Majavannahat houkuttelivat eurooppalaisia Pohjois-Amerikkaan
1500-luvun lopulla ankara metsästys oli verottanut Euroopan majavakantaa. Niinpä majavannahkoja alettiin tuoda Pohjois-Amerikasta, missä kova kamppailu parhaista metsästysmaista vei pyytäjät yhä pidemmälle länteen intiaanien hallitsemille alueille.
Turkismetsästäjä ja seikkailija Jedediah Smith tutki laajalti Yhdysvaltojen pohjoisosia. Vuonna 1822 hän kulki St. Louisista pitkin Missourijokea majavanpyynnissä.
Kuusi miestä tarkkaili valppaina ympäristöään. Oli kesäkuu vuonna 1769, ja miehet olivat vihdoin tulleet määränpäähänsä vaellettuaan kuukauden karussa Appalakkien vuoristossa.
Heidän edessään avautuivat Kentuckyn uljaat metsät, joihin vain harva valkoihoinen oli rohjennut astua.
Ensimmäisenä asteli turkismetsästäjä Daniel Boone nahkatakissaan, ruutisarvi vyöltä roikkuen ja kivääri kädessään. Valtavat erämaat suorastaan kuhisivat erilaisia villieläimiä, kuten Boone myöhemmin kertoi elämäkerrassaan.
Erityisen vaikuttavia olivat suuret biisonilaumat, joita miehet näkivät laiduntamassa tasangoilla ”pelottomina ja tietämättöminä ihmisten raakuudesta”.
Boone ei ollut kuitenkaan tullut metsästämään biisoneita vaan pienempää ja huomattavasti arvokkaampaa eläintä, majavaa. Majavannahat olivat niin kysyttyjä, että turkismetsästäjät kulkivat pitkiäkin matkoja niitä saadakseen.
Turkismetsästäjille omat alueet
Ensimmäisillä Pohjois-Amerikkaan tulleilla eurooppalaisilla eivät kuitenkaan olleet ensisijaisesti mielessä turkikset.
Olikin melkoista sattumankauppaa, että majavannahoista tuli huippukysyttyä kauppatavaraa, jolla saattoi jopa rikastua.
1500-luvun alussa ranskalaiset liikkuivat nykyisen Kanadan alueella sijainneessa ”Uudessa Ranskassa” St. Lawrence -joen rannoilla. Siellä syntyi vilkasta vaihtokauppaa paikallisten intiaanien kanssa.
Intiaanit saivat vaihtokaupassa veitsiä, kattiloita ja muita arkitoimia helpottavia esineitä, ja ranskalaiset saivat intiaaneilta puolestaan muun muassa majavannahkoja.
Ranskalainen tutkimusmatkailija kuvaili kaupankäyntiä intiaanien kanssa vuonna 1534: ”He viittoilivat meitä tulemaan rantaan heiluttamalla nahkoja keppien päässä. He antoivat meille vaihtokaupassa kaikki turkiksensa, ja lähtiessään he olivat aivan ilkosillaan.”
Majavannahat kävivät kaupaksi Euroopassa. Niistä valmistettiin hattuja, jotka olivat Euroopassa suurta muotia. Niinpä monet eurooppalaiset huomasivat Pohjois-Amerikan majavanpyynnissä rikastumisen mahdollisuuden.
Majavanpyytäjiä saapui sankoin joukoin St. Lawrence -joen seuduille. 1600-luvun alussa ranskalainen kartanpiirtäjä Samuel de Champlain tuli Suurille järville asti uusien turkiskauppa-asemien perustamismatkallaan.
Ranskan kuningas oli kuitenkin kiinnostuneempi viljelysmaan raivaamisesta siirtokunnille kuin turkiskaupan laajentamisesta.
Yritteliäät ranskalaiset turkiskauppiaat turvautuivatkin englantilaisten apuun ja perustivat englantilaisten kanssa vuonna 1670 Hudson Bay Companyn, yrityksen, joka sai monopolin turkiskauppaan Hudsoninlahden alueella sekä hallintaoikeuden yli kolmasosaan nykyisen Kanadan alueista.
