Robert E. Lee oli etelävaltioiden ainoa toivo

Sotahistorian uhkarohkeimpien liikkeiden ansiosta etelävaltioiden eli Konfederaation alivoimaiset joukot olivat saanut vastapuolen perääntymään, mikä kirkasti entisestäänkin Leen mainetta loistavana strategina.

Muistellessaan kenraalin saapumista eräs hänen upseerinsa totesi: ”Antiikin sankarit kohotettiin jumaliksi varmaankin juuri noin.”

Chancelorsvillen taistelua on sittemmin nimitetty ”Leen täydelliseksi taisteluksi”, jossa hän hyödynsi loistavasti vähäisten joukkojensa voiman. Pohjoisvaltioiden eli Liittovaltion armeijaa ei kuitenkaan ollut nujerrettu.

Siinä kun Leen joukot hupenivat taistelu taistelulta, vastapuolella oli enemmän sotilaita, paremmat aseet ja tukevampi muonitus. 38 menestyksekkään palvelusvuoden jälkeen maineikas kenraali Lee joutui sotaan, jota hän ei voinut voittaa.

Robert E. Lee haaveili hiljaisesta elämästä

Nuoruusvuosinaan Robert E. Lee ei suinkaan haaveillut sotilasurasta. Hänen isänsä kenraali Harry Lee kuitenkin vaati, että poika seuraa hänen jälkiään, ja niin Robert lähetettiin New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan West Pointin sotilasakatemiaan.

Jo muutamassa viikossa tuli selväksi, että 18-vuotiaalla nuorukaisella oli erityisiä lahjoja, sillä hän loisti miltei kaikissa aineissa ja osoittautui synnynnäiseksi strategiksi.

Suoraryhtinen ja salskeavartinen upseerioppilas sai pian opiskelutovereiltaan liikanimen Marmoripatsas. Hänen hiuksensa lainehtivat vahvoina kuin antiikin sotasankarilla, ja tarkkaavaisissa silmissä oli älykäs katse.

Valmistuttuaan sotilasakatemiasta Lee saavutti nopeasti arvostusta lojaalina ja pelottomana upseerina. Maineen paalutti erityisesti vuosina 1846–1848 käyty Meksikon–Yhdysvaltain sota, kun hän onnistui hyökkäämään maastossa, jota muut upseerit pitivät mahdottomana.

Vaikka Lee kohosi esimiestensä silmissä arvoon arvaamattomaan, ja jopa johti West Pointia vuosina 1852–55, hän haaveili salaa rauhallisesta maalaiselämästä perheensä parissa synnyinseudullaan Virginiassa.

Robert E. Lee tuomitsi orjuuden

Samaan aikaan kun Lee pohti vaihtoehtoja sotilasuralleen, yhteiskunnan jännitteet alkoivat kiristyä. Orjuuden lakkauttamista alettiin vaatia yhä kiivaammin, ja kun Abraham Lincoln valittiin presidentiksi vuonna 1860, konflikti oli valmis.

Etelässä pelättiin, että Lincoln kieltäisi orjuuden, mikä olisi merkinnyt kuoliniskua elintärkeälle puuvillanviljelylle.

Helmikuussa 1861 seitsemän etelävaltiota ilmoitti irtautuvansa Yhdysvalloista ja perustavansa Amerikan valtioliiton eli Konfederaation. Robert E. Lee oli tähän saakka vältellyt ottamasta kantaa orjakysymykseen.

Vaikka hänen omalla vuokratilallaan käytettiin orjatyövoimaa, hän totesi vaimolleen Mary Annalle osoittamassaan kirjeessä: ”Orjuus on moraalisesti tuomittavaa missä tahansa valtiossa.”

Lee oli myös vankka isänmaan kannattaja, joka ei nähnyt Yhdysvalloista irtautumista varteenotettavana ratkaisuna. Hän kirjoitti apelleen: ”En aio osoittaa uskollisuutta millekään muulle valtiolle kuin Yhdysvalloille.”

Myöhemmin vuoden 1861 keväällä Lee joutui kuitenkin ristiriitaan kotiosavaltionsa Virginian liityttyä etelän kapinavaltioiden joukkoon, ja Konfederaation uusi presidentti Jefferson Davis pyysi Leetä armeijansa johtajaksi.

