New Yorkin Harlemissa asui 1930-luvulla postinkantaja nimeltä Victor Hugo Green.
Hän kuului kasvavaan mustien amerikkalaisten keskiluokkaan, joka pystyi ahkeran työnteon ja tarkan taloudenpidon avulla säästämään rahat tuon ajan tärkeimpään statussymboliin: autoon.
Green oli kyllästynyt mustien syrjintään, joka tuntui erityisen kurjalta, kun joskus oli päässyt lähtemään autolomalle.
Niinpä hän julkaisi vuonna 1936 mustille autoilijoille oppaan The Negro Motorist Green Book.
Sen tarkoitus oli ”antaa mustille matkalaisille tietoja, joiden avulla välttää ongelmat ja nöyryytykset ja nauttia matkasta enemmän”.
Oppaan ensimmäinen painos oli vain 10-sivuinen vihko, jossa listattiin mustia palvelevia hotelleja ja ruokapaikkoja New Yorkissa.
Vihkonen kasvoi kuitenkin nopeasti painoksesta seuraavaan, sillä sille oli runsaasti kysyntää ympäri Yhdysvaltoja, jossa rotusyrjintä oli yhä voimissaan.
Auto antoi uutta vapautta
1930-luvun lopulla Yhdysvaltojen talous kääntyi taas nousuun laman jälkeen ja työläisillä alkoi olla varaa omaan taloon ja autoon. Autosta tuli pian monille menestyville mustille vapauden symboli.
Kun omisti auton, ei tarvinnut odottaa linja-autoa mustille varatuissa pienissä tunkkaisissa kopperoissa syrjässä valkoisten tilavista ja ilmastoiduista odotushalleista tai kärvistellä junien karuissa ja kuluneissa loppupään vaunuissa valkoisten nauttiessa mukavasta matkustamisesta ja ravintolavaunun palveluista junan etuosassa.
Silti autoilevillakaan mustilla ei ollut helppoa, kuten eräs heistä kirjoitti:
”Aamulla mustat autoilijat tuntevat olevansa vapaita kuin taivaan linnut, mutta taivas alkaa tummua jo puolilta päivin, ja iltapäivän kuluessa synkät pilvet masentavat mustan autoilijan, joka joutuu pohtimaan: Missä nukun ensi yön?”
”Miten upeaa olisikaan ollut pysähtyä kunnon aterialle.” Rouva Milloy, musta kotiäiti, 1958
Tuntemattomilla seuduilla yösijan etsiminen kesti usein tuntikausia, sillä vain harvat majapaikat ottivat vastaan mustia vieraita, koska näiden pelättiin karkottavan valkoiset asiakkaat pois. Mustat autoilijat joutuivatkin usein tekemään pitkiä mutkia löytääkseen majapaikan – tai yöpymään autossaan.
Edes autossa yöpyminen ei ollut mahdollista kaikkialla, sillä Yhdysvalloissa oli runsaasti kaupunkeja, joissa mustien oleskelu oli täysin kielletty auringon laskun ja nousun välisenä aikana.
Jos joku rikkoi sääntöä, näiden niin kutsuttujen auringonlaskukaupunkien poliisit saattoivat hänet vaikka keskellä yötä ulos kaupungista – tai suoraan putkaan.
Yösijan hankkiminen ei ollut mustien ainoa ongelma, sillä heillä ei juurikaan ollut asiaa myöskään ravintoloihin, joten heidän oli aina otettava eväät mukaan.
Musta toimittaja Courtland Milloy muisteli, kuinka hänen äitinsä valmistautui automatkoihin paistamalla kanaa ja keittämällä kananmunia matkaa edeltävinä iltoina.
Eväillä pärjäsi, mutta äidin mieli oli synkkä aina perheen lähtiessä lomalle.
”Miten ihanaa olisikaan ollut viettää yö jossakin niistä hotelleista, joiden ohi ajoimme. Miten upeaa olisikaan ollut pysähtyä kunnon aterialle ja kupilliselle kahvia. Auton ikkunoista näimme valkoisten lasten polskivan motellien uima-altaissa, mutta minun lapsilleni ei ollut tarjolla muuta kuin kinastelua kuuman auton takapenkillä”, äiti kertoi vuosia myöhemmin pojalleen.
Myös bensiinistä piti jatkuvasti olla huolissaan. Esso oli yksi harvoja huoltamoketjuja, jonka huoltoasemilla saattoi olla hoitajana tai jopa omistajana musta, ja sen asemilla mustat autoilijat saivat tankata autonsa.
Esso oli myös yksi ensimmäisistä yrityksistä, joka osti mainostilaa Greenin oppaasta ja joka myös myi sitä huoltoasemillaan 25 sentillä.
Jos matkan varrelle ei osunut Esson asemia, mustan autoilijan oli vain toivottava, että hän oli ottanut mukaan riittävästi polttoainetta.
Lewis Mountainin kansallispuistossa Virginiassa oli erillinen alue mustille kävijöille.
Rasismi oli laillista
Yhdysvaltain sisällissodan päätyttyä vuonna 1865 orjuus ja syrjintä ihonvärin perusteella kiellettiin koko maassa.
Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi kuitenkin jo vuonna 1883 viisi rotusyrjintää vastustavaa lakia, sillä korkeimman oikeuden mukaan kongressilla ei ollut oikeutta kieltää yksityishenkilöitä syrjimästä mustia.
Päätöksen turvin etelän entisissä orjuutta kannattaneissa osavaltioissa otettiin taas käyttöön mustia ja valkoisia erottelevia kieltoja ja määräyksiä.
Mustien oli esimerkiksi matkustettava erillisissä junanvaunuissa, mustat ja valkoiset lapset pantiin eri kouluihin, eivätkä mustat saaneet käyttää valkoisille varattuja julkisia vessoja, vaan heidän oli käytävä syrjäkujien nuhjuisissa kopperoissa.
Tarpeet tehtiin autossa ämpäriin
Kun mustan autoilijan tuli jano, hänen ei auttanut muu kuin kaivaa oma vesipullo esiin, sillä vesihanat oli usein rajattu vain valkoisten käyttöön.
Liikaa ei silti kannattanut juoda, sillä edes tarpeilla ei voinut käydä noin vain. Lapset saivat olla märissä vaipoissaan, kunnes löytyi sopiva piennar, jossa pystyi pysähtymään, ja moni matkalainen teki tarpeensa autossa ämpäriin, jotta kenenkään ei tarvinnut nousta autosta ajettaessa seuduilla, jotka eivät olleet mustille turvallisia.
Greenin opas paikoista, joissa mustat saivat tankata autonsa, ruokailla ja yöpyä, tuli siis todelliseen tarpeeseen. Eräs ilahtunut lukija kirjoitti vuonna 1938:
”The Negro Motorist Green Book on meidän rodullemme todella tarpeellinen kirja. Aiemmin olimme automatkoillamme pelkästään kuulopuheiden varassa.”
Green tajusi, että hänen oppaastaan voisi olla hyötyä kaikkialla Yhdysvalloissa, ja niin hän pyysi lukijoitaan lähettämään vinkkejä paikoista, joissa heitä oli kohdeltu kunnolla heidän ihonväristään huolimatta.
Jokaisesta vinkistä, joka voitiin vahvistaa ja painaa oppaaseen, maksettiin palkkiota yksi dollari
Niin The Negro Motorist Green Book kasvoi vuosi vuodelta, ja 1940-luvun lopussa siinä oli jo 80 sivua.
Myyntiluvut nousivat 15 000:een, vaikka opas ei todellakaan ohjeistanut maan parhaisiin taukopaikkoihin vaan vain niihin harvoihin, joihin mustat ylipäätään päästettiin.
Yleensä se tarkoitti motelleja ja kuppiloita, jotka olivat selvästi huonompia kuin mitä valkoiselle asiakaskunnalle oli tarjolla.
Green pyysikin lukijoitaan kertomaan, mikäli jokin oppaan mainitsema paikka osoittautui liian heikkotasoiseksi.
Opas listasi mustille tarjolla olevat palvelut koruttomasti osavaltioittain aakkosjärjestyksessä. Vuoden 1949 versiossa eteläisen Mississippin osavaltion osuus oli vain 1,5 sivua pitkä, sillä niin harva liike siellä hyväksyi mustia asiakkaita.
Kallis auto kävi liiankin kalliiksi
The Negro Motorist Green Book ei kuitenkaan poistanut rasismia.
