Raharikkaat hummailivat New Yorkissa
Monimiljonäärit, kuten Vanderbilt, Carnegie ja Astor, kilpailivat 1800-luvun loppupuolella tuhlailevaisuudessa. New Yorkin loistohotelleista tuli suihkuseurapiirin kohtauspaikkoja, joissa he peittelemättä esittelivät vaurauttaan uteliaille.
Seurapiirien kuningatar Caroline Astor laati luettelon neljästäsadasta henkilöstä, jotka hänen mielestään osasivat käyttäytyä juhlasalissa, ja nämä ”New Yorkin 400” olivat tervetulleita suihkuseurapiirien juhliin.
Waldorf-Astoria-hotellin edusta ja koko 5th Avenue oli täynnä jonottavia hevosvaunuja.
Oli 10. helmikuuta 1897. Palvelijat ja ajurit oli puettu samettiin, kirjailtuihin kankaisiin ja höyhenin koristeltuihin hattuihin, ja muskettisotureiksi pukeutuneet hotellin työntekijät toivottivat 700 vierasta tervetulleiksi vuosikymmenen naamiaistanssiaisiin.
Naiset madame de Pompadouriksi, Marie Antoinetteksi tai Katariina Suureksi pukeutuneina purjehtivat aulaan runsaissa silkkihameissaan, valtavine puuteroituine peruukkeineen ja välkehtivine timantteineen Ludvig XIV:ksi, kardinaali Richelieuksi tai Pietari Suureksi pukeutuneet miehet perässään.
Pankkiiri Oliver Belmont saapui juhliin Henrik VIII:n asussa. Huhujen mukaan hänen käsintehty kultakoristeinen pukunsa oli maksanut 8 000 dollaria eli nykyrahassa yli 100 000 euroa.
Sisällä vieraat otti vastaan Cornelia Bradley-Martin, joka oli lähestyvän Euroopan-matkansa kunniaksi varannut Waldorf-Astoria-hotellin kaksi alinta kerrosta ja muuttanut niiden seurustelutilat peilien, tapettien, gobeliinien, maalausten ja kukkien avulla ranskalaiseksi Versaillesin linnaksi. Emäntä oli pukeutunut Maria Stuartiksi, ja hän otti vieraat vastaan Marie Antoinetten aidoissa kruununjalokivissä valtaistuimella istuen.
New Yorkin filharmonian jousisoitto saatteli vieraat suureen tanssisaliin, jossa heidän aistejaan hivelivät eksoottiset hedelmät, pyramideiksi pinotuissa laseissa kupliva samppanja sekä hienoimmat ranskalaisherkut.
Yläluokan elämä oli julkista
Seuraavina päivinä lehdistö tulvi kertomuksia tanssiaisista. Eräs lehti julisti, että ”uusi ajanlasku aloitetaan Bradley-Martinin naamiaisista”. Harvoihin kriittisiin ääniin lukeutunut toimittaja taas kirjoitti: ”Puoli miljoonaa dollaria (nykyrahassa noin 8 miljoonaa euroa) oli käytetty kukkiin ja koristeisiin. Rouva Bradley-Martin nousi näin mauttoman turhamaisuuden valtaistuimelle.”
Reportaasien laatiminen ei ollut kovin vaivalloista, koska New Yorkin yläluokka suorastaan kutsui toimittajat mukaan juhliinsa. Kaikki suurimmat seurapiiritapahtumat järjestettiin julkisissa paikoissa. Suosituin juhlapaikka oli Waldorf-Astoria-hotelli. Muissa maissa rikkaat juhlivat yksityispalatseissa, jolloin ylimystö sai juhlia rauhassa suojassa rahvaan kateellisilta katseilta Yhdysvalloissa räjähdysmäinen talouskasvu oli kuitenkin maailmanlaajuisesti vertaansa vailla.
Muutamassa vuosikymmenessä raskaan teollisuuden, pankkitoiminnan, kiinteistökaupan, pörssikeinottelun ja rautatiekuljetusten aloilla kerättiin omaisuuksia. Miljonäärit, kuten John Jacob Astor, Cornelius Vanderbilt ja Andrew Carnegie, olivat nousseet työllä ryysyistä rikkauksiin ja halusivat näyttää maailmalle toteuttaneensa amerikkalaisen unelman. Menestystään esittelemällä he halusivat innoittaa muita entistä ahkerampaan työntekoon.
