Mississippi palaa: KKK:n toimet järkyttivät koko Yhdysvaltoja

Vapauden kesä vaati oikeuksia mustille

1880-luvulta lähtien mustat ja valkoiset olivat eläneet etelävaltioissa rotuerottelujärjestelmässä, jota oli perusteltu täysin totuudenvastaisella tunnuslauseella ”erillään mutta samanarvoisia”.

Virallisesti kaikilla ihonväriin katsomatta oli äänioikeus, mutta todellisuudessa vain harva musta pystyi käyttämään sitä.

Kaikki virat täytettiin valkoisilla, ja mustilta evättiin milloin mitäkin oikeuksia muun muassa vaatimalla hakijoilta tiettyä koulutus- ja ansiotasoa ja uhkaamalla väkivallalla.

Mustille oli myös esimerkiksi omat julkiset käymälänsä, odotushuoneensa ja juoma-
automaattinsa, jotka olivat huonompia kuin valkoisten. Tasa-arvoa vaatineita pahoinpideltiin tai jopa murhattiin, ja oikeusjärjestelmä katsoi mustien oikeuk­sien polkemista jatkuvasti läpi sormiensa.

Mustat olivat kuitenkin 1950-luvun puolivälistä alkaneet taistella syrjintää vastaan muun muassa karismaattisen pastori Martin Luther Kingin johdolla. Heidän keinonsa olivat väkivallattomia, mitä valkoiset vastustajat pilkkasivat.

Freedom Summer eli ”vapauden kesä” oli kansalais­oikeusliikkeen uusin kampanja. Sen nimissä lähes tuhat vapaaehtoista, pääasiassa yliopisto-opiskelijoita pohjoisvaltioista, lähti Mississippiin, jonka mustaihoinen väestö oli Yhdysvaltojen köyhintä.

Vuonna 1964 Mississippin mustista perheistä jopa 86 prosenttia eli köyhyys­rajan alapuolella. Lähes puolet osavaltion väestöstä oli mustia, mutta heistä vain 5–6 prosentilla oli lupa äänestää.

”Jos me onnistumme Mississippissä, voimme onnistua koko maassa”, vakuutti liikkeen johto.

Aktivisteja peloteltiin

Myös New Yorkissa asuva Michael ”Mickey” Schwerner päätti vaimonsa Ritan kanssa lähteä etelään taistelemaan rotuerottelua vastaan. Schwernerit olivat molemmat rotujen välistä tasa-arvoa ajavan COREn (Congress of Racial Equality) vapaaehtoistyöntekijöitä.

CORE ja kansalaisoikeusliikkeen kattojärjestö COFO (The Council of Federated Organizations) olivat perustaneet Mississippiin 30 niin sanottua Freedom Schoolia eli ”vapauskoulua”. Niissä paikalliset saivat maksutta opetusta kansalaisoikeus­asioissa ja afroamerikkalaisessa historiassa.

Saavuttuaan Meridianin kaupunkiin Lauderdalen piirikuntaan Schwerner tapasi paikallisen mustan aktivistin James Earl Chaneyn.

Chaney oli erotettu lukiosta hänen käytettyään itsetehtyä mustien etuja ajavan NAACP:n
(National Association for the Advancement of Colored People) merkkiä. Miehet ystävystyivät pian.

Kaupungin valkoisen väestön puolelta Schwerner sen sijaan sai osakseen vain halveksuntaa. Nopealla newyorkilaisaksentilla puhuva pukinpartainen Schwerner poikkesi selvästi paikallisista, jotka ajelivat leukansa sileiksi ja puhuivat etelävaltioiden tyyliin sanoja venytellen.

Pian Schwernereistä alkoi tuntua kuin he eläisivät sotatoimialueella.

Heidän asuntonsa ikkunoita ammuttiin, poliisi kuulusteli heitä syyttä, heidän autoaan seurattiin, ja heitä haukuttiin ”neekerinnussijoiksi” ja Mickeya ”jutskupojaksi”. Läheisen Neshoban piirikunnan Ku Klux Klanin osasto ”The White Knights of the Ku Klux Klan” piti
”pukinpartaa” petturina.

