Omat pettivät Hullun Hevosen

Siouxsoturi Hullu Hevonen vihasi valkonaamoja, ja vuonna 1876 hän johdatti heimonsa murskavoittoon kenraali Custerin joukoista Little Bighornin taistelussa. Muut siouxheimot olivat kuitenkin jo luopuneet taistelusta, ja he halusivat päästä eroon pelätystä soturista.

Shutterstock, Per O. Jørgensen/Historie

Lakotasoturi Crazy Horse eli Hullu Hevonen oli vasta teini-­ikäinen, kun hän 1850-luvulla koki unessa näyn, joka vaikutti hänen koko myöhempään elämäänsä. Unen alussa hän näki peilityynen järven. Yhtäkkiä järven pinta rikkoutui ja vedestä ilmestyi ratsastaja, joka laukkasi ratsullaan kohti rantaa vettä pärskyttäen.

Ratsastaja oli nuori intiaanisoturi, jonka hiukset hulmusivat valtoimenaan. Hänen toisen korvansa takana roikkui punainen kivi, joka oli sidottu nyörillä kiinni hänen hiuksiinsa. Miehen poskeen oli maalattu keltainen salama ja rintaan sinisiä täpliä. Soturia seurasivat tummat pilvet ja ukkosen jyrinä.

Kasvottomat hahmot ampuivat soturia jousilla ja kivääreillä, mutta he eivät osuneet soturiin eivätkä hänen ratsuunsa. Sitten hahmojen yli lensi haukka kimeästi huutaen.

Yhtäkkiä soturin ympärille ­ilmestyi suuri joukko intiaanisotureita, jotka raastoivat hänet alas hevosen selästä. Sitten uni loppui äkisti.

Kaikkien sioux-intiaanien tavoin Hullun Hevonenkin otti unensa hyvin vakavasti, ja uni seurasi häntä koko hänen dramaattisen elämänsä, joka kulminoitui intiaanien ja valkonaamojen välisiin ­sotiin Pohjois-Amerikan preerialla.

Yhdysvaltalais­sotilaat olivat vaarallisia vastustajia, mutta Hullun Hevosen kohtaloksi koituivat ­lopulta hänen omat heimoveljensä.

Kahdeksan siouxsoturia pukeutuneena seremonialliseen tanssiin (n. 1880-1890).

© Library of Congress

Vaalea Tukka erottui joukosta

Hullu Hevonen syntyi nykyisen Etelä-­Dakotan alueella vuoden 1840 tienoilla, jolloin sioux-intiaanit hallitsivat laajoja alueita Amerikan luoteisosassa.

Siouxit ­jakautuivat moniin heimoihin, ja Hullu ­Hevonen kuului ­siouxeihin lukeu­tuviin lakotoihin.

Isoisänsä ja ­poppamies-isänsä ­tavoin Hullu ­Hevonenkin sai nimen Thašúnke Witkó joka tarkoitti siouxien kielellä ”Hänen hullu hevosensa”. Valko­ihoiset käänsivät nimen Crazy Horseksi eli Hulluksi Hevoseksi.

Lakotojen perimätiedon mukaan Hullun Hevosen nimi oli alun perin Vaalea Tukka, sillä pojan hiukset olivat vaaleammat kuin lakotojen yleensä pikimustat kutrit. Myös pojan iho oli vaaleampi kuin muilla intiaanilapsilla.

Vaaleaa Tukkaa odotti tavallinen lakotamiehen elämä metsästäjänä ja soturina, mutta sitten kunnioitettu sotapäällikkö nimeltä High Backbone eli Kyttyrä­selkä otti hänen kasvatikseen ja oppipojakseen.

Vaalea Tukka oli vasta teini-ikäinen, kun hän joutui ensi kerran tekemisiin valkoihoisten kanssa.

Vuonna 1854 hän oli sattumalta kukkulalla lähellä erästä lakota­kylää, kun yhdysvaltalaissotilaat alkoivat ampua kyläläisiä. Kylän vanha päällikkö yritti ­rauhoittaa ­tilannetta, mutta hänet ammuttiin. Intiaanisoturit hyökkäsivät sotilaiden kimppuun ja tappoivat kaikki 30 sotilasta.

Tapaus tunnettiin pian kaikkialla ­Yhdysvalloissa Grattanin verilöylynä tulituskäskyn antaneen luutnantti Grattanin mukaan. Seuraavana vuonna Yhdysval­tojen armeija kosti verilöylyn julmasti, ja jälleen Vaalea Tukka joutui todistamaan verisiä tapahtumia. 15-vuotias ­nuorukainen oli vierailulla sukulaistensa luona lakotojen asuin­alueen reunamilla.