Turkismetsästäjistä tuli pioneereja Pohjois-Amerikan tutkimattomien alueiden kartoituksessa ja tutkimuksessa.
Majava houkutteli pyytäjiä länteen
Myös Pohjois-Amerikan itärannikolle 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa perustetut englantilaissiirtokunnat kasvoivat tasaisesti.
Kertomukset Uuden maailman mahdollisuuksista houkuttelivat Englannista kymmeniätuhansia siirtolaisia. Vuonna 1670 siirtolaisia oli noin satatuhatta ja 80 vuotta myöhemmin jo yli kymmenkertainen määrä.
Kun turkismetsästäjien määrä lisääntyi, kilpailu kiristyi. Sen huomasi myös Daniel Boone.
Hän oli parkkiintunut turkismetsästäjä, joka oli tottunut kuukausia kestäviin metsästysretkiin.
Kesäisin hän metsästi peuroja, ja talvisin hän pyysi ansoilla paljon majavia niin, että saattoi keväällä palata pyyntiretkiltään kotiin vauraana miehenä.
1760-luvulla majavia alkoi kuitenkin olla vähän, ja Boone oli ajautunut velkoihin. Niinpä hän oli pelkkänä korvana, kun hänen ystävänsä John Finley eräänä talvi-iltana kertoi innoissaan niistä rikkauksista, joita lännessä, 2 000 kilometrin pituisten Appalakkien toisella puolella, oli tarjolla. Finley oli käynyt siellä, ja siellä oli majavia riittämiin.
Boone näki tässä rikastumisen mahdollisuuden. Peurannahoista saattoi saada dollarin kappaleelta, mutta majavannahoista jopa 2,5 dollaria.
Boonen kaltainen kokenut metsästäjä pystyisi hyvällä saalisalueella ansaitsemaan yhdessä kuukaudessa enemmän kuin maanviljelijä yhdessä vuodessa.
Turkismetsästäjät suosivat pitkäpiippuista kivääriä.
Kaksi vuotta yksin erämaassa
Keväällä 1769 Boone ja Finley lähtivät matkaan neljän muun miehen kanssa. Mukanaan heillä oli ruuanlaittotarvikkeita, pyydyksiä, ruutia ja aseita.
He kulkivat intiaanien käyttämiä polkuja ja löysivätkin reitin Appalakkien halki.
Kuukauden vaellettuaan he olivat perillä ja pyynti saattoi alkaa. Boone kertoi myöhemmin, että tuolla kaikenlaisia eläimiä vilisevällä seudulla saaliin saaminen oli helppoa.
Paikallisia intiaaneja muukalaisten läsnäolo ei kuitenkaan ilahduttanut, ja kerran Boonen ollessa pyyntiretkellä Kentuckyjoella yhden toverinsa kanssa intiaanit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja ottivat heidät vangiksi.
Muutaman päivän kuluttua heidät vapautettiin ja varoitettiin enää näyttäytymästä seudulla. Finley oli jo palannut kotiin muiden pyytäjien kanssa uskoen kadonneiden tovereidensa menettäneen henkensä.
Intiaanien varoitukset eivät säikäyttäneet Boonea, joka jäi seudulle vielä kahdeksi vuodeksi ja oppi tuntemaan alueen paremmin kuin yksikään toinen valkoinen mies. Hän itse kuvaili tuntemuksiaan:
”Yksikään kaupunki kauppaliikkeineen ja mahtavine rakennuksineen ei olisi voinut tuottaa minulle niin paljon iloa kuin se luonnon kauneus, joka minua erämaassa ympäröi.”
Boone raivasi tien Kentuckyyn
Kun Boone palasi ihmisten ilmoille, Transylvania Company -niminen yritys otti hänet palkkalistoilleen. Yritys oli ostanut maata Kentuckystä ja tarvitsi jonkun oppaaksi ja tienraivaajaksi uudisasukkaille.