”Hän on piikki jokaisen elollisen lihassa – – erityisesti valkoisten”, pauhasi osaston johtaja Sam Bowers, joka vannoi, että Schwerner vielä ”hoideltaisiin”.

Eräs Ku Klux Klanin jäsen tekeytyi pölynimurikauppiaaksi päästäkseen sillä varjolla pariskunnan asuntoon tutkimaan paikkoja.

Hänen tarkoituksenaan oli palata myöhemmin tappamaan Schwerner, mutta suunnitelma epäonnistui, kun Rita kieltäytyi avaamasta hänelle ovea. Ku Klux Klan laati uuden strategian, joka sai nimen Plan 4 eli ”suunnitelma 4”.

Sen mukaan Schwerner piti tappaa heti kun hänet saataisiin kiinni Neshoban piirikunnan puolella.

Apulaisseriffi otti kolmikon kiinni

20. kesäkuuta 1964 Meridianiin saapui jälleen yksi newyorkilainen, joka halusi liittyä ”vapauden kesän” liikkeeseen. Nuori opiskelija Andrew Goodman tuli vauraasta ja poliittisesti tiedostavasta perheestä. Saavut­tuaan perille hän lähetti vanhemmilleen postikortin:

”Olen turvallisesti perillä Meridianissa, Mississippissä. Kaupunki on ihana ja ilma on hieno. Olisittepa tekin täällä. Meidät otettiin hienosti vastaan.” Se oli viimeinen viesti, jonka Goodmanit saivat pojaltaan.

Neljä päivää aiemmin pieni Mount Zionin metodistikirkko Longdalessa Neshoban piirikunnassa oli poltettu maan tasalle ja useita ihmisiä oli pahoinpidelty.

Schwerner ja muut COFO:ssa olivat kuulleet kirkkojen polttamisesta aiemminkin, ja koko kesän kuluessa Mississippissä poltettiin jopa 30 kirkkoa ja 30 mustien kotia.

Tällä kertaa Ku Klux Klanin tarkoitus ei kuitenkaan ollut alun perin ollut tuhota kirkkorakennusta, vaan he olivat tulleet etsimään Schwerneria, jonka he olivat arvelleet olevan kirkossa siellä aiemmin samana päivänä järjestetyn COFOn kokouksen muiden osallistujien kanssa. Kun häntä ei löytynytkään, klaanilaiset purkivat vihansa kirkkoon.

Niinpä Goodman lähetettiin heti toisena päivänä kaupunkiin saapumisensa jälkeen Schwernerin ja Chaneyn kanssa tositoimiin.

21. kesäkuuta 1964 he ajoivat Meridianista Longdaleen tutkimaan tarkemmin Mount Zionin kirkon raunioita. He tapasivat myös neljä kirkon jäsentä kyselläkseen näiltä palosta, ja yhdellä paikallisista oli muutakin kerrottavaa: ”Joukko valkoisia miehiä etsii teitä.”

Kolmikko arvasi, että se ei tiennyt hyvää. Neshoban piirikunnan apulaisseriffi Cecil Price oli vannoutunut Ku Klux Klanin jäsen, samoin seriffi Lawrence Rainey, eikä ollut epäilystäkään, että juuri Ku Klux Klan jahtasi kolmikkoa.

Lähtiessään kolmen maissa iltapäivällä takaisin kohti Meridiania miehet päättivät ajaa valtatie 16:tta pitkin. Se reitti oli pidempi, mutta näin heidän ei tarvinnut ajaa valtatietä 491, jonka varrella oli lukuisia väijytyksiin sopivia pikkuteiden risteyksiä.

Apulaisseriffi Price ilmeisesti ennakoi kolmikon ajatukset, sillä pian kello kolmen jälkeen hän ajoi valkoisen partioautonsa valtatie 16:lle.