Pystysuora rautatie oli menestys
Valppaat liikemiehet äkkäsivät pian, että ökyrikkaiden halu näyttäytyä ja hankkia ylellisyyttä merkitsi mahdollisuutta ansaita rahaa, ja New Yorkin keskeisille paikoille nousi loistohotelleja. Niiden tehtävä oli tarjota varakkaille vierailleen elämyksiä, joita nämä eivät voineet kokea muualla, eivät edes kotonaan.
Vuonna 1859 avattiin Fifth Avenue Hotel. Sen kaikissa neljässäsadassa huoneessa oli omat kylpyhuoneet ja takat, mikä oli ennennäkemätöntä. Vieraiden toiveita toteutti neljäsataa reipasta palvelijaa. Hotellin suurin vetonaula oli kuitenkin kaupungin ensimmäinen henkilöhissi, ”pystysuora rautatie”, jota liikutti kellarisssa ollut suuri höyrykone. ”Kullatut puukoristeet, ylellinen sametti, paksut matot ja vihreät verhot luovat viihtyisän tunnelman”, kuvaili Harper’s Weekly hotellin sisustusta.
Hotellit yrittivät kilvan ylittää toisensa ylellisyydessä saadakseen asiakkaikseen niin kutsutut ”New Yorkin 400”. Kyseessä oli seurapiirien ehdoton kerma, jonka neljäsataa jäsentä oli nimennyt jetsetin ylin makutuomari Caroline Astor.
”New Yorkin muodikkaisiin piireihin kuuluu vain nelisensataa ihmistä”, totesi miljonääri Ward McAllister. ”Näiden piirien ulkopuolella kohtaa väkeä, joka ei sovi tanssisaleihin tai muuten kiusaannuttaa läsnäolollaan.”
Astorit perustivat huippuhotellin
Serkukset William Waldorf Astor ja John Jacob Astor IV päättivät 1891 perustaa entisiäkin hienomman hotellin New Yorkiin. Hotellin piirustukset vuodettiin New York Timesiin, joka innostui ylistämään, että hotellista tulisi ”oikea palatsi” ja ”Yhdysvaltojen ylellisin hotelli”.
Kun hotelli kaksi vuotta myöhemmin avattiin, kiinnostus oli valtaisaa, eivätkä lukuisat uteliaat kävijät joutuneet pettymään. Waldorf-Astoria-hotellissa yhdistyivät eurooppalainen eleganssi ja Astorin suvun persoonallinen tyyli. Hotellin hienoin ravintola oli sisustettu tarkalleen kuin Caroline Astorin ruokasali, johon kutsuttiin päivällisille vain maan hienoimmat ja rikkaimmat ihmiset. Sievoisella sadan dollarin summalla, joka nykyään vastaa noin 1 700 euroa, neljäntoista ravintolavieraan seurue sai kuvitella olevansa vieraina Astorien kotona.
Astorin serkukset palkkasivat kuuluisan hotellinjohtaja George Boldtin hoitamaan yritystä. Boldt oli PR-toiminnan mestari, ja ensi töikseen hän järjesti mahtipontiset avajaisjuhlat. New Yorkista, Bostonista, Baltimoresta ja Philadelphiasta kutsuttiin 1 500 vierasta, jotka Pariisista tuotetuissa asuissaan ja Tiffanyn ja Cartierin koruissaan pääsivät tutustumaan hotelliin ja sen eri tyyleillä sisustettuihin sviitteihin.
Innoitusta oli haettu Venetsiasta, Pietarin Talvipalatsista, Medicien Firenzestä ja Aurinkokuninkaan hovista. Yltäkylläisen päivällisen jälkeen juhlakansaa viihdytti New Yorkin sinfoniaorkesteri 30 metrin pituisessa ja kolme kerrosta korkeassa tanssisalissa.
”Mukavuuksia on niin runsaasti ja kaikki tarjolla oleva on niin ylellistä, että jos New Yorkiin saapuva haluaa tuntea itsensä merkittäväksi, hänen kannattaa majoittua Waldorf-Astoriaan”, hehkutti juhliin kutsuttu toimittaja.