Hän oli ollut metsästämässä, ja kun hän palasi leiriin auringonlaskun aikaan, leiri oli ­hävitetty ja ­ainoat elävät olennot siellä näyttivät olevan pari ­hevosta. Kaikkialla lojui ruumiita, ja viimeiset auringonsäteet paljastivat maasta hevosenkengän jälkiä. Vain valkoihoiset kengittivät hevosiaan.

Yksi lakotanainen oli kuitenkin selvinnyt ­verilöylystä elossa, ja hän puristi yhä ­elotonta lastaan rintansa vasten. Vaalea Tukka päätti viedä naisen turvaan. Hän rakensi ohuista puunrungoista ja köysistä vetopaarit, joilla tasankointiaanit vetivät ­raskaita kuormia ratsujensa perässä. Hän pyysi naista asettumaan paareille ja vei hänet omaan kyläänsä.

Intiaaninaiset saivat yleensä itse päättää, kenen kanssa he avioituivat, mutta päälliköt järjestivät usein tyttäriensä avioliittoja vahvistaakseen valtaansa.

© Bridgeman Images

Kolmiodraama johti verenvuodatukseen

Hullu Hevonen pyrki koko elämänsä ajan olemaan esikuvana heimolleen, mutta kielletty rakkaus oli vähällä tappaa hänet.

Hullu hevonen rakastui Mustaan Biisoninaiseen, joka oli päällikkö ­Punaisen Pilven veljentytär. Vaikka Hullu Hevonen oli maineikas soturi, avioliittoa ei sallittu, sillä Hullun Hevosen perhe ei ollut riittävän ylhäinen.

Sen sijaan Musta Biisoninainen annettiin vaimoksi toisen ­lakotapäällikön pojalle nimeltä Ei Vettä.

Hullu Hevonen kaipasi rakastettuaan, kunnes tämä teki jotakin yllättävää: Musta Biisoninainen jätti miehensä ja lähti Hullun Hevosen ­mukaan.

Pari asettui asumaan usean ­päivän ratsastusmatkan päähän, mutta mustasukkainen Ei Vettä seurasi heitä ja yllätti Hullun Hevosen, kun tämä oli nukkumassa tiipiissään.

Ei Vettä veti esiin pistoolinsa ja ampui kilpakosijaansa päähän. Sitten hän vei Mustan Biisoninaisen ­mukanaan takaisin kotikylään.

Luoti lävisti Hullun Hevosen posken ja tuli ulos toisen silmän alta, mutta kipuja ja turvotusta lukuun ottamatta hän selvisi tapauksesta vähällä. ­Rakastettunsa Mustan Biisoninaisen hän kuitenkin menetti iäksi.

Uni tulkittiin kirjaimellisesti

Ash Hollowin taistelu, joksi ratsuväen hyökkäystä lakotojen kylään kutsuttiin, teki lopun Vaalean Tukan lapsuudesta. Hän oli aina ollut hiljainen lapsi, mutta nyt hän puhui entistäkin vähemmän. Hänen läheisensä huomasivat kuitenkin, miten hänen silmänsä siristyivät viiruiksi aina, kun puhe kääntyi valkonaamoihin.

Vähän Ash Hollowin verilöylyn jälkeen Vaalea Tukka meni isänsä puheille ja ojensi tälle tupakkakäärön.

Tupakka­lahja oli intiaanien keskuudessa merkki siitä, että lahjan antaja kaipasi poppamiehen neuvoja. Isä ja poika nousivat ratsaille ja ratsastivat päiväkausia, kunnes he saapuivat syrjäiseen laaksoon.

He ­rakensivat sinne hikimajan, jonka hämärässä Vaalea Tukka alkoi viimein puhua.
Poika kertoi isälleen unestaan, joka oli toistunut yö yön jälkeen jo kuukausien ajan ja jossa ratsastaja nousi tyynestä ­vedestä ­punainen kivi korvansa takana. Hän kertoi, miten nuolet ja luodit olivat viuhuneet soturin ohi ja miten ­intiaanit olivat lopulta raastaneet soturin ratsailta.

Intiaanit ottivat toistuvat unet kirjaimellisesti, ja yhdessä isä ja poika etsivät punertavan kiven, jonka nuorukainen voisi sitoa nyörillä korvansa taakse ­lähtiessään taisteluun. Poppamies opetti poikaansa myös valmistamaan keltaista väriä posken salamaa varten ja sinistä väriä rinnan täpliä varten.

Vaalean Tukan uninäky herätti koti­kylässä runsaasti keskustelua. Jotkut tulkitsivat unen tarkoittavan, että nuorukainen olisi taistelussa haavoittumaton, jos hän kantaisi punaista kiveään ja maalaisi kehonsa kuten unessa.

