Mustia teurastettiin Tulsan mellakoissa

”Emma!” aviomies huusi, heittäytyi polvilleen ja alkoi tutkia, oliko vaimoa ammuttu. Emma Gurley oli kalpea, mutta hänen silmänsä olivat auki.

”Gurley, älä mieti minua. Sinun on paettava”, vaimo vaati.

Gurley katsoi Emmaa vielä kerran silmiin, ojentautui ja säntäsi juoksuun.

Hän puuskutti taakseen katsomatta kaduilla, joita peittivät rikottujen kaupanikkunoiden lasinsirpaleet. Ympärillä miehet, naiset ja lapset pakenivat valkoisten aseita ja palavia soihtuja. Etelävaltiolaisen kaupungin mustaihoiset olivat vaarassa joutua lahdatuksi kuin eläimet.

Viha kyti Tulsassa

Ennen 1900-luvun alkua Tulsa oli ollut vain unelias pikkukylä eteläisessä Oklahomassa, mutta marraskuussa 1905 löydettiin runsas öljysuoni alueelta, josta tuli pian yksi Yhdysvaltain rikkaimmista öljykentistä.

Öljyn myötä Tulsasta tuli ”boom town”, jonne kerääntyi väkeä rikastumisen toivossa. Tulijat, joilla ei ollut varaa ostaa maata ja porata öljyä, avasivat sen sijaan kauppoja, baareja tai muita pieniä liikkeitä.

Pian Tulsa tunnettiin lempinimellä ”Magic City”. Vuosina 1900–1921 väkiluku ponnahti 1 400:sta 72 000 asukkaaseen.

Kauan ennen öljybuumia suuri osa Tulsan asukkaista oli ollut alueelle orjina tuotuja mustia. Nyt kaupunkiin hakeutui entistä enemmän afroamerikkalaisia töihin. Öljykaupungissa lähes jokainen keskiluokkainen perhe palkkasi mustia kuljettajiksi, piioiksi, puutarhureiksi tai pyykkäreiksi.

Tulsan musta väestö lähti aamuisin kaupungin eteläosan valkoisiin kortteleihin raatamaan päivät pitkät mutta asui itse rautatien pohjoispuolella Greenwoodin kaupunginosassa, jossa vuonna 1921 oli lähes 11 000 asukasta.

Monet elivät pienissä, huterissa taloissa, vaikka useat mustat yrittäjät tulivat hyvin toimeen. Greenwoodin suositun elokuvateatterin, Dreamland Theatren, omistajalla oli jopa oma auto.

Kaupunginosan varakkain yrittäjä oli kuitenkin O. W. Gurley. Hänen kolmikerroksinen hotellinsa alueen monien muiden huoliteltujen yritysten ohella antoi Greenwoodille niin hienostuneen vaikutelman, että kaupunginosa sai lempinimen Black Wall Street.

Moinen Greenwoodin mustien menestys ei miellyttänyt valkoisia, joiden mielestä entiset orjat eivät saisi ansaita enemmän kuin he itse.

Vielä isompi huoli valkoisten piirissä oli se, että etelävaltiolaisen kaupungin musta väestö kasvoi. ”Tulsa uhkaa menettää arvokkaan asemansa Oklahoman valkoisimpana kaupunkina”, varoitettiin Tulsa Democrat -sanomalehdessä.

Kaupungin valkoisten iloksi Jim Crow -lait tekivät kuitenkin yhä jyrkän eron valkoisten ja mustien välille. Kun orjuus oli lakkautettu Yhdysvalloissa vuonna 1865, presidentti Lincoln oli julistanut mustien saaneen ”oikeuden elämään, vapauteen ja onnen etsimiseen”.

Afroamerikkalaiset eivät kuitenkaan olleet tasa-arvoisia kansalaisia, sillä etelävaltiot ottivat jo 1870-luvulla käyttöön lait mustien ja valkoisten erottelemiseksi.

