Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Sydstaterne nordstaterne slagmark

Robert E. Lee oli etelävaltioiden ainoa toivo

Sankarikenraali Robert E. Lee johti sisällissodassa Konfederaation huonosti varustellun armeijan moniin hämmästyttäviin voittoihin. Yksityishenkilönä hän vastusti orjuutta ja Etelän irtautumista, mutta rintamalla hän teki kaikkensa voittaakseen vihollisen.

Bridgeman

Toukokuun 5. päivän aamuna vuonna 1863 joukko uupuneita etelävaltiolaissotilaita makasi luotien repimän maaseutukartanon pihanurmella Chancelorsvillen pikkukaupungissa.

14-vuotias Sue Chancellor katseli hämmentyneenä kenttäsairaalaksi muutettua lapsuudenkotiaan.

”Flyygelistämme oli tehty amputaatiopöytä”, hän muisteli myöhemmin. Ikkunan läpi hän näki kenttälääkärin suorittamien amputaatioiden lohduttomat tulokset: pinon raajoja sekä rivikaupalla kuolleita sotilaita.

Väsyneet sotilaat piristyivät kuitenkin välittömästi kuullessaan, että heidän ylipäällikkönsä kenraali Robert E. Lee oli tulossa.

Univormut harjattiin kiireellä puhtaaksi, ja paikalle saapuvaa kenraalia odottivat suorat rivit ja sotilaallinen tervehdys. Pohjoisvaltioiden mahtava armeija oli viiden päivän kiivaiden taisteluiden jälkeen vihdoin lyöty.

Kartta pohjoisvaltioista, etelävaltioista ja puolueettomista osavaltioista

Sininen: pohjoisvaltiot; punainen: etelävaltiot; harmaa: puolueettomat osavaltiot; valkoinen: ei-itsenäiset territoriot

© HISTORIA

Sotahistorian uhkarohkeimpien liikkeiden ansiosta etelävaltioiden eli Konfederaation alivoimaiset joukot olivat saanut vastapuolen perääntymään, mikä kirkasti entisestäänkin Leen mainetta loistavana strategina.

Muistellessaan kenraalin saapumista eräs hänen upseerinsa totesi: ”Antiikin sankarit kohotettiin jumaliksi varmaankin juuri noin.”

Chancelorsvillen taistelua on sittemmin nimitetty ”Leen täydelliseksi taisteluksi”, jossa hän hyödynsi loistavasti vähäisten joukkojensa voiman. Pohjoisvaltioiden eli Liittovaltion armeijaa ei kuitenkaan ollut nujerrettu.

Siinä kun Leen joukot hupenivat taistelu taistelulta, vastapuolella oli enemmän sotilaita, paremmat aseet ja tukevampi muonitus. 38 menestyksekkään palvelusvuoden jälkeen maineikas kenraali Lee joutui sotaan, jota hän ei voinut voittaa.

Robert E. Lee haaveili hiljaisesta elämästä

Nuoruusvuosinaan Robert E. Lee ei suinkaan haaveillut sotilasurasta. Hänen isänsä kenraali Harry Lee kuitenkin vaati, että poika seuraa hänen jälkiään, ja niin Robert lähetettiin New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan West Pointin sotilasakatemiaan.

Jo muutamassa viikossa tuli selväksi, että 18-vuotiaalla nuorukaisella oli erityisiä lahjoja, sillä hän loisti miltei kaikissa aineissa ja osoittautui synnynnäiseksi strategiksi.

Suoraryhtinen ja salskeavartinen upseerioppilas sai pian opiskelutovereiltaan liikanimen Marmoripatsas. Hänen hiuksensa lainehtivat vahvoina kuin antiikin sotasankarilla, ja tarkkaavaisissa silmissä oli älykäs katse.

Valmistuttuaan sotilasakatemiasta Lee saavutti nopeasti arvostusta lojaalina ja pelottomana upseerina. Maineen paalutti erityisesti vuosina 1846–1848 käyty Meksikon–Yhdysvaltain sota, kun hän onnistui hyökkäämään maastossa, jota muut upseerit pitivät mahdottomana.