Kun hän näki Chaneyn ajaman kolmikon sinisen farmariauton, hän pysäytti auton, pidätti Chaneyn yli­nopeudesta ja vei myös Schwernerin ja Goodmanin piirikunnan vankilaan epäiltyinä palon sytyttämisestä.

Miehet päästettiin vankilasta vasta iltakymmeneltä, kun pimeys oli jo aikaa sitten laskeutunut.

Laukauksia metsässä

Miesten ollessa vankilassa apulaisseriffi Price otti yhteyttä Ku Klux Klanin tovereihinsa. Heidän joukossaan olivat sahanomistaja Edgar Ray Killen, KKK:n osaston johtaja Sam Bowers, rakennustyöläinen James Jordan ja myyjä Wayne Roberts. Oli aika toteuttaa ”suunnitelma 4”.

Kun Schwerner, Chaney ja Goodman oli lopulta päästetty vankilasta, klaanilaiset odottivat heitä kolmessa autossa Meridianiin johtavilla teillä.

Noin 16 kilometriä ennen Lauderdalen piiri­kunnan rajaa kansalais­oikeusaktivistit huomasivat Pricen seuraavan heitä partioautossaan.

Chaney polkaisi kaasun pohjaan. Lyhyen takaa-ajon jälkeen väijyksissä olleet muut autot kuitenkin sulkivat tien ja pakottivat Chaneyn ajamaan tien sivuun.

Kolmikon edessä pimeällä tiellä oli joukko tuntemattomia miehiä, ja apulaisseriffi pysäytti autonsa kolmikon taakse. Price nousi autosta pamppu kädessään.

”Minä luulin teidän sanoneen, että ajaisitte kotiin Meridianiin, jos päästäisin teidät vankilasta”, Price sanoi astellessaan farmariauton rinnalle.

”Sinne me olimmekin matkalla”, Chaney vastasi.

”No kyllä te hitto soikoon olette valinneet pitkän reitin. Nouskaahan ulos autosta.” Sitten hän käytännössä työnsi kolmikon poliisiautoon, ja pian neljän auton letka ajoi pois valtatieltä syvälle metsään autiolle paikalle, joka tunnettiin nimellä Rock Cut Road.

”Teillä oli sitten kova hinku tulla Mississippiin”, sanoi yksi miehistä pilkallisesti, kun kolmikko oli pakotettu ulos autosta. ”No mutta mepäs emme päästäkään teitä pois. Te saatte jäädä tänne meidän kanssamme”, hän jatkoi.

Samassa myyjä Wayne Roberts kohotti pistoolin ja ampui Schwernerin, Goodmanin ja Chaneyn lähietäisyydeltä. Myös James Jordan ampui kuolettavia laukauksia Chaneya kohti.

”Noo’o”, venytteli Jordan laskiessaan pistoolinsa. ”Te jätitte minulle vain nekrun. Mutta ainakin minä sain ampua nekrun.”

”Vaikka olisivat Kuubassa”

Ennen lähtöään Meridianista Schwerner oli varotoimenpiteenä pyytänyt COREn toimiston muita työntekijöitä ryhtymään toimeen, jos hän ei tovereineen palaisi neljään mennessä iltapäivällä. Määrä­ajan jälkeen COREn toimistolla alkoikin kuhista.

Aktivistit alkoivat soittaa järjestelmällisesti läpi alueen vankiloita ja sairaaloita, mutta missään kukaan ei tunnustanut nähneensä Schwerneria, Chaneya ja Goodmania. Ei edes Neshoban piirikunnan vankilassa.

Aktivistit eivät luottaneet paikallisiin viranomaisiin, joten CORE otti yhteyttä suoraan oikeusministeriöön.

Washingtonissa hallitus oli tietoinen räjähdysherkästä tilanteesta Mississippissä ja oli valmiustilassa. Niinpä jo ennen kuin seuraava päivä ehti puoleen, paikallinen FBI-agentti John Proctor oli pantu asialle.