Iholtaan eriväriset eivät saaneet käydä samoja kouluja tai istua samassa junavaunuosastossa, ja elleivät mustat osanneet lukea tai kirjoittaa, heillä ei ollut äänioikeutta.

Tulsassa mustat eivät saaneet mennä kauppaan, jossa valkoiset asioivat. He saivat tosin hoitaa kaupassa yksinkertaisia töitä kohtaamatta asiakkaita.

Inho värillisiä kohtaan vain kasvoi Tulsassa, ja 1910-luvun lopulla valkoiset ja mustat ottivat yhteen yksittäisissä väkivaltaisuuksissa.

Paikallislehti Tulsa Tribunessa levitettiin rasistista henkeä ja toimittajat alkoivat nimittää Green­woodia ”Pikku Afrikaksi” tai ”Niggertowniksi”, missä päätoimittaja Richard Lloyd Jonesin mukaan kuhisi ”viinaa, huumeita, likaisia neekereitä ja aseita”. Päätoimittaja myös ilmoitti, että ”likainen neekeri on pahinta, mitä voi kahdella jalalla kulkea”.

Vuonna 1921 viaton välikohtaus leimahdutti rotuvihan liekkeihin öljykaupungissa.

Rotuviha leimahti

Maanantai 30. toukokuuta 1921 alkoi 19-vuotiaalle Dick Rowlandille samoin kuin kaikki päivät. Musta teini toimi kengänkiillottajana siistimässä valkoisten herrojen jalkineita liikkeessä Tulsan keskustassa.

Kun Rowlandin oli aamupäivällä käytävä WC:ssä, tilanne oli tukala. Liikkeessä oli vain yksi WC, ja se oli valkoisille, joten hänen oli mentävä läheisen talon neljänteen kerrokseen, missä oli ”Vain värillisille” -kyltillä merkitty pieni WC.

Mustat saivat sentään käyttää hissiä, ja matkalla alas Rowland kompastui astuessaan hissiin ja törmäsi valkoiseen hissityttöön, Sarah Pageen. Page tunsi Rowlandin hissimatkoilta mutta alkoi kirkua ja hakata poikaa laukullaan, ja Rowland yritti torjua lyöntejä.

”Kimppuuni on hyökätty”, Page huusi oven auetessa pohjakerroksessa. Rowland joutui paniikkiin ja ryntäsi pois, mutta seuraavana päivänä poliisi vei nuoren kengänkiillottajan selliin oikeustalon ylimpään kerrokseen.

Sheriffi William McCullough lupasi Rowlandille reilun oikeudenkäynnin, mutta jo aamupäivällä 31. toukokuuta Tulsassa vallitsi kireä tunnelma.

Tulsa Tribune -lehdessä oli aamulla kerrottu hissitapauksesta ja väitetty lukijoille, että musta teini oli ”raapinut Pagen käsiä ja kasvoja ja repinyt hänen vaatteensa”.

Kun lehtipojat heiluttivat myöhäispainosta iltapäivällä, huudot herättivät vielä enemmän huomiota: ”Erikoisnumero! Neekeri lynkataan tänä iltana! Lue kaikki tapauksesta.”

Samalla hetkellä, kun sheriffi McCullough luki lehtiotsikot, hän tiesi, että tilanne voisi riistäytyä käsistä. Pian hän kuuli valkoisten tulsalaisten mekkaloivan oikeustalon edessä

”Anna neekeri meille!” tunti tunnilta kasvava väkijoukko pauhasi.

”Ei tule mitään lynkkausta. Jos joku pyrkii pojan kimppuun vankilassa, saa lyödä ensin minut hengiltä”, sheriffi yritti rauhoittaa riehujia.

Lynkkausmielialaa oli kuitenkin mahdotonta tukahduttaa, ja tilanne kärjistyi entisestään, kun paikalle ilmestyi joukoittain mustia Greenwoodista. He halusivat estää Rowlandin ampumisen tai hirttämisen, ja monilla oli ase.

