Vapautettu orja Peyton Skipwith nojasi reelinkiin, kun Jupiter-alus saapui joulukuussa 1833 Länsi-Afrikan rannikolle. Hän oli noussut laivan kannelle 56 päivää aiemmin Virginian Norfolkissa Yhdysvalloissa.
Näky Skipwithin silmien edessä poikkesi kuin yö ja päivä taakse jääneestä vilkkaasta amerikkalaisesta satamakaupungista: villiä luontoa siinsi silmänkantamattomiin, puut olivat kuusikerroksisen talon kokoisia ja ilma kuhisi hyttysistä.
Jupiter kiinnitettiin laituriin yhdysvaltalaisen siirtokunnan Liberian pääkaupungissa Monroviassa. Siirtokunta oli perustettu vain 12 vuotta aiemmin, mutta osa taloista oli jo luhistumassa tai omistajien hylkäämiä taloja ei ollut saatu koskaan rakennettua valmiiksi asti.
Peyton Skipwith, hänen vaimonsa ja viisi lastaan sekä muut matkustajat vietiin saapumishalliin, jossa vajaan 50 tulokkaan piti asua ja nukkua.
Siellä löyhkäsi punataudista kärsivien oksennukselta ja ulosteilta, ja punatauti ja malaria surmasivatkin neljänneksen tulokkaista pian heidän saavuttuaan.
Uhreihin kuului myös Skipwithin kuusivuotias tytär Felicia. Skipwith kirjoitti puolitoista kuukautta saapumisensa jälkeen kirjeen entiselle isännälleen, plantaasinomistaja John Hopewell Cockelle:
”Aurinko paahtaa täällä niin, etteivät Amerikasta tulleet kestä kuivaa kautta, ja sadekaudella sataa liikaa. Kirjoita minulle heti kun mahdollista ja kerro, millä ehdoilla voisin palata takaisin. Haluan palata niin pian kuin voin”, hän aneli.
Perhe oli kuitenkin jumissa Afrikassa, sillä orjat eivät olleet tervetulleita takaisin. Entiset omistajat painostivat Skip-within tapaisia vapautettuja orjia hyväksymään menolipun Liberiaan.
Siellä näiden piti perustaa ahkerina ja jumalaapelkäävinä viljelijöinä ihanneyhteiskunta. Suuri osa ei kuitenkaan saanut nauttia vapaudestaan pitkään vaan kuoli tautien piinaamassa siirtokunnassa.
62 neliökilometristä Afrikassa tuli Liberia.
Valkoiset pelkäsivät mustia
Idea amerikkalaisesta siirtokunnasta Afrikassa syttyi Davis’s Hotelin savuisessa baarissa Washingtonissa.
Ryhmä kongressin poliitikkoja kokoontui baarissa 21. joulukuuta 1816. Osallistujat olivat huolissaan, sillä kristilliset herätysliikkeet olivat maassa tuolloin suuressa suosiossa.
Niiden sanomana oli, että kaikki ihmiset olivat Jumalan silmissä samanarvoisia – ihonväristä riippumatta. Monet uskonnollisen herätyksen kokeneet orjanomistajat vapauttivat orjiaan, ja juuri se hermostutti poliitikkoja.
Yhdysvalloissa oli vuonna 1816 noin 230 000 vapautettua orjaa – suurin piirtein 13 prosenttia väestöstä:
Entisiä orjia tungeksi kaupunkeihin, ja he olivat valkoisia halvempaa työvoimaa. Vapautetut menivät myös naimisiin valkoisten kanssa ja saivat heidän kanssaan lapsia, mitä maan kolmas presidentti ja orjia omistanut Thomas Jefferson vastusti jyrkästi.
”Riippumatta siitä, ovatko mustat olleet alkujaan oma rotunsa vai ovatko aika ja olosuhteet tehneet heistä sellaisen, valkoiset ovat ylivertaisia sekä fyysisesti että älyllisesti”, Jefferson kirjoitti Virginian osavaltiosta kertovassa kirjassaan.
Hänen mielestään vapautettuja mustia ei saisi päästää valkoisten joukkoon. Sen ajan valkoiset pelkäsivät myös, että vapautettujen näkeminen voisi yllyttää orjia kapinaan.