Vaikka Lee kohosi esimiestensä silmissä arvoon arvaamattomaan, ja jopa johti West Pointia vuosina 1852–55, hän haaveili salaa rauhallisesta maalaiselämästä perheensä parissa synnyinseudullaan Virginiassa.

Robert E Lee
© Alamy/Imageselect

Robert E. Lee loisti Meksikon vastaisessa sodassa

Robert E. Lee ehti jo ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa saavuttaa arvostusta yhtenä Yhdysvaltojen parhaista sotapäälliköistä. Hän osoitti erinomaiset sotataitonsa kapteenina Yhdysvaltojen ja Meksikon sodassa.

Selvitellessään Méxicoon johtavia hyökkäysreittejä Lee löysi polkuja, väyliä ja kahluupaikkoja, jotka olivat meksikolaisten mielestä kulkukelvottomia. Tästä syystä meksikolaisille tuli usein täytenä yllätyksenä, kun Yhdysvaltojen armeija putkahti arvaamatta esiin viidakon keskeltä.

Avoimessa taistelussa Lee opetteli havaitsemaan vihollisen heikot kohdat ja kävi suoraan hyökkäykseen, kun vastapuoli sitä vähiten odotti. Leen kyvyt tekivät suuren vaikutuksen Yhdysvaltojen armeijan ylipäällikköön Winfield Scottiin, joka totesi juuri ennen sisällissotaa:

”Jos huomenna lepään kuolinvuoteellani ja presidentti kysyy seuraajani nimeä, olkoot viimeiset sanani: nimittäkää tehtävään Robert E. Lee!”

Robert E. Lee tuomitsi orjuuden

Samaan aikaan kun Lee pohti vaihtoehtoja sotilasuralleen, yhteiskunnan jännitteet alkoivat kiristyä. Orjuuden lakkauttamista alettiin vaatia yhä kiivaammin, ja kun Abraham Lincoln valittiin presidentiksi vuonna 1860, konflikti oli valmis.

Etelässä pelättiin, että Lincoln kieltäisi orjuuden, mikä olisi merkinnyt kuoliniskua elintärkeälle puuvillanviljelylle.

Helmikuussa 1861 seitsemän etelävaltiota ilmoitti irtautuvansa Yhdysvalloista ja perustavansa Amerikan valtioliiton eli Konfederaation. Robert E. Lee oli tähän saakka vältellyt ottamasta kantaa orjakysymykseen.

”Orjuus on moraalisesti tuomittavaa missä tahansa valtiossa.”
Robert E. Lee

Vaikka hänen omalla vuokratilallaan käytettiin orjatyövoimaa, hän totesi vaimolleen Mary Annalle osoittamassaan kirjeessä: ”Orjuus on moraalisesti tuomittavaa missä tahansa valtiossa.”

Lee oli myös vankka isänmaan kannattaja, joka ei nähnyt Yhdysvalloista irtautumista varteenotettavana ratkaisuna. Hän kirjoitti apelleen: ”En aio osoittaa uskollisuutta millekään muulle valtiolle kuin Yhdysvalloille.”

Myöhemmin vuoden 1861 keväällä Lee joutui kuitenkin ristiriitaan kotiosavaltionsa Virginian liityttyä etelän kapinavaltioiden joukkoon, ja Konfederaation uusi presidentti Jefferson Davis pyysi Leetä armeijansa johtajaksi.

Robert E. Lee sai myös Yhdysvaltojen vastavalitulta presidentiltä Abraham Lincolnilta kirjeen, jossa tämä tarjosi hänelle Liittovaltion armeijan kenraalin paikkaa. Palveltuaan 31 vuotta uskollisesti Yhdysvaltojen armeijaa Lee joutui vaikean valinnan eteen.

”En voi nousta omia sukulaisiani, lapsiani enkä kotiani vastaan.”
Robert E. Lee

Robert E. Lee ei ollut aiemmin uhmannut käskyjä, mutta hän ei halunnut joutua taistelemaan omiaan vastaan.