Sillä välin Schwernerin kollegat olivat jälleen soittaneet Neshoban piirikunnan vankilaan, ja tällä kertaa vanginvartijan vaimo oli vahvistanut, että kolme nuorta miestä oli ollut vankilassa edellispäivänä.

Niinpä Proctor menikin ensitöikseen kuulustelemaan seriffi Raineya ja apulais­seriffi Pricea.

Rainey ja Price olivat pelottavia ilmestyksiä, jotka patsastelivat kaupungissa parhaaseen lännenelokuvien tyyliin raskaissa saappaissa ja kuudestilaukeava vyöllä. Proctor ei kuitenkaan pelästynyt.

Hän oli ollut FBI:n palveluksessa Mississippissä vasta reilut pari vuotta, mutta hän oli ilmiömäisesti onnistunut hurmaamaan kaikki ja päässyt sisälle pienen yhteisön suljetuimpiinkin piireihin.

Hän oli hyvissä väleissä paikallisten mustien johtajien kanssa, hän tunsi laittoman viinan myyjät ja hän oli niin hyvin selvillä paikallisen Ku Klux Klanin kuvioista, että hän tiesi jopa monien jäsenten salaiset tunnusluvut.

Proctor oli hyvissä väleissä jopa julman apulaisseriffin kanssa, ja kuulustelun päätyttyä Price ehdotti, että he ottaisivat paukut hänen takavarikoimaansa viinaa.

Proctor ei silti onnistunut saamaan mitään tietoja irti seriffikaksikosta. Seriffi Rainey vakuutteli, että aktivistikolmikko oli itse lavastanut katoamisensa saadakseen asialleen huomiota.

”Jos he ovat kadoksissa, he vain piileskelevät jossain ja yrittävät saada julkisuutta – – he istuvat jossain ja nauravat synnyttämälleen kohulle”, esitti Rainey toimittajille, joita alkoi pian virrata sankoin joukoin Neshoban piirikuntaan.

Sinne saapui myös FBI-agentti Joseph Sullivan johtamaan tutkimuksia.

Kukaan, joka tunsi Schwernerin, Chaneyn tai Good­manin, ei kuitenkaan uskonut hetkeäkään väitettä lavastuksesta. Päinvastoin kaikki pelkäsivät pahinta.

23. kesäkuuta eli kaksi päivää miesten katoamisen jälkeen epäilykset vahvistuivat. Proctor löysi vihjeen perusteella kolmikon auton poltettuna metsätien varrelta Neshoban ja Lauderdalen piirikuntien rajamailta.

Yhdysvaltojen pääuutislehdet kirjoittivat kolmikon katoamisesta, ja otsikoissa puettiin sanoiksi se, mitä kaikki ajattelivat. ”Nyt etsitään ruumiita”, sanoi eräs FBI-agentti New York Timesille.

Mississippin viranomaiset pitivät yhä kiinni väitteestään, että koko juttu oli lavastettu. ”Ties vaikka olisivat Kuubassa”, sanoi kuvernööri Paul Johnson heijastellen monien valkoisten etelävaltiolaisten ounasteluja siitä, että kansalaisoikeusliike oli kommunistien masinoimaa.

”He ovat varmaan lähteneet pohjoiseen vähän lomailemaan, kyllä he sieltä pian palaavat”, sanoi puolestaan eräs osavaltion virkamies.

Pannakseen pisteen spekulaatioille presidentti Lyndon B. Johnson lähetti 25. kesäkuuta eli kaksi päivää auton löytymisen jälkeen kadetteja Meridian Naval Air Stationin tukikohdasta tutkimaan aluetta.

Satakunta kadettia levittäytyi sinisiin haalareihin pukeutuneina metsiin hätistellen kepeillä runsaslukuisia käärmeitä edeltään. He haravoivat metsiä, soita ja ojia ja naarasivat järviä ja jokia.