Viisisataa karannutta vankia oli tuhonnut vuonna 1811 kolmen plantaasinomistajan kartanot Mississippijoen varrella ja tappanut kaksi valkoista. Kapina kukistettiin, ja 44 orjaa teloitettiin ja heidän päänsä katkaistiin.
Kokouksen johtaja, senaattori Henry Clay, palkittiin washingtonilaisessa hotellibaarissa innokkaalla taputusten tulvalla seuraavasta lausunnosta:
”Voiko olla ylevämpää asiaa kuin vapauttaa maamme tarpeettomasta ja vähintäänkin haitallisesta jollei jopa vaarallisesta osasta väestöämme?”
Clay ehdotti ratkaisuksi kristityn siirtokunnan perustamista Afrikkaan:
”He levittäisivät siellä sivistynyttä elämäntapaa lievittäen tietämättömyyttä ja barbariaa synkässä maailmankolkassa.”
Osallistujat olivat yksimielisiä, ja he perustivat yhdistyksen nimeltä American Colonization Society eli ACS. Sen tarkoituksena oli hankkia Afrikan länsirannikolta maata, jonne voitaisiin perustaa vapautettujen orjien siirtokunta.
Kongressin jäsenet ja tuolloinen presidentti James Monroe tukivat hanketta ja lahjoittivat ACS:lle 100 000 dollaria – nykyrahassa lähes 1,5 miljoonaa euroa.
Tupakka ja muut tuotteet, joilla Liberia ostettiin vuonna 1821, olivat 300 dollarin arvoisia – nykyrahassa hiukan yli 5 000 euroa.
Liberia ostettiin pilkkahintaan
American Colonization Society (ACS) etsi vuoden verran Afrikasta aluetta, jonne se voisi perustaa Yhdysvaltojen mustille siirtokunnan.
Paikalliset hallitsijat eivät kuitenkaan suostuneet myymään pelätessään entisten orjien siirtokunnan sekaantuvan orjakauppaan, jolla he tienasivat hyvin.
Yhdistys turvautui vuonna 1821 koviin otteisiin: neuvottelija nosti aseen länsiafrikkalaisen heimokuninkaan Zolu Doman ohimolle ja pakotti tämän myymään 60 neliökilometriä maata rannikolta.
Hinta: kolme tynnyriä tupakkaa, viisi tynnyriä suolalihaa, tynnyri rommia, kuusi muskettia, 12 pistoolia, kolme tynnyriä ruutia, 20 kiikarit, neljä sateenvarjoa ja helmiä.
Kristityt lahjoittivat siirtokunnalle
ACS:n työntekijät järjestivät joukkokokouksia, joihin tulleille entisille orjille luvattiin elämä vapaina Afrikassa. Yhdistyksen piti silti haalia lähtijöitä kokoon vuosia. Vapautetut halusivat pysyä maassa, jossa he olivat syntyneet.
Ensimmäinen ACS:n laiva lähti lopulta Afrikkaan helmikuussa 1820, vaikkei siirtokunnalle ollut vielä löydetty sopivaa aluetta. Kyydissä oli 82 entistä orjaa, varusteita, siemenviljaa ja muonaa.
Mustat matkustajat laskettiin noin kuukauden merimatkan jälkeen maihin brittien Sierra Leonen siirtokunnan edustalla Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Sherbro-nimiseen saareen.
Mukana ollut ACS:n edustaja Samuel Bacon ryhtyi neuvottelemaan paikallisten heimojen kanssa maan ostamisesta, ja entiset orjat olivat Sherbroon saavuttuaan hyvällä tuulella.
”Kuljen juurillani. Alkuasukkaat ovat vieraanvaraisia. Ilmasto on leuto ja miellyttävä”, entinen orja Nathaniel Peck kirjoitti äidilleen maaliskuussa 1820.
Siirtokuntalaisten optimismi ei kestänyt pitkään. Saaren vesilähteet olivat likaisia, ja hyttysparvet kävivät tulokkaiden kimppuun. Saastunut vesi levitti punatautia ja hyttyset malariaa.