”Jos Virginia jää vanhaan liittovaltioon, teen minäkin samoin”, Lee kirjoitti eräälle ystävälleen. ”Jos se irtautuu, suojaan kotiseutuani miekallani ja tarvittaessa hengellänikin.”

Politiikasta oli tullut henkilökohtaista: ”En voi nousta omia sukulaisiani, lapsiani enkä kotiani vastaan”, Lee kirjoitti ennen kuin lähti Virginiassa sijaitsevaan Konfederaation uuteen pääkaupunkiin Richmondiin.

Den amerikanske borgerkrig

Yhdysvaltojen sisällissodan taistelut käytiin pääasiassa Konfederaation alueella. Sodan aiheuttama hävitys ja nälänhätä pakottivat sadattuhannet jättämään kotinsa.

© Shutterstock

Vihollinen livisti pakoon

Vannoessaan uskollisuutta Konfederaatiolle Robert E. Lee tiesi olevansa mahdottoman tehtävän edessä.

Hän sai komentoonsa ryysyläisarmeijan, jonka sotilaat koostuivat lähinnä paikallisista kodinturvajoukoista, mutta Lee toivoi pystyvänsä strategisten taitojensa avulla paikkaamaan armeijan sotataitojen puutteita.

Hän rekrytoi ensimmäisten kuukausien aikana yli 70 000 sotilasta kaikista mahdollisista etelän kolkista ja huolehti siitä, että joukot saivat sotilaskoulutusta.

Kesällä 1862 Leen armeija joutui ensimmäiseen koitokseen. Liittovaltion armeija lähestyi Richmondia 115 000 sotilaan voimin. Joukkojen onnistui miltei piirittää kaupunki, jolla oli puolustuksenaan vain 92 000 miestä.

”Hän livisti tiehensä vasten annettuja käskyjä!”
Robert E. Lee

Lee havaitsi kuitenkin heikon kohdan vastapuolen oikeassa sivustassa, ja lähetti 47 000 miehen joukon iskemään siihen samalla, kun pienempi jalkaväkiryhmä hyökkäsi vihollisen selustaan.

Vaikka taktiikka aiheutti kaaosta Liittovaltion riveissä, Lee ei voinut olla kaikkialla yhtaikaa. Hän istui itse teltassaan tutkimassa karttojaan ja käski upseeriensa hyökätä heti näiden nähdessä Liittovaltion sotilaita. Etelän tottumattomien sotilaiden empiessä vastapuoli kuitenkin pääsi pakenemaan.

Tämä sai rauhallisena tunnetun Leen tulistuneena toteamaan, että viholliskenraali George McClellan ”livisti tiehensä vasten annettuja käskyjä”.

Slaget ved Chancellorsville
© Historie & Mark Maritato/maritato.com

Robert E. Lee juoni viholliselta varman voiton

  1. toukokuuta 1863 Liittovaltion armeija koetti saartaa Leen armeijan Chancellorsvillessä. Leellä oli vain puolet vastustajan vahvuudesta, ja sotateorioiden mukaan joukot olisi pitänyt keskittää yhteen paikkaan. Lee kuitenkin hajautti joukkonsa, mikä esti vastustajaa päättelemästä armeijan vahvuutta.
  • Pohjoisen joukko hajosi metsään

    Kenraali Hooker julisti ennen Chancellorsvillen taistelua: ”Suunnitelmani on täydellinen.”
    Hän oli kuitenkin kokematon. Erittäin tiheä The Wilderness -metsä sekä kenraalin antamat ristiriitaiset käskyt saivat joukot hajalleen.

  • Etelän armeija jakautui

    Lee jakoi armeijansa ja lähetti vaivihkaa 4/5 sotilaista Hookeria vastaan. Loput jäivät torjumaan vastustajaa. Liittovaltion Sedgwick luuli, että vastassa oli täysikokoinen vihollisarmeija.

  • Liittovaltion joukot vetäytyivät

    Hookersin ja Leen armeijat kohtasivat Chancellorsvillen kaupungin luona. Taistelu oli tasaväkistä, mutta Hookerin tahto horjui kesken hyökkäyksen. Hooker asettui puolustukseen pakottaen Leen hyökkäämään.