”Miksi sinulla on pistooli?” karjaisi iäkäs valkoinen mies yhdelle paikalle tulleista mustista noin kello 22. Huomaamatta valkoinen vanhus hiipi aivan mustan miehen viereen ja tarttui tämän aseeseen, joka laukesi ilmaan käsirysyn tiimellyksessä.

Pamaus sai aikaan laukausten mylläkän. Luoteja sinkoili joka suuntaan, ja monet yrittivät paeta kahakkaa. Pian oikeustalon edessä makasi yli kaksikymmentä haavoittunutta tai kuollutta. Greenwoodista saapuneet juoksivat takaisin kaupunginosaansa, mutta Tulsan valkoisten lynkkausmielialaa ei voitu enää jarruttaa.

Vihaiset miehet potkivat kiihdyksissään aseliikkeiden ovet hajalle ja haalivat hyllyiltä kivääreitä, revolvereita ja ammuksia.

”Ottakaa pistooli ja etsikää neekeri”, kehotti poliisi, joka itsekin oli lähdössä Greenwoodiin hyökkäämään mustia vastaan. Yhdysvaltain pahimpiin rotumellakoihin lukeutuvat tapahtumat olivat nyt täydessä käynnissä.

Viha kupli etelävaltioissa

Oman käden oikeus ja rotukahakat eivät olleet vuonna 1921 harvinaisia etelävaltioissa. Ku Klux Klanin jälleen noustua lynkkaukset olivat yleistyneet.

Kaapujen suojissa klaanilaiset piinasivat ja tappoivat niitä, joiden ihonväri oli klaanin silmissä väärä.

Myös muualla maassa rotuviha aiheutti kahakoita, joissa valkoiset kävivät mustien kimppuun. Etenkin vuosi 1919 oli väkivaltainen. Niin kutsuttuna punaisena kesänä leimahti yli 25 rotumellakkaa, ja myös pohjoisvaltioiden kaupungeissa käytiin verisiä kahakoita valkoisten ja mustien välillä.

Pahinta rotuviha oli kuitenkin etelässä, missä Ku Klux Klan lietsoi levottomuuksia. Tulsassa järjestön ensimmäiset jäsenet olivat vuonna 1918 vannoneet käsi Raamatulla taistelevansa klaanin tavoitteleman ”valkoisen ylivallan” puolesta.

Klaanin Tulsan-osasto kasvoi nopeasti, ja muut Yhdysvaltain osastot neuvoivat auliisti, että ”mellakointi on paras tapa kasvattaa jäsenlukuja”.

Myös monet iltamyöhällä 31.5.1921 kivääriin tarttuneet ja Greenwoodiin suunnanneet valkoiset olivat Ku Klux Klanin jäseniä mutta eivät piiloutuneet sinä päivänä kaapujensa taakse.

Lauma oli niin suuri ja kaupunki niin sekaisin, ettei ollut syytä naamioitua. Muutenkin oli erittäin epätodennäköistä saada tuomio väkivallasta mustia kohtaan.

Black Wall Street liekehti

Greenwoodin kaupungin valkoisista asuinalueista erottanut rautatie oli kuin rintamalinja sotavyöhykkeellä kellon lähestyessä keskiyötä 31. toukokuuta 1921. Kaupunginosaa puolustavia mustia aseineen oli asettunut asemiin radanvarren rakennuksiin.

Raiteiden toiselle puolelle kerääntyi valkoisia omavaltaiseksi armeijaksi. Luotien viuhuessa ilmassa Greenwoodin puolustajat pitivät pintansa lähes kaksi tuntia, mutta lopulta paine oli liian suuri.

Valkoisia oli kymmenkertaisesti, ja he rynnistivät Greenwoodiin ammuskellen ympäriinsä. Ruudinhaju leijui kuin sumu katujen yllä. Ilma haisi rikiltä. Armoton jahti oli käynnissä.