Sadekausi alkoi huhtikuussa. Rankkasateet tuhosivat palmunlehvävajat, joita siirtokuntalaiset olivat hätäisesti rakentaneet. Ilmankosteus pilasi muka na tuotuja varastoja, ja vilja homehtui vakavin seurauksin.
”Kahdeksan perhettä on sairaana. Heistä kukaan ei kykene ruuanlaittoon tai lasten kaitsemiseen”, Samuel Bacon merkitsi päiväkirjaansa. Siirtokuntalaiset halusivat pois saarelta, mutta Samuel Bacon kielsi sen.
”He valittavat, koska puhdasta vettä ei riitä kaikille, koska he sairastelevat, koska heiltä puuttuu tuoretta lihaa, sokeria, jauhoa ja muita ylellisyyksiä”, hän kirjoitti vailla myötätunnon häivää kärsiviä kohtaan.
Bacon kuoli itse toukokuussa 1820 punatautiin, ja eloonjääneet vetosivat Sierra Leonen kuvernööriin saadakseen asettua siirtokunnan pääkaupunkiin Freetowniin. Lupa myönnettiin puolen vuoden kuluttua, mutta 22 ihmistä ehti kuolla.
ACS:n virallisen edustajan kuoltua neuvottelut maapalasen ostamisesta siirtokunnalle loppuivat kokonaan. Henkiin jääneet entiset orjat joutuivat kerjäämään Freetownin kaduilla. Yksittäiset onnekkaat saivat töitä, joilla he kykenivät elättämään perheensä.
Hankkeen sekasortoinen alku ei lannistanut ACS:ää. Yhdistys päinvastoin ilmoitti järjestävänsä uuden retkikunnan, ja lahjoituksia virtasi muun muassa kveekareilta, jotka pitivät kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina.
Siirtokuntalaisten kuollessa Afrikassa kuin kärpäset esimerkiksi Arkansasin kveekarit lahjoittivat ACS:lle 800 dollaria (noin 15 000 nykyeuroa).
Myös maan presbyteerien seurakunnat lahjoittivat hankkeelle rahaa:
”Siirtokunta on kaikkien humaanien ihmisten toiveiden täyttymys”, kirjoitti paikallinen presbyteerien ryhmittymä.
Helmikuussa 1821 yhdistys lähetti taas laivan kohti malarian piinaamaa rannikkoa. Mukana oli varusteita puoleksi vuodeksi, aseita, ammuksia sekä ACS:n edustaja J. B. Winn ja 34 entistä orjaa.
Pilapiirtoksissa pilkattiin asetelmaa, jossa vapautetut orjat lähtivät Afrikkaan orjuuden jatkuessa Yhdysvalloissa.
Maa ostettiin rommilla ja kiikareilla
Amerikkalaislaivan saapuessa Freetownin satamaan maaliskuussa 1821 sen matkustaja Lott Carey kiirehti maihin. Entinen orja kuului baptisteihin, joka oli roturajat ylittävä uskontokunta, ja hän paloi innosta käännyttää afrikkalaisia.
”Uskon maallikkosaarnaajien olevan suuri siunaus tälle maalle”, hän kirjoitti kotikirkkonsa lähetysneuvostolle.
Parin viikon kuluttua Carey istui jo kuumeen runteleman vaimonsa kuolinvuoteen ääressä. Varastoja säästääkseen J. B. Winn pakotti entiset orjat raatamaan paahtavassa kuumuudessa vihannestilalla, jonka ACS oli vuokrannut Sierra Leonessa asuvalta britiltä. Lott Carey ei lannistunut vastoinkäymisistä.
”Jeesus Kristus, vapahtajamme, joutui myös töihin aloittaessaan tehtävänsä tässä maailmassa”, Carey kirjoitti optimistisesti kirkkoneuvostolleen.
Lott Carey piti Jumalan lahjana kovasta työstä sitä, että ACS valitsi hänet 15 vapautetun orjan etujoukkoon. Ryhmä vietiin vuoden 1821 lopussa 250 kilometrin päähän Mesuradon niemimaalle. ACS oli ostanut heimokuninkaalta maata muun muassa rommilla ja kiikareilla.
