Pahoinpitely jakoi Yhdysvallat

Sumner oli nousemassa ylös, kun Brooks saman tien kohotti massiivisen puisen kävelykeppinsä, jonka päässä oli raskas metallinuppi, ja iski sillä Sumneria päähän. Sumner rojahti takaisin tuolilleen, mutta Brooks kohotti keppinsä uudestaan. Se iskeytyi kerta toisensa jälkeen tuolissaan vankina olevaan Sumneriin, joka yritti suojata päätään käsillään. Veri virtasi Sumnerin silmistä ja hänen päähänsä repeytyneistä haavoista hänen huutaessaan tuskissaan.

”Herra Jumala!” Sumner valitti, kun Brooksin keppi katkesi mutta tämä yhä vain jatkoi hakkaamista. Sumner menetti hetkeksi näkönsä, ja hän kertoi myöhemmin:
”En enää nähnyt päällekarkaajaani tai mitään muuta huoneessa, yritin vain vaistonvaraisesti puolustaa itseäni.”

Sumner yritti päästä muiden senaattorien tuolien suojaan lähes tyhjässä salissa, mutta Brooks tarttui häntä toisella kädellä kauluksesta ja jatkoi hakkaamista kepin raskaalla päällä.

”Antakaa sille abolitionistille ansionsa mukaan!” huusi yksi tapahtumia sivusta seurannut demokraatti.

Eräs toimittaja ryntäsi paikalle parin muun miehen kanssa pysäyttääkseen Brooksin, mutta silloin toinen edustajainhuoneen jäsen, Brooksin ystävä Lawrence Keitt, heilautti pistooliaan ja huusi: ”Antakaa heidän olla!”

Lopulta jotkut senaattorit onnistuivat kiskomaan Brooksin pois. Sumner makasi lattialla tiedottomana. Veri tahrasi maton hänen ympärillään ja virtasi pitkin käytäviä, kun pari ystävällistä sielua kantoi hänet sivuhuoneen sohvalle.

Etelävaltioista olevat kongressin jäsenet keräilivät lattialta Brooksin kepin säleitä kuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä.

Kysymys orjuudesta jakoi Yhdysvallat

45-vuotias Charles Sumner oli kongressin innokkain ja kovaäänisin abolitionisti eli orjuuden lopettamisen puolestapuhuja. Opiskellessaan nuoruudessaan oikeutta hän oli matkustanut Eurooppaan ja kohdannut Ranskassa myös mustia oikeustieteen opiskelijoita. Hän ymmärsi, että erot mustien ja valkoisten välillä Yhdysvalloissa eivät voineet johtua ihonväristä vaan siitä, että kaikille ei ollut tarjolla samanlaisia mahdollisuuksia.

Sumner oli monen muun pohjoisvaltiolaisen tavoin sitä mieltä, että orjuus olisi rajoitettava osavaltioihin, joissa se oli jo laillista. Maan kasvaessa esiin nousi kysymys siitä, pitäisikö orjuus sallia uusissa osavaltioissa vai ei.

Tilannetta vaikeutti osaltaan vielä orjavaltioiden suhteettoman suuri poliittinen vaikutusvalta, koska väestönlaskennassa jokainen orja vastasi ⅗-kansalaista vaikka orjilla ei ollut äänioikeutta. Sen vuoksi orjavaltiot saivat enemmän jäseniä edustajainhuoneeseen ja valitsijamiehiä presidentinvaaleihin.

Vuonna 1850 sovittiin kompromissista, jonka mukaan uudet osavaltiot New Mexico ja Utah saivat itse päättää, sallisivatko ne orjuuden vai eivät. Moni pohjoisen poliitikko uskoi, että kansakunnan yhtenäisyys oli näin varmistettu, mutta Sumner oli tyrmistynyt. Orjuus sallittiin joissain muodoissa molemmissa uusissa osavaltioissa, ja niin orjavaltioiden valta kasvoi.

Enemmistö pohjoisessa ei silti suhtautunut asiaan yhtä jyrkästi kuin Sumner. Monet yritykset olivat riippuvaisia etelän tuotteista, erityisesti puuvillasta, eivätkä kaikki siksi halunneet tuomita eteläisten kumppanien toimia liian kärkkäästi.

Sumner onnistui kuitenkin pienellä äänten enemmistöllä nousemaan Massachusettsin edustajana senaattiin vuonna 1851.

Aktivistit tarttuivat kirveisiin

Sumnerista tuli etelävaltioissa suuresti vihattu jyrkän abolitionismin symboli. Esimerkiksi kun mielenosoittajat murtautuivat kirveillä hänen kotikaupunkinsa Bostonin oikeustaloon 24. toukokuuta 1854 vapauttaakseen Virginiasta paenneen orjan ja epäonnistunut yritys päättyi vanginvartijan kuolemaan, etelässä oltiin vahvasti sitä mieltä, että Sumnerin kädet olivat veressä tämän orjuuden vastaisten puheiden vuoksi.

Yhdysvallat oli jo kiehumispisteessä, ja orjuuskysymys johti jälleen uuteen kiistaan, kun Kansasista oli tulossa uusi osavaltio. Pohjoisen järjestöt tukivat sinne muuttoa havittelevia orjuuden vastustajia, mutta sinne virtasi myös etelävaltioista ihmisiä, jotka ottivat oikeuden omiin käsiinsä pahoinpidellen ja tappaen orjuuden vastustajia. Osavaltion ensimmäisissä vaaleissa laskettiin yli 6 000 ääntä, vaikka rekisteröityjä äänestäjiä oli vain 1 500.

Orjuuden kannattajat voittivat, ja niin Yhdysvalloissa oli jälleen yksi uusi osavaltio, jossa perustuslain suoja ei paljon painanut: kansalaisia voitiin esimerkiksi tuomita pakkotyöhön abolitionisteja kannattavista lausunnoista, ja paenneita orjia auttavia odotti kuolemantuomio.

Konflikti sai kauaskantoisia poliittisia seurauksia. Kun Whig-puolueen myöntyväinen linja etelävaltioiden suhteen oli nyt selvästi epäonnistunut, puolue hajosi, ja orjuuden suhteen jyrkempää linjaa kannattavat poliitikot perustivat uuden puolueen, republikaanipuolueen.

Aluksi republikaanipuolueella oli 62-jäsenisessä senaatissa vain kolme edustajaa – heistä yksi oli Charles Sumner – mutta pian Sumnerin kuuluisa puhe muutti tilanteen.

Portto nimeltä orjuus

Jopa senaatin naisten lehteri oli 19. toukokuuta 1856 ääriään myöten täynnä, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä Sumnerilla olisi sanottavanaan Kansasin poliittisesta tilanteesta.

Sumnerin puheet eivät koskaan pettäneet riippumatta siitä, oliko hänen puolellaan vai häntä vastaan, sillä hän ei tunnetusti kaihtanut menemästä äärimmäisyyksiin eikä henkilökohtaisuuksiinkaan. Hän oli erinomainen puhuja mutta monien mielestä myös snobi, joka puhui muille alentuvaan sävyyn.

”On tehty rikos, jollaista ei ole ennen nähty. Neitseelliselle alueelle on tunkeuduttu väkisin,” Sumner julisti vihjaten huhuihin etelän orjanomistajista, jotka raiskasivat nuoria orjanaisia.

Moni etelävaltioiden poliitikko vilkaisi närkästyneenä lehterillä oleviin naisiin.

”Kiista ei ole enää paikallinen vaan kansallinen. Horisonttiin kerääntyy tälläkin hetkellä tummia pilviä uhaten pimentää maan, jossa jo kiirivät kuiskaukset sisällissodasta,” Sumner jatkoi.

Viisi tuntia kestäneen puheensa loppupuolella Sumner iski suoraan nimeltä mainittuihin kollegoihin. Yksi heistä oli Andrew Butler, ikääntyvä poliitikko. Hän ei ollut paikalla, sillä hän oli saanut aivoinfarktin eikä sen vuoksi pystynyt puhumaan kunnolla. Sumner kuvaili Butleria pelleksi, jonka suusta pääsi sammakoita. Lopuksi hän irvaili vielä Butlerin käsitykselle itsestään herrasmiehenä:

”Hän on ottanut rakastajattaren, joka on muiden silmissä ruma mutta hänelle aina rakas, joka on muun maailman silmissä saastunut mutta hänelle soma. Minä puhun portosta nimeltä orjuus!”

Puhe raivostutti orjienomistajat, ja kolme päivää myöhemmin Preston Brooks hyökkäsi senaatin istuntosalissa Sumnerin kimppuun. Sumner oli pahoinpitelyn jälkeen puolikuollut, ja Brooks tarvitsi itsekin lääkäriä, sillä hän oli huitaissut kepillään myös omaan silmäänsä.

Brooks sai vain 300 dollarin sakot

Brooksin hyökkäyksen jälkeen ystävät auttoivat Sumnerin kotiin ja kutsuivat lääkärin. Hänen häälyessään elämän ja kuoleman rajalla uutinen tapahtumasta levisi kulovalkean tavoin.

Reaktiot olivat kahtalaiset. Pohjoisessa Brooksin hyökkäystä pidettiin iskuna sananvapautta, demokratiaa ja koko kansakuntaa vastaan sekä todisteena siitä, kuinka orjuuden pahuus tunkeutui kaikkialle.

Etelässä Brooksia pidettiin sankarina, joka oli puolustanut omaansa, sukunsa ja osavaltionsa kunniaa. Kyse ei ollut politiikasta vaan ”jenkeistä”, jotka ylenkatsoivat etelän perinteitä ja elämäntapaa. Ihmiset alkoivat pian lähettää Brooksille uusia kävelykeppejä ja kehottivat häntä käyttämään niitä, mikäli Sumner vielä avaisi suunsa.

Sumner kuitenkin loukkaantui pieksennässä niin pahasti, että hänen paikkansa senaatissa pysyi tyhjänä pari vuotta. Etelässä väitettiin hänen liioittelevan vammojaan, pohjoisessa hänen kärsimyksensä taas vahvistivat republikaanipuoluetta huomattavasti.

Brooks sai ystävällismieliseltä tuomarilta vain 300 dollarin sakot. Hän erosi edustajainhuoneesta monien pidettyä häntä sopimattomana jatkamaan, mutta hänet valittiin lähes yksimielisesti uudestaan Etelä-Carolinassa järjestetyissä ylimääräisissä vaaleissa. Hän kuoli pian sen jälkeen vuonna 1857 pahaan kurkunpäätulehdukseen.

Brooksin teko oli kuitenkin käynnistänyt vakavan tapahtumasarjan.

Presidentinvaaleissa vuonna 1856 republikaanit olivat lähellä voittoa, mutta sen vei demokraatti James Buchanan. Ratkaisevia olivat hänen saamansa täpärät voitot kolmessa pohjoisvaltiossa. Se osoitti etelävaltioille, että ne eivät enää voineet voittaa presidentinvaaleissa ilman tukea pohjoisesta, kun taas pohjoisen ehdokkaiden ei tarvinnut piitata etelästä.

Sumner valittiin huimalla äänisaaliilla senaattiin, missä hänellä oli nyt seuranaan jo 19 muuta republikaania. Seuraava kipinä oli vuonna 1857 patavanhoillisten korkeimman oikeuden tuomareiden päätös, ettei orja Dred Scottia voinut pitää vapaana miehenä edes tämän asuttua neljä vuotta osavaltiossa, jossa orjuus oli kielletty.

Tuomio syvensi kansakunnan jakoa entisestään ja osoitti, kuinka yksikään musta – vapaa tai ei – ei voinut luottaa asemaansa perustuslain suojelemana Yhdysvaltojen kansalaisena. Etelävaltioista ratkaisu oli itsestäänselvä, mutta pohjoisessa sitä pidettiin osoituksena tuomareiden politikoinnista, jonka tavoitteena oli laajentaa orjuutta ja vahvistaa etelävaltioita.

Pohjoisvaltioille oli selvää, että jotain oli tehtävä. Yhdysvallat oli matkalla kohti avointa välienselvittelyä.

Sodan ensimmäinen isku

Vuotta myöhemmin orjuutta vastustava Abraham Lincoln asettui ehdolle senaattiin. Hänen väittelynsä demokraatti Stephen Douglasin kanssa tekivät hänestä tunnetun koko maassa – etelässä vihatun ja pohjoisessa rakastetun. Hän mainitsi puheissaan usein Sumnerin pahoinpitelyn ja teki selväksi, että äänestäjien oli tehtävä valintansa kahden kovin erilaisen maailmankatsomuksen välillä.

Valitsijat päättivät antaa demokraatteja korville, ja Lincolnista tuli republikaanien presidenttiehdokas vuoden 1860 vaaleissa. Etelävaltioissa uhattiin vetäytyä unionista, jos Lincoln voittaisi, mutta se ei pysäyttänyt Sumneria. Hän lähti vaalitaisteluun tukemaan Lincolnia, ja moni äänestäjä tuki jopa hänen vaatimustaan orjuuden täyskiellosta, vaikka Lincoln itse oli maltillisempi.

Sumner saarnasi etelävaltioita ja uusia kompromisseja vastaan täpötäysissä kirkoissa, ulkoilmatapahtumissa ja kokoushuoneissa.

”Teitä pyydetään luopumaan periaatteistanne, äänistänne ja sieluistanne etelän rauhoittamiseksi,” Sumner varoitti.

Sumnerin puheet yhdistivät pohjoista. Enää ei puhuttu siitä, että orjuus voisi jatkua sitä jo harjoittavissa osavaltioissa – ja pohjoisvaltioissa tiedettiin, että pohjoisen äänet ratkaisisivat. Abraham Lincoln valittiin presidentiksi vuonna 1860 ilman, että hän olisi voittanut yhtäkään etelävaltiota, ja niin arpa oli heitetty.

Etelä-Carolina irtautui unionista jo ennen vuodenvaihdetta, ja kymmenen muuta etelävaltiota seurasi pian perässä. Virallisesti Yhdysvaltojen sisällissota alkoi 12. huhtikuuta 1861 Fort Sumterin pommituksella Etelä-Carolinassa, mutta hyökkäystä Charles Sumnerin kimppuun senaatissa on usein kutsuttu sodan ensimmäiseksi iskuksi.

Kun Brooks pahoinpiteli Sumnerin kepillään lähes hengiltä, ei paluuta enää ollut.