Teoria ­kuitenkin hylättiin, kun Vaalea Tukka haavoittui jalkaansa harhalaukauksesta. Hän ei ollutkaan haavoittumaton, tai kenties häntä pystyivät haavoittamaan vain hänen omat heimoveljensä, kuului unen seuraava selitys. Unessahan soturin suistivat ratsailta toiset lakotat.

Kun Vaalean Tukan jalka oli parantunut, Kyttyräselkä vei hänet hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Valkoihoiset eivät vielä 1850-luvulla uhanneet lako­toja, vaan heimon pahimpia vihollisia olivat tuohon aikaan muut intiaaniheimot, kuten crowt, omahat ja snaket.

Snakeheimon alueella lakotat kohtasivat joukon tuntemattomia sotureita, jotka pakenivat kiireen vilkkaa läheiselle ­kalliolle. Kyttyräselkä käski soturiensa ­hajaantua, ja hänen merkistään lakotat nelistivät täyttä laukkaa luotisateessa kohti ­vihollista.

Vaalea Tukka surmasi ­seuranneessa taistelussa kaksi vihollis­soturia, toisen Kyttyräselältä saamallaan pistoolilla ja toisen jousella ja nuolella. Taistelun jälkeen voitokkaat ­lakotat palasivat omille mailleen, ja Vaalean Tukan ottamat kaksi päänahkaa herättivät runsaasti huomiota.

Hän oli kuitenkin itsekin haavoittunut – taas jalkaan – mikä sai hänen pohtimaan kummissaan unensa todellista merkitystä.

Lakotaleiri White Clay Creekissä Nebraskassa noin vuonna 1891. 14 vuotta Hullun Hevosen kuoleman jälkeen yhdysvaltalaissotilaat vartioivat suurimpia intiaanien leirejä. Yksi sotilaista on vartiossa hevosten luona, muut näkyvät vaunujen lähellä leirin laitamilla.

© John C.H. Grabill/Library of Congress

Ukkosesta uneksiminen oli taakka

Lakotoilla oli tapana, että voitokkaan ­sotaretken jälkeen soturit kertoivat voitonjuhlassa uroteoistaan. Yleensä soturit liioittelivat saavutuksiaan kilpaillessaan kunniasta, mutta sen katsottiin kuuluvan asiaan.

Vaalea Tukka ei kuitenkaan osallistunut kilpalaulantaan – ei tuolloin eikä myöhemminkään, sillä hänen isänsä oli ennustanut, ettei hän enää koskaan ottaisi vihollisten päänahkoja.

Nuorukaisen unessa soturi ei ollut skalpee­rannut ­vihollisiaan, ja lisäksi Vaalea Tukka oli haavoittunut juuri ollessaan leikkaamassa kaatuneen vihollisen päänahkaa.

Lisäksi Vaalea Tukka oli kuullut unessaan ukkosen jyrinää, ja lakotojen uskomusten mukaan ukkosesta uneksivat eivät voineet käyttäytyä samoin kuin muut soturit. Kunnian kahmimisen ­sijaan heidän piti olla nöyriä, ja lisäksi heidän piti osoittaa uhrimieltä ja hyvää esimerkkiä muille.

Niinpä Vaalea Tukka pysyi taka-alalla, kun muut soturit kerskuivat uroteoillaan. Aivan vaille kunniaa hän ei silti jäänyt, sillä hänen isänsä antoi hänelle arvokkaimman lahjan, jonka nuorukainen saattoi saada: oman nimensä.

Isä oli aikoinaan saanut nimensä lahjaksi omalta isältään, ja nyt oli aika lahjoittaa nimi eteenpäin. Isä otti uuden, ”matoa” tarkoittavan nimen, ja Vaaleasta Tukasta tuli vuorostaan Hullu Hevonen.

Oikotie Kaliforniaan synnytti konfliktin

Siouxien asuinalueiden kautta kulkeva Oregonin reitti oli uudisraivaajien eniten käyttämä tie, kun he 1800-luvun puolivälissä matkasivat kohti länttä ja Kaliforniaa. Valkoihoiset tappoivat matkan varrella intiaaneille elintärkeitä biisoneita, ja lopulta seurauksena oli verinen konflikti.

Imageselect

1. Grattanin verilöyly vuonna 1854

sai alkunsa, kun uudisraivaajien lehmä harhautui intiaani­kylään, jossa se teurastettiin ja ­syötiin. Luutnantti Grattan lähti vangitsemaan ”karja­varkaita” 29 sotilaan ja kahden kenttä­tykin voimin, mutta intiaanit surmasivat heidät.