Toimittajia ahdisteltiin

Etsinnät houkuttelivat paikalle paljon lehdistöä, ja toimittajat olivat paikallisille kuin punainen vaate.

Eräs autoilija törmäsi suoraan maanlaajuisen televisioyhtiön NBC:n kuvausautoon, minkä jälkeen kuljettaja hyökkäsi avoimella kadulla kuvaaja Bill Delgadon kimppuun metsästysveitsen kanssa.

Poliisi antoi Delgadolle sakot ”huolimattomasta ajamisesta”, mutta veitsen kanssa riehunut mies sai mennä.

Kun eräs paikallinen pari päivää myöhemmin ampui kohti Delgadon lehdistöhelikopteria, kokenut kuvaaja antoi periksi ja pyysi NBC:tä lähettämään hänet jonnekin rauhallisemmalle alueelle.

”Väki inhoaa paikalle vyöryvää lehdistöä, sillä se uskoo ulkomaailman saavan alueesta aivan vääränlaisen kuvan”, puolusti paikallislehti Meridian Star ihmisten reaktioita.

Siinä vaiheessa kuvat vihan vääristämistä kasvoista ja koskettavat televisiopätkät kadonneiden miesten epätoivoisista perheenjäsenistä olivat jo porautuneet yhdysvaltalaisten verkkokalvoille. Ihmiset painostivat hallitusta yhä kovemmin selvittämään tapauksen pohjia myöten.

Kadettien haravoidessa metsiä ja vesialueita sateisen hellekesän kuumuudessa Proctor ja Sullivan alkoivat kuulustella epäiltyjä.

Kaksi päivää miesten katoamisen jälkeen paikallinen maantiepoliisi Maynard King oli antanut Proctorille paperilapun, jolla oli seitsemän nimeä.

”Minulla ei ole mitään todisteita, mutta voisin vaikka vannoa, että joka ikinen näistä miehistä on sotkeentunut juttuun”, hän sanoi.

Listassa olivat sekä seriffin että apulaisseriffin nimet. Proctor ei enää päässyt tapaamaan lainvartijoita kahden kesken lainkaan, sillä missä tahansa he liikkuivatkin, heitä seurasi aina synkän näköisiä miehiä, joilla oli ase näkyvillä autonsa etupenkillä.

Kesän mittaan FBI kuulusteli yli tuhatta asukasta, joista ilmeisesti noin puolet oli Ku Klux Klanin jäseniä.

”Me juttelimme monesti klaanilaisten kanssa ja käytimme valtavasti aikaa”, kertoi agentti Sullivan jälkeenpäin.

Nekin valkoiset, jotka eivät virallisesti kuuluneet järjestöön, vaikenivat asioista. ”Henkisesti kaikki olivat KKK:n jäseniä”, Sullivan kuvaili tilannetta myöhemmin.

Seriffi ajoi samanaikaisesti omaa tutkimustaan ja julisti, ettei mikään osoittanut kolmikon olleen katoamispäivänään lähelläkään Neshoban piirikunnan vankilaa.

Palkkio sai paikallisen puhumaan

Tutkimukset etenivät hitaasti, ja heinäkuun lopussa FBI päätti luvata 30 000 dollarin palkkion henkilölle, joka paljastaisi, minne miehet oli haudattu. Se tepsi.

Tuntemattomana pysytellyt Neshoban piirikunnan asukas kertoi FBI:lle, että näiden olisi syytä tutkia Philadel­phian ulkopuolella sijaitsevan Old Jolly Farm -maatilan maa­patoa.

Lähde kertoi tietonsa FBI:lle välittäjän kautta, ja tämän FBI kertoi olevan ”viranhaltija Neshoban piirikunnasta”. Sen enempää tietolähteen kuin välittäjänkään henkilöllisyyttä ei ole koskaan paljastettu.

Kaivutyö alkoi 4. elokuuta kello 8 aamulla. Joko onnenkantamoisen tai tutkijoiden aavistuksen ansiosta kaivin­kone käynnistettiin juuri oikealla paikalla.