Carey näki laivan kannelta ensi kertaa uuden kotimaansa – hedelmällisen mutta kallioisen niemimaan, jota ympäröi tyyni meri. Hän oli yhä hyväntuulinen:
”Älä murehdi, jos harkitset lähtöä, sillä löydät täältä kauneimman koskaan näkemäsi seudun”, hän kirjoitti ystävälle.
Siirtokuntalaiset ryhtyivät kaatamaan puita kirveillä ja sahoilla rakentaakseen niistä taloja. Lott Carey johti miesjoukon joenvartta pitkin etsimään palmunlehviä rakennusten katoiksi.
Miehet palasivat takaisin täyden työpäivän jälkeen, mutta lehvillä saatiin katettua vain yksi maja.
Lisäksi sade pehmensi maan mudaksi, jolle oli vaikea rakentaa, ja ympäröivien mangrovesoiden hyttyset pistivät päivin öin. Osa uhkasi palata Freetowniin, mutta Lott Carey ei kuulunut heihin.
”Vaarannan ennemmin henkeni kuin otan riskin näin suotuisan asuinpaikan menettämisestä”, hän perusteli kantaansa muille siirtokuntalaisille.
Siirtokuntalaiset päättivät pysyä sisukkaina, vaikka kolmannes sairasti malariaa. Muut rehkivät rakennustyömailla ja raivasivat metsää pelloiksi. Valtaosa vapautetuista oli työskennellyt puuvillapelloilla, eikä heillä ollut kokemusta perinteisestä viljelystä.
Pellot vettyivät mutavelliksi, ja siemenvilja mätäni. Siirtokunnan täytyi turvautua edelleen mukana tuotuihin vähäisiin varastoihin.
Rikkaat valkoiset ostivat maata vapautetuille mustille
Thomas Jefferson (1801-1809)
Maan kolmas presidentti tuki entisten orjien pakkosiirtoa täysin sydämin. Jefferson vieroksui sitä, että vapautetut mustat jäisivät maahan, avioituisivat valkoisten kanssa ja lisääntyisivät näiden kanssa.
Hän sai tosin ilmeisesti itse lapsia yhden mustan orjansa kanssa.
James Madison (1809-1817)
James Madison oli vuonna 1789 laatimassa itse tekstiä Yhdysvaltojen kansalaisten perusoikeuksista, mutta hänen mielestään ne eivät kuuluneet mustille.
Neljäs presidentti halusi mieluummin lähettää entiset orjat Afrikkaan.
James Monroe (1817-1825)
Yhdysvaltojen viides presidentti puolsi tuhansien dollarien lahjoittamista ACS:lle entisten orjien siirtokunnan perustamiseen Afrikkaan.
Monroe omisti itse eläessään 250 orjaa, ja presidentti piti vapautettua orjia taakkana Yhdysvaltojen yhteiskunnalle.
Abraham Lincoln (1861-1865)
Asianajaja ja maan 16. presidentti kertoi puheissaan toivovansa kaikkien vapautettujen lähettämistä Liberiaan, jossa heillä olisi ollut Lincolnin mukaan suotuisampi tulevaisuus.
Hän kuitenkin pelkäsi kustannusten paisuvan ja mustien kuolevan Afrikassa muun muassa sairauksiin.
Loiset tappoivat hevoset ja lehmät
Yhdysvaltalaiset ja sisämaan tärkeimmät heimokuninkaat allekirjoittivat ostosopimuksen vuoden 1822 alussa. Tapausta juhlistamaan saapui ACS:n Eli Ayers.
Eli nosti tähtilipun tuomaansa salkoon ja ampui kunnialaukauksen ainoalla tykillä, joka ei ollut ruostunut kosteassa.
Seremonian jälkeen Ayers lahjoitti hiukan muonaa nälkäisille siirtokuntalaisille ja purjehti sitten takaisin emämaahan.
ACS ei silti luottanut siihen, että entiset orjat pärjäisivät itsekseen. Yhdistys nimesi siksi siirtokunnalle valkoisen kuvernöörin, 26-vuotiaan papin Jehudi Ashmunin.