Imageselect

2. Ash Hollowin taistelu vuonna 1855

oli kosto Grattanin kuolemasta. Kenraali ­Harneyn johtama ratsuväki tappoi 86 ­intiaania, joista puolet oli naisia ja lapsia.

Imageselect

3. Fettermanin taistelu vuonna 1866

oli lakotoille suuri voitto. Hullu Hevonen houkutteli yhdysvaltalaissotilaat väijytykseen, jossa kapteeni ­Fetterman ja 80 sotilasta kuolivat.

Imageselect

4. Laramien sopimuksen

piti taata pysyvä rauha Oregonin reittin varrelle. Intiaanit ja yhdys­valtalaisupseerit allekirjoittivat sen Fort Laramiessa vuonna 1868.

Imageselect

5. Black Hillsin kulta

houkutteli tuhansia onnenonkijoita siouxien maille vuonna 1874, ja intiaanit tarttuivat taas aseisiin.

Imageselect

6. Rosebud Creekin taistelu

käytiin ­kenraali Crookin ja Hullun Hevosen ­johtamien intiaanien välillä vuonna 1876. Noin 1 500 ­siouxia ja cheyenneintiaania pakotti 1 300 yhdysvaltalais­sotilasta vetäytymään, minkä vuoksi Crook ei ehtinyt ­Custerin avuksi Little Bighorniin viikkoa myöhemmin.

Imageselect

7. Little Bighornin taistelussa

vuonna 1876 Yhdysvaltojen armeija koki tasankointiaaneille pahimman tappionsa. Hullu Hevonen taisteli siellä raivoisasti.

Imageselect

8.Fort Robinson

jossa Hullu Hevonen kuoli vuonna 1877.

Imageselect

Ryöstöretki teki soturista sankarin

Hullun Hevosen ensimmäisessä taistelussaan ottamat kaksi päänahkaa toivat hänelle arvostusta, mutta hänen seuraava sotaretkensä teki hänestä elävän legendan.

Kohteena oli jälleen snakeheimo, ja lakotatiedustelijat löysivät pian sopivan viholliskylän, jonne lakotat ratsastivat yön ­pimeydessä. Ennen kuin snake­soturit ­ehtivät edes kunnolla herätä, lakotat laukkasivat jo tiehensä ajaen edellään ­satoja varastamiaan hevosia.

Snakesoturit lähtivät ajamaan varkaita takaa jäljelle jääneillä hevosilla, ja pian ­lakotoilla oli perässään suuri joukko ­vihollissotureita. Hullu Hevonen ja kourallinen muita sotureita jäi pieneen metsikköön väijymään, jotta muut pääsisivät pakoon.

He ampuivat piilostaan ­snakeja nuolilla ja tuliaseilla, kunnes nämä luopuivat takaa-ajosta ja alkoivat ratsastaa ympyrää puiden ympärillä.

Hullu hevonen oli menettänyt hevosensa, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia päästä pakenemaan jalan. Niinpä hän kiipesi puuhun, loikkasi sieltä ohi ratsastavan snakesoturin ­niskaan ja iski sotanuijallaan vihollisen maahan.

Sitten hän laukkasi tämän hevosella piirittäjien keskelle ampuen revolverillaan niin, että lähimmät snaket joutuivat väistämään. Vihollisen saartorenkaaseen ­syntyi pieni aukko, ja Hullu Hevonen tovereineen laukkasi siitä pakoon.

Hurja takaa-ajo jatkui preerialla, kunnes Hullu Hevonen sotureineen pääsi ­lakotojen maille. Snaket eivät uskaltaneet seurata heitä sinne, ja lakotat juhlivat.

Kotikylässä Hullu Hevonen antoi oman osuutensa saaliista heimon vanhimmille, mutta kertomukset hänen sankaruudestaan hänen läheisensä saivat kuulla muilta.

Nuori soturi oli omaksunut roolinsa ”­ukkosesta uneksijana” eikä kerskunut teoillaan. Tieto Hullun Hevosen urheudesta ja johtajantaidoista alkoi silti levitä preerialla – ja se kantautui myös lakotojen vihollisten keskuuteen.

”Me tunnemme hänet paremmin kuin teidät, sillä taistelussa hän on aina lähempänä meitä kuin teitä”, muuan crow­soturi totesi vihatusta mutta jalosta ja kunnioitetusta vihollissoturista.

Intiaanien asuinalue kutistui vuosi vuodelta

Keltainen: Ensimmäinen Fort Laramien sopimus (1851) määritteli ensi kertaa lakotaintiaanien asuinalueiden rajat.

Oranssi: Toisella Fort Laramien sopimuksella (1868) perustettiin niin sanottu Suuri siouxreservaatti ja siouxeilta vietiin suuria maa-alueita. Vuonna 1877 valkoihoiset ottivat intiaaneille pyhän Black Hillsin alueen.