Jo kello 11 paikalla havaittiin ”heikkoa mätänevän orgaanisen materiaalin hajua”, kuten FBI:n raportissa lukee.

Muutaman tunnin tarkan lapiotyön jälkeen maasta löytyi pari saappaita. Proctor, joka oli tavannut kadonneet aktivistit, tunnisti ne pian Schwernerin saappaiksi. Muutaman tunnin kuluttua löytyivät myös Chaneyn ja Goodmanin ruumiit.

FBI:n oli noudatettava lainmukaisia menettelyjä ja kutsuttava paikalle apulaisseriffi Price. Näennäisen välin­pitämättömänä, stetsonhattu takaraivolle työnnettynä hän katsoi kolmea muovipussissa olevaa ruumista.

Ne vietiin patologisiin tutkimuksiin Mississippin yliopiston lääke­tieteelliseen keskukseen Jacksoniin.

Ilmeni, että suurin osa ammuksista oli kotitekoisia .38 kaliiperin luoteja. Vainajien vaatteista löytyneet ruudinjäämät paljastivat, että luodit oli ammuttu lähietäisyydeltä.

Hätkähdyttävin löytö oli pieni kimpale maata Goodmanin nyrkkiin puristetussa kädessä. Laboratoriokokeet osoittivat maa-aineksen olevan peräisin ruumiiden löytöpaikalta, ja näin ollen se todisti, että Goodman oli ollut haudattaessa vielä hengissä.

Ruumiiden löytyminen teki kiistatta tyhjiksi monien paikallisten väitteet siitä, että miehet olivat itse lavastaneet katoamisensa. Monet Ku Klux Klanin jäsenet olivat selvästi järkyttyneitä siitä, että FBI näytti tienneen varsin tarkasti, mistä piti kaivaa.

Ensimmäinen suuri läpimurto tutkimuksissa tapahtui, kun poliisi Wallace Miller
vihjasi kuulustelussa syyskuun alussa tietävänsä jotain, joka varmasti kiinnostaisi FBI:tä.

FBI päätti maksaa tiedoista Millerille. Rahan vaihdettua omistajaa Miller vahvisti, että kolmen aktivistin murha oli suunniteltu ja että KKK-johtaja Sam Bowers ja sahanomistaja ja KKK:n jäsen Edgar Ray Killen olivat olleet suunnittelussa avainasemassa.

Tuomari tuotti syytetyille pettymyksen

Lokakuun alussa FBI sai toisenkin tiedonantajan. Huhujen mukaan James Jordan, joka oli sittemmin muuttanut pois kaupungista, oli alkanut käyttäytyä erittäin hermostuneesti.

Hän oli muun muassa puhunut ystävälleen .38 kalii­perin pistoolista. ”Jos sen haluaa käsiinsä, joutuu kyllä kastumaan”, hän oli lisännyt selvästi syyllisyyden painamana.

Proctor lähti tapaamaan pikkuhuijariksi tietämäänsä Jordania Gulfportiin, minne tämä oli siirtynyt töihin. Jordan oli selvästi poissa tolaltaan, mutta Proctor sai hänen kielenkantansa lopullisesti liikkeelle vasta mainitsemalla hänelle tiukkaan sävyn luvun 12, joka oli Jordanin KKK-numero.

Jordan tunnusti ampuneensa Chaneyn ja heittäneensä aseen jokeen. Vastineeksi lievemmästä tuomiosta hän suostui FBI:n tiedonantajaksi.

FBI sai Jordanilta runsaasti tietoja, joiden avulla se painosti muita Ku Klux Klanin jäseniä.

Agentit käyttivät myös omia keinojaan ja muun muassa pysäköivät FBI:n auton jonkun KKK-jäsenen talon eteen niin, että muut luulisivat FBI:n kuulustelevan tätä ja paljastavan KKK:n salaisuuksia.

Keinot alkoivat tehota: 19. ja 20. marraskuuta FBI sai täyden tunnustuksen tapauksessa mukana olleelta KKK:n jäseneltä Horace Doyle Barnettelta, joka kertoi kaiken
kolmen aktivistin murhasta.

Pari viikkoa myöhemmin, 4. joulukuuta 1964, FBI-agentit saattoivat vihdoin pidättää kaikki epäillyt osalliset. Kukaan ei vastustanut pidätystä, eivät edes Rainey ja Price.

Pidätykset eivät näyttäneet muuttavan paikallisten valkoisten asenteita, sillä seuratessaan Raineyn ja Pricen pidätystä paikallinen pankinjohtaja mutisi katkerana:
”Koko maa tottelee vain Martin Luther Kingiä.”

Rainey ja Price luottivat siihen, että jos tapaus ylipäätään menisi oikeuteen, valkoihoisista koostuva valamiehistö ja samanmielinen tuomari vapauttaisivat heidät ilman muuta.

Sitä paitsi heitä ei edes voitaisi tuomita murhasta, sillä maaliskuussa 1966 alkanut oikeuden­käynti oli liittovaltion eikä Mississippin osavaltion ajama tapaus eikä liittovaltio voinut syyttää murhasta.

Niinpä syyte nostettiin salaliittopykälien perusteella.

Asiat eivät kuitenkaan sujuneet, kuten seriffikaksikko oli olettanut. Tuomari William Harold Cox halu­sikin hoitaa tapauksen tarkasti lain mukaan.

”Tämä tehdään kunnolla, ja teidän kannattaa saman tien unohtaa moiset ajatukset”, hän ilmoitti puolustuksen yritettyä saada tapauksen käsittelyä lykättyä.

Kun puolustus kysyi todistajalta, oliko totta, että Schwerner oli yrittänyt saada ”nuoria miespuolisia nee­kereitä allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan he raiskaisivat valkoisen naisen joka viikko koko pitkän kuuman kesän 1964 täällä Mississippissä”, tuomari Cox raivostui, ilmoitti kysymyksen olevan ”äärimmäisen sopimaton” ja poisti sen pöytäkirjasta.

Pitkään kestäneen käsittelyn jälkeen oikeus antoi lopulta 20. lokakuuta 1967 tuomionsa tapauksessa, joka tunnetaan nimellä ”United States vs. Price”.

Täysin valko­ihoisista koostunut valamiehistö totesi 18 syytetystä seitsemän syyllisiksi. Muun muassa apulaisseriffi Price ja aktivisteja ampunut Wayne Roberts tuomittiin kuudeksi ja kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Kolmen syytetyn osalta valamiehistö ei päässyt yksimielisyyteen. Yksi näistä oli sahanomistaja Edgar Ray Killen, joka oli murhailtana varmistanut itsellensä alibin käymällä tuttavansa hautajaisissa ja pitämällä siellä muisto­puheen.

Hänet tuomittiin lopulta vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Murhat ja oikeudenkäynti alkoivat muuttaa asenteita myös Yhdys­valtojen etelävaltioissa. Kolmen kansalais­oikeusaktivistin murha oli nostanut Mississippin ja rotuerottelun maan huomion keskipisteeksi, ja presidentti Johnsonilla oli enää yksi mahdollinen tapa toimia.

15. maaliskuuta 1965 hän esitteli äänioikeuslain, joka takasi yhtäläisen äänioikeuden toteutumisen jokaiselle yhdysvaltalaiselle ihonväristä riippumatta.

Puheessaan presidentti Johnson julisti: ”On väärin – kuoleman väärin – evätä yhdeltäkään kansalaiseltamme oikeus äänestää tässä maassa.

Kyse ei ole osavaltioiden oikeuksista, kyse ei ole liittovaltion oikeuksista vaan kyse on ihmisoikeuksista.”

Kolmen nuoren aktivistin, Schwernerin, Chaneyn ja Goodmanin, tehtävä oli vihdoin saatettu loppuun.