  • 28 000 sotilasta hiipi metsän halki

    Lee jakoi jälleen joukkonsa. 13 000 miestä jäi Liittovaltion armeijan eteen, jotta Hooker ei aavistanut vaaraa. Toisaalla Leen oikea käsi kenraali Stonewall Jackson johti 28 000 sotilasta metsän halki Hookerin selustaan.

  • Kenraali Jackson aiheuttaa paniikin

    Kello 17.30 Jacksonin hyökkäyskäsky sai Hookerin joukot sekasortoon. Sotilaiden karkaillessa pohjoinen menetti 2 500 miestä kahdessa tunnissa. Jackson sai itse taistelussa osuman luodista ja kuoli viikkoa myöhemmin.

  • Hyökkäys myöhästyi

    Hooker halusi varoittaa Fredricksburgin luona olevaa Sedgwickiä, ja aloitti hyökkäyksen, mutta lennätin ei toiminut, mikä viivästytti pohjoisen hyökkäystä tuntikaupalla.

  • Hooker rakensi hevosenkengän

    Pelätessään uutta sivustahyökkäystä Hooker järjesti joukkonsa hevosenkenkämuodostelmaan. Samaan aikaan etelän armeija järjestäytyi uudelleen ja pommitti tykein Hookerin armeijaa pakottaen sen perääntymään pohjoiseen.

  • Robert E. Lee uskoi kolmanteen mahdollisuuteen

    Lee sai Fredericksburgin rintamalta tiedon, että kenraali Sedgwickin johtama Liittovaltion joukko oli murtautunut Konfederaation linjojen läpi. Lee jakoi jälleen armeijansa: kun osa sotilaista jatkoi Hookerin pommittamista, jotta tämä ei huomaisi mitään, Lee johti vaivihkaa suuremmat joukot kohti Fredericksburgia.

  • Sedgwickin eteneminen pysäytettiin

    Etelän joukot joutuivat ahtaalle Fredericksburgin edustalla. Liittovaltion sisäisten viestintäongelmien vuoksi Sedgwick ei saanut tukea hyökkäykselleen. Samaan aikaan Lee lähti hyökkäykseen. Avoin maasto ei suojannut joukkoja, ja tuhannet sotilaat kuolivat sodan verisimpiin kuuluneiden tuntien aikana.

  • Liittovaltion joukkojen tappio

    Fredericksburgissa Sedgwickin hyökkäyksestä kärsineet Konfederaation joukot kokosivat rivinsä ja hyökkäsivät Sedgwickin selustaan. Liittovaltion kenraali pakeni lyötynä. 6. toukokuuta 1863 Hooker toimi samoin. Toimimalla vastoin yleisiä sotateorioita Lee saavutti voiton, jonka ei olisi teoriassa pitänyt olla mahdollinen.

Robert E. Lee voitti ylivoimaisen vihollisen

Lee sai suurimmat sotilaalliset voittonsa seuraavien kuukausien aikana. Vaikka Konfederaation armeija oli kooltaan vain puolet vastustajan armeijasta, se saavutti voittoja vihollisen sivustaan kohdistettujen salamahyökkäysten ja etulinjaan tehtyjen aggressiivisten iskujen ansiosta.

Voittamattoman kenraalin maine kasvoi. Fredericksburgin verisen hyökkäyksen jälkeen Lee kuitenkin tunnusti, että taistelun tuoksina ei häntä varsinaisesti kiehtonut.

Hän hämmästytti upseerinsa toteamalla: ”On onni, että sota on niin karmeaa.” Sitten hän jatkoi: ”Muuten saattaisimme jopa alkaa pitää siitä.”

Puhtaine univormuineen ja kiiltävine saappaineen Lee näytti ainoalta, johon sotatantereen kaaos ei jättänyt jälkiä. Kun eräs kasvoiltaan ruudin mustaama tykkimies pyysi saada puhutella kenraalia, tämä vastasi hämmästyneenä:

”Hyvä herra, kuinka voin auttaa?” ”Eikö herra kenraali tunne minua?” kysyi nokinaamainen sotilas. Kävi ilmi, että kyseessä oli Leen nuorin poika Rob.

Poika oli kymmenientuhansien muiden etelävaltiolaismiesten tavoin saanut kutsun sotaan. Kenraali oli tyytyväinen tavatessaan poikansa, mutta sen kummempaa erikoiskohtelua sotilas ei saanut. Lee toivotti pojalleen hyvää tuuria ja komensi tämän takaisin palveluspaikkaansa.

Lænke
© Shutterstock

Epätoivon hetkellä orjatkin haluttiin aseistaa

Etelävaltioiden 5,5-miljoonainen valkoinen väki kävi alusta asti epäsuhtaista sotaa 18,5 miljoonan asukkaan pohjoista vastaan. Konfederaatio haali kuitenkin kokoon miljoonan miehen armeijan, joskaan kaikki eivät liittyneet joukkoihin vapaaehtoisesti.

Huhtikuussa 1862 etelävaltiossa tuli voimaan asevelvollisuus, joka ulotettiin pian kaikkiin valkoisiin 17−50-vuotiaihin miehiin. Rintamalla kaatui kuitenkin enemmän miehiä kuin mitä uusia saatiin värvätyiksi, ja pakkovärväykset aiheuttivat paljon rintamakarkuruutta.

Maaliskuussa 1865 Konfederaation poliitikot olivat epätoivoissaan valmiit tarjoamaan 3,5 miljoonalle orjalle vapauden armeijaan liittymistä vastaan. Moni poliitikko vastusti ajatusta orjien aseistamisesta, mutta laki hyväksyttiin vähän ennen sodan loppumista.

Orjat kieltäytyivät kuitenkin ryhtymästä tykinruuaksi; vain alle viisikymmentä liittyi armeijaan.

Robert E. Leen sotilaat muistuttivat nälkäisiä susia

Turhautuneena Leen joukkojen aiheuttamiin tappioihin presidentti Lincoln teki toistuvia kenraalinvaihdoksia. Vuoden 1863 puolivälissä näytti vihdoin siltä, että uusi kenraali Joseph Hooker saisi Leen satimeen.

Hooker päätti saartaa Leen joukot 130 000 miehen voimin hyökkäämällä Konfederaation armeijan kimppuun pihtiliikkeellä edestä ja selustasta Chancellorsvillen edustalla.

Kuultuaan Hookerin aikeista Lee päätti rikkoa yhtä vanhimmista West Pointissa oppimistaan sodankäynnin laeista, joka kuului: ”Älä koskaan jaa armeijaasi ylivoiman edessä.”

Hän jakoi kolmessa operaatiossa joukkonsa osiin. Hooker ei enää tiennyt, minkä kokoista armeijaa vastaan hän oli taistelemassa. Lee hyödynsi vastustajan epävarmuutta ja määräsi useita hyökkäyksiä Hookerin selustaan, ja lopulta Liittovaltion joukot perääntyivät.

Chancellorsvillen taistelusta tuli Leen suurin yksittäinen voitto, mutta sen hinta oli kova. Leen oikea käsi, kenraaliluutnantti Stonewall Jackson, kuoli haavoituttuaan taistelussa, mikä oli Leelle raskas kolaus. Merkittävä voitto ei myöskään pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että etelän armeija oli surkeassa jamassa.

Nopeat hyökkäykset verottivat huoltoa, ja armeija kärsi jatkuvasta ammus- ja muonapulasta. Sanomalehdistön isänmaallisen suitsutuksen innostamat etelävaltiolaiset pitivät armeijaansa voittamattomana. Moni katselikin järkyttyneenä ryysyläisarmeijan ohimarssia. ”Laihtuneet sotilaat näyttivät nälkäiseltä susilaumalta”, totesi eräs silminnäkijä.

Skyttegrav

Chancellorsvillen taistelu oli Leelle suuri voitto, joka kuitenkin maksoi tuhansien sotilaiden hengen.