Boone hakkasi ja sahasi 30 miehen kanssa seuraavina kuukausina kulkureittiä erämaan halki.
Eräänä yönä Boonen leiriin hyökättiin, ja kaksi miestä sai surmansa. Osa joukosta pakeni, mutta jäljelle jääneiden kanssa Boone jatkoi sinnikkäästi tien raivaamista Kentuckyjoen laaksoon, minne uudet maatilat oli määrä perustaa.
Sinne perustettiin Boonesborough-niminen linnoitus, ja pian uudisasukkaita alkoi virrata Kentuckyyn uutta reittiä pitkin. Osa innokkaista uudisraivaajista jatkoi pidemmälle länteen Ohiojokea pitkin.
He purjehtivat Pittsburghista tukkilautoilla jokea pitkin, kunnes saapuivat hedelmällisille alueille, jotka nykyään tunnetaan Indianan ja Illinoisin osavaltioina.
Uudisasukkaita muutti länteen yhä kasvavaa vauhtia. Vuonna 1790 Appalakkien länsipuolella eli 170 000 uudisasukasta, ja kymmenen vuotta myöhemmin asukkaita oli jo miljoona.
Boone itse lähti Kentuckystä vuonna 1788 kohti Missourin erämaita. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän lähti, hän vastasi: ”Liian paljon ihmisiä.”
Vuonna 1775 Boone perusti Kentuckyn erämaahan Boonesboroughin linnoituksen. Se oli Kentuckyn ensimmäinen uudisasutus ja sai kestää monia intiaanien hyökkäyksiä.
Lewis ja Clark Louisianassa
Yksi suuri este englantilaisperäisten uudisraivaajien lännen valloitukselle katosi maakauppojen myötä. Kentuckyn länsipuolella oli lähes koko Keskilännen kattava Louisianan territorio.
Aluetta hallitsi Ranska, jonka mielenkiinto sitä kohtaan oli kuitenkin heikkoa. Vuonna 1803 Ranska myi Louisianan Yhdysvalloille 15 miljoonalla dollarilla.
Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson alkoi heti koota retkikuntaa tutkimaan uusia alueita.
Retkikunnan johtoon valittiin upseerit Meriwether Lewis ja William Clark, jotka lähtivät matkaan vuonna 1804.
Kaksikko palasi onnistuneelta matkaltaan kahden vuoden päästä. He olivat päässeet Tyynellemerelle asti ja siten todistaneet, että sinne saattoi kulkea maitse Amerikan mantereen läpi.
Yksi retkikunnan tehtävistä oli ollut kartoittaa Missourijokea, jossa tiedettiin elävän runsaasti majavia. ”Majavia on joka ainoassa virran poukamassa”, Clark kirjoitti muistiinpanoissaan.
Turkiskuningas valloitti Keskilännen
Lewisin ja Clarkin kertomukset saivat turkispyytäjät kaikkialta maasta lähtemään länteen. Yksi heistä oli John Astor, joka oli jo ansainnut omaisuuden turkiskaupalla Kanadassa ja oli yksi maailman rikkaimmista miehistä.
Astor suunnitteli turkiskauppa-asemien perustamista pitkin 2 000 kilometriä pitkää Columbiajokea, joka laski lännessä Tyyneenmereen.
Vuonna 1808 hän perusti American Fur Company -nimisen yhtiön, jonka työntekijät vuonna 1811 perustivat Fort Astorian kauppa-aseman nykyiseen Oregoniin. Se oli Yhdysvaltain ensimmäinen asutus Tyynenmeren rannalla.
Astor maksoi intiaaneille nahoista viskillä, joka sai intiaanit nopeasti pauloihinsa. Lisäksi Astor syrjäytti tai osti useimmat kilpailijansa, ja lopulta hän hallitsi koko Keskilännen turkiskauppaa.