Varakkaiden näyteikkuna
Hotellinjohtaja Boldt piti huolen, että tärkeimmät asiakkaat hukutettiin samppanjaan, kukkiin ja sikareihin, mutta vaatimattomammat vieraat jätettiin huomiotta tai heitä kohdeltiin lähes loukkaavasti. Jos joku nosti metelin oleskelunsa hinnasta, hän sai hotelliin ikuisen porttikiellon ja Boldt repi näyttävästi laskun kaikkien edessä hotellin aulassa.
Kutsu Waldorf-Astoriaan oli tae siitä, että kuului kaupungin ylimpään kastiin ja pääsi viettämään viihtyisää iltaa hotellin viidessäkymmenessä ravintolassa, baarissa, palmutarhassa ja salongissa.
Hotellin suunnitelma onnistui. Koko maan suihkuseurapiiri vyöryi paikalle näyttäytyäkseen valikoidussa seurassa. ”Tarkkailupaikaltani teepöydän äärestä palmun alta seurasin yltäkylläisyyden koreita ja pöyhkeitä oppilaita”, kuvaili kirjailija H. G. Wells käyntiään hotellin aulassa.
Hotellissa kävi päivittäin tuhansia vierailijoita. Useimmat halusivat vain nähdä vilaukselta rikkaita ja kuuluisia, jotka kävelivät edestakaisin sadan metrin pituista, mattojen peittämää ja peilein koristeltua marmorikäytävää, joka yhdisti hotellin kaksi siipeä. Nokkelat kielet ristivät käytävän pian Peacock Alleyksi, riikinkukkojen kujaksi.
Koska rikkaat liikemiehet pitivät Waldorf-Astoriaa olohuoneenaan, hotellista tuli eräänlainen rahakatu Wall Streetin jatke. Baareissa jaeltiin osakevinkkejä, salongeissa solmittiin miljoonakauppoja ja vuonna 1901 liikemies J. P. Morgan osti Andrew Carnegielta teräsyhtymän hotellin sviitissä. Hinta oli 480 miljoonaa dollaria, nykyrahassa yli 8 miljardia euroa. Hotellin asiakkaiden käytössä oli lähettipalvelu ja puhelinkeskus, jotta he saattoivat pysyä ajan tasalla talouselämän tapahtumista.
Rikkaimmat asiakkaat kylvivät miljoonia dollareita myös loisteliaisiin yksityispalatseihin, joita nousi Manhattanin kalleimpiin katuosoitteisiin. Laajoilla Euroopan-matkoillaan pohatat tyhjensivät vanhan mantereen antiikkitavaroista viedäkeen ne hienoihin koteihinsa.
1900-luvun alussa yleinen mielipide kääntyi kuitenkin seurapiirejä vastaan. Yritysten monopolit nostivat hinnat taivaisiin, jolloin hallitus puuttui asiaan ja purki monopoliasemat laeilla. Kansa käsitti, että heidän raadannallaan oli rahoitettu yläluokan tuhlailevaa elämää. Seurapiirejä ei pidetty enää esikuvana, vaan rikollisina riistäjinä.
Uuden sukupolven suihkuseurapiirit eivät enää esitelleet vaurauttaan loistohotelleissa, vaan yläluokan seuraelämä siirtyi yksityiskotien ja yökerhojen suojiin. Toinen Waldorf-Astoria-hotellin perustajista, William Waldorf Astor, ei viihtynyt enää kotimaassaan, vaan muutti Englannista ostamaansa linnaan. Toinen, John Jacob Astor IV, vajosi kuin menneen ajan tunnusmerkiksi aikansa mahtipontisimman loistoristeilijän Titanicin mukana Atlantin syvyyksiin.
Waldorf-Astoria-hotelli menetti muutoksen myötä pysyvästi asemansa, ja lukuisten seurapiirijuhlien näyttämönä toiminut hotelli purettiin 1929. Arvotontille näyttäytymispaikan tilalle kohosi valtava toimistorakennus.
LUE MYÖS: Qatar on rakennettu kaasulle, öljylle ja kuolleille siirtolaisille