© Alamy/Imageselect

Kova kohtaaminen Gettysburgissa

Miltei vuoden tauoton sotiminen oli uuvuttanut Leen armeijan. Chancellorsvillen voiton jälkeen etelän kuitenkin onnistui karkottaa vastapuoli Virginiasta aina Pennsylvaniaan saakka.

Konfederaation presidentti Davis halusi kuitenkin pakottaa vastustajansa neuvottelupöytään hyökkäämällä Liittovaltion joukkoja vastaan niiden omalla alueella.

Vaikka Lee ilmoitti toistuvasti, että armeija oli loppuun ajettu, presidentti vaati takaa-ajon jatkamista.

Armeijat iskivät yhteen Gettysburgin pohjoispuolella 1. heinäkuuta 1863. Ensimmäinen taistelu sujui Leen nuottien mukaan: pohjoisen yllätetty armeija pakeni pitkin kaupungin katuja ennen kuin sai puolustuslinjansa kuntoon.

Robert E. Lee halusi kuitenkin kiristää ruuvia. Hän päätti hyökätä, vaikka pohjoisen joukot olivat asettuneet avoimen maaston korkeammalle kohdalle ja niillä oli puolustettavanaan lyhyempi etulinja.

Heinäkuun 2. päivänä Lee lähetti hyökkäysaallon toisensa jälkeen kohti vastapuolen asemia, mutta etelän hyökkääjät ruhjoutuivat armotta vastustajan tykkituleen.

”Kuulin, kuinka luut pirstoutuivat kuin lasi ammusten osuessa sotilaisiin”, muisteli eräs etelän sotilas.

Veriset yhteenotot eivät juuri siirtäneet rintamalinjoja, mutta linjojen takana tapahtui sitäkin enemmän. Tuoreiden vahvistusten jälkeen Liittovaltion joukoissa oli nyt miltei satatuhatta sotilasta, kun Leellä oli käytössään vain noin 70 000 miestä.

Ylivoimaisen vihollisen nähtyään eräs etelän sotilas huudahti: ”Taivas! Koko maailmaako vastaan tässä pitää taistella?”

Robert E. Lee: Upseeri ja herrasmies

Robert E. Leen onni kääntyi

Kuultuaan Liittovaltion joukkojen vahvistuksista Lee arvasi, ettei Konfederaatio kauaa pidättelisi sotilaallisesti ja teknisesti ylivoimaista vastustajaansa. Hän päätti panna kaikki yhden kortin varaan ja koettaa ratkaista taistelun heinäkuun 3. päivänä suoralla rynnäköllä kukkulalla olevaa vihollista vastaan.

Etelän kenraali Longstreet varoitti hyökkäyksestä ylivoimaa vastaan: ”Emme ikinä pysty valtaamaan noita asemia 15 000 sotilaalla.”

Ohje kaikui kuuroille korville: kello 13 etelä laukaisi 150 tykkiä vastustajaa kohti samalla, kun 12 500 sen sotilasta aloitti hyökkäyksen kohti 1,2 kilometrin päässä olevaa vihollista. Pohjoisen kiväärijoukot tekivät kuitenkin selvän avokentälle syöksyneistä hyökkääjistä.

Iltapäivän kuluessa Lee totesi, että häviö oli edessä. ”Syy on minun”, hän sanoi etulinjassa oleville upseereille ja sotamiehille ennen kuin antoi vetäytymiskäskyn.

Gettysburgin taistelu maksoi 22 231 etelävaltiolaissotilaan hengen, ja tappio oli niin karvas, että Lee kirjoitti presidentti Davisille kirjeen pyytäen eroa armeijan johdosta. Presidentti kuitenkin kieltäytyi vapauttamasta Leetä.

Gettysburgista tuli koko sisällissodan käännekohta, ja samalla Leen voittamaton maine sai tahran. Kaikki haaveet pohjoisen valtaamisesta oli pakko haudata, ja voimat keskitettiin Richmondin puolustukseen.

Sodan ratkaisuvaihe alkoi keväällä 1864, kun kenraali Ulysses S. Grant otti Liittovaltion armeijan komentoonsa ja Leen tähtäimeensä.