Yksi ensimmäisistä Greenwoodin asukkaista, jotka kokivat lynkkausmielialan seuraukset, oli cowboypaitainen musta poika. Hän joutui luotisateeseen lauman valkoisia ampuessa häntä kilpaa.

Ampujat astelivat katsomaan asfaltilla henkeään haukkovaa uhria yrittämättä mitenkään auttaa, kunnes ambulanssi saapui sireenit ulvoen. ”Häipykää! Älkää koskeko likaiseen neekeriin!” lauma huusi ambulanssimiehille, jotka ajoivat peloissaan pois sekasorron keskeltä.

Ampuma-aseiden lisäksi monet Tulsan omavaltaisen armeijan miehet toivat bensiinikanistereita autoillaan pitkin Black Wall Streetiä.

Kaupungin valkoiset asukkaat eivät aikoneet vain tappaa paljon mustia vaan olivat myös päättäneet polttaa liikkeet ja asunnot maan tasalle. Rakennukset kertoivat mustien menestyksestä kaupungissa.

Ovet potkittiin hajalle, lainsuojattomat hyökkääjät tunkeutuivat rakennuksiin ja kahmivat arvoesineet. Sen jälkeen miehet kaatoivat polttonesteitä pinoon kasattujen puuhuonekalujen päälle. Tulitikun rasahdus rikkipintaa vasten enteili tulen leimahdusta, jolloin tuhopolttajat juoksivat seuraavaan rakennukseen.

Yli viidensadan valkoisen joukko asettui teille pelottelemaan palokuntalaisia pois, jotta rakennukset palaisivat perustuksia myöten.

Kuudelta aamulla Greenwoodissa laajat alueet olivat tulipalojen vallassa. Savu leijui raskaana pilvenä rautatien läheisten katujen yllä. Kortteleiden isät ja äidit tarttuivat lapsiaan kädestä ja pakenivat kohti pohjoista.

Elleivät he ehtineet pakoon ennen bensiinipartioiden tuloa, he kokivat julman kohtelun. Iäkäs afroamerikkalainen pariskunta oli kieltäytynyt pakenemasta valkoisten pelottelemana ja polvistunut vuoteensa viereen rukoilemaan Jumalaa, kun joukko valkoisia miehiä löi oven hajalle.

Epäröimättä he laskivat pistoolinsa avioparin niskaan ja painoivat liipaisinta. Murhattu pariskunta jätettiin lojumaan vuoteensa viereen liekkien niellessä heidän kotinsa.

Gurley piiloutui talon alle

Hotellinomistaja O. W. Gurley onnistui pakenemaan, ennen kuin hänen hotellinsa oli liekeissä. Pois rynnätessään hän oli jättänyt puoliksi tiedottoman vaimonsa taakseen ja oli nyt kello seitsemän aikaan aamulla 1. kesäkuuta hengenvaarassa.

Kaduilla kuhisi vihaisia valkoisia, ja vaikka varakas Gurley oli arvostettu mies Tulsassa, hän oli nyt ihonvärinsä takia ampumatauluna.

Tuntiessaan väsymyksen leviävän jäseniinsä 53-vuotias musta mies arveli, että hänen olisi parasta piiloutua eikä jatkaa pakoa. Hän ryömi koulurakennuksen alla olleeseen halkeamaan, mistä hän näki kadulle.

Satoja valkoisia ravasi Gurleyn piilopaikan ohi, ja heistä monilla oli soihdut käsissään. Hotellinomistajan kauhuksi yksi ryhmä pysähtyi valkoisen teinin huutaessa:

”Näin takuulla yhden kömpivän koulun alle tuolla noin.”

”Okei, katsotaanpa”, vastasi joku mies, osoitti kiväärillään kohti halkeamaa ja laukaisi. Gurley oli ryöminyt niin pitkälle halkeaman perälle kuin pystyi, eivätkä luodit siksi osuneet häneen.