Robert E. Lee sai myös Yhdysvaltojen vastavalitulta presidentiltä Abraham Lincolnilta kirjeen, jossa tämä tarjosi hänelle Liittovaltion armeijan kenraalin paikkaa. Palveltuaan 31 vuotta uskollisesti Yhdysvaltojen armeijaa Lee joutui vaikean valinnan eteen.

Robert E. Lee ei ollut aiemmin uhmannut käskyjä, mutta hän ei halunnut joutua taistelemaan omiaan vastaan.

”Jos Virginia jää vanhaan liittovaltioon, teen minäkin samoin”, Lee kirjoitti eräälle ystävälleen. ”Jos se irtautuu, suojaan kotiseutuani miekallani ja tarvittaessa hengellänikin.”

Politiikasta oli tullut henkilökohtaista: ”En voi nousta omia sukulaisiani, lapsiani enkä kotiani vastaan”, Lee kirjoitti ennen kuin lähti Virginiassa sijaitsevaan Konfederaation uuteen pääkaupunkiin Richmondiin.

Vihollinen livisti pakoon

Vannoessaan uskollisuutta Konfederaatiolle Robert E. Lee tiesi olevansa mahdottoman tehtävän edessä.

Hän sai komentoonsa ryysyläisarmeijan, jonka sotilaat koostuivat lähinnä paikallisista kodinturvajoukoista, mutta Lee toivoi pystyvänsä strategisten taitojensa avulla paikkaamaan armeijan sotataitojen puutteita.

Hän rekrytoi ensimmäisten kuukausien aikana yli 70 000 sotilasta kaikista mahdollisista etelän kolkista ja huolehti siitä, että joukot saivat sotilaskoulutusta.

Kesällä 1862 Leen armeija joutui ensimmäiseen koitokseen. Liittovaltion armeija lähestyi Richmondia 115 000 sotilaan voimin. Joukkojen onnistui miltei piirittää kaupunki, jolla oli puolustuksenaan vain 92 000 miestä.

Lee havaitsi kuitenkin heikon kohdan vastapuolen oikeassa sivustassa, ja lähetti 47 000 miehen joukon iskemään siihen samalla, kun pienempi jalkaväkiryhmä hyökkäsi vihollisen selustaan.

Vaikka taktiikka aiheutti kaaosta Liittovaltion riveissä, Lee ei voinut olla kaikkialla yhtaikaa. Hän istui itse teltassaan tutkimassa karttojaan ja käski upseeriensa hyökätä heti näiden nähdessä Liittovaltion sotilaita. Etelän tottumattomien sotilaiden empiessä vastapuoli kuitenkin pääsi pakenemaan.

Tämä sai rauhallisena tunnetun Leen tulistuneena toteamaan, että viholliskenraali George McClellan ”livisti tiehensä vasten annettuja käskyjä”.

Robert E. Lee voitti ylivoimaisen vihollisen

Lee sai suurimmat sotilaalliset voittonsa seuraavien kuukausien aikana. Vaikka Konfederaation armeija oli kooltaan vain puolet vastustajan armeijasta, se saavutti voittoja vihollisen sivustaan kohdistettujen salamahyökkäysten ja etulinjaan tehtyjen aggressiivisten iskujen ansiosta.

Voittamattoman kenraalin maine kasvoi. Fredericksburgin verisen hyökkäyksen jälkeen Lee kuitenkin tunnusti, että taistelun tuoksina ei häntä varsinaisesti kiehtonut.

Hän hämmästytti upseerinsa toteamalla: ”On onni, että sota on niin karmeaa.” Sitten hän jatkoi: ”Muuten saattaisimme jopa alkaa pitää siitä.”

Puhtaine univormuineen ja kiiltävine saappaineen Lee näytti ainoalta, johon sotatantereen kaaos ei jättänyt jälkiä. Kun eräs kasvoiltaan ruudin mustaama tykkimies pyysi saada puhutella kenraalia, tämä vastasi hämmästyneenä:

”Hyvä herra, kuinka voin auttaa?” ”Eikö herra kenraali tunne minua?” kysyi nokinaamainen sotilas. Kävi ilmi, että kyseessä oli Leen nuorin poika Rob.