Tummanpunainen: Suuri siouxreservaatti lakkautettiin vuonna 1889. Valkoihoiset kahmivat intiaaneilta yhä ­enemmän maata vuoteen 1910 asti.

Intiaanit jäivät koukkuun lahjoihin

Muiden tasankointiaaniheimojen tavoin myös lakotat elivät metsästämällä biisoneita, jotka olivat heidän tärkeintä ravintoaan. Peerialla jokainen päivä oli selviytymistaistelua, ja siksi metsästysmaista kilpailevat naapuriheimot olivat todellinen uhka ­lakotojen olemassaololle.

Tasankointiaanien elämä oli pysynyt ennallaan sukupolvien ajan, mutta nyt he saivat yhä useammin muistutuksia siitä, että maailma heidän ympärillään muuttui nopeasti. Lakotojen asuinalueiden läpi kulki yhä enemmän valkoihoisia, jotka ampuivat biisoneita vain niiden taljan vuoksi.

Valkoihoisten tulva lakotojen kotiseudulle johtui niin sanotusta Oregonin ­reitistä. Se oli vankkurireitti, jota pitkin uudisraivaajat matkasivat länteen rakentamaan uutta elämää Tyynenmeren rannikolla sijaitseviin uusiin territorioihin halvan viljelysmaan houkuttelemina.

Matka oli raskas, ja noin 4 000 kilometrin taipaleeseen kuului muun muassa Kalliovuorten ylitys. Oregonin reitti oli silti helppokulkuisempi kuin eteläisemmät vankkurireitit, ja siksi lakotojen ­maille tuli yhä enemmän vankkureita.

Yhdysvaltojen armeija maksoi intiaaneille siitä, että nämä jättivät uudisraivaajat rauhaan. Ruoka, vaatteet ja etenkin metallityökalut olivat paimentolais­elämää viettäville intiaaneille korvaamattoman arvokkaita, sillä he eivät pystyneet valmistamaan niitä itse.

Osa lakotoista tottui armeijan lahjoituksiin niin, että he luopuivat perinteisestä elämäntavastaan. He lakkasivat metsästämästä ja asettuivat asumaan valkoihoisten linnakkeiden lähistölle odottaen vain seuraavaa tavaratoimitusta.

Hullu hevonen ja monet muut lakotat halveksivat näitä intiaaneja ja kutsuivat heitä ”vetelehtijöiksi”. Monet soturit olivat sitä mieltä, että valkonaamat piti ajaa pois ennen kuin he valtaisivat koko preerian.

Toiset taas varoittelivat, että avoin konflikti merkitsisi koko heimon tuhoa. Huhujen mukaan valkonaamoja oli loputtoman paljon ja jokaisen kuolleen sotilaan tilalle tuli heti kymmenen uutta.

Efterhånden som bisonen forsvandt fra prærien, blev indianerne mere og mere afhængige af den hvide mands varer. De fire lakotakvinder på billedet har alle svøbt sig i uldtæpper vævet på amerikanske fabrikker langs østkysten. Krigeren til hest bærer hat og vest. (ca. 1891).

© Library of Congress

Punainen Pilvi kadehti kilpailijaansa

Vuonna 1866, kun Hullu hevonen oli noin 25-vuotias, Yhdysvallat valtasi kultakuume, ja lakotojen maille alkoi virrata yhä enemmän valkonaamoja. Sotilaat jatkoivat Oregonin reittiä niin sanotulla Bozemanin reitillä, joka johti Montanan kultakaivoksiin, ja intiaanit vastasivat lähtemällä taas sotajalalle.

Lakotojen mahtavin sotapäällikkö oli Punainen Pilvi, ja konflikti nimettiin hänen mukaansa ”­Punaisen pilven ­sodaksi”. Jo ensimmäinen taistelu kuitenkin osoitti, että intiaanien oli järjestäydyttävä paremmin, jos he halusivat voittaa.

Intiaanien paras ase ­valkoihoisten tehokkaita ­kiväärejä ja tykkejä vastaan olivat väijytykset, mutta moni yllätyshyökkäys meni pieleen, koska yli-innokkaat nuoret soturit halusivat osoittaa urheuttaan ja hyökkäsivät liian aikaisin.

Niinpä heimon vanhimmat herättivät henkiin vanhan tavan jakaa parhaille ­sotureille niin sanottuja sotapaitoja.

”Jotta voit kantaa sotapaitaa, sinun on oltava kaikkia muita suurempi. Sinun on aina ajateltava muita ennen itseäsi. Älä anna vihan ohjata mieltäsi tai sydäntäsi. Ole urhea ja hyökkää aina ensimmäisenä”, heimon vanhimmat kehottivat.