Hetken hotellinomistaja luuli selvinneensä säikähdyksellä, mutta sitten koulun ikkunaruutuja räsähteli hajalle, ja pian Gurleyn piilopaikkaan levisi huolestuttava savun haju. Koulu oli tulessa.

”Täällä olen kuoleman oma, mutta kuolen myös, jos menen ulos”, hän pohti.

Lopulta hotellinomistajan oli ryömittävä köhien ulko-ovea kohti. Onneksi koulun tienoilla ei enää näkynyt valkoisia. Lauma oli vyörynyt kohti Greenwoodin pohjoisosaa, missä sijaitsi tuhopolttajien seuraava kohde: vasta pystytetty baptistikirkko.

Mustia vietiin vankileireihin

Ulos kömpiessään Gurley tunsi kädessään äkillistä kipua, kun hajonneen ikkunalasin sirpale viilsi syvän haavan. Verta valui pitkin paidanhihaa, joka vielä aamulla oli ollut vitivalkoinen ja vasta silitetty.

Gurley hiipi hermostuneena paikalta, mutta kohtasi onneksi omien sanojensa mukaan ”valkoisen herrasmiehen”. Tämä vartioi vanha haulikko kädessään viittätoista vangittua mustaa. Gurley kohotti kädet pään päälle ja antautui.

Yhdessä vankien kanssa Gurley vietiin Tulsan McNulty Park -baseballstadionille, josta aamupäivän aikana oli tehty internointileiri. Ilman muuta selitystä kuin ihonväri poliisit ja valkoiset kadunmiehet vailla mitään toimivaltaa pidättivät värillisiä asukkaita ja kokosivat vangit kaupunkiin pystytettyyn kolmeen leiriin.

Vangit kulkivat jonossa päät painuksissa, ja valkoiset lapset, myös naiset ja lapset, pilkkasivat heitä ja sylkivät heidän päälleen.

Jotkut myös ampuivat huvikseen maahan, jotta vankien piti hyppiä ja tanssia välttääkseen osumat jalkoihin. Monta kertaa luodit kimposivat katukivistä ja tuottivat vammoja vangituille.

Moottoripyöräpoliisi kiinnitti kuusi mustaa köydellä ajoneuvoonsa ja painoi kaasua, niin että vankien oli juostava monta kilometriä kohti internointileiriä.

Neljä sadistista riehujaa huomasi mustan miehen, joka amputoitujen jalkojensa takia liikkui rullalaudalla.

Miehet kippasivat miehen laudaltaan maahan ja sitoivat köyden pidempään jalantynkään. Köyden toisen pään miehet sitoivat kiinni autoon ja ajoivat Tulsan halki mekastaen ja tuskissaan ulisevaa miesraukkaa auton perässä raahaten. Katupäällyste repi hänen ihonsa, ja pää poukkoili raitiovaunukiskojen ja katukivien päällä. Uhria ei nähty sen koommin hengissä.

O. W. Gurley sai pitää itseään onnekkaana päästyään baseballstadionin vankileirille joutumatta kidutetuksi matkalla. Leirissä lääkäri sitoi hänen käsivartensa, mutta hotellinomistajan mieli oli kuin vereslihalla. Elämäntyö oli palanut maan tasalle, ja Gurley oli menettänyt vaimonsa. Suruissaan hän kuuli yhtäkkiä tutun äänen:

”Herran jestas, tuolla on Gurley!”

Ääni kuulosti aivan Emmalta, ja kun Gurley kääntyi ympäri, vaimo juoksi häntä kohti. Emma oli vain pyörtynyt kadulla ja seisoi nyt siinä ilmielävänä.

”Gurley, mitä he ovat tehneet sinun kädellesi?” Emma kysyi pariskunnan syleiltyä toisiaan pitkään ja kiitollisena.

”Naarmu vain”, Gurley rauhoitteli.

Verilöylyä peiteltiin

Julmuudet Black Wall Streetillä päättyivät keskellä päivää 1. kesäkuuta. Kansalliskaarti oli tullut Tulsaan ja julistanut kaupunkiin poikkeustilan.

Paloautoja vyöryi mustien kortteleihin sammuttamaan tulipaloja. Suuria osia Greenwoodista oli kuitenkin ehtinyt palaa raunioiksi. Yli 1 150 kotia ja yritystä oli tuhoutunut, ja kaduilla lojui haavoittuneita ja kuolleita.

Viranomaiset merkitsivät tilastoihin, että mellakoissa oli kuollut 36 ihmistä, joista 12 oli valkoisia. Sittemmin on kuitenkin arvioitu, että kuolinluku oli pikemminkin 300.

Todistajien mukaan valkoiset olivat kiireesti raivanneet ruumiita pois iltapäivällä 1. kesäkuuta. Ruumiilla lastattujen kuorma-autojen nähtiin ajavan kaupungin ulkopuolelle ja kippaavan kuolleet joukkohautoihin. Kaksi valkoista poikaa katsoi peloissaan, kun kolme miestä tyhjensi yhden ruumislastin.

Yksi miehistä huomasi poikien suuret silmät ja tahtoi opettaa heitä hieman:

”Tällainen on synnin palkka. Neekerit tekivät väärin ja saivat ansionsa mukaan.”

Yleisesti ottaen kaupungin valkoiset eivät tunteneet katumusta. Tulsa Tribunen päätoimittaja Jones kirjoitti tyytyväisenä, että Greenwood oli tuhottu maan tasalle ja että ”Niggertownin kaltaista aluetta ei tule enää koskaan sallia Tulsassa”.

Yli 6 000 mustaa pidätettiin ja vietiin leiriin mellakoiden yhteydessä, mutta lähes kaikki valkoiset jäivät vapaalle jalalle. Virallisesti syy vieritettiin Tulsan mustalle väestölle.

Tapahtumia tutkimaan määrättiin valamiehistö. Sen mukaan levottomuuksien ainoa syyllinen oli ”värillisten joukko, joka halusi suojella Dick Rowlandia”, ja ”valkoisten parissa ei ollut kiihtynyttä tunnelmaa, ei puhuttu lynkkauksista eikä käytetty aseita”.

Valamiehistö myös väitti Tulsan mustan väestön aiheuttaneen yleensäkin ongelmia uskoessaan yhtäläisiin oikeuksiin. Yhtäkään valkoista tulsalaista ei siis koskaan vangittu 31. toukokuuta ja 1. kesäkuuta 1921 tehtyjen murhien, tuhotöiden ja ryöstöjen takia.

Ironista kyllä hissityttö Sarah Page ei halunnut edes nostaa syytettä Dick Rowlandia vastaan, vaan sheriffi oli kuljettanut Rowlandin salaa turvaan kaupungista valkoisten mellakoitsijoiden suunnatessa kohti Greenwoodia. Syytteen puuttuessa Rowland vapautettiin.

Kesällä ja syksyllä 1921 Greenwood oli suuri telttaleiri, jossa 8 000 koditonta yritti rakentaa kaupunginosan uudelleen. Monet värilliset lähtivät Tulsasta unohtaakseen julmuudet. Heidän joukossaan olivat Gurleyt, jotka muuttivat Los Angelesiin.

Seuraavina vuosina Ku Klux Klanin Tulsan-osasto puolestaan sai tuhansia uusia jäseniä. Tulsan rotumellakoissa kävi selvästi ilmi valtava ero Yhdysvaltain mustien ja valkoisten välillä.

Tapaus kuitenkin painui unohduksiin, koska Oklahoman viranomaiset peittelivät menneitä hävittämällä vuoden 1921 mellakoita koskevia asiakirjoja.

Vasta 1970-luvulla yhdysvaltalaiset tutkijat alkoivat paneutua verilöylyyn, jotta se vastedes muistettaisiin.