Yhdysvaltain yläluokan juhlat noin vuonna 1890

New Yorkin seurapiirien ökyjuhlat

1800-luvun lopun New Yorkin yläluokan ökyjuhlissa kääritään sätkiä sadan dollarin seteleistä ja syödään ostereita, joiden sisään on piilotettu helmiä, mutta ympärillä köyhät ovat kyllästymässä rikkaiden sikailuun. Vallankumous on tulossa.

1800-luvun lopun New Yorkin yläluokan ökyjuhlissa kääritään sätkiä sadan dollarin seteleistä ja syödään ostereita, joiden sisään on piilotettu helmiä, mutta ympärillä köyhät ovat kyllästymässä rikkaiden sikailuun. Vallankumous on tulossa.

Imageselect, library of Congress, Serial and Government Publications division

Ja lue artikkeli Yhdysvaltojen rikkaista ja köyhistä alta:

Hotelli Waldorf New Yorkissa oli muutettu Ranskan kuninkaan Versaillesin linnaksi: seinillä oli peilejä ja arvokkaita seinävaatteita, saleja koristi 6 000 värikästä orkideaa, ja musiikki ja nauru sekoittuivat vieraiden korujen kilinään.

New Yorkin seurapiirien 700 silmäätekevää oli kerääntynyt hotelliin illalla 10. helmikuuta 1897, ja kaikki olivat pukeutuneet historiallisiksi henkilöiksi 1500–1700-luvuilta.

Illan emäntä, Cornelia Bradley-Martin, otti vieraita vastaan kultaisella valtaistuimella Skotlannin kuningattareksi Maria Stuartiksi pukeutuneena ja kaulassaan muhkeat rubiinit, jotka olivat aikanaan kuuluneet Ranskan kuningasperheelle.

Hänen vierellään seisoi hänen miehensä ranskalaisena 1700-luvun kuninkaana vaaleanpunaisissa brokadivaatteissa, valkoisissa silkkisukissa ja punaisissa kengissä, joissa oli timanttikoristeiset soljet.

Cornelia Bradley-Martin

Cornelia Bradley-Martin pukeutui Skotlannin kuningattareksi Maria Stuartiksi.

© Bridgeman

Bradley-Martinien naamiaiset olivat olleet kaupungin kuumin puheenaihe viikkotolkulla.

Yksi syy olivat olleet lehtijutut pommiuhkista ja mahdollisista väkivaltaisista iskuista, sillä muun muassa anarkistit olivat raivostuneet ökyjuhlien järjestämisestä ­keskellä talouskriisiä ja kaupungissa vallitsevaa köyhyyttä.

Hotelli olikin tiukentanut turvatoimia: kaikki pohjakerroksen ikkunat oli peitetty ja rakennusta vartioi parisataa poliisia. Sisällä hiippaili salapoliiseja, ja emännällä ja isännällä oli kaksi henkivartijaa.

Vieraat värisivät riemusta – kehkeytymässä oli skandaali, ja he olivat mukana!

Vanhaa rahaa arvostettiin

Bradley-Martinien naamiaisiin oli lähetetty tuhatkunta kutsua, mutta se ei silti tarkoittanut, että kuka tahansa olisi ollut tervetullut.

Yhdysvaltojen rikkaimmat ihmiset asuivat 1800-luvun lopussa New Yorkissa, mutta pelkkä raha ei taannut pääsyä hienoimpiin seurapiireihin.

Ratkaisevaa oli se, mistä omaisuus oli peräisin ja kauanko sitä oli suvussa ollut, sillä niin ajateltiin Euroopan aristokraattien keskuudessa – ja Yhdysvaltojen raharikkaat halusivat olla heidän kaltaisiaan.

Lehtikuva 1890-luvun New Yorkista

Lehdet seurasivat tarkasti 1890-luvun New Yorkin seurapiirejä.