Yksi himoituista sotapaidoista annettiin Hullulle Hevoselle. Se ei tehnyt hänestä päällikköä, mutta taistelussa ­muiden soturien oli toteltava hänen käskyjään. Kunnia herätti kateutta etenkin Punaisessa Pilvessä, joka odottanut sotapaitaa sekä itselleen että suku­laiselleen. Kateus yltyi vähitellen vihaksi.

Punainen Pilvi oli lakotaheimon vaikutusvaltaisin päällikkö 1860- ja 1870-luvuilla.

Sotilaat ratsastivat ansaan

Ensimmäinen yhteenotto todisti Hullulle Hevoselle, että intiaanit pystyivät voittamaan valkoihoiset vain, jos he luopuisivat vanhoista tavoistaan.

Valkonaamat eivät yrittäneet todistaa taistelussa urheuttaan, ja kun yksittäiset intiaanisoturit ratsas­tivat päin vihollista tappaakseen nämä kunniakkaasti ­lähitaistelussa, yhdysvaltalaissotilaat ampuivat heidät kylmästi.

Valkoihoisten tavoite oli tappaa mahdollisimman paljon vihollisia, ja Hullu Hevonen oli vakuuttunut, että ­lakotojen oli toimittava samoin. Sotaa oli kestänyt neljä kuukautta, kun intiaanit saivat ­ensimmäisen suuren voittonsa.

Lakotat hyökkäsivät valkoihoisten puunhakkaajien kimppuun Bozemanin reitin varrella, ja ­läheisestä linnakkeesta lähetettiin apuun 80 sotilasta. Intiaanit jättivät pienen heikosti aseistetun joukon houkuttimeksi, ja 30 ratsuväensotilasta lähtikin seuraaman sitä täyttä vauhtia.

Loput ­sotilaat olivat liikkeellä jalan, ja he jäivät ­ratsuväestä nopeasti jälkeen.

Hullu Hevonen johti houkutuslinnuiksi valittua lakotajoukkiota, jonka tehtävä oli saada ­viholliset hajaan­tumaan, jotta väijyksissä olevat lakotat voisivat tuhota nämä.

Lisäksi Hullun ­Hevosen oli pidettävä huoli siitä, että valkonaamat pääsisivät riittävän lähelle jatkaakseen takaa-ajoa mutta eivät niin lähelle, että hänen nuoret soturinsa saisivat päähänsä kääntyä ympäri ja hyökätä.

Perimätiedon mukaan Hullu Hevonen istahti yhtäkkiä maahan ja alkoi kaivaa kiveä ratsunsa kaviosta, vaikka vihollinen lähestyi koko ajan. Yhdysvaltalaiset olivat jo lähes ampumaetäisyydellä, kun Hullu Hevonen lopulta loikkasi taas ratsunsa selkään ja lähti laukkaamaan pois.

Taktiikka toimi, ja valkonaamat ratsastivat suoraan väijytykseen. Lakotojen pääjoukko ilmestyi yhtäkkiä piilostaan ja iski ensin vihollisen jalkaväensotilaiden kimppuun ja surmasi heidät viimeiseen mieheen. Sitten oli ratsuväen vuoro. He yrittivät paeta, mutta Hullu Hevonen miehineen katkaisi heidän pakotiensä.

Valkoihoiset alkoivat kutsua yhteenottoa Fettermanin verilöylyksi 80 miestä ­ansaan johdattaneen varomattoman ­upseerin mukaan. Yhteenotto oli Yhdysvaltojen armeijan pahin tappio tasankointiaaneille, ja armeija koki suuremman tappion vasta kymmenen vuotta myöhemmin Little Bighornin taistelussa.

Intiaanien voitto Little ­Bighornissa järkytti Yhdysvaltojen valkoihoista väestöä, mutta se ei vaikuttanut sodan lopputulokseen.

© Bridgeman images

Rauhansopimus jakoi lakotat kahtia

Fettermanin verilöylyn jälkeen yhdys­valtalaissotilaat uskalsivat vain harvoin lähteä linnoituksistaan intiaanien maille. Toisaalta lakotatkaan eivät pystyneet valtaamaan linnoituksia, ja Hullu Hevonen joutui turhautuneena seuraamaan sivusta, miten sota vähitellen kuivui kasaan.

Puolitoista vuotta myöhemmin sodan osapuolet solmivat rauhan niin sanotulla vuoden 1868 Fort Laramien sopimuksella. Päällisin puolin lakotat näyttivät voittaneen, sillä Bozemanin reitti suljettiin ja valkoihoiset lupasivat pysyä poissa intiaanien mailta, joita alettiin kutsua reservaateiksi.