Moni valkoinen piti vaurastumista oikeutenaan, mutta mustien menestyminen herätti valkoisissa suuttumusta.
Jos uutuuttaan kiiltävässä autossa oli musta kuski, häntä katsottiin paheksuen ja hän saattoi kohdata suoranaista vainoa. Moni etelävaltioissa asunut musta mies ottikin tavakseen käyttää autonratissa kuljettajan lakkia, jotta olisi luultu hänen olevan vain palauttamassa valkoisen herransa autoa autotalliin.
Vuonna 1948 mustaihoinen Robert Mallard sai maksaa menestyksestään hengellään.
Hän ajeli perheineen ylpeänä kalliilla Frazer-merkkisellä autollaan, kun Ku Klux Klanin jäsenet saartoivat hänet Atlantan laitamilla Georgian osavaltiossa.
Yhtäkkiä kajahti laukaus, ja Mallard romahti hengettömänä kuljettajan paikalle vaimonsa ja lastensa heittäytyessä auton lattialle. Rouva Mallard tunnisti äänestä useita valkoisia naapureitaan, jotka olivat jo pitkään katsoneet pahasti hänen miestään, mutta tapausta ei silti koskaan selvitetty.
Etelävaltiot olivat yleensäkin vaarallisia mustille autoilijoille.
Jos ei tuntenut paikallisia tapoja, saattoi kohdata yllättäviä ongelmia, sillä muun muassa Mississippin osavaltiossa mustien kuskien oli noudatettava liikennesääntöjen lisäksi useita kirjoittamattomia sääntöjä.
Monilla entisillä orjuutta kannattaneilla alueilla mustat autoilijat eivät esimerkiksi saaneet ohittaa valkoisia, sillä ohittaminen nostatti hiekkateillä pölypilven, joka likasi valkoisen omistajan auton, eikä sellainen käynyt laatuun.
Autolomat oli suunniteltava huolella
The Negro Motorist Green Book oli korvaamaton tuhansille mustille autonomistajille. Se opasti hotelleihin ja huoltoasemille, joita mustat saattoivat käyttää – ilman opasta niitä olisi ollut vaikea löytää.
Hautaustoimistot
Opas listasi kaikenlaisien palvelujen tarjoajia mustille kampaajista ja räätäleistä hautausurakoitsijoihin asti.
Ravintolat
Mustilla autoilijoilla oli syytä olla eväät mukanaan, sillä vuonna 1949 koko Mississippissä oli vain viisi ravintolaa, joissa mustat saivat käydä syömässä.
Bensiini
Bensiiniä oli joskus vaikea saada: koko Mississippin osavaltiossa oli oppaan mukaan vain viisi huoltoasemaa, joissa myös mustat saivat tankata autonsa.
Kotimajoitus
Hotelleissa majoittuminen oli mustille usein mahdotonta. Mississippissä oli 31 (mustaa) kotitaloutta, joissa mustat saattoivat yöpyä. Ne tunnettiin nimellä Tourist Home.
Hotellit ja motellit
Enemmistö Mississippin kahdesta miljoonasta asukkaasta oli mustia, mutta silti koko osavaltiossa vain kahdeksan hotellia ja motellia hyväksyi mustia asiakkaikseen.
Rasismia ja diplomatiaa
Rasismi ei suinkaan rajoittunut vain etelään, vaan mustat kohtasivat syrjintää myös pohjoisissa osavaltioissa.
Vielä 13 vuoden jälkeenkään The Negro Motorist Green Book ei pystynyt antamaan ainoatakaan vinkkiä Montanassa tai Wisconsinissa hotellista tai ravintolasta, joka olisi avoinna myös mustille.
Lähellä Kanadan rajaa sijaitsevassa Mainessa oli yksi ainoa hotelli, jossa mustat matkailijat saivat yöpyä, eikä vieraanvaraisuus lännessäkään tehnyt juuri vaikutusta, sillä Nevadan ja Utahin osavaltioista oli oppaaseen päätynyt yhteensä vain yksi hotelli ja kaksi matkustajakotia.
Avoin syrjintä ei kohdistunut vain Yhdysvaltojen omaan mustaan väestöön, vaan siitä kärsivät myös ulkomaiset mustaihoiset vieraat.
Esimerkiksi Ghanan valtiovarainministeriä ei päästetty erääseen hotelliketju Howard Johnsonin ravintolaan hänen ollessaan vierailulla Delawaren osavaltiossa vuonna 1957.
Presidentti Eisenhower esitti asian johdosta epävirallisen anteeksipyynnön ja joutui pyytämään ministerin aamiaiselle Valkoiseen taloon.
Eisenhowerin seuraajan John F. Kennedyn aikana Yhdysvaltain ulkoministeriö harkitsi jakavansa The Negro Motorist Green Bookia kaikille kehitysmaista tuleville värillisille diplomaateille ja muille virallisille vieraille, jotta vältettäisiin moiset selkkaukset.
”Pian koittaa päivä, jolloin tätä opasta ei enää tarvitse julkaista.” Victor Hugo Green, 1936
Ajatus kuitenkin hylättiin, ja sen sijaan ulkoministeriö vaati, että diplomaatteja olisi kohdeltava kaikissa maan 50 osavaltiossa ”samoin etuoikeuksin kuin valkoisia”.
Kennedyn aikana Yhdysvalloissa vuosisatoja harjoitettua rasismia ja rotusyrjintää alettiin kuitenkin lopulta vastustaa toden teolla.
Victor Hugo Green kuoli muutama kuukausi ennen kuin Kennedystä tuli presidentti vuonna 1961, mutta hänen vaimonsa Alma jatkoi The Negro Motorist Green Bookin julkaisemista.
Oppaan myynti laski vähitellen mustien kansalaisoikeusaktivistien työn kantaessa hedelmää, ja ratkaiseva tekijä oli Yhdysvaltain kongressin vuonna 1964 hyväksymä kansalaisoikeuslaki.
Kansalaisoikeuslaki kielsi syrjinnän ihonvärin, sukupuolen tai uskonnon perusteella.
Moni yritti saada lain kumotuksi väittäen sen olevan perustuslain vastainen. Esimerkiksi georgialaisen Heart of Atlanta -motellin omistaja väitti lain rikkovan hänen perustuslaillista oikeuttaan valita asiakkaansa ja valitti mustien asiakkaiden romahduttavan hänen yrityksensä talouden ilman että valtio tarjosi hänelle mitään korvauksia.
Hän kuitenkin hävisi oikeudessa, ja niin hänen oli pakko avata ovensa myös mustille.
Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin viimeinen The Negro Motorist Green Book, ja sitten sen perustajan ensimmäiseen painokseen kirjoittama ennustus oli käynyt toteen:
”Pian koittaa päivä, jolloin tätä opasta ei enää tarvitse julkaista. Niin käy, kun olemme rotuna tasa-arvoisia.”
Mustat autoilijat joutuivat kokemaan ennakkoluuloja kaikkialla Yhdysvalloissa.
Victor Hugo Greenin vuonna 1936 tekemässä ennustuksessa mainittu sana ”pian” oli tosin käytännössä tarkoittanut 30:tä vuotta, mutta lopultakin mustat autoilijat saattoivat lähteä matkalle Amerikan halki vapaasti ilman pikkutarkkaa etukäteissuunnittelua ja jatkuvaa pelkoa yllättävistä nöyryytyksistä.
Mustien asema on yhä hankala
Paljon on parantunut Greenin oppaiden ajoista, mutta mustat autoilijat joutuvat yhä kokemaan syrjintää Yhdysvalloissa.
Illinoisin osavaltion raportti osoitti vuonna 2013, että poliisi pysäytti kaksi kertaa niin paljon mustia ja latinoita kuin valkoisia, vaikka valkoihoisten ajamista autoista löytyi etsinnöissä suuremmalla todennäköisyydellä huumeita ja muuta laitonta tavaraa.
Floridassa 22 prosenttia turvavyön käyttämättä jättämisestä annetuista sakoista annetaan mustille autoilijoille, vaikka osavaltion autonomistajista mustia on vain 13 prosenttia.
Kansalaisoikeusjärjestöjen mukaan mustia autoilijoita pysäytetään yhä usein ainoastaan heidän ihonvärinsä perusteella, ja ilmiö on jopa saanut ironisen nimityksen DWB, Driving While Black, eli ”ajaminen mustan ihonvärin vaikutuksen alaisena”.