Poika oli kymmenientuhansien muiden etelävaltiolaismiesten tavoin saanut kutsun sotaan. Kenraali oli tyytyväinen tavatessaan poikansa, mutta sen kummempaa erikoiskohtelua sotilas ei saanut. Lee toivotti pojalleen hyvää tuuria ja komensi tämän takaisin palveluspaikkaansa.

Robert E. Leen sotilaat muistuttivat nälkäisiä susia

Turhautuneena Leen joukkojen aiheuttamiin tappioihin presidentti Lincoln teki toistuvia kenraalinvaihdoksia. Vuoden 1863 puolivälissä näytti vihdoin siltä, että uusi kenraali Joseph Hooker saisi Leen satimeen.

Hooker päätti saartaa Leen joukot 130 000 miehen voimin hyökkäämällä Konfederaation armeijan kimppuun pihtiliikkeellä edestä ja selustasta Chancellorsvillen edustalla.

Kuultuaan Hookerin aikeista Lee päätti rikkoa yhtä vanhimmista West Pointissa oppimistaan sodankäynnin laeista, joka kuului: ”Älä koskaan jaa armeijaasi ylivoiman edessä.”

Hän jakoi kolmessa operaatiossa joukkonsa osiin. Hooker ei enää tiennyt, minkä kokoista armeijaa vastaan hän oli taistelemassa. Lee hyödynsi vastustajan epävarmuutta ja määräsi useita hyökkäyksiä Hookerin selustaan, ja lopulta Liittovaltion joukot perääntyivät.

Chancellorsvillen taistelusta tuli Leen suurin yksittäinen voitto, mutta sen hinta oli kova. Leen oikea käsi, kenraaliluutnantti Stonewall Jackson, kuoli haavoituttuaan taistelussa, mikä oli Leelle raskas kolaus. Merkittävä voitto ei myöskään pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että etelän armeija oli surkeassa jamassa.

Nopeat hyökkäykset verottivat huoltoa, ja armeija kärsi jatkuvasta ammus- ja muonapulasta. Sanomalehdistön isänmaallisen suitsutuksen innostamat etelävaltiolaiset pitivät armeijaansa voittamattomana. Moni katselikin järkyttyneenä ryysyläisarmeijan ohimarssia. ”Laihtuneet sotilaat näyttivät nälkäiseltä susilaumalta”, totesi eräs silminnäkijä.

Kova kohtaaminen Gettysburgissa

Miltei vuoden tauoton sotiminen oli uuvuttanut Leen armeijan. Chancellorsvillen voiton jälkeen etelän kuitenkin onnistui karkottaa vastapuoli Virginiasta aina Pennsylvaniaan saakka.

Konfederaation presidentti Davis halusi kuitenkin pakottaa vastustajansa neuvottelupöytään hyökkäämällä Liittovaltion joukkoja vastaan niiden omalla alueella.

Vaikka Lee ilmoitti toistuvasti, että armeija oli loppuun ajettu, presidentti vaati takaa-ajon jatkamista.

Armeijat iskivät yhteen Gettysburgin pohjoispuolella 1. heinäkuuta 1863. Ensimmäinen taistelu sujui Leen nuottien mukaan: pohjoisen yllätetty armeija pakeni pitkin kaupungin katuja ennen kuin sai puolustuslinjansa kuntoon.

Robert E. Lee halusi kuitenkin kiristää ruuvia. Hän päätti hyökätä, vaikka pohjoisen joukot olivat asettuneet avoimen maaston korkeammalle kohdalle ja niillä oli puolustettavanaan lyhyempi etulinja.

Heinäkuun 2. päivänä Lee lähetti hyökkäysaallon toisensa jälkeen kohti vastapuolen asemia, mutta etelän hyökkääjät ruhjoutuivat armotta vastustajan tykkituleen.

”Kuulin, kuinka luut pirstoutuivat kuin lasi ammusten osuessa sotilaisiin”, muisteli eräs etelän sotilas.