Punainen Pilvi allekirjoitti sopimuksen lakotojen puolesta, ja vuonna 1870 hän matkusti junalla Washing­toniin puhumaan ”suuren isän” eli presidentti Ulysses S. Grantin kanssa.

Washingtonissa Punainen Pilvi tajusi, että intiaanit olivat toivottoman alivoimaisia ja että neuvottelut olivat ainoa järkevä tapa ratkaista erimielisyyksiä. Kotiin palattuaan hän liittyi ”vetelehtijöiden” puolelle ja neuvoi kansaansa elämään rauhassa valkonaamojen kanssa.

Sota oli kuitenkin opettanut Hullulle Hevoselle muuta: valkonaamat oli mahdollista ­voittaa oikeilla keinoilla. Uhmakkaine mielipiteineen hän kuului intiaa­nien ­keskuudessa ryhmään, jota kutsuttiin ”vahvoiksi sydämiksi”.

Tuhansia kullankaivajia virtasi lakotojen pyhille vuorille Black Hillsiin vuonna 1875.

© Library of Congress

Kultalöytö johti uuteen sotaan

Fort Laramien sopimus osoittautui pian pelkäsi sanahelinäksi. Valkoiset seikkailijat löysivät kultaa lakotojen reservaattiin kuuluvalta Black Hillsin alueelta, ja sopimuksen ehtojen vastaisesti armeija ei pian edes yrittänyt estää onnenonkijoita tunkeutumasta alueelle. Samoihin aikoihin intiaanien parhaille metsästysmaille alettiin suunnitella uutta rautatielinjaa.

Rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja Yhdysvaltojen hallitus alkoi valmistautua sotaan muun muassa sen varjolla, että ­lakotajohtajat, kuten Istuva Härkä ja Hullu Hevonen, olivat rikkoneet rauhansopimusta poistumalla ­toistuvasti reservaatista. ”Vahvoihin sydämiin” kuuluvat lakotat kerääntyivät suureen sotaleiriin, ja ­lähetit ratsastivat eri puolille reservaattia kutsumaan sotureita aseisiin.

Punainen Pilvi ja muut päälliköt kieltäytyivät tais­telemasta, mutta monet nuoret ­soturit noudattivat kehotusta ja suuntasivat sotaleiriin. Niin tekivät myös lakotojen liittolaiset cheyennet ja arapahot.

Kesäkuussa 1876 intiaanitiedustelijat ilmoittivat valkoihoisten sotilaiden lähestyvän sotaleiriä etelästä. Hullu Hevonen ei sanonut mitään vaan otti aseensa ja nousi ratsaille. Edelleen puhumatta hän alkoi ratsastaa leiriä ympäri, ja pian sotureita alkoi liittyä hänen seuraansa.

Neljännellä kierroksella joukko oli kasvanut noin tuhanteen, ja Hullu Hevonen lähti ratsastamaan kohti vihollista. Intiaaneja ja valkoihoisia oli suunnilleen yhtä paljon, kun armeijat kohtasivat Rosebud Creek -joen rannalla. Hullu Hevonen piti soturinsa tiukasti kurissa, eikä yksikään soturi rynnistänyt taistelukentän keskelle, missä valkonaamat olivat vahvimpia, vaan he iskivät rintaman sivustoille.

Kun taistelu oli ohi, kumpikin osapuoli oli kärsinyt vain vähäisiä tappioita, ja valkoihoiset keskeyttivät marssinsa ja kääntyivät takaisin. Hullu Hevonen ei saavuttanut loistokasta voittoa, mutta hän oli osoittanut, että lakotat pystyivät pitämään puolensa paljon paremmin aseistautuneita valkonaamoja vastaan.

Custerin kuolema

Lakotat liittolai­sineen eivät saaneet mitään ennakkovaroitusta, kun valkoihoiset hyökkäsivät noin viikkoa myöhemmin. Little Bighorn -joen varrella ­sijainneen intiaanileirin ympäristöön oli lähetetty tiedustelijoita, mutta he eivät havainneet kenraali George Arm­strong Custeria ja hänen 7. ratsu­väkirykmenttiään ennen kuin nämä iskivät leiriin.

Custer uskoi, että intiaanit lähtisivät ­pakoon, ja niinpä hän oli jakanut 600 ­sotilastaan kolmeen ­ryhmään, jotka hyökkäsivät leiriin eri suunnista. Hän luotti vanhaan tiedustelu­raporttiin, jonka mukaan Istuvalla Härällä ja Hullulla Hevosella oli vain noin 800 soturia.

Intiaaneja oli kuitenkin 1 500–­2 500, ja pian Custer joukkoineen joutui itse pakosalle. Mukana ollut arapahosoturi kertoi Hullun Hevosen taistelleen raivoisasti:
”Hullu Hevonen taisteli urheammin kuin kukaan muu. Hän ratsasti aivan lähelle vihollisia, ja vaikka nämä kuinka ampuivat häntä, häneen ei osunut.”
Custer vetäytyi läheisen kukkulan laelle hieman yli 200 sotilaan kanssa, mutta intiaanit piirittivät, tappoivat ja skalpeerasivat heidät.

Murskavoiton jälkeen Istuva Härkä ja Hullu Hevonen halusivat jatkaa hyök­käystä linnakkeisiin, jotka olivat Custerin tappion jälkeen heikkoja. Intiaanien sotaleiri kuitenkin hajosi, sillä soturit olivat saaneet tarpeekseen sotimisesta ja palasivat kotiin reservaattiin.

Hullu Hevonen jatkoi taistelua pienen soturijoukon kanssa, mutta hänen joukkonsa kutistui nopeasti ankaran talven 1876–77 aikana. Soturit eivät pystyneet metsästämään ruokaa perheelleen, ja yhä useampi heistä alkoi kyseenalaistaa taistelun ­jatkamisen järkevyyden.

7. ratsuväkirykmentin hevosten luurangot todistavat, että Custer miehineen taisteli viimeiseen asti Little Bighornissa.

© US National Archives

Sankari kuoli

Vuosi Little Bighornin voiton ­jälkeen Hullu ­Hevonenkin luopui vastarinnasta ja palasi ­reservaattiin, jotta hänen soturinsa ja heidän perheensä eivät kuolisi nälkään.

Hän leiriytyi ­reservaatin laidalle lähelle Fort Robinsonin linnoitusta, jossa päällikkö Punainen Pilvi asui. ­Punainen Pilvi varmisti, että Hullu Hevonen sotureineen riisuttiin aseista ja heiltä vietiin hevoset.

Hullu Hevonen oli kuitenkin yhä uhka Punaisen Pilven arvovallalle, ja neljä kuukautta myöhemmin hänet määrättiin tulemaan Fort Robinsoniin.

Hullu Hevonen totteli, mutta kun hän lähestyi ­linnoitusta, sinisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat saartoivat hänet. He eivät olleet valkonaamoja vaan lakotoja, jotka olivat liit­tyneet ratsuväkeen.

Hullu Hevonen vietiin linnoituksen vartiotupaan, ja sen jälkeen tapahtu­mien kulku on epäselvä. Joidenkin todistajien mukaan Hullu Hevonen näki nurkassa olevan sellin, veti esiin puukon ja yritti paeta.

Silloin hänen oma soturinsa Pieni Suuri Mies tarttui häneen tiukasti ja valkoihoinen sotilas iski häntä pistimellään.

”Ystävät, päästäkää minut menemään, olette haavoittaneet minua jo tarpeeksi”, Hullu Hevonen sanoi Pienelle Suurelle Miehelle, joka oli salaa taivuteltu kääntymään johtajaansa vastaan.

Haava oli syvä, eivätkä linnoituksen haavuri tai intiaanien poppamies pystyneet tekemään mitään. Keskiyön aikoihin Hullu Hevonen lopulta menehtyi.

Enneunessaan lakotojen sotasankari oli ollut haavoittumaton, kunnes hänen omat heimoveljensä olivat käyneet hänen kimppuunsa ja raastaneet hänet ratsailta. Nyt uni oli käynyt toteen.

Lakotaintiaanit kokoontuvat yhä powwow’hin eli heimojuhliin tanssimaan, laulamaan ja rukoilemaan.

© Shutterstock

Lakotat eivät ole unohtaneet­

Hullun Hevosen kansa ei ole ­lannistunut, vaikka valkoihoiset ­veivät heidän maansa vääryydellä.

● 70  000 ihmistä on rekisteröitynyt lakotaintiaaneiksi. Heistä suurin osa asuu yhä viidessä heimolle kuuluvassa reservaatissa.

● 8  984 km² on suurimman reservaatin, Pine Ridgen, koko Etelä-Dakotassa.

● Noin 940 miljoonaa euroa oli summa, jonka oikeus määräsi vuonna 1980 maksettavaksi lakotoille korvauksena Black Hillsin menetyksestä vuonna 1877. Lakotat ovat kuitenkin kieltäytyneet ottamasta rahoja ja vaativat pyhien kukkuloidensa palauttamista heille.

Lue myös:

RCMP circa 1900
Amerikan historia

Erämaan poliisista tuli Kanadan symboli

5 minuuttia
Amerikan historia

O. K. Corralin taistelu oli verinen välienselvittely

18 minuuttia
Amerikan historia

Mistä vuoden 1929 pörssiromahdus johtui?

2 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!