Etelä joutui puolustuskannalle

Vaikka kenraali Lee joutui nyt tosissaan puolustautumaan, hän oli yhä valmis taistelemaan loppuun saakka. Sodan alussa häntä oli pilkattu, koska hän varusti sotilaat lapioin Richmondin taisteluiden aikana.

Taktiikka näytti kuitenkin nyt voimansa. Sotilaat kaivautuivat poteroihin Richmondista 80 kilometrin päässä olevan Spotsylvanian pikkukaupungin liepeille puolustautuakseen lukumäärältään ylivoimaista pohjoisen armeijaa vastaan.

Lee ei enää luottanut upseereihinsa, vaan halusi itse etulinjaan niin innokkaasti, että hänen adjutanttinsa joutuivat vaatimaan häntä siirtymään turvallisempiin asemiin.

Koska Ulysses Grantilla ei ollut kokemusta juoksuhautasodasta, hänen joukkonsa kärsivät useita tappioita yrittäessään kukistaa maahan kaivautuneita etelän joukkoja.

Grant vaihtoi strategiaa: sen sijaan, että olisi hyökännyt linnoitettuun pääkaupunkiin, hän päätti piirittää siitä 30 kilometriä etelään sijaitsevan Petersburgin, viiden rautatien risteyspaikan, joka oli Richmondin tärkeä huoltopiste. Etelä saisi kuolla nälkään.

Leen joukot kaivautuivat kuitenkin yhä laajemmalle, lähes ensimmäisen maailmansodan mitassa. Päämääränä oli ulottaa taisteluhaudat suojaamaan sekä Richmondia että Petersburgia Grantin joukkoja vastaan.

Robert E. Lee ja Ulysses S. Grant olivat kuin yö ja päivä

Yhdysvaltojen sisällissodan ratkaisijoina oli kaksi merkittävää kenraalia: Konfederaation Robert E. Lee ja Liittovaltion Ulysses S. Grant. He olivat sotilaita kiireestä kantapäähän, mutta silti toistensa vastakohdat.

Seuraavien yhdeksän kuukauden aikana myös Grantin armeija kaivautui maahan, ja vaikka rintamalinjat eivät juuri siirtyneet, surkeat olot heikensivät etelän taistelumoraalia. Syyskuussa Lee kirjoitti presidentti Davisille:

”Taistelut ja sairaudet kutistavat armeijaamme jatkuvasti. Saamme tuskin lainkaan täydennysjoukkoja, ja seuraukset näyttävät väistämättä pahoilta. Pelkään, että edessämme on täysi katastrofi.”

Tammikuussa 1865 tilanne oli entistäkin pahempi. ”Joka yö joukoista pakenee satoja miehiä”, Lee kertoi.

Kahden kuukauden kuluttua Lee matkusti Richmondiin vedotakseen suoraan Konfederaation kongressiin. Poliitikot vaikuttivat kuitenkin yhtä kyllästyneiltä kuin sotilaatkin.

”He lähinnä napostelevat maapähkinöitä ja jauhavat purutupakkaa samaan aikaan, kun armeijani näkee nälkää”, Lee kirjoitti vaimolleen.

Robert E. Leen viimeinen taistelu

Leen armeija oli kutistunut 50 000 sotilaaseen, mutta Grantin joukot olivat pian saamassa täydennyksiä. Tappion odottelun sijaan Lee päätti tehdä aloitteen ja hyökätä Fort Stedmanin linnoitukseen.

Lee lähetti ensin matkaan joukon tarkka-ampujia, jotka esittivät vastapuolelle olevansa sotilaskarkureita, mutta tulijat avasivatkin sitten tulen onnistuen luomaan aukon Liittovaltion riveihin.

Leen joukot hyökkäsivät aukosta Grantin armeijan selustaan. Aluksi näytti siltä, että Leetä oli jälleen onnistanut. Hän valtasi Fort Stedmanin lyöden kilometrin levyisen aukon Grantin linjoihin.