Kuvernööri toi mukanaan loput Freetownin vapautetut orjat keväällä 1822. Vastassa oli surullinen näky: pellot olivat viljelemättä, ja talojen lankut homehtuivat kosteassa tropiikissa.
Tulokkaat toivat mukanaan lehmiä ja hevosia peltojen kyntämiseen, mutta ne kuolivat pian tsetsekärpästen takia. Kärpäset levittävät eläimiin loista, joka johtaa tappavaan aivotulehdukseen.
Huhtikuun sateet levittivät punatautia ja malariaa. Lähes 60 prosenttia väestä oli sairaina tai kuolinvuoteella. Lasten kohtalo oli kovin, sillä joka toinen alle kymmenvuotias ei selvinnyt vuottakaan.
Tuhansia vapautettuja mustia orjia matkusti 1800-luvulla Atlantin yli asettuakseen Liberiaan.
Kiväärituli kaatoi alkuasukkaita
Siirtokuntaa uhkasivat myös vihamieliset alkuasukkaat. Heidän mielestään niemimaa oli varastettu maksamalla siitä aivan liian vähän. He livahtivat siirtokuntaan öisin pihistämään muonaa varastoista.
Varkauksien estämiseksi tehtiin puuaita. Puolustusmuuri oli helpohko ylittää, mutta siirtokuntalaisilla oli yhä yksi toimiva tykki ja kiväärejä. Kosteus oli harmi kyllä pilannut valtaosan ruudista.
Niinpä hyökkääjiä yritettiin pelotella yksittäisillä laukauksilla, ja kuvernööri Jehudi Ashmunin mukaan se yleensä onnistui:
”Heidän johtajansa ovat pelkkiä pelkureita, eivätkä miehet ole kurinalaisia”, hän kirjoitti raportissaan ACS:lle.
Taktiikka osoittautui menestykseksi varsinkin marraskuussa 1822, kun sotakanootteja lähestyi niemimaan rannikkoa. Siirtokunta vetäytyi turvaan puuaidan taakse, kun 800 soturia astui maihin keihäineen ja kilpineen.
Soturien hyökätessä siirtokuntalaiset laukaisivat aseensa. Luotisade kaatoi useita eturivin sotureja pelästyttäen loput niin, että he pakenivat tiehensä.
”Ihmisjoukon voimattomuus sotakoneen tuhovoiman edessä ylittää jopa kaiken mielikuvituksen rajat”, Jehudi Ashmun ylisti näkemäänsä vuonna 1826.
Kuvernööri lähetti hyökkäyksen jälkeen viestinviejän heimojen pakeille, ja rauha saatiin neuvoteltua. Vastoinkäymiset eivät olleet silti ohi, sillä sekä ruoka että lääkkeet olivat loppumaisillaan.
Hyttysten levittämä malaria oli siirtokuntalaisten pahin uhka Sierra Leonessa.
Britit luopuivat orjasiirtolastaan
Yhdysvaltalaiset eivät olleet ensimmäisiä, jotka yrittivät päästä eroon entisistä orjistaan lähettämällä heidät Afrikkaan.
Brittiläiset orjuuden vastustajat perustivat vuonna 1787 Freetownin kaupungin Länsi-Afikassa hallinnoimaansa Sierra Leoneen tarkoituksena asuttaa se siirtokuntien vapautetuilla orjilla.
Entiset orjat opettelivat viljelemään Sierra Leonessa maata, ja lähetyskouluissa heistä tehtiin kunnon kristittyjä.
Hanke ajautui kuitenkin pian vaikeuksiin, sillä entiset orjat sairastuivat hyttysten keskellä punatautiin ja malariaan.
Brittihallitus kielsi vuonna 1807 orjakaupan Atlantin yli, ja siirtokunnan perustaminen oli jo osoittautunut virheeksi. Hallitus otti vuotta myöhemmin Sierra Leonen haltuunsa.
Siirtokunnan piti elää niukasti
Kotimaassa ACS otti Jehudi Ashmunin raportin vastaan huolestuneena. Alkuasukkaat olivat talloneet taistelussa puuaidan ulkopuolisten peltojen maissin maahan, eivätkä siirtokuntalaiset voineet sadekauden puhjettua kylvää uutta satoa.
Yhdistys lähetti kesällä 1823 Eli Ayersin takaisin siirtokuntaan. ACS:n valtuuttamana hän määräsi kuvernööri Ashmunin ja siirtokuntalaiset toteuttamaan uudistuksia.
Talot piti purkaa joen rannalta, sillä hyttysiä vilisevä paikka oli epäterveellinen. Ayers jakoi myös perheille uutta maata, jota raivattiin sitten metsästä peltomaaksi.
Ellei joku siirtokuntalainen ollut tyytyväinen saamaansa maapalstaan, niin hänet karkotettiin kokonaan siirtokunnan ulkopuolelle.
Muutokset johtivat protestikirjeisiin siirtokuntalaisilta ACS:lle, mutta yhdistyksen johto ei piitannut valituksista. Ayers vaimensi puolestaan kaiken arvostelun siirtokunnan sisällä, ja hän päätti myös puolittaa muona-annokset.
Vuodenvaihteen lähestyessä Ayers arvioi siirtokunnan päässeen taas jaloilleen, ja hän palasi kotiin Yhdysvaltoihin. Viikkoa myöhemmin siirtokuntalaiset murtautuivat muonavarastoon ja jakoivat ruuan keskenään.
Kuvernööri Ashmun uhkasi raportoida asiasta ACS:lle, mutta kukaan ei ottanut uhkausta vakavasti.
Muonavarasto oli lähes tyhjä, kun ACS:n laiva ankkuroitui läheiselle lahdelle helmikuussa 1824. Kyydissä oli hiukan muonaa – ja 105 vapautettua orjaa, mikä vain pahensi ruokapulaa.
Jehudi Ashmunin muistelmien mukaan siirtokuntalaiset Lott Carey johtajanaan saartoivat kuvernöörin talon uhaten häntä.
”Me päätämme, kuka saa mitäkin ja kuinka paljon!” Carey huusi osoittaen itseään ja muita siirtokuntalaisia.
”Teidän pitäisi tehdä työtä saadaksenne ruokaa, mutta te vain ryöstelette”, kuvernööri vastasi väkijoukolle ja syytti Lott Careyä kapinalliseksi.
Ashmun ei kuitenkaan voinut mitään siirtokuntalaisille, ja ACS:n saatua tiedon tapauksesta se kutsui kuvernöörin kotimaahan läksytettäväksi. Ashmun sai siellä kouraansa irtisanomiskirjeen.
Seuraaja Ralph Gurley oli kuitenkin myötämielinen haukutulle kuvernöörille ja puhui hänet mukaansa siirtokuntaan: Ashmun kun halusi yhä käännyttää alkuasukkaita kristityiksi.
Kahden valkoisen miehen astuessa maihin Kap Mesuradossa neljä kuukautta myöhemmin yhdyskunnan mieliala oli muuttunut.
”Kiivaimpien kapinoitsijoiden asenne on lientynyt, ja pidän sitä Raamatun sanan ja Jumalan hengen ansiona”, Jehudi Ashmun kirjoitti innoissaan ACS:lle.
Totuus oli kuitenkin se, että siirtokuntalaiset olivat heikkoja ja vaarassa kuolla nälkään. Liian uupuneina riitelemiseen he ottivat tuodun muonan nöyrästi vastaan.
Kaksikko kertoi myös, että ACS oli nimennyt siirtokunnan Liberiaksi – joka johdettiin latinan sanasta liber (vapaa) – ja että asutuksen nimi oli nyt Monrovia.
Se oli nimetty presidentti James Monroen mukaan, sillä tämä oli hankkinut yhdistykselle rahaa vapautettujen orjien laivaamiseen Afrikkaan.
Liberian eliitti pukeutui Yhdysvaltojen ja Euroopan yläluokkien tapaan.
Orjista tuli yläluokkaa
Vapautettujen orjien siirtokunnasta ei tullut koskaan tasa-arvoista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Yhdysvalloista tulleet uudet asukkaat omaksuivat roolin Liberian halllitsevana yläluokkana.
Hedelmiä syytettiin sairauksista
Siirtokunta paisui 1820-luvulla, kun niemimaalle perustettiin uusia kaupunkeja. Kauppa-asemilla alkuasukkaat ja siirtokuntalaiset saattoivat käydä vaihtokauppaa.
Yhdysvalloista tuotiin rautaa ja tupakkaa, joita vaihdettiin afrikkalaisten bataattiin sekä mukulakasvi maniokkiin.
Osa heimoista oli silti edelleen vihamielisiä ja ryösteli kauppa-asemia. Kun siirtokunta valmisteli kostoiskua alkuasukkaita vastaan vuonna 1828, Monrovian ruutivarasto räjähti kynttilän tipahdettua ruutitynnyriin. Myös aina optimistinen Lott Carey sai surmansa.
Onnettomuudesta huolimatta siirtokunta pärjäsi jo paremmin, sillä sen jäsenet olivat sopeutuneet uuteen kotimaahansa. Sadonkorjuu ja kylvö opittiin ajoittamaan sadekausien mukaan, pelloista saatiin enemmän satoa ja harva meni enää nälkäisenä nukkumaan.
Peyton Skipwithin saapuessa perheineen vuonna 1833 Monroviaan mutaiseen jokirantaan oli tehty kivinen laituri, ja monet taloistakin olivat kivisiä. Kadut olivat silti sadekaudella yhä mutavelliä.
Länsimaisesti pukeutuneiden siirtokuntalaisten seassa kulki alkuasukkaita iho paljaana.
Asuinolot kohentuivat, mutta sairastelu jatkui. ACS:n vuoden 1832 raportissa kerrotaan joka seitsemännen sairastuneen malariaan.
ACS:n edustajana Liberiaan tullut Joseph Mechlin piti siirtokuntalaisia syypäinä.
”Kuolema johtuu usein varomattomuudesta ja seudun hedelmien, varsinkin ananaksen, ahmimisesta”, hän väitti raportissaan ACS:n hallitukselle.
Liberian armeijalla oli koko 1800-luvun Yhdysvaltojen tuki.
Menestys toi itsenäisyyden
ACS ryhtyi vähitellen lähettämään laivoja kuivaan kesäaikaan, jottei muona heti homehtuisi. Samalla eteläisten osavaltioiden orjia virtasi Liberiaan. He olivat tottuneet malariaa levittäviin hyttysiin, joten monilla tuoreista tulokkaista oli vastustuskyky sairaudelle.
Vuoden 1840 tienoilla Liberian väestö oli kasvanut noin 2 000 asukkaaseen, ja uusia pikkukaupunkeja perustettiin St. Paul- sekä St. John -jokien varsille.
Vaikka Peyton Skipwith halusi päästä pois Liberiasta mahdollisimman pian, monet sopeutuivat nopeasti.
Siirtokuntalainen James Minor kirjoitti entiselle isännälleen nuoresta sukulaisestaan, joka oli juuri saapunut Liberiaan:
”Hän käyttäytyi kuin varsa, joka pääsee ensi kertaa vapaaksi laitumelle.”
Siirtokunnasta tihkuneiden kauhukertomusten vuoksi sillä oli kuitenkin emämaassa huono maine, ja ACS:lle lahjoitettiin koko ajan vähemmän rahaa.
Yhdistys menetti hiljalleen otteen siirtokunnan hallinnasta, ja vuonna 1841 sen hallitus nimesi Liberian johtajaksi mustan siirtokuntalaisen Joseph Jenkins Robertsin. Valinta nostatti Liberiassa patrioottista mielialaa.
Seuraavana vuonna siirtokunta itsenäistyi ACS:n alaisuudesta. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri Joseph Jenkins Roberts, joka oli tullut Yhdysvalloista 18 vuotta aiemmin.
Yhdysvalloista saapuneet pysyivät Liberiassa tiukasti vallankahvassa, ja he alistivat seudun alkuperäisasukkaat valtaansa. Sotilaat kaappasivat vallan verisesti vuonna 1980, ja sitä seurasi pitkä sisällissota ennen vuoden 2005 rauhaa.
Nykyisin Liberia on virallisesti demokratia.
AIKAJANA: Liberia oli Yhdysvaltojen varassa