© Imageselect, library of Congress, Serial and Government Publications division

Parasta oli ”vanha raha”, ja tärkeintä oli kahden henkilön mielipide siitä, kenellä oli taustallaan kunniallista ”vanhaa rahaa” ja ketkä olivat halveksuttavia ”uusrikkaita nousukkaita”.

Nämä ratkaisevat henkilöt olivat Caroline Astor ja Ward McAllister.

Monilla oli eurooppalainen tausta

Caroline Astor oli syntynyt Schermerhornin sukuun, joka oli luonut omaisuutensa varustamoalalla ja kuului ”the old Knickerbockereihin” eli Manhattanille jo 1600-luvulla saapuneisiin hollantilaissukuihin.

Knickerbocker-miehet eivät käyneet töissä, sillä vaikka he pitivät yllä suhteita New Yorkin yritysmaailmaan, he elivät pääosin aiempien sukupolvien hankkiman maaomaisuuden tuotoilla.

Caroline Schermerhorn oli liittynyt avioliiton kautta kaikkein vauraimpaan vanhan rahan sukuun, Astoreihin, jotka omistivat suuria alueita Manhattanista.

Omaisuuden oli luonut saksalainen John Jacob Astor, joka oli tullut siirtolaisena New Yorkiin 1780-luvulla. Hän oli ostanut niin paljon maata, että hänestä oli tullut Yhdysvaltojen ensimmäinen monimiljonääri.

”No mutta New Yorkissahan nyt on vain 400 muodikasta ihmistä”. Ward McAllister

Johnin pojanpoika William Backhouse Astor, Caroline Astorin mies, eleli leveästi suvun omaisuudella.

Hän vietti aikaansa pitkälti huvipurrellaan vaihtuvan naisseuran kanssa, ja niin hänen vaimonsa päätti keskittyä New Yorkin seuraelämän ohjailuun.

Caroline Astor liittoutui asianajaja Ward McAllisterin kanssa, joka tunsi Euroopan kuninkaallisten etiketin ja pukeutumisohjeet joka tilanteeseen.

McAllister laati tiukat säännöt, jotka oli tunnettavat New Yorkin hienoimpien piirien päivällisillä. Eivätkä ne piirit olleet isot.

”No mutta New Yorkissahan nyt on vain 400 muodikasta ihmistä”, McAllister lausahti vuonna 1888 New York Tribune -lehdessä.

”Sen joukon ulkopuolella on vain ihmisiä, jotka tuntevat olonsa epämukavaksi juhlasaleissa – tai saavat muut tuntemaan olonsa epämukavaksi.”

Lehdistö seurasi makeaa elämää

New Yorkin lehdistö seurasi tiiviisti rouva Astorin 400 valikoidun silmäätekevän seurapiirejä.

Town Topics -aikakauslehti kertoi esimerkiksi, kuinka Astor usein otti vastaan vieraita seisten oman luonnollisen kokoisen muotokuvansa edessä mustaan peruukkiin pukeutuneena.

Hänen 18 hengen palveluskuntansa tarjoili 20 ruokalajin päivällisiä, joita noin 125 keittiömestaria valmisti ja toimitti taloon.

Lehtien pilapiirrokset vitsailivat McAllisterin kustannuksella, ja toimittajat taivastelivat kaupungin raharikkaiden tolkuttomia yrityksiä peitota toisensa ylettömässä tuhlailevaisuudessaan.

”New Yorkin yläluokan pröystäilylle ei löydy vertaa”, kirjoitti toimittaja James D. McCabe kirjassaan New York by Gaslight. ”Se käyttää vuosittain valtavia määriä rahaa kaiken maailman huvituksiin ja hullutuksiin.”

Naamiaisasuinen mies noin vuodelta 1890

Historiallisten pukujen ajateltiin tarjoavan töitä ompelijoille Yhdysvalloissa.

© Getty Images

Yksi esimerkki tällaisista hullutuksista olivat koiran syntymäpäiväjuhlat, joilla päivänsankari sai lahjaksi timanttikoristeisen kaulapannan.

Eräissä juhlissa oli puolestaan lattialle tuotu suuri hiekkakasa, josta vieraat saivat illan mittaan kaivaa jalokiviä.

Makeaa elämää kaupungissa vietti myös Vanderbiltien suku, mutta vaikka sen jäsenet olivat miljonäärejä, he eivät kuuluneet Caroline Astorin 400 valitun joukkoon.

Vanderbiltit olivat näet rikastuneet muun muassa sijoittamalla rautateihin, ja sellainen oli Astorin mukaan ylenkatsottavaa ”uutta rahaa”.

William Vanderbiltin vaimo Alva ei kuitenkaan tyytynyt asemaansa seurapiirien reunamilla. Hän päätti, että hän vielä nousisi Caroline Astorin piireihin rakennuttamalla perheelleen mahtavan eurooppalaistyylisen palatsin.

Luksuslinna löi kaikki ällikällä

Vanderbiltit ostivat maata Fifth Avenuen ja 52nd Streetin katujen kulmasta, ja Alva Vanderbilt palkkasi suunnittelijaksi lempiarkkitehtinsa Richard Morris Huntin.

Tämä oli opiskellut Pariisissa ja kehittänyt ylellisen rakennustyylin, joka sopi rikkaiden amerikkalaisten makuun.

Lukemattomat rakentajat, käsityöläiset ja taiteilijat aloittivat valtavan aherruksen, ja valkoisesta kalkkikivestä ja marmorista rakennettu linna alkoi vähitellen hahmottua.

Se sisustettiin muun muassa antiikkisilla seinävaatteilla, kyntteliköillä, lattia- ja seinälaudoituksilla, tulisijoilla, haarniskoilla ja alabasterisilla kylpyammeilla, joita Vanderbilt ja Hunt olivat ostelleet matkoiltaan Euroopasta.

Palatsi valmistui lopulta noin neljän vuoden työn jälkeen vuonna 1882.

Kaupungin kerma hurmaantui, mutta unelmien palatsi, joka sai ranskankielisen nimen Le Petit Chateau (”pikku linna”), ei vielä riittänyt nostamaan Alva Vanderbiltia hänen toivomiinsa piireihin. Hänen oli siis järjestettävä juhlat.

Täällä palatsit sijaitsivat:

Astor joutui taipumaan

Vuonna 1883 Alva Vanderbilt lähetti 1 200 kutsua naamiaisiin, joiden hän toivoi houkuttelevan viimeisetkin vanhat Knickerbockerit kotiinsa.

”Vanderbiltien naamiaiset ovat saaneet New Yorkin seurapiirit kuhisemaan”, kirjoitti The New York Times.

”Juhlien julkistamisesta asti ne ovat valvottaneet ihmisiä ja vallanneet täysin jokaisen mielen – – yhteiskunnan sosiaalisella huipulla.”

Caroline Astor joutui kuitenkin toteamaan, että toisin kuin koko muu New Yorkin yläluokka, hän ei ollut saanut kutsua juhliin.

Hän käski Ward McAllisterin paikalle ja lähetti tämän illan pimeydessä 26. maaliskuuta 1883 Fifth Avenuelle numeroon 660 eli Vanderbiltien Le Petit Chateauhon selvittämään asiaa hienovaraisesti.

Pian sen jälkeen McAllister pujahti takaisin Astorien taloon numerossa 350 ja kertoi Astorin olevan umpikujassa: mikäli tämä haluaisi kutsun Vanderbiltien naamiaisiin, tämän olisi ensin kutsuttava Alva Vanderbilt vierailulle omaan kotiinsa.

”Niitä on täällä aivan liikaa. Rahalla ei selvästikään ole täällä mitään merkitystä”. Ranskalaismies

Vielä samana iltana Vanderbiltien luo saapui lakeija mukanaan kortti, jossa luki vain ”Rouva Astor”. Se riitti.

Seuraavana päivänä Alva Vanderbilt vieraili Caroline Astorin luona, ja vastavuoroisesti tämä sai toivomansa kutsun naamiaisiin.

Ranskalaiselle kaikkea oli liikaa

Kymmenen vuotta myöhemmin myös muun muassa Astorit olivat rakennuttaneet uuden palatsin Fifth Avenuelle, aivan Keskuspuiston viereen.

Vuonna 1895 eräs ranskalainen ihmetteli syvästi paheksuen alueelle nousseiden varakkaiden newyorkilaisten palatsikeskittymää, ”Millionaires’ Row’ta”.

”Niitä on täällä aivan liikaa. Rahalla ei selvästikään ole täällä mitään merkitystä”, ranskalainen valitti.

”Loputtomat rivit luksuspalatseja suorastaan huutavat järjetöntä ylenpalttisuutta. Täällä ei ole lainkaan kauppoja muutamaa muotiompelijaa ja taidekauppiasta lukuun ottamatta – – vain yksityisiä asuintaloja, joista jokainen vaatii sellaiset määrät rahaa, ettei sitä tohdi edes laskea.”

Fifth Avenue, 1890-luku

New Yorkin silmäätekevät näyttäytyivät Fifth Avenuella.

© Getty Images

Myös ylenmääräisyydessään mauttomat sisutukset ahdistivat ranskalaista:

”Aivan liian korkeiden ja suurten salien lattioilla on aivan liikaa arvokkaita persialaisia mattoja, seinävaatteita on aivan liikaa, ja oleskeluhuoneiden seinillä on aivan liikaa maalauksia. Vierashuoneet on sisustettu aivan liian tarkoitushakuisilla ja liian monilla kalusteilla, ja päivällispöydissä on aivan liikaa kukkia, liikaa pöytähopeita ja liikaa kristallilaseja.”

Ökyrikkaat newyorkilaiset vähät välittivät eurooppalaisen tuomiosta ja nauttivat surutta elämästään. Se näkyi myös Newportin kaupungissa, missä yläluokka vietti kesiään.

Eräs varakas nainen vakuutti varaavansa aina 300 000 dollaria ”Newportin kauteen viihdytystä varten” – samalla kun teollisuustyöntekijän koko vuoden palkka vuonna 1890 oli keskimäärin 564 dollaria.

Rahalla oli merkitystä vain köyhille.

Wall Streetin pörssi romahti

Rikkaiden elämä oli yhtä juhlaa, mutta suurin osa newyorkilaisista tunsi vain työttömyyttä, köyhyyttä ja sosiaalista turvattomuutta.

Kaupunkia koetteli kaksi taloudellista romahdusta vuosina 1870–1900. Ensimmäinen oli Wall Streetin pörssiromahdus vuonna 1873, jolloin pörssi oli suljettava kymmeneksi päiväksi.

”Wall Streetin paniikki kaataa eturivin yrityksiä, finanssikriisi leviää koko maahan”, raportoi The New York Herald.

Romahdus johti työläisten joukkoirtisanomisiin New Yorkissa, ja kun he osoittivat mieltään kaduilla, he joutuivat kahnauksiin poliisin kanssa.

20 vuotta myöhemmin pörssi romahti uudestaan, ja yrityksiä sulkeutui toinen toisensa perään. Tuhannet ihmiset olivat yhtäkkiä ilman töitä ja elantoa.

Kurjuus oli valtavaa. Esimerkiksi New Yorkissa 20 000 koditonta nukkui kaduilla ja puistonpenkeillä.

New Yorkin raharikkaat eivät antaneet taloustilanteen häiritä.

Livreepukuiset lakeijat ajoivat yhä hevosvaunuja ylös ja alas kaupungin leveimpiä katuja kuljettaen silmäätekeviä palatsista toiseen, ja juhlissa kaikui iloinen musiikki. Ajan henki oli kuitenkin muuttumassa.

Siihen asti rautatiemoguleja, öljyparoneja ja teräskuninkaita oli ylistetty kansakunnan menestyvinä esikuvina, mutta nyt heidän elämäntapaansa ei enää pidettykään sopivana, ja ylelliset palatsit alettiin nähdä merkkinä tuhlailevuudesta.

“”Vuoristoon tai rannikolle rakennetut huvilat, valtavat huvijahdit ja niissä omistajansa harvoja vierailuja odottava suuri henkilökunta(...)” Yhdysvaltalainen toimittaja

”Jos meidän sivistyksemme tuhoutuu, kuten joku on ennustanut, niin sitä eivät tee barbaarit alhaaltapäin.

Meidän barbaarimme tulevat ylhäältä”, todettiin eräässä lehtikirjoituksessa vuonna 1894.

Lehdistö alkoi pitää rikkaiden rahankäyttöä epädemokraattisena.

”Vuoristoon tai rannikolle rakennetut huvilat, valtavat huvijahdit ja niissä omistajansa harvoja vierailuja odottava suuri henkilökunta – kaikki tämä on täysin vastoin amerikkalaisten periaatteiden henkeä”, kirjoitti eräs toimittaja.

Levottomuudet levisivät koko maassa

Kuilu New Yorkin rutiköyhien ja käsittämättömän rikkaiden välillä syveni syvenemistään, kun maan sisällissodan jälkeen pahin talouskriisi koetteli kansakuntaa. Ilmassa oli vaaran merkkejä.

Vuonna 1892 Pennsylvanian osavaltio lähetti sotilaita hajottamaan terästyöläisten lakkoa Homesteadin kaupungissa.

Kaksi vuotta myöhemmin lakkoaalto ­levisi rautatieläisten keskuudessa.

Se puhkesi Chicagossa Pullmanin tehtailla, missä junavaunuja valmistaneet työläiset vastustivat irtisanomisia ja huomattavia palkanalennuksia.

Köyhä yhdysvaltalainen New Yorkin slummikortteleissa 1800-luvun lopussa

Slummialueiden murjuihin ei juuri virrannut raitista ilmaa tai auringonvaloa.

© Getty Images

Moni eli ahdingossa New Yorkissa

Euroopasta saapui 1800-luvun lopussa Yhdysvaltoihin miljoonia varattomia maahanmuuttajia etsimään onneaan.

Päästyään laivasta New Yorkissa moni juuttui asumaan kaupungin slummeihin, jotka ulottuivat 1880-luvulla Brooklynin laitamilta Manhattanin eteläosiin.

Tuhannet rutiköyhät perheet asuivat ahtaissa epäinhimillisissä kopperoissa, joissa oli tunkkaista ja pimeää.

Rikkaille newyorkilaisille virtasi rahaa yrityksistä ja pankeista, mutta köyhät työläiset saivat tyytyä kahden tai kolmen dollarin päiväpalkkaan lapionvarressa, roskakuskina tai ompelijana.

Moni päätyi tekstiiliteollisuuden pieniin hikipajoihin, joissa sadat kouluttamattomat ihmiset uurastivat 12 tunnin päiviä surkealla palkalla.

Myös lapset kävivät töissä ja kantoivat siten kortensa kekoon perheen hyväksi esimerkiksi myymällä lehtiä tai kiillottamalla kenkiä.

Rautatietyöläisten ammattiliikkeen nokkamies Eugene V. Debs kehotti kaikkia rautateillä työskenteleviä kieltäytymään käsittelemästä Pullmanin vaunuja, ja kun lähes 125 000 työläistä noudatti kehotusta, suuri osa koko maan rautatieliikenteestä pysähtyi.

Lopulta presidentti Grover Cleveland lähetti armeijan purkamaan tilannetta.

Vähitellen ulkomaille alkoi levitä huhuja kansannoususta, vallankumouksesta ja luokkasodasta Yhdysvalloissa – eikä se ainakaan vahvistanut yhdysvaltalaisia osakemarkkinoita.

Siihen oli kuitenkin ratkaisu, uskoivat maan rikkaimmat, muun muassa New Yorkin 400 valitun joukkoon kuulunut Bradley-Martinin pariskunta: tilannetta voisi auttaa juhlimalla.

Bradley-Martinit päättivät järjestää vuoden 1897 alussa ylelliset naamiaiset hotelli Waldorfissa.

Juhlat johtivat epäsuosioon

Bradley-Martinit käyttivät juhliin huoletta useita satoja tuhansia dollareita.

He pitivät itseään hyväntekijöinä, jotka juhliensa avulla piristäisivät maan ankeaa tunnelmaa ja parantaisivat yhteiskunnallisesta levottomuudesta ja osakemarkkinoiden romahduksesta johtuvaa heikkoa taloustilannetta.

Kun rouva Bradley-Martin lähetti vinkin naamiaisista lehdistölle, se aiheutti kuitenkin toisenlaista kohua.

Toimittajat, poliitikot ja saarnaajat ilmaisivat kovaäänisesti paheksuntansa mauttomasta rahalla pröystäilystä aikana, jolloin lukemattomat ihmiset kärsivät puutetta. Papit vetosivat seurakuntalaisiinsa, etteivät nämä menisi juhliin.

Arvostelijoiden mukaan kyseessä olivat kohtuuttomuuden orgiat massojen nähdessä nälkää ja olisi vastuutonta lisätä vettä myllyyn, kun vaarana oli vallankumous ja yhteiskuntarakenteiden romahdus.

Esimerkiksi eräs pastori Brooklynistä jylisi tuomitsevasti:

”Osoittakoon Jumala tänä päivänä myötätuntoa palelevia, nälkää näkeviä köyhiä kohtaan ja tuhotkoon oikeudenmukaisuuden myrsky nämä itsekkyyden juhlat!”

Toinen pastori puolestaan varoitteli maallisemmin:

”Nämä juhlat suorastaan kannustavat anarkiaan!”

Vanderbiltin perheen Le Petit Chateau -talon salonki muistutti eurooppalaista linnansalia.

© aLtairisfar/architectural record, Getty Images & Shutterstock

Eräs poliitikko meni vielä pidemmälle. Hän totesi, että olisi aivan oikein, jos joku anarkisti heittäisi pommin keskelle Bradley-Martinien juhlia ja räjäyttäisi ”tanssivat keikarit daameineen konfeteiksi ja punaiseksi tahmaksi”.

Pariskunta pakeni verottajaa

Arvostelu ei saanut Bradley-Martineja perumaan naamiaisia, vaan niitä juhlittiin perusteellisesti syömällä, juomalla ja tanssimalla.

Tilaisuus jatkui neljään asti aamuyöllä, jolloin ympäripäissään olevat miljonäärit talutettiin vaunuihinsa ja ajettiin kotiin.

Arvostelu ei kuitenkaan päättynyt juhlien valomerkkiin, vaan esimerkiksi papit paheksuivat juhlien kohtuutonta alkoholinkäyttöä vielä pitkään jälkikäteen – olivathan vieraat kuluttaneet ylettömät määrät viskiä, konjakkia ja viiniä sekä 60 valtavaa laatikkoa sen ajan kalleinta kuohujuomaa, Möet & Chandonin samppanjaa.

Bradley-Martinit kestivät arvostelua kaksi vuotta, mutta kun New Yorkin veroviranomaiset sitten kaksinkertaistivat pariskunnalta vaadittavat verot heidän ilmeisen äveriäisyytensä perusteella, se oli heille liikaa.

He tyhjensivät talonsa ja lähettivät tavaransa Atlantin yli Lontooseen.

He viettivät vielä yli 60 ystävän kanssa hotelli Waldorf Astoriassa läksiäiset, joissa tarjoiltiin kilpikonnalientä, mätiä ja kevätkaritsaa hotellin orkesterin soittaessa suosittuja espanjalaisia ja afroamerikkalaisia kappaleita, kuten When You Ain’t Got No Money, You Needn’t Come Round (”Ei tarvii tulla tänne, jos sulla ei oo rahaa”).

Sen jälkeen Bradley-Martinit karistivat New Yorkin tomut jaloistaan ja muuttivat rahoineen pysyvästi Britanniaan.