Turkiskuninkaalla oli kuitenkin yksi ongelma: Lewisin ja Clarkin Kalliovuorten poikki kulkevaa reittiä pystyi kulkemaan vain jalan, ei vaunuilla.
Fort Astorista lähetettiin matkaan retkikunta, jonka oli määrä löytää parempi kulkuväylä.
Loputtomien vaikeuksien, nälän ja intiaanien hyökkäysten jälkeen Robert Stuartin johtama retkikunta teki merkittävän löydön: 32 kilometrin pituisen laakson, Eteläsolan, jonka kautta vaunutkin pääsivät läpi muuten vaikeakulkuisesta vuoristosta.
Solasta tuli merkittävä osa niin sanottua ”Oregon Trailia”, uudisasukkaiden reittiä Oregoniin. Ajan mittaan se vei yli puoli miljoonaa uudisasukasta länteen.
Turkismetsästäjä ja seikkailija Jedediah Smith tutki laajalti Yhdysvaltojen pohjoisosia. Vuonna 1822 hän kulki St. Louisista pitkin Missourijokea majavanpyynnissä.
Pelottomat turkismetsästäjät
Vuosina 1820–1840 maineikkaat turkismetsästäjät, kuten Kit Carson ja Jedediah Smith, löysivät Kalliovuorilta uusia reittejä Kaliforniaan. Joukossa oli ”The California Trail”, jota pitkin yhä useammat yhdysvaltalaiset kulkivat asuttamaan Kalifornian hedelmällisiä alueita.
Jedediah Smithistä tuli ensimmäinen valkoihoinen, joka saapui Kaliforniaan idästä, kun hän vuonna 1826 ylitti Mojaven aavikon. Smith tunnettiin turmeltuneista kasvoistaan.
Eräällä pyyntimatkallaan hänen kimppuunsa oli hyökännyt karhu, joka repi hänen kylkensä kynsillään ja iski sitten hampaansa hänen päähänsä. Kun Smithin miehet riensivät apuun, karhu pötki pakoon.
Smithin päänahka ja korvat olivat taistelun tuoksinassa revenneet, mutta karaistunut metsämies oli pyytänyt yhtä miestään kuromaan ne takaisin kiinni neulalla ja ompelulangalla. Myös kyljen haava ommeltiin, minkä jälkeen Smith oli valmis jatkamaan pyyntiä.
Smithin suurimpana saavutuksena pidetään kuitenkin sitä, kun hän vuonna 1830 kokosi oman ja metsästystovereidensa Pohjois-Amerikan länsiosisen ja erityisesti Kalifornian tuntemuksen kartaksi, jonka hän itse piirsi.
Metsästyspoluista valtaväyliksi
Vuosi 1846 oli käännekohta Pohjois-Amerikan majavanpyynnin historiassa.
Tuolloin Kaliforniasta löydettiin kultaa, ja ihmisiä ryntäsi sinne läheltä ja kaukaa. Kulta syrjäytti majavannahat halutuimpana raaka-aineena.
Euroopassa silkki alkoi syrjäyttää nahan hattumuodissa, mikä laski majavannahkojen kysyntää, minkä lisäksi majakannat olivat romahtaneet ankaran pyynnin vuoksi.
Majavanpyytäjien aika oli ohi, mutta heidän jälkensä näkyvät edelleen kaikkialla Yhdysvalloissa. Heidän löytämänsä reitit muodostavat perustan Yhdysvaltojen laajalle tieverkostolle.
Esimerkiksi valtatie 26, joka lähtee Nebraskasta, päättyi alunperin John Astorin kauppaasemalle Astoriaan.
Wyomingin osavaltion valtatie 28 kulkee Eteläsolaa pitkin, ja Keskilännen Etelävaltioihin yhdistävä valtatie 25, niin sanottu ”Dixie Highway”, seurailee Boonen Appalakkien poikki raivaamaa reittiä.