Veriset yhteenotot eivät juuri siirtäneet rintamalinjoja, mutta linjojen takana tapahtui sitäkin enemmän. Tuoreiden vahvistusten jälkeen Liittovaltion joukoissa oli nyt miltei satatuhatta sotilasta, kun Leellä oli käytössään vain noin 70 000 miestä.

Ylivoimaisen vihollisen nähtyään eräs etelän sotilas huudahti: ”Taivas! Koko maailmaako vastaan tässä pitää taistella?”

Robert E. Leen onni kääntyi

Kuultuaan Liittovaltion joukkojen vahvistuksista Lee arvasi, ettei Konfederaatio kauaa pidättelisi sotilaallisesti ja teknisesti ylivoimaista vastustajaansa. Hän päätti panna kaikki yhden kortin varaan ja koettaa ratkaista taistelun heinäkuun 3. päivänä suoralla rynnäköllä kukkulalla olevaa vihollista vastaan.

Etelän kenraali Longstreet varoitti hyökkäyksestä ylivoimaa vastaan: ”Emme ikinä pysty valtaamaan noita asemia 15 000 sotilaalla.”

Ohje kaikui kuuroille korville: kello 13 etelä laukaisi 150 tykkiä vastustajaa kohti samalla, kun 12 500 sen sotilasta aloitti hyökkäyksen kohti 1,2 kilometrin päässä olevaa vihollista. Pohjoisen kiväärijoukot tekivät kuitenkin selvän avokentälle syöksyneistä hyökkääjistä.

Iltapäivän kuluessa Lee totesi, että häviö oli edessä. ”Syy on minun”, hän sanoi etulinjassa oleville upseereille ja sotamiehille ennen kuin antoi vetäytymiskäskyn.

Gettysburgin taistelu maksoi 22 231 etelävaltiolaissotilaan hengen, ja tappio oli niin karvas, että Lee kirjoitti presidentti Davisille kirjeen pyytäen eroa armeijan johdosta. Presidentti kuitenkin kieltäytyi vapauttamasta Leetä.

Gettysburgista tuli koko sisällissodan käännekohta, ja samalla Leen voittamaton maine sai tahran. Kaikki haaveet pohjoisen valtaamisesta oli pakko haudata, ja voimat keskitettiin Richmondin puolustukseen.

Sodan ratkaisuvaihe alkoi keväällä 1864, kun kenraali Ulysses S. Grant otti Liittovaltion armeijan komentoonsa ja Leen tähtäimeensä.

Etelä joutui puolustuskannalle

Vaikka kenraali Lee joutui nyt tosissaan puolustautumaan, hän oli yhä valmis taistelemaan loppuun saakka. Sodan alussa häntä oli pilkattu, koska hän varusti sotilaat lapioin Richmondin taisteluiden aikana.

Taktiikka näytti kuitenkin nyt voimansa. Sotilaat kaivautuivat poteroihin Richmondista 80 kilometrin päässä olevan Spotsylvanian pikkukaupungin liepeille puolustautuakseen lukumäärältään ylivoimaista pohjoisen armeijaa vastaan.

Lee ei enää luottanut upseereihinsa, vaan halusi itse etulinjaan niin innokkaasti, että hänen adjutanttinsa joutuivat vaatimaan häntä siirtymään turvallisempiin asemiin.

Koska Ulysses Grantilla ei ollut kokemusta juoksuhautasodasta, hänen joukkonsa kärsivät useita tappioita yrittäessään kukistaa maahan kaivautuneita etelän joukkoja.

Grant vaihtoi strategiaa: sen sijaan, että olisi hyökännyt linnoitettuun pääkaupunkiin, hän päätti piirittää siitä 30 kilometriä etelään sijaitsevan Petersburgin, viiden rautatien risteyspaikan, joka oli Richmondin tärkeä huoltopiste. Etelä saisi kuolla nälkään.

Leen joukot kaivautuivat kuitenkin yhä laajemmalle, lähes ensimmäisen maailmansodan mitassa. Päämääränä oli ulottaa taisteluhaudat suojaamaan sekä Richmondia että Petersburgia Grantin joukkoja vastaan.

Seuraavien yhdeksän kuukauden aikana myös Grantin armeija kaivautui maahan, ja vaikka rintamalinjat eivät juuri siirtyneet, surkeat olot heikensivät etelän taistelumoraalia. Syyskuussa Lee kirjoitti presidentti Davisille:

”Taistelut ja sairaudet kutistavat armeijaamme jatkuvasti. Saamme tuskin lainkaan täydennysjoukkoja, ja seuraukset näyttävät väistämättä pahoilta. Pelkään, että edessämme on täysi katastrofi.”

Tammikuussa 1865 tilanne oli entistäkin pahempi. ”Joka yö joukoista pakenee satoja miehiä”, Lee kertoi.

Kahden kuukauden kuluttua Lee matkusti Richmondiin vedotakseen suoraan Konfederaation kongressiin. Poliitikot vaikuttivat kuitenkin yhtä kyllästyneiltä kuin sotilaatkin.

”He lähinnä napostelevat maapähkinöitä ja jauhavat purutupakkaa samaan aikaan, kun armeijani näkee nälkää”, Lee kirjoitti vaimolleen.

Robert E. Leen viimeinen taistelu

Leen armeija oli kutistunut 50 000 sotilaaseen, mutta Grantin joukot olivat pian saamassa täydennyksiä. Tappion odottelun sijaan Lee päätti tehdä aloitteen ja hyökätä Fort Stedmanin linnoitukseen.

Lee lähetti ensin matkaan joukon tarkka-ampujia, jotka esittivät vastapuolelle olevansa sotilaskarkureita, mutta tulijat avasivatkin sitten tulen onnistuen luomaan aukon Liittovaltion riveihin.

Leen joukot hyökkäsivät aukosta Grantin armeijan selustaan. Aluksi näytti siltä, että Leetä oli jälleen onnistanut. Hän valtasi Fort Stedmanin lyöden kilometrin levyisen aukon Grantin linjoihin.

Etelän armeijan onni kuitenkin kääntyi. Leen sotilaat olivat nääntyneitä ja nälkäisiä. Kun osa sotilaista kävi vihollisilta otetun kenttämuonan kimppuun, hyökkäystä oli rivien harvettua mahdotonta jatkaa.

Liittovaltion armeija ehti myös siirtää tykistönsä asemiin ja aloitti Fort Stedmanin pommituksen, ennen kuin Lee sai joukkonsa vetäytymään.

Hukkaan menneen hyökkäyksen jälkeen oli enää ajan kysymys, milloin Konfederaatio antautuisi. Lee joutui perääntymään Liittovaltion hyökkäysten edetessä, ja viikkoa myöhemmin kenraali ja hänen joukkonsa jäänteet antautuivat Grantille.

Uutiset tähtikenraalin häviöstä olivat lopullinen isku etelän puolustustahdolle: kuukauden päästä Konfederaation armeija oli antautunut.

Kun tappion kokenut kenraali ratsasti Richmondiin, hän sai kaikesta huolimatta sankarin vastaanoton.

”Juhlivat miehet, naiset ja lapset ympäröivät hänet, hatut ja nenäliinat vain lentelivät ilmassa”, muisteli Leen poika Rob, joka oli jäänyt sodassa henkiin ja pääsi vihdoin syleilemään isäänsä.

Puheita ei kuitenkaan pidetty, vaan Lee vain nosti hattuaan ja ratsasti kotiin perheensä luo. Hän uskoi vihdoin saaneensa tilaisuuden viettää hartaasti odottamaansa rauhallista perhe-elämää.

Velvollisuudet kuitenkin kutsuivat, sillä Washingtonin yliopisto halusi sovun nimissä kutsua Leen johtajakseen.

Lee katsoi välttämättömäksi tehdä kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi valtakuntaan, joten hän otti viran vastaan. Aina kuolemaansa vuonna 1870 saakka Lee johti yliopistoa korostaen rauhanomaisen yhdistymispolitiikan merkitystä.

Kenraali oli vihdoin rauhan tehtävissä. Hän sanoi katkeroituneelle etelävaltiolaisen sotaleskelle:

”Hyvä rouva, älkää kasvattako poikianne vihaamaan Yhdysvaltoja. Olemme nyt kaikki yhtä maata. Unohtakaa vanhat vihat ja tehkää pojistanne aitoja amerikkalaisia.”