Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Preerialla jokainen päivä oli selviytymistaistelu

Pohjolasta virtasi köyhiä siirtolaisia Yhdysvaltoihin oman maatilkun toivossa. Uudisraivaajat saivat kuitenkin huomata, että preerialla selviytyminen oli kovaa työtä – monet eivät yrityksestä selvinneet.

North Wind Picture Archives / Imageselect

Aurinko paahtoi armottomasti kesällä 1865 Nebraskassa Yhdysvalloissa, kun pitkä hevosvankkureiden jono kuljetti pohjoismaisia mormoneja hitaasti halki preerian.

”Vaunukaravaani pääsi lopulta juottopaikalle, jota ympäröi tiivis pensaikko. Siellä vaani piilossa joukko intiaaneja”, kertoi tanskalainen Frands Christian Grundtvig myöhemmin.

”Intiaanit alkoivat ampua meitä ja ryntäsivät kimppuumme verenhimoisesti huutaen. He ottivat vaimoni, heittivät hänet hevosen selkään ja ratsastivat pois vieden hänet mukanaan. Minuun osui viisi tai kuusi nuolta, joista yksi lävisti lonkkani. Intiaanit luulivat minun jo kuolleen.”

Hyökkäys oli kova isku mormonijoukolle. ”Seitsemällä toverillamme törrötti useita nuolia kaulassa, kasvoissa, hartioissa ja selässä”, kuvaili toinen ryhmän jäsen Peter Anthon Nielsen.

Tapaus ei ollut mitenkään ainutkertainen tuohon aikaan. Intiaanit hyökkäsivät 1860-luvulla tappavan tarkasti yhä uusien uudisraivaajien kimppuun Minnesotan ja Nebraskan osavaltioissa ja Dakotan territoriossa.

”Intiaanit ovat alkaneet käydä viljelijöiden kimppuun. He ovat tappaneet lukuisia ihmisiä, ja monia on pahoinpidelty julmasti.”
Norjalainen uudisraivaaja kirjeessään kotiväelle

He tappoivat miehiä ja veivät naisia mukanaan vangeiksi. Pohjolasta tulleet uudisraivaajat olivat preerian syrjäkylillä ja vankkurikaravaaneissa helppoja saaliita vihamielisille intiaaneille.

”Intiaanit ovat alkaneet käydä viljelijöiden kimppuun. He ovat tappaneet lukuisia ihmisiä, ja monia on pahoinpidelty julmasti. Tomahawkit ja veitset ovat vaatineet jo lukuisia uhreja”, kirjoitti eräs hyökkäyksestä selvinnyt norjalainen uudisraivaaja Minnesotasta kotiin perheelleen.

Synkistä uutisista huolimatta Amerikkaan virtasi Pohjolasta yhä lisää ihmisiä etsimään onneaan.

He saapuivat suureen ja tuntemattomaan maahan, jossa ei auttanut kuin sopeutua ja ryhtyä rakentamaan itselleen uutta tulevaisuutta.

Jotkut tekivät sen ryhtymällä niin amerikkalaisiksi kuin mahdollista, jotkut taas yrittivät pitää kiinni pohjoisista juuristaan.

Monen pohjoismaalaisen tie Yhdysvaltoihin kulki Britannian Liverpoolin kautta, sillä sieltä lähti paljon matkustajalaivoja Atlantin yli.

© Smithsonian/National Museum of American History

Unelma uudesta elämästä houkutteli

Pohjoismaista lähti Amerikkaan satojatuhansia siirtolaisia, ja jokaisella oli omat syynsä.

Jotkut olivat seikkailunhaluisia ja jotkut lähtivät pakoon velkoja tai poliisia, mutta suurin osa lähti vain etsimään onnea, sillä tulevaisuuden näkymät kotikonnuilla olivat yleensä synkät.

Väestönkasvu oli kiihtynyt 1800-luvun puolivälistä alkaen huomattavasti ympäri Pohjolaa. Kaikille ei siksi enää riittänyt töitä maataloudessa tai kaupungeissa, eivätkä asiat usein olleet kovin hyvin niilläkään, joilla oli töitä.

”Yhdysvalloissa on tilaa kaikille.”
Norjalaislehti kuvaili mahdollisuuksia Yhdysvalloissa

Esimerkiksi August Rasmussen, joka oli työskennellyt tanskalaisella maatilalla 12 vuotta ennen kuin lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, kertoi:

”Annoin selkäni isännän kepille, paitani yliluutnantin miekalle ja poskeni pehtoorin korvapuusteille. Sivallukset ja selkäsaunat olivat kiellettyjä, mutta isot löivät silti pieniä. He tiesivät, ettei meillä ollut oikeuksia.”

Amerikkaan muuttanut tanskalainen entinen kansanedustaja Rasmus Sørensen kirjoitti vuonna 1855 maanmiehilleen avoimen kirjeen Tanskan ja Yhdysvaltojen eroista:

”Ero on siinä, että täällä mies mökissään on itse oma kuninkaansa ja valtiaansa. Metsä, josta hän hakkaa polttopuunsa, jonka hän aitaa ja jota hän hoitaa, on hänen omansa, ja linnut ja eläimet, joita hän sieltä ampuu, kuuluvat hänen pöytäänsä.”

Lehdissä kirjoitettiin paljon mahdollisuuksista Atlantin toisella puolen, ja jo aiemmin lähteneiden kirjeet Yhdysvalloista houkuttelivat monia lähtemään kokeilemaan onneaan.

Suomalaiset päätyivät pohjoiseen

Uudet suomalaiset siirtolaiset etsiytyivät Yhdysvalloissa mielellään alueille, missä oli jo ennestään suomalaisia. Niin tekivät myös muista maista tulleet siirtolaiset, ja Yhdysvaltoihin syntyikin isoja erikielisten siirtolaisten yhteisöjä.

Keskilänsi

Suomalaiset siirtolaiset asettuivat Yhdysvalloissa pääasiassa maan pohjoisimpiin osiin, kuten Minnesotan, Wisconsinin ja Washingtonin osavaltioihin.

Maaseutu

Muut pohjoismaiset siirtolaiset jakautuivat melko tasaisesti maaseudulle ja kaupunkeihin, mutta suomalaisia asettui lähes kaksinkertainen määrä maalle verrattuna kaupunkeihin päätyneisiin. Esimerkiksi vuonna 1910 Pohjois-Dakotan suomalaisista maalla asui 1 138 ja kaupungeissa vain 48.

Kalifornia

Suomalaisia päätyi myös Kaliforniaan – monet kuultuaan houkuttelevia tarinoita kultalöydöistä.

Maahantulotarkastus oli pelottava

Useimmat siirtolaiset saapuivat Amerikkaan New Yorkin sataman kautta. ”Muistan, kun näimme Vapaudenpatsaan – olimme haltioissamme”, muisteli 10-vuotiaana New Yorkiin vuonna 1915 saapunut ruotsalainen Elsie Odmark.

Uuteen maailmaan saapuminen oli kuitenkin myös pelottavaa.

Pieni Elsie-tyttönen nousi laivasta kaikkien muiden siirtolaisten tapaan Ellis Islandin saarella, missä lääkärit ja viranomaiset tarkastivat tulijat ja varmistivat, että nämä olivat terveitä ja että näillä oli tarvittavat paperit ja pieni alkupääoma.

”Muistan yhä, kuinka he kävivät läpi tukkaamme. Se inhotti minua. Luulen, että he tarkastivat, oliko meillä täitä”, Odmark kertoi.

Odmark ja hänen viisi sisarustaan olivat matkustaneet Amerikkaan keskenään muuttaakseen sinne jo edeltä lähteneiden isänsä ja isoveljensä luo.

Heidän matkansa oli vaarassa tyssätä maahantulotarkastukseen, mutta kun heidän Yhdysvalloissa olevat perheenjäsenensä toimittivat parin päivän kuluessa allekirjoituksia ja selvityksiä siitä, että lapsia odotettiin ja että joku todella ottaisi lapset huostaansa, nämä saivat lopulta luvan jatkaa matkaa.

Matkaa mantereen halki taitettiin katetuissa hevosvankkureissa.

© Vintage Image/Imageselect & Shutterstock

Siirtolaiset auttoivat toisiaan

Moni siirtolainen jatkoi matkaa New Yorkista länteen junalla. Niin teki myös Omahaan, Nebraskaan, matkalla ollut Elsie Odmark sisaruksineen.

Lapset osasivat vain muutaman sanan englantia, ja heitä oli peloteltu lähtemästä tuntemattomien matkaan.

Siirtolaisia varoiteltiin siitä, että rikolliset yrittivät matkan varrella huijata vastikään maahan tulleita luokseen varastaakseen heidän pienen omaisuutensa tai pakottaakseen heidät orjatyöhön.

Odmark ja hänen sisaruksensa olivatkin jatkuvasti varuillaan ja nousivat arkoina junasta usean päivän matkan jälkeen Union Stationin asemalla Omahassa.

He olivat matkustaneet Atlantin yli ja Amerikan halki ja saapuneet lopulta määränpäähänsä, mutta nyt heidän isäänsä ja isoveljeään ei näkynytkään missään!

Onneksi eräs ruotsalais-amerikkalainen rouva ja poliisi auttoivat lapsia löytämään lopulta perheensä.

”Svend, olemmeko me tulleet taivaaseen?”
Nuoren Elsie Odmarkin kysymys veljelleen Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen

Köyhistä oloista Ruotsista tuleville lapsille oli valtava mullistus tulla hyvin toimivalle tilalle Yhdysvaltain Keskilänteen. Ruoka-aikaan he hämmästelivät ruuan määrää pöydässä:

”Svend, olemmeko me tulleet taivaaseen?” Elsie kysyi veljeltään.

”Ei, en usko, Elsie. Ei tämä ole taivas, mutta siitä seuraava paikka tämä kyllä on”, vastasi veli.

Odmarkia ja hänen sisaruksiaan auttanut ruotsalaisnainen ei ollut mikään poikkeustapaus, vaan monet maahan saapuneet siirtolaiset tekivät kaiken voitavansa auttaakseen myöhemmin tulevia maanmiehiään matkallaan.

Länteen päin suuntaavien siirtolaisten oli usein pakko vain luottaa muihin pohjoismaisiin, joita he eivät olleet koskaan ennen tavanneet.

Sitä muisteli esimerkiksi norjalainen Ida Apelseth, joka sai saapuessaan apua aiemmin tulleelta ruotsalaiselta:

”Oli vain pakko luottaa johonkuhun, ja meillä oli yhteinen kielitausta – minä ymmärsin ruotsia ja hän ymmärsi norjaa.”

Vauraissa amerikkalaiskodeissa koko naispuolinen palvelusväki saattoi olla Pohjoismaista.

© Wisconsin Historical Society / Getty Images

Pohjoismaista taloudenpitoa

Suurkaupunkien varakkaat yhdysvaltalaisperheet palkkasivat mielellään palvelustyttöjä hoitamaan talon töitä. Orjuus kiellettiin vuonna 1865, ja sen jälkeen palvelijoiksi päätyi varsinkin pohjoismaisia naisia.

”He pitävät suomalaisista tytöistä”, selitti suomalainen Hanna Sippala, joka oli saapunut Yhdysvaltoihin 19-vuotiaana vuonna 1916. ”Me saimme paljon töitä; olimme kovia tekemään töitä”, Sippala selitti.

Monien yhdysvaltalaisten keskuudessa valkoisista pohjoismaisista palvelijoista tuli suorastaan statussymboleja – varsinkin pohjoisvaltioissa, joissa palvelijoina oli muutenkin vähemmän entisiä orjia.

Pohjoismaisten palvelijattarien tiedettiin olevan niin ahkeria, että he saivat usein ruuan ja asunnon lisäksi yhtä paljon palkkaa kuin työmiehet.

Kieli oli monille ongelma

Kieli olikin usein haaste. Vain harva Pohjoismaista Yhdysvaltoihin lähtevä osasi enempää kuin pari sanaa englantia.

Laivamatkalla Atlantin yli vielä selvittiin, mutta kun siirtolaiset nousivat maihin Yhdysvalloissa, heidän oli pärjättävä omin päin.

Monella olikin mukanaan pieniä fraasisanakirjoja, niin kutsuttuja ”parlööreja”, joissa oli tärkeimmät sanat ja yksinkertaisia hyödyllisiä lauseita.

Niiden avulla he saattoivat pyytää apua löytääkseen oikeaan junaan, vuokrata huoneen yöksi ja pyytää ruokaa syödäkseen.

Välttääkseen kielivaikeuksia monet siirtolaiset hakeutuivat alueille, joilla asui jo aiemmin saapuneita saman kielen puhujia.

Esimerkiksi norjalainen Goodman Norwick, alun perin nimeltään Gudmund Joakim Naavik, muisteli saapumistaan isänsä luo Amerikkaan vuonna 1909:

”Sinä pahuksen ruotsalainen, painu ­takaisin sinne, mistä tulitkin!”
Ruotsalaisen Anders Johanssonin kuulemia huutoja

”Siellä missä isä asui, oli norjalaista asutusta, enkä kuullut juuri koskaan kenenkään puhuvan siellä englantia.”

Niille, jotka eivät asettuneet maanmiestensä lähettyville, elämä uudessa maassa saattoi olla varsin hankalaa.

”Minua pilkattiin joka kerta kun avasin suuni sanoakseni jotain”, muisteli Anders Johansson, joka sai usein kuulla aksenttinsa takia sellaisia huutoja kuin ”Sinä pahuksen ruotsalainen, painu takaisin sinne, mistä tulitkin!” ja ”Senkin tyhmä ruotsalainen!”

Moni Pohjolasta tullut halusikin mahdollisimman nopeasti oppia englantia, jotta pääsisi eteenpäin ja voisi hankkia töitä.

Pohjoismaisten yhteisöihin perustettiin kouluja, joissa sekä lapsille että aikuisille opetettiin englantia samalla kun ylläpidettiin myös äidinkieltä.

Ruotsalaiset löivät leimansa Chicagon katukuvaan esimerkiksi kauppiaina.

© Släkthistoria

Ruotsalaiset asettuivat joukoittain Chicagoon

Kun Pohjoismaista muutti yhä enemmän ihmisiä Yhdysvaltoihin, Chicagoon syntyi valtava ruotsalaiskeskittymä.

Useimmat suomalaiset siirtolaiset päätyivät viljelemään maata, kun taas monet ruotsalaiset asettuivat mieluummin kaupunkeihin.

Vuonna 1900 Keskilännen suurimmassa kaupungissa Chicagossa asui yli 100 000 ruotsalaistaustaista asukasta, joista 63 000 oli syntynyt Ruotsissa.

Chicago olikin maailman toiseksi suurin ruotsalaiskaupunki – vain Tukholmassa asui tuolloin enemmän ruotsalaisia.

Chicagossa oli asunut ruotsalaisia sen perustamisesta alkaen, ja heitä tuli vähitellen lisää, kunnes 1880-luvulla ruotsalaisten määrä kaupungissa nousi jyrkästi. Tulijat asettuivat pääosin Swede Townin kaupunginosaan.

1900-luvun alussa Chicago tunnettiin gangsterikaupunkina muun muassa siellä asuneen mafiapomo Al Caponen takia, mutta myös omaa kaupunginosaansa hallinneet ruotsalaisjoukkiot käyttivät kovia otteita.

Tulijat saivat usein töitä suhteilla

Helpointa oli niillä tulijoilla, joilla oli jo sukulaisia tai ystäviä Amerikassa, sillä nämä auttoivat työnsaannissa. Toisessa tai kolmannessa aallossa saapuvien siirtolaisten oli suhteellisen helppoa asettua Amerikkaan.

Moni jalansijansa Keskilännessä jo varmistanut viljelijä otti ilomielin vastaan tulijoita kotipuolesta ja tarjosi heille matkan varrella töitä ja ehkä vähän taskurahaakin.

Moinen ystävällisyys ei silti johtunut vain yhteenkuuluvuuden tunteesta tulijoiden kanssa, kuten norjalainen Gustav Simonson huomautti: ”He palkkasivat mielellään uusia tulijoita, koska he tiesivät näiden tekevän kovasti töitä.”

Kaikilla siirtolaisilla ei ollut sukua tai ystäviä Yhdysvalloissa, mutta maatiloilla, sahoilla, rautateillä tai preerialle vähitellen nousevissa pikkukaupungeissa oli usein pulaa työntekijöistä.

Monella Pohjolasta saapuvalla oli jo kotoa lähtiessään kiikarissa tietty maatilkku tai työpaikka.

Työnantajina olivat näissä tapauksissa usein yhdysvaltalaiset rautatieyhtiöt, jotka olivat 1800-luvun puolivälistä alkaen rakentaneet kiskoja mantereen poikki.

”Minusta tuli ei enempää eikä vähempää kuin tilallinen ja ylpeä 160 eekkerin omistaja.”
Tanskalainen Carl Martin Pedersen sai maata Yhdysvalloissa

Yhtiöt ostivat radan varresta maata, jota ne sitten vuokrasivat uudisraivaajille.

Pohjoismaalaisia pidettiin ahkerina ja kovina työntekijöinä, ja niinpä rautatieyhtiöt mainostivat innokkaasti Pohjoismaissa ja tarjosivat usein tukea perheille, jotka halusivat muuttaa Amerikkaan viljelemään maata radan varrella.

Myös Yhdysvaltojen valtio yritti houkutella uudisraivaajia asettumaan preerialle viljelijöiksi.

Vuonna 1862 Yhdysvalloissa laadittiin laki nimeltä Homestead Act, joka antoi uudisraivaajille oikeuden ottaa haltuunsa 160 eekkeriä eli noin 65 hehtaaria maata Keskilännestä.

Siihen liittyi kuitenkin ehtoja, kuten tanskalainen Carl Martin Petersen selitti: ”Minusta tuli ei enempää eikä vähempää kuin tilallinen ja ylpeä 160 eekkerin omistaja”, Petersen kirjoitti kotiin perheelleen vuonna 1880.

”Tämä on homestead-tila, joka maksoi minulle kaikkiaan 17,50 dollaria. Ehtona on, että maalleen on rakennettava talo, jossa asuu, ja maasta on viljeltävä vähintään kymmenen eekkeriä. Kahdeksan vuoden jälkeen se on lopullisesti minun, ja sitten voin tehdä sillä mitä haluan.”

© Shutterstock

Suomalaisiakin päätyi Chicagoon

10 yhdysvaltalaiskaupunkia, joissa oli eniten suomalaisia vuonna 1910:

  • 1) New York: 7 410
  • 2) San Francisco: 1 846
  • 3) Worcester: 1 452
  • 4) Seattle: 1 299
  • 5) Chicago: 1 191
  • 6) Portland, Oregon: 948
  • 7) Minneapolis: 875
  • 8) Jersey City: 681
  • 9) Cleveland: 499
  • 10) Boston: 455

Preeria piti saada kukoistamaan

”Ei ole helppoa viljellä maata avoimella preerialla ilman pääomaa. Se vaatii kaikki voimat, kaiken ajan ja oikeastaan koko elämän”, kirjoitti tanskalainen Johanne Frederiksen.

Muillakin preeriaa ensimmäisinä viljelleillä oli usein vaikeaa. Maa oli toki ilmaista, mutta sen saaminen viljelykuntoon vaati kovaa työtä.

Ensimmäiset pohjoismaiset uudisraivaajat kohtasivatkin Minnesotassa ja Dakotassa 1800-luvun puolivälissä melkoisia haasteita.

Heille myönnettyä maata ei ollut koskaan viljelty, eikä heidän auttanut kuin kääriä hihat ja alkaa rakentaa taloa ja muokata maata.

Erään aikalaiskirjoittajan mukaan naiset raivasivat kaiken viljelysmaan kuokillaan ja ensimmäiseksi istutettiin yleensä maissia ja ”sellaisia vihanneksia, jotka jo itivät”.

Elämä preerialla oli kovaa, ja moni Pohjolasta tullut uudisraivaajakin joutui näkemään nälkää. Kovasta työstä huolimatta saattoi kulua puoli vuotta tai jopa useita vuosia, ennen kuin maasta sai riittävän elannon perheelle.

”Aamulla kaikki kotityöt jäävät tekemättä. Minun on mentävä pellolle, missä aura odottaa, ja otettava kiinni ja valjastettava vapaana kulkevat härät.”
Tanskalaisen Johanne Frederiksenin piti huolehtia sekä koti- että peltotöistä.

Olosuhteet olivat samanlaiset myös Kanadan puolella preeriaa. Siellä asui esimerkiksi tanskalainen Johanne Frederiksen miehensä ja lastensa kanssa pienessä turvemajassa heidän säästäessään pennosiaan oikean talon rakentamiseen.

Mies kävi töissä naapuritilalla ansaitakseen rahaa, ja Johannen tehtävä oli viljellä heidän omia maitaan:

”Aamulla kaikki kotityöt jäävät tekemättä. Minun on mentävä pellolle, missä aura odottaa, ja otettava kiinni ja valjastettava vapaana kulkevat härät. Kuljemme soiden, hyisten vesien ja suolajärveä ympäröivän lietteen poikki tasangolle. Märkänä kuin uitettu koira tulen lopulta kotiin, vaihdan vaatteet ja herätän lapset heidän kallisarvoiselle kaurapuurolleen, meidän parhaalle ateriallemme.”

Aamuruuan jälkeen Frederiksen jatkoi kovaa työtä saadakseen muokattua maata majan ympärillä:

”Korkeaa, tiivistä ruohoa, josta aurinko hädin tuskin pääsee paistamaan läpi. Satoja myyrien, murmeleiden ja haisunäätien koloja, jotka ovat niin syviä, että niihin uppoaisi lapsi. Lisäksi täällä kasvaa pieniä pajuja ja piikkipensaita, ja kaiken sen läpi on vedettävä auraa.”

Moni pohjoismaalainen taisteli orjuuden lakkauttamisen puolesta Yhdysvaltojen sisällissodassa.

© Shutterstock

Siirtolaiset taistelivat orjuutta vastaan

Yhdysvaltojen sisällissotaan vuosina 1861–1865 osallistui myös tuhansia Pohjoismaista tulleita siirtolaisia.

Suurin osa heistä taisteli pohjoisvaltioiden puolella, vaikka monet ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat Yhdysvalloissa kannattivat etelävaltioita.

Pohjoismaisia siirtolaisia oli pääosin pohjoisvaltioiden puolelle lähinnä siksi, että he olivat pitkälti maanviljelijöitä ja halusivat siksi osaltaan varmistaa alkutuotannon kilpailua vääristäneen orjuuden lopettamisen.

Pohjolasta tulleet myös päätyivät asumaan pääosin maan pohjoisosiin, joten oli luontevaa ilmoittautua pohjoisvaltioiden armeijaan.

Monille tärkeää oli myös se, että armeijaan ilmoittautuville miehille tarjottiin saman tien Yhdysvaltojen kansalaisuutta. Tavallisesti kansalaisuuden saaminen oli useita vuosia kestävä prosessi.

Yhdysvaltalaiset lähettiläät myös värväsivät ihmisiä jo Pohjoismaissa lupaamalla maksaa perheen matkan Amerikkaan vastineeksi siitä, että miehet tulisivat palvelemaan armeijassa.

Esimerkiksi Ruotsissa vapaaehtoisia ilmoittautuikin jo muutamassa kuukaudessa parituhatta.

Uudisraivaajat pelkäsivät intiaaneja

Pohjoismaiset uudisraivaajat olivat asettuneet intiaanien asuttamille maille, eivätkä alkuperäiset asukkaat usein suhtautuneet tulokkaisiin kovinkaan myötämielisesti.

Monin paikoin vihamielisyydet kärjistyivät suoranaisiksi sodiksi intiaaniheimojen ja uudisraivaajien välillä, ja Yhdysvaltain armeija tuli välillä uudisraivaajien avuksi.

Elokuussa 1862 Dakota-heimon intiaaneja hyökkäsi useiden pohjoismaisten siirtolaisten kimppuun Minnesotassa ja tappoi noin viisisataa valkoihoista, joista suurin osa oli siviilejä.

”Jouduin katsomaan, kun he ampuivat ja tappoivat rakkaan mieheni.”
Maanviljelijän vaimo Guri Endresen Rossland

Norjalainen viljelijä Guri Endresen Rossland pystyi kirjoittamaan järkyttävistä kokemuksistaan kotiin vasta neljän vuoden kuluttua.

”En voinut ajatella muuta kuin että nämä kauheat pakanat tappavat minut ja koko perheeni”, ikääntyvä Endresen Rossland muisteli. ”Jouduin katsomaan, kun he ampuivat ja tappoivat rakkaan mieheni, ja minä näin, kuinka rakasta poikaani Olea ammuttiin hartiaan.”

”Kaksi tytärtäni joutui villien intiaanien vangiksi, mutta he pääsivät pakenemaan seuraavana päivänä. Kolmen päivän kuluttua jotkut amerikkalaiset löysivät heidät preerialta. Löysimme myös vanhimman poikani Endren, joka oli ammuttu kuoliaaksi.”

”Itse vaeltelin päämäärättömästi ympäri tonttiamme nuorimman tyttäreni kanssa. Neljä päivää ja yötä olin pienen tyttäreni kanssa täynnä pelkoa ja toivoa ja hulluuden partaalla, kunnes löysin loukkaantuneen poikani [Olen] sekä joitain muita hengissä selvinneitä ihmisiä, jotka auttoivat meidät turvallisempaan paikkaan.”

Elämä oli kovaa myös tanskalaiselle mormonille Frands Christian Grundtvigille, jonka vaimon intiaanit olivat vieneet preerialla vuonna 1865.

Hän pääsi perille mormonien pääkaupunkiin Salt Lake Cityyn, Utahiin, mutta hän ei koskaan päässyt yli menetyksestään. ”Olen usein seissyt sorvini ääressä kyynelten vieriessä pitkin poskiani”, hän kertoi.

Monet Pohjolasta ensimmäisten joukossa tulleet siirtolaiset elivät lähes jatkuvassa intiaanien pelossa.

Pelko kuitenkin väheni sitä mukaa kuin intiaaneja ajettiin aina vain pidemmälle ja pidemmälle länteen ja lopulta reservaatteihin.

Tanskalainen Johanne Frederiksen kuvaili perheen tilan ohi länteen matkanneita intiaaneja sanoen: ”Koko tämä kerjäläislaumahan oli kerrassaan säälittävä näky.”

Wisconsinista oleva norjalais-amerikkalainen sisällissodan rykmentti tapasi taas vuonna 1880.

© Wisconsin Historical Society/Getty Images

Nuorukaiset riutuivat metsätöissä

Suuri osa Pohjolan siirtolaisista löysi toki töitä myös muualta kuin preerialta. Monet nuorukaiset Suomesta, Pohjois-Ruotsista ja Norjasta olivat kotona tottuneet metsätöihin, ja niinpä he ryhtyivät Amerikassakin metsureiksi pohjoisessa ja lännessä.

Miehet raatoivat metsässä viikon läpeensä ja suuntasivat sitten lähimpään kaupunkiin nauttimaan kovalla työllä ansaitsemistaan rahoista.

Metsureiden elämä oli kaikkea muuta kuin kadehdittavaa ainakin norjalaisen Marie Berglundin mukaan. Hän työskenteli kievarissa luoteisamerikkalaisessa kaupungissa.

”Oli kovaa nähdä kaikki ne nuoret norjalaismiehet. He olivat olleet metsässä kaatamassa puita, saivat palkkansa ja tulivat sitten leiristä huopa niskassaan nuhruisina ja pesemättöminä, poikaparat. Joillakin oli niin kova koti-ikävä, että heitä kävi oikein sääliksi.”

”Työpariini osui puun palanen suoraan kantapäähän niin, ettei hän voinut varata sille painoa lainkaan. Hänet vietiin sairaalaan, ja minä sain uuden työparin.”
Sahatyöläinen kuvaili työpaikan riskejä

Sahalla töissä ollut norjalainen Anton Isaksen kuvaili arkeaan: ”Se oli kovaa työtä, todella kovaa.”

Työ alkeellisten koneiden parissa oli myös vaarallista. Isaksen kertoi: ”Työpariini osui puun palanen suoraan kantapäähän niin, ettei hän voinut varata sille painoa lainkaan. Hänet vietiin sairaalaan, ja minä sain uuden työparin.”

Ihmisistä ei ollut pulaa, sillä uusia työntekijöitä oli aina valmiina. Jos töissä loukkaantuneella ei ollut perhettä tai ystäviä, jotka olisivat auttaneet häntä toipumaan, riskinä oli päätyä kadulle kerjäläiseksi.

Keskilännen lukuisissa pohjoismaisissa kirkoissa ja seurataloissa kerättiinkin usein rahaa työtapaturmissa vammautuneita varten.

Elämä preerialla saattoi olla yksinäistä. Moni uudisraivaaja masentui niin, että riisti oman henkensä.

© Willard Drake Johnson & Shutterstock

Preeria saattoi syöstä perikatoon

Pohjolasta tulleiden uudisraivaajien elämää uhkasi Yhdysvalloissa moni muukin asia kuin rankka maanviljelystyö ja intiaanihyökkäykset.

  • © Willard Drake Johnson & Shutterstock

    Preeriahulluus saattoi ajaa itsemurhaan

    Pohjoismaista tulleet siirtolaiset olivat tottuneita metsiin, mäkiin, jokiin ja rantoihin, mutta preerian luonto oli jotain aivan muuta: pelkkää tyhjää tasankoa niin pitkälle kuin silmä kantoi.

    Jotkut pitivät avoimuutta vapauttavana, mutta jotkut yksitoikkoinen maisema ajoi hulluuteen.

    ”Uusissa preeriavaltioissa on havaittu mielitautitapausten määrän hälyttävää kasvua viljelijöiden ja heidän vaimojensa keskuudessa”, totesi kirjailija Eugene Virgil Smalley vuonna 1893.

    Pahimmissa tapauksissa täydellisen eristäytyneisyyden tunne ja vähäiset ihmiskontaktit saivat useat uudisraivaajat riistämään oman henkensä.

  • © Willard Drake Johnson & Shutterstock

    Kieliongelmat johtivat vääriin tuomioihin

    Myös riittämätön kielitaito saattoi olla kohtalokasta pohjoismaisille siirtolaisille. Esimerkiksi tanskalainen Peter Mathiasen, jonka ystävä kuoli vahingonlaukaukseen vuonna 1906, pakotettiin allekirjoittamaan paperi, jossa hän tunnusti murhanneensa ystävänsä.

    Hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, mihin hän raapusti nimensä alle. Totuus tuli ilmi myöhemmin, ja Mathiasenin kuolemantuomio kumottiin.

    Hän päätyi silti elinkautiseen vankeuteen tuomittuna siitä, että oli piilottanut ruumiin ja vienyt ystävänsä rahat.

  • © Willard Drake Johnson & Shutterstock

    Aurinko poltti toiveet ­karrelle Texasissa

    Moni pohjoismaista tullut siirtolainen asettui Yhdysvaltojen pohjoisosiin, missä ilmasto muistutti entisistä kotiseuduista ja viljelykasvitkin olivat tuttuja.

    Osa kuitenkin päätyi etelämmäs. Esimerkiksi satakunta tanskalaista uudisraivaajaa, jotka perustivat vuonna 1895 Texasiin Danevang-nimisen kylän, löysivät itsensä sellaisesta kuumuudesta, jota he eivät olleet koskaan kokeneet.

    Viljelykset kuihtuivat, kotieläimet kuolivat tuntemattomiin sairauksiin ja malaria vei monia ihmisiä. Suurin osa luovutti ja lähti jatkamaan matkaa menetettyään kaikki säästönsä. Yhteisön pappi kertoi, että ne, jotka jäivät, itkivät itsensä uneen joka ilta.

Pohjoismainen tausta hiipui

Apua oli saatavilla myös koti-ikävään, sillä siirtolaiset perustivat sekä yhdistyksiä vaalimaan kotiseutujensa perinteitä että omakielisiä lehtiä välittämään uutisia vanhoilta kotiseuduilta Euroopasta.

Moni löysi myös puolisonsa samantaustaisten siirtolaisten keskuudesta, eikä ollut lainkaan tavatonta, että Yhdysvalloissa perustetuissa perheissä puhuttiin vain suomea, ruotsia, norjaa tai tanskaa.

Vähitellen pohjoismaiset yhteisöt kuitenkin alkoivat sulautua amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Joillekin sopeutuminen – tai sopeuttaminen – alkoi heti New Yorkiin saavuttaessa.

”Minun omat lapseni eivät osaa puhua ruotsia, eikä se ole hyvä asia se.”
Elsie Odmark lapsistaan

”Minun nimeni, Anders Johansson, muutettiin maahanmuuttopapereissa”, selitti ruotsalaissiirtolainen, joka joutui kärsimään aksenttinsa takia.

”Minun käskettiin käyttää etunimeä Andrew ja muuttaa sukunimikin Johanssonista Johnsoniksi – en tiedä, miksi.” Useimmissa kodeissa pohjoismaalaisuus hiipui vähitellen.

Monet lapset tai varsinkaan lapsenlapset eivät enää oppineet vanhempiensa ja isovanhempiensa kieltä, sillä pohjoismaiset siirtolaiset alkoivat 1900-luvun taitteen tienoilla vähitellen avioitua muidenkin kuin pohjoismaalaisten kanssa.

Lapsena Yhdysvaltoihin tullut Elsie Odmark sai huomata, ettei hänen ruotsalaisuutensa siirtynyt enää hänen lapsilleen. ”Minun omat lapseni eivät osaa puhua ruotsia, eikä se ole hyvä asia se”, Odmark valitteli.

Chris Madsen jahtasi mm. lainsuojattomia Daltonin veljeksiä.

© Library of Congress & Shutterstock

Tanskalainen keplotteli Rooseveltin luotetuksi

Tanskalainen Chris Madsen lähti vuonna 1876 siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin huijattuaan monia ihmisiä ja saatuaan lukuisia tuomioita Tanskassa.

Perillä hän ilmoittautui saman tien Yhdysvaltojen armeijaan. Hän väitti olleensa Tanskan ja Saksan sodassa vuonna 1864, Ranskan ja Saksan sodassa vuonna 1870 ja vielä muukalaislegioonassakin.

Valheista huolimatta hän eteni salamavauhtia Yhdysvaltain armeijassa, jossa hän taisteli muun muassa Buffalo Billin rinnalla.

Espanjan ja Yhdysvaltojen sodassa vuonna 1898 hän päätyi Theodore Rooseveltin rykmenttiin, joka tunnettiin nimellä ”Rough Riders”, ja ystävystyi tulevan presidentin kanssa.

Madsenista tuli myöhemmin liittovaltion seriffi, ja hän valvoi lakia Oklahomassa.

Amerikasta tuli monille onnen maa

Vaikka monella siirtolaisella oli vaikeaa Amerikassa, suurin osa kuitenkin onnistui pyrkimyksissään ja tottui lopulta vieraaseen kulttuuriin ja uuteen kieleen.

Uuden kodin ja elämän rakentaminen Amerikassa oli vaatinut uhrauksia ja kovaa työtä, mutta siinä onnistuneille se oli yleensä kaiken vaivan väärti.

Ihmiset, joilla ei olisi ollut mitään tulevaisuutta kotimaassaan, saivat Amerikassa mahdollisuuden aloittaa uuden, paremman elämän.

Siellä heistä saattoi tulla oman talonsa valtiaita ja he saattoivat tarjota lapsilleen paremmat tulevaisuudennäkymät kuin kotona Euroopassa. Ensimmäisten vaikeiden vuosien jälkeen siirtolaisten elämä yleensä helpottui.

Yksi niistä, jotka saivat lopulta kiittää itseään lähtemisestä, oli tanskalainen Johanne Frederiksen, jonka kova uurastus peltotöissä palkittiin viimein, kun perheen maatila alkoi menestyä. Hän totesi filosofisesti:

”Odotin lähestyvää talvea peloissani kuin ihminen, jonka on pakko illan koitteessa mennä pimeään metsään villieläinten keskelle. Nyt olemme selvinneet siitä ja näemme toisella puolella valoa, eikä mikään ole vahingoittanut meitä.”

Ruotsalainen Elsie Odmark kiteytti Pohjolan uudisraivaajien onnistumisen Amerikassa sanoen: ”Me pidimme aina huolta toisistamme riippumatta siitä, kuinka kovaa työtä se vaati.”

Lue myös:

Amerikan historia

Mustille autoilijoille tarkoitettu opas kertoi raa’asta todellisuudesta

12 minuuttia
Ku Klux Klan marching down Pennsylvania Avenue in Washington DC on 13th September 1926
Amerikan historia

Kuinka suuri Ku Klux Klan on?

2 minuuttia
Amerikan historia

Paljonko Amerikassa oli ihmisiä ennen Kolumbuksen tuloa?

1 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota