000 vuotta.

Lazar puhui ensimmäisen kerran Las Vegasin paikallistelevisiossa ja on sen jälkeen ollut mukana elokuvissa, televisio-ohjelmissa ja kirjoissa. Area 51 nousi kaikkien huulille pääasiassa hänen tarinoidensa vuoksi, ja hänen jälkeensä esiin on tullut myös muita todistajia enemmän tai vähemmän uskomattomine tarinoineen.

Lazarin tarinaa ei ole vahvistettu eikä myöskään sitä, että hänellä olisi mitään akateemista oppiarvoa tai että hän olisi edes opiskellut yliopistossa. Lazar väittää, että armeija on pyyhkinyt kaikki jäljet hänestä tehdäkseen hänestä epäuskottavan.

On kiistatonta ja yleistä tietoa, että Area 51:ksi kutsuttu salainen tukikohta on olemassa, mutta Yhdysvaltain ilmavoimat ei vuosiin halunnut myöntää sitä. Vuonna 2005 vapautui asiakirjoja, jotka paljastivat tukikohdan olemassaolon ja joitakin salaisia hankkeita.

Niiden mukaan tukikohta perustettiin vuonna 1955, koska Groom Laken suolatasangot olivat täydellinen kiitorata uudenlaisille ja huippusalaisille lentokoneille. Siellä CIA testasi U-2-vakoilukoneita, joiden oli määrä lentää Neuvostoliiton yllä niin korkealla, etteivät vihollistutkat voineet seurata niitä.

Ensimmäinen U-2 lensi vuonna 1955, ja konetyyppiä on käytetty tiedusteluun muun muassa Afganistanissa. Kun U-2 alkoi lentää salaisesta tukikohdasta Nevadan autiomaasta, siviilikoneiden ylin lentokorkeus oli noin 6 kilometriä ja sotilaskoneiden noin kaksi kertaa niin paljon.

Vajaat 20 metriä pitkä U-2, jonka siipien kärkiväli oli 31 metriä, nousi uskomattomaan 21 kilometrin korkeuteen. Ei siis ihme, että siviililentäjät ilmoittivat sen nähdessään tunnistamattomasta lentävästä esineestä, jolla oli hämmästyttäviä ominaisuuksia.

U-2:n jälkeen salaiset tehtävät jatkuivat vakoilukone A-12:lla, joka lensi nopeammin ja korkeammalle kuin mikään muu lentokone ja jonka litteä muoto näkyi huonosti tutkassa toisin kuin aiemmat konetyypit.

Samoin Groom Lakella ilmavoimat aloitti ensimmäisen häivekoneen kehittämisen Have Blue -prototyypillä, jonka ensilento oli vuonna 1977. Have Bluesta kehitettiin edelleen taktinen häivepommikone F-117, jonka siipien muoto poikkeaa muista lentokoneista.

F-117 tunnetaan muun muassa koneena, joka aloitti Persianlahden sodan vuonna 1991 tuhoamalla vihollisen tutkalaitteet, jotta perinteisemmät pommikoneet pystyivät hyökkäämään ilmaohjuksilta turvassa Irakin maaperälle.

Presidenttikautensa jälkeen Bill Clinton kertoi puheessaan uteliaille yhdysvaltalaisille seuraavaa:

”Hallintooni kuului monia ihmisiä, jotka sanoivat, että tarinat Roswellista ovat kylläkin pötyä, mutta tämä paikka Nevadassa oli totista totta. Niinpä lähetin miehen paikalle tutkimaan, mitä siellä tapahtui. Area 51 on kuitenkin vain salainen sotilaslaitos, jossa tehdään tylsää työtä. He eivät vain halua muiden näkevän, mitä he tekevät.”

Kirjat Roswellista ovat kuitenkin edelleen hyvää viihdettä – ja etenkin tuottoisaa liiketoimintaa.