Etelän armeijan onni kuitenkin kääntyi. Leen sotilaat olivat nääntyneitä ja nälkäisiä. Kun osa sotilaista kävi vihollisilta otetun kenttämuonan kimppuun, hyökkäystä oli rivien harvettua mahdotonta jatkaa.

Liittovaltion armeija ehti myös siirtää tykistönsä asemiin ja aloitti Fort Stedmanin pommituksen, ennen kuin Lee sai joukkonsa vetäytymään.

Hukkaan menneen hyökkäyksen jälkeen oli enää ajan kysymys, milloin Konfederaatio antautuisi. Lee joutui perääntymään Liittovaltion hyökkäysten edetessä, ja viikkoa myöhemmin kenraali ja hänen joukkonsa jäänteet antautuivat Grantille.

Robert E. Lee fører hæren an

Chancellorsvillen kaikkien sääntöjen vastainen voitto takasi Leelle lähes myyttisen maineen.

© Mark Maritato / maritato.com

Robert E. Leen voitoilla oli raskas hinta

Spotsylvanian taistelun jälkeen eräs Liittovaltion sotilas kuvaili, että etelän armeijan kauhistuttavasti runneltuja ruumiita makasi neljän miehen pinoissa.

Robert E. Leetä pidettiin loistavana sotilaana, mutta kaatuneiden suuret määrät ovat saaneet tutkijat kyseenalaistamaan tämän käsityksen. Suorat rynnäköt ja hyökkäykset sivustoihin toivat toki voittoja, mutta jopa 30 prosenttia sotilaista kaatui, haavoittui tai jäi vangiksi joka taistelussa.

Lee korvasi joukkojensa lukumäärällistä alivoimaa toimimalla vihollista nopeammin. Hintana oli usein, että joukot joutuivat liikkumaan tulitukselle alttiina avoimessa maastossa. Näin kävi erityisesti Gettysburgin taistelussa, joka on Yhdysvaltojen historian raain.

”Vastuu on yksin minun”, Lee sanoi taistelun jälkeen mutta jatkoi silti aggressiivista taktiikkaansa, ja taisteluissa sai surmansa yli satatuhatta Konfederaation sotilasta.

Kokonaistappiot (1861–1865)

  • Sotilaita kaikkiaan

    Etelävaltiot: 1 064 000 Pohjoisvaltiot: 2 100 000

  • Kuolleet

    Etelävaltiot: 290 000 Pohjoisvaltiot: 360 000

  • Haavoittuneet

    Etelävaltiot: 137 000 Pohjoisvaltiot: 282 000

Uutiset tähtikenraalin häviöstä olivat lopullinen isku etelän puolustustahdolle: kuukauden päästä Konfederaation armeija oli antautunut.

Kun tappion kokenut kenraali ratsasti Richmondiin, hän sai kaikesta huolimatta sankarin vastaanoton.

”Juhlivat miehet, naiset ja lapset ympäröivät hänet, hatut ja nenäliinat vain lentelivät ilmassa”, muisteli Leen poika Rob, joka oli jäänyt sodassa henkiin ja pääsi vihdoin syleilemään isäänsä.

Puheita ei kuitenkaan pidetty, vaan Lee vain nosti hattuaan ja ratsasti kotiin perheensä luo. Hän uskoi vihdoin saaneensa tilaisuuden viettää hartaasti odottamaansa rauhallista perhe-elämää.

Velvollisuudet kuitenkin kutsuivat, sillä Washingtonin yliopisto halusi sovun nimissä kutsua Leen johtajakseen.

Lee katsoi välttämättömäksi tehdä kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi valtakuntaan, joten hän otti viran vastaan. Aina kuolemaansa vuonna 1870 saakka Lee johti yliopistoa korostaen rauhanomaisen yhdistymispolitiikan merkitystä.

Kenraali oli vihdoin rauhan tehtävissä. Hän sanoi katkeroituneelle etelävaltiolaisen sotaleskelle:

”Hyvä rouva, älkää kasvattako poikianne vihaamaan Yhdysvaltoja. Olemme nyt kaikki yhtä maata. Unohtakaa vanhat vihat ja tehkää pojistanne aitoja amerikkalaisia.”

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota