Yhdysvaltojen itärannikon kylmyys jäyti 16-vuotiasta orjaa Frederick Douglassia, kun hän 1. tammikuuta 1833 taivalsi Marylandin osavaltiossa 11 kilometrin matkaa St. Michaelsin kaupungista Baysiden alueella sijaitsevalle tilalle. Hän kantoi pikkuruista omaisuuttaan olallaan kepin nokassa nyyttiin käärittynä. Douglass oli lähetetty ”orjien murtajana” tunnetun Edward Coveyn luo. ”Jotta opit paikkasi”, hänen omistajansa Thomas Auld oli sanonut.
Douglass oli syntynyt vankeuteen, kuten suurin osa etelävaltioiden orjista, ja hän kasvoi isoäitinsä luona. 8-vuotiaana hänet myytiin Thomas Auldille, joka lähetti pojan töihin veljelleen Hugh’lle Baltimoreen. Siellä Douglassilla oli suhteellisen hyvä olla: hän sai riittävästi ruokaa, työ oli helppoa ja ennen kaikkea Hugh’n vaimo opetti Douglassia lukemaan.
”Sain kuulla olevani kuin villi nuori työjuhta, joka pitää murtaa ja kouluttaa elämään elämänsä katkerassa orjuudessa.” Frederick Douglass ajastaan orjien murtajan luona
Kaikki muuttui vuonna 1832, kun Douglass palasi varsinaiselle omistajalleen. Ruokaa oli niukasti, työ oli raskasta ja Douglass joutui luopumaan suhteellisesta vapaudestaan. Teini-ikäiseksi varttunut valistunut Douglass ei kuitenkaan suostunut nöyrtymään. Hän kieltäytyi työstä, arvosteli omistajaansa ja päästi useita kertoja Auldin hevoset tahallaan karkuun.
Lopulta Auld sai tarpeekseen ja päätti lähettää Douglassin vuodeksi töihin Edward Coveyn luo. Covey asui maatilalla vaimonsa ja lastensa kanssa ja sai edullista orjatyövoimaa, kun alueen plantaasinomistajat lähettivät hänen luokseen vaikeiksi osoittautuneita orjiaan. Covey tunnettiin ”orjien murtajana”, joka osasi nujertaa orjien oman tahdon.
”Sain kuulla olevani kuin villi nuori työjuhta, joka pitää murtaa ja kouluttaa elämään elämänsä katkerassa orjuudessa”, Douglass kirjoitti myöhemmin omaelämäkerrassaan. Hän sai kuulla myös Coveyn ruoskan viuhuvan ja tuta sen iskut selässään Coveyn yrittäessä murtaa hänet nöyräksi.
Frederick Douglass tunnettiin lujatahtoisena ja tinkimättömänä taistelijana epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Orjia hakattiin tottelevaisiksi
Douglass odotti ”orjien murtajan” olevan väkivahva järkäle, mutta 28-vuotias Edward Covey oli tuskin 160 senttiä pitkä ja hentorakenteinen. Hän kuitenkin osasi herättää pelkoa: hänellä oli pienet harmaanvihreät silmät, lyhyt kaula ja massiivinen otsa, jotka saivat hänet muistuttamaan sutta – ja sutta hän muistutti myös luonteenlaadultaan.
Covey seurasi ”laumansa” tekemisiä jatkuvasti, ja jos orjat eivät hänen mielestään paiskineet töitä riittävän kovasti, hän hakkasi heitä kepillä tai nahkaruoskalla. Douglass uurasti parhaansa mukaan mutta sai silti yhtenään maistaa piiskaa.
Hän raatoi muiden orjien kanssa pelloilla aamuvarhaisesta yömyöhään, ja joskus hän keräsi polttopuuta härkävankkureihin.
Douglassilla ei ollut lainkaan kokemusta tällaisesta työstä, kun hänet pari viikkoa tilalle saapumisensa jälkeen lähetettiin metsään. Siellä härät riistäytyivät hänen hallinnastaan ja vaunut iskeytyivät ensin puuhun ja sitten Coveyn tilalle vievän tien porttiin.
Se oli vahinko mutta sai Coveyn räjähtämään kiukusta. Hän repi vaatteet Douglassin yltä ja ruoski tämän verille kumipuun oksalla.
Ruoskinta oli orjien yleisin rangaistus. Se jätti pahat arvet orjien selkään mutta ei estänyt heidän työntekoaan.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana Douglass sai maistaa ruoskaa kertomansa mukaan vähintään kerran viikossa ja hänen selkänsä oli jatkuvasti avohaavoilla.
Kaikki orjien omistajat osasivat kyllä hakata orjiaan, mutta Coveyn erikoisuus tunnustettuna orjien murtajana oli hänen orjiin kohdistamansa päivittäinen henkinen väkivalta. Hän vakoili orjia pensaiden ja aitojen takaa näkymättömänä kuin käärme heinikossa. Joskus hän jopa esitti lähtevänsä kaupunkiin mutta jäikin vaanimaan peltojen läheiseen puuhun.
Sieltä hän valvoi, paiskivatko orjat kunnolla töitä, ja kävi myöhemmin niiden kimppuun, jotka eivät antaneet kaikkeaan. Orjista tuntui kuin Coveylla olisi ollut liki yliluonnollisia kykyjä, sillä hän tiesi aina, mitä he tekivät, vaikkei ollut paikalla.
Etelävaltioiden orjien päätyö oli puuvillan poimiminen. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa oli noin 3,2 miljoonaa orjaa, joista 1,8 miljoonaa uurasti puuvillapelloilla.
Muutaman kuukauden kuluttua näytti siltä, että orjien murtaja Covey onnistuisi myös Douglassin kohdalla.
”Olin henkisesti ja ruumiillisesti murtunut. Kehoni luontainen jäntevyys oli poissa, älyni oli hiipumassa, haluni lukea katosi, iloinen pilke silmissäni sammui, orjuuden pimeys sulki minut sisäänsä – ihminen muuttui järjettömäksi luontokappaleeksi”, Douglass kirjoitti karmeasta alkuajastaan Coveyn luona.
Oli kuitenkin myös päiviä, jolloin nuori Douglass saattoi edes hetkeksi unohtaa ankaran arkensa ja uneksia elämästä vapaudessa.
Syvästi uskovainen Covey noudatti näet Raamatun kehotusta pyhittää lepopäivä ja kielsi orjiltakin työnteon sunnuntaisin. Douglass vietti sunnuntait usein yksin mäellä, josta oli näkymä Atlantin Chesapeakenlahdelle. Suru sydämessään hän katseli merellä seilaavia laivoja.
”Näky iski minuun aina kovaa. Ajattelin: Te laivat olette irtautuneet kaikista siteistänne. Minä istun täällä kahleissani ja olen orja.”
Douglassin mukaan lehmänvuodan suikale oli vielä pahempi ruoska kuin ”yhdeksänhäntäinen kissa”. Se saattoi sivaltaa ihosta riekaleita.
Piiskattiin verille
Elokuussa Douglass sai vakavan muistutuksen siitä, kuinka kaukana vapaus hänelle olikaan. Hän sai paahteisena kesäpäivänä vehnäpellolla raataessaan auringonpistoksen ja tuupertui maahan. Hän ryömi varjoon toipumaan, mutta silloin Covey kävi hänen kimppuunsa.
Covey potkaisi Douglassia rivakasti kylkeen ja komensi tätä nousemaan. Douglass yritti päästä jaloilleen, mutta voimattomana hän lyyhistyi jälleen maahan – mistä seurasi uusi potku. Lopulta Covey tarttui laudanpätkään ja alkoi paukuttaa sillä Douglassia päähän huutaen:
”Jos päätäsi särkee, niin minä kyllä parannan sen!”
Iskut eivät tietenkään saaneet Douglassia toipumaan yhtään sen nopeammin tolpilleen, ja turhautuneena Covey jätti hänet lopulta makaamaan verissä päin. Kun Douglass myöhemmin havahtui, hän päätti, että tämä oli jo liikaa. Hän pakeni takaisin omistajansa Thomas Auldin luo kertoakseen, miten huonosti tämän ”omaisuutta” oli kohdeltu.
Vastaanotto ei kuitenkaan ollut ymmärtäväinen, vaan Douglass sai kuulla, että hän ”oli varmasti löylytyksen ansainnut” ja saisi palata Coveyn luo heti seuraavana aamuna.
1900-luvulle asti useimmissa yhdysvaltalaiskaupungeissa oli yleinen raippapaalu. Viimeinen ruoskintatuomio annettiin Yhdysvalloissa vasta vuonna 1952.
Kun Douglass palasi Coveyn tilalle seuraavana aamuna, tämä kävi hänen kimppuunsa ”kuin hullu koira”, Douglass kirjoitti. Hän ei kestänyt enempää hakkaamista ja pakeni uudestaan. Hän meni metsään ja piileskeli pensaikossa, kunnes Sandy Jenkins -niminen orja näki hänet. Jenkins heltyi nuorukaisen nähdessään ja kutsui tämän kotiinsa syömään ja nukkumaan. Jenkins oli naimisissa vapautetun naisen kanssa ja eli parempaa elämää kuin useimmat orjat.
Jenkinsin luona Douglass sai levätä kunnolla yön yli – sekä kokea tulevansa kohdeltua ihmisenä. Sitten hän lähti kohtaamaan orjien murtajan kasvoista kasvoihin. Päivä oli kuitenkin sunnuntai, eikä yhteenottoa tapahtunut, sillä hurskas Covey ei hakannut orjia sunnuntaisin. Maanantai olikin sitten aivan toinen juttu.
Douglassin kirjoja myydään yhä runsaasti.
Omaelämäkerta vapautti Douglassin lopullisesti
Julkaistuaan paljon huomiota saaneen omaelämäkertansa vuonna 1845 Frederick Douglass tutustui brittiläisiin ihmisoikeusaktiiveihin, jotka auttoivat hänet vapauteen.
Douglass pakeni orjuudesta vuonna 1938 ja julkaisi vuonna 1845 omaelämäkertansa Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta. Kirjasta tuli kansainvälinen menestys, ja sitä myytiin viidessä vuodessa 30 000 kappaletta.
Menestyksen myötä Douglass saattoi jo kirjan julkaisuvuonna matkustaa Englantiin ja Irlantiin, missä hän puhui orjuudesta Yhdysvalloissa. Puheet tekivät vaikutuksen niin kutsuttuihin abolitionisteihin, jotka kampanjoivat orjuuden lopettamisen puolesta mutta eivät olleet koskaan tavanneet niin hyvin puhuvaa mustaa miestä. Kveekari Ellen Richardson ja hänen kälynsä Anna alkoivat neuvotella Thomas ja Hugh Auldin kanssa Douglassin ostamisesta vapaaksi. Hinnaksi tuli lopulta 711 dollaria (noin 24 000 nykyeuroa), jonka Douglassin vaikutusvaltaiset brittiystävät olivat saaneet kerättyä.
Keväällä 1847 Douglass palasi Yhdysvaltoihin virallisesti vapaana miehenä. Hän taisteli ihmisoikeuksien puolesta ja kirjoitti mm. kaksi kirjaa jatkoksi omaelämäkerralleen, ja nekin myivät hyvin.
Tappelusta tuli ratkaiseva käännekohta
Covey iski tapansa mukaan aivan yllättäen. Douglass oli laskeutumassa heinäparvelta, kun Covey kävi hänen kimppuunsa ja yritti kietoa köyden hänen nilkkojensa ympäri. Silloin Douglass päätti ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen – ensimmäistä kertaa koko nuoren elämänsä aikana – että nyt riittää.
Vastarinta yllätti Coveyn täysin. Hänen kasvonsa vääntyivät pelosta, kun Douglass painoi hänet maahan. Miehet kieriskelivät maassa, mutta Douglass ei kertaakaan lyönyt Coveya vaan yritti vain pitää tämän aloillaan.
”Vastusteletko sinä, senkin ryökäle!?” Covey kihisi.
”Kyllä herra”, Douglass vastasi poraten katseensa syvälle vastustajansa silmiin.
Covey ymmärsi, että hän ei selviäisi tilanteesta voittajana yksin, ja huusi serkkuaan apuun. Douglass kuitenkin poisti paikalle saapuneen serkun pelistä tarkalla potkulla.
Coveyn silmistä kuvastui kauhu. Douglass oli häntä voimakkaampi, lähes 20 senttiä pidempi ja ennen kaikkea: Douglass ei enää pelännyt. He painiskelivat lähes kaksi tuntia.
”Vastusteletko sinä, senkin ryökäle!?” Edward Covey Frederick Douglassille
Lopulta Covey luovutti ja sanoi puuskuttaen:
”No, senkin riiviö, palaa töihisi. En olisi piessyt sinua niin pahasti, jos et olisi vastustellut .”
Todellisuudessa Covey ei ollut piessyt Douglassia lainkaan, vaan hän yritti todennäköisesti vain vakuutella itselleen voittaneensa taiston
Covey ei kertonut tapauksesta kenellekään, koska jos tieto siitä olisi levinnyt, se olisi tuhonnut hänen maineensa kovana orjien murtajana.
Douglassin loppuvuosi tilalla oli kuin ruusuilla tanssimista verrattuna hänen alkuaikaansa siellä. Covey ei enää kertaakaan käynyt käsiksi nuoreen orjaan. Douglassin omien sanojen mukaan heidän tappelunsa oli muutenkin ”käännekohta elämässäni orjana”.
”Tuo tappelu muutti minut. Sitä ennen en ollut mitään. Nyt olin mies!” hän kirjoitti omaelämäkerrassaan.
Villit pakomatkat tekivät orjista kuuluisia
Pakeni pienessä puulaatikossa
Henry Brown päätti vuonna 1849 paeta kamalasta orjan elämästään. Hän piiloutui pieneen puulaatikkoon (61 x 86 x 91 cm) ja lähetytti sen junalla ja höyrylaivalla eräälle ihmisoikeustaistelijalle 400 kilometrin päähän Philadelphiaan. Brown oli menettää tajuntansa useasti 27 tuntia kestäneen matkan aikana mutta kömpi lopulta laatikosta vapaana miehenä. Hän elätti itsensä myöhemmin taikurina.
Orjat pakenivat omistajansa laivalla
Robert Smalls oli orjana höyrylaivalla. Kun laivan valkoinen kapteeni oli mennyt maihin, Smalls ja laivan 17 muuta orjaa purjehtivat avomerelle. Heidät poimittiin pohjoisvaltioista olevaan laivaan, ja niin heistä tuli vapaita miehiä. Smalls valittiin myöhemmin edustajainhuoneeseen, missä hän toimi 12 vuotta mustien ihmisoikeuksien puolesta.
Piileskeli vuosia isoäitinsä ullakolla
Vuonna 1835 Harriet Jacobs ei enää kestänyt väkivaltaa ja raiskauksia ja pakeni omistajaltaan Pohjois-Carolinasta. Hän piileskeli 7 vuotta isoäitinsä talon ullakkokopperossa ja seurasi pienen reiän kautta lastensa kasvua. Lopulta hän pakeni laivalla Philadelphiaan. Jacobs julkaisi myöhemmin omaelämäkertansa Incidents in the Life of a Slave Girl (”Tapauksia orjatytön elämässä”).
Jälkikirjoitus
Oltuaan vuoden Coveyn tilalla Douglass lähetettiin vielä kahdelle orjien omistajalle. Hän palasi Hugh Auldin luo vuonna 1836 ja työskenteli tämän telakalla. Vuonna 1838 hän sai tarpeekseen elämästä orjana, tekeytyi merimieheksi ja pakeni vapauteen pohjoisvaltioiden Philadelphiaan.
Hän oli tulisieluinen ja hyvä puhuja, joten hänestä tuli yksi tärkeimmistä mustista äänistä taistelussa orjuuden lopettamisen ja mustien oikeuksien puolesta. Orjuus lakkautettiinkin Yhdysvalloissa sisällissodan päätyttyä vuonna 1865. Coveyn vastustaminen nousi lähes myyttiseksi osaksi Douglassin poliittisia palopuheita. Kuten hän itse kirjoitti:
”Se oli ylösnousemus orjuuden pimeästä haudasta vapauden taivaan valtakuntaan.”