Lyndon B. Johnson: Mies, joka vaali Kennedyn perintöä

Lyndon Johnson kohotti juhlallisesti kätensä 22. marraskuuta 1963.

"I do solemnly swear."

Hän ei vannonut virkavalansa Yhdysvaltain 36. presidenttinä edeltäjiensä tapaan Capitolin edessä Washingtonissa vaan presidentin lentokoneessa Air Force Onessa Dallasin lentokentällä Teksasissa.

Hän ei myöskään vannonut valaa käsi Raamatulla vaan Kennedyn katolisella katekismuksella, joka oli sopivin, mitä kiireessä löytyi.

Muutama tunti aiemmin Yhdysvaltain 35. presidentti John F. Kennedy oli kaartanut Dallasin keskustassa Elm Streetille avoimessa Lincoln-limusiinissa vaimonsa Jackie Kennedy vierellään.

Vierailu varapresidentti Lyndon B. Johnsonin kotiosavaltioon oli tarkkaan harkittu julkisuustemppu.

Demokraatit olivat voittaneet Teksasissa niukasti vuoden 1960 presidentinvaaleissa. Teksasin suurimman kaupungin hurmaaminen karismaattisen Kennedyn ja hänen tyylikkään vaimonsa kanssa saattaisi antaa demokraateille etumatkaa vuoden 1964 presidentinvaaleissa.

Nämä suunnitelmat kariutuivat hetkessä Teksasin koulukirjavarastosta ammuttuihin tappaviin kiväärinlaukauksiin. Salamurhaaja Lee Harvey Oswald ja hänen Mannlicher-Carcano-kiväärinsä, jonka sarjanumero oli C2766, syöksivät välittömästi Yhdysvallat kansalliseen hätätilaan.

Yhtäkkiä Yhdysvaltain asevoimat joutui keskelle kylmää sotaa ilman ylipäällikköä. Tilanne oli kriittinen, sillä Yhdysvalloissa tai kansainvälisesti ei saanut olla epäselvyyttä siitä, kuka hallitsi ydinasearsenaalia.

Pitkällisiin valmisteluihin ei ollut aikaa. Yhdysvallat tarvitsi uuden presidentin. Heti!

Järkytys näkyi kaikkien Air Force Onessa läsnä olevien kasvoilta. Jackie Kennedyn takissa oli yhä miehensä veritahroja.

Ainoastaan Lyndon B. näytti jokseenkin rauhalliselta. Hän oli jo vuosia pitänyt presidenttiyttä selvänä tavoitteenaan. Nyt virka oli hänen.

Lyndon B. Johnson on jäänyt John F. Kennedyn varjoon.

Kennedy yhdistetään 1960-luvun suuriin sosiaalisiin uudistuksiin Yhdysvalloissa, vaikka ne toteutettiinkin Johnsonin presidenttikaudella.

Lyndon B. Johnson riemuitsi mukana, kun JFK valittiin demokraattien presidenttiehdokkaaksi puoluekokouksessa vuonna 1960.

Tappio olisi voinut merkitä Johnsonin loppua, mutta Kennedyn lähipiirissä tiedettiin, että Johnson voisi olla tarpeellinen taika, joka varmistaisi Kennedyn voiton Nixonista.

Kennedy oli rikkaan miehen poika, katolinen ja opiskellut liberaalin itärannikon eliittiyliopistossa.

1960-luvun Amerikassa tällainen tausta ei ollut kovin houkutteleva keskilännen ja etelän ahkerien, protestanttisten ja arvokonservatiivisten äänestäjien keskuudessa.

Johnson oli ilmeinen valinta varapresidentiksi demokraattien taistoon republikaaneja vastaan. Hän kun oli täysin erilainen kuin Kennedy.

Lyndon Baines Johnson varttui vaatimattomissa oloissa Stonewallin maaseudulla Teksasissa.

Siellä häntä ympäröivät maanviljelijät, jotka kamppailivat toimeentulosta. Useimmilla ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä. Nuori ja naisista kiinnostunut Johnson huomasi, kuinka nuorena hoikat ja ryhdikkäät naiset olivat 40-vuotiaina kovasta työstä kumarassa.

Hänen silmänsä köyhyydelle ja usein toivottomalle kamppailulle amerikkalaisen unelman toteuttamiseksi kehittyi entisestään, kun hän vastavalmistuneena opettajana työskenteli koulussa, jossa oli pääasiassa meksikolaisia lapsia.

Johnson tajusi, että tie yliopistoon ja jatkokoulutukseen oli heiltä käytännössä suljettu, koska perheet olivat liian köyhiä antaakseen lapsilleen hyvän koulutuksen ja nostaakseen heidät pois köyhyydestä.

Monet Johnsonin myöhemmistä puheista heijastivat hänen vakaumustaan, jonka mukaan Yhdysvallat kansakuntana ei saisi koskaan olla tyytyväinen niin kauan kuin ovi tietoon ja sosiaaliseen liikkuvuuteen oli suljettu köyhiltä lapsilta.

Johnsonia ei kuitenkaan motivoinut ainoastaan sosiaalinen närkästys, eikä se ehkä ollut edes hänen tärkein käyttövoimansa.

Hänen elämäkertakirjoittajansa ovat yhtä mieltä siitä, että hänen valintansa Washingtonin edustajainhuoneeseen 29-vuotiaana johtui yhtä lailla hänen poikkeuksellisesta tarmokkuudestaan kuin vallanhalusta ja tarpeesta vaikuttaa.

Lyndon B. Johnsonin tarmokkuus näkyi myös uusina tapoina politiikan harjoittamisessa. Esimerkiksi vuonna 1948 oli ennenkuulumatonta, että Johnson kampanjoi senaattiin pyrkiessään helikopterilla matkustaen.

Helikopteri otettiin käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen. Teksasin köyhällä maaseudulla monet eivät olleet koskaan ennen nähneet moista lentolaitetta.

Jotkin paikalliset sanomalehdet eivät edes tienneet sen nimeä, joten ne raportoivat vain, että Johnson oli saapunut ”erikoisella koneella".

Tyypillistä oli, että Johnson kiersi toisinaan kokoontuneen väkijoukon yläpuolella ja huusi heille megafonilla:

"Hei siellä alhaalla. Täältä tulee ystävänne Lyndon Johnson. Toivottavasti äänestätte minua!"

Sitten hän heitti leveäliepeisen lännenhattunsa yleisön keskelle hurraahuutojen raikuessa. Heti laskeuduttuaan hän ryhtyi kättelemään lujalla otteella maassa olleita ällistyneitä katsojia.

Tällainen esiintyminen herätti Teksasissa kunnioitusta.

Johnsonin tarina senaatissa on kuin tutkielma vallasta.

Yhdysvaltain perustuslain isät suunnittelivat kongressin tarkoituksella niin, että siinä oli sisäänrakennettu heikkous.

Valistusajan keskeinen ajatus vallanjaosta oli, että valta olisi jaettava kolmeen osaan: lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Yhdysvaltain perustuslain laatijat jopa jakoivat kongressin lainsäädäntövallan kahteen osaan lisäturvaksi vallan väärinkäyttöä vastaan: edustajainhuoneeseen ja senaattiin.

Vallankäyttöä oli myös tasapainotettu erilaisilla vallanjaon muodoilla ja pitkällisillä menettelytavoilla, jotta kukaan ei saisi valtaa yksin.

Mutta juuri siinä Lyndon B. Johnson onnistui.

Historian nuorimpana vähemmistöjohtajana (vuodesta 1953 alkaen) eli oppositiossa olevan demokraattisen vähemmistön johtajana senaatissa ja sitten nuorimpana enemmistöjohtajana (vuodesta 1954 alkaen) LBJ onnistui solmimaan liittoutumia, muuttamaan menettelytapoja ja yhdistämään teksasilaisen öljyrahan itärannikon liberaaleihin voimiin.

Yksi hänen mestarillisimmista shakkisiirroistaan oli kannatuksen kerääminen sen periaatteen poistamiselle, jonka mukaan komiteoiden virat täytettiin virkaiän perusteella. Sen sijaan niitä ryhdyttiin jakamaan neuvottelemalla.

Johnson sai myös suostumuksen siihen, että enemmistöjohtaja voisi valvoa lakiehdotusten esittelyjärjestystä ja että hän voisi myös esitellä toisten lakiehdotuksia ja käyttää omaa vaikutusvaltaansa niiden tukemiseen.

Johnsonilla oli toden totta vaikutusvaltaa – myös fyysisesti. Hän hyödynsi tätä legendaarisessa Johnson Treatment -käsittelyssään.

Tyypillinen Johnsonin käsittely alkoi niin, että 193 senttiä pitkä ja sata kiloa painanut Johnson ahdisti uhrinsa nurkkaan.

Henkilö, johon Johnson halusi vaikuttaa, tunsi pian Johnsonin käden olkapäällään, kun taas toinen käsi viuhtoi senaattorin kasvojen edessä etusormi koholla.

Johnsonin äänensävy vaihtui hetkessä kuiskauksesta murinaan. Hän aneli, vaati ja uhkaili. Suuret kulmakarvat heiluivat ylös ja alas, ja uhri haistoi Johnsonin hengityksen. Tällainen käytös teki yleensä tehtävänsä.

Käytöstä pidettäisiin nykyään kiusaamisena. Johnsonin aikana se oli vain yksi työkalu poliittisessa työkalupakissa.

Menetelmä auttoi kuitenkin varmasti senaattia toimimaan Johnsonin johdolla tehokkaammin kuin koskaan aiemmin, ja se auttoi rakentamaan Johnsonin mainetta politiikan taiturina.

Hän oli nyt kiistatta Yhdysvaltain toiseksi vaikutusvaltaisin edellään vain presidentti. Siksi presidenttiys oli seuraava looginen askel kunnianhimoiselle Lyndon B. Johnsonille.

Vuoden 1960 demokraattien puoluekokouksessa Johnson kuitenkin hävisi Kennedylle presidenttiehdokkuuden.

Kaoottisessa prosessissa varakas Kennedy-klaani tarjosi silti Johnsonille varapresidentin paikkaa. Tarjouksen taustalla oli laskelmointi, jonka mukaan Harvardin eliittiyliopistossa koulutettu katolilainen Kennedy saisi paljon laajemman suosion, jos hän pyrkisi presidentiksi Teksasin pikkukaupungista kotoisin olevan Johnsonin ollessa hänen varapresidenttiehdokkaansa.

Johnson oli täysin tietoinen tästä välineellistämisestä ja suostui ehdolle asettuessaan JFK:n vaatimuksiin.

Vuoden 1960 vaalit päättyivät siihen, että John F. Kennedy voitti Richard Nixonin muutamalla äänellä ensimmäisissä presidentinvaaleissa, joissa oli suorana televisioitu väittely. Sen seurauksena Lyndon B. Johnson vihittiin varapresidentiksi.

Johnson ryhtyi sitten lisäämään varapresidentin viran todellista valtaa samalla tavalla kuin hän oli muuttanut ja vahvistanut senaatin enemmistöjohtajan virkaa.

Lyndon B. Johnson toivoi luultavasti myös jossain määrin sitä, että nuori ja kokematon Kennedy joutuisi vaikeuksiin presidenttinä ja Johnson nousisi luonnolliseksi valinnaksi neljä vuotta myöhemmin.

Muutama päivä Kennedyn presidentiksi vihkimisen jälkeen Johnson kirjoitti Kennedylle ja pyysi varapresidentille tiettyjä toimeenpanovaltuuksia. Kennedy ei koskaan vastannut kirjeeseen.

Kennedy myös varmisti, ettei Johnsonille annettu toimistoa tai henkilökuntaa Valkoisessa talossa eikä hänestä tullut osa presidentin sisäpiiriä. Hänet lähetettiin toistuvasti ulkomaanmatkoille, joilla ei ollut suurta poliittista merkitystä.

Johnson eli Kennedyn varjossa. Toisinaan hän oli avoimesti raivoissaan, toisinaan taas näennäisesti alistunut.

Kaikki muuttui hetkessä 22. marraskuuta 1963, kun Kennedy ammuttiin Dallasissa.

Vanhasta sanonnasta, jonka mukaan varapresidentti elää vain sydämenlyönnin päässä presidentin virasta, tuli täyttä totta.

Yhtäkkiä Johnsonin loputon tarmokkuus saatiin jälleen käyttöön, ja edesmennyttä presidenttiä surevan ja sympatisoivan kansan tukemana hän ryhtyi toteuttamaan New Frontier -uudistusohjelmaa, jota Kennedy oli vasta hahmotellut.

Ja ihme tapahtui.

Johnson onnistui toteuttamaan useita poliittisia suunnitelmiaan.

Yksi hänen suurimmista saavutuksistaan oli se, että Johnson lakkautti niin sanotun Jim Crow -lainsäädännön, joka oli tehnyt rotuerottelusta etelässä järjestelmällistä. Tämän lainsäädännön mukaan mustat eivät voineet jakaa bussipenkkejä, vessoja, kouluja ja ravintoloita valkoisten kanssa.

Neuvottelut olivat tiukkoja, ja yhteenotot kärjistyivät usein valkoisten väkivallaksi, vaikka Martin Luther Kingin johtamat kansalaisoikeusaktivistit noudattivat väkivallattomuuden strategiaa.

Johnson pysyi kuitenkin tyynenä ja varmisti samalla enemmistön lainsäädännölle, joka ainakin paperilla poisti rotusyrjinnän Yhdysvalloista.

Johnson onnistui saamaan parlamentin tuen monelle muullekin uraauurtavalle lainsäädännölle.

Hänen köyhyyden vastainen sotansa paransi esimerkiksi vähävaraisten koulutusmahdollisuuksia.

Johnson otti käyttöön myös ruokakortit, joiden varassa 42 miljoonaa amerikkalaista elää nykyään, ja hän perusti kaksi suurta terveydenhuolto-ohjelmaa Medicaidin (köyhille) ja Medicaren (vanhuksille). Barack Obama onnistui myöhemmin laajentamaan niitä Affordable Care Act -laiksi, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Obama Care".

Johnson sääti myös lakeja kaupunkien uudistamisesta, julkisesta liikenteestä ja ympäristönsuojelusta.

Seuraavassa on lueteltu seitsemän Lyndon B. Johnsonin lainsäädäntökokonaisuutta, jotka hän onnistui säätämään presidenttikaudellaan.

Johnson menestyi lainsäätäjänä presidenttikautensa alkuvuosina, mutta Vietnamin sota ja sisäpoliittinen myllerrys vaativat veronsa hänen viimeisinä vuosinaan.

Vietnamin sota vei valtavasti resursseja, joita olisi voitu käyttää köyhyyden torjuntaan Yhdysvalloissa, ja sota johti sisäpoliittiseen ääripäiden korostamiseen – jopa Johnsonin oman puolueen sisällä.

Demokraattisen puolueen myllerrys karkasi käsistä niin, että presidentin salaisen palvelun henkivartijat joutuivat ilmoittamaan, etteivät he voineet taata hänen turvallisuuttaan, jos hän päättäisi osallistua demokraattien puoluekokoukseen vuonna 1968.

Lyndon B. Johnsonin nimeen liitetty raakuus johtuu ennen kaikkea Vietnamista – osittain itse sodasta ja osittain kansakunnan sisäpoliittisesta jakautumisesta. Niin kävi varsinkin yliopistoissa, joista tuli vastakkainasettelun näyttämö.

Opiskelijat osoittivat mieltään esimerkiksi huutamalla "Hei hei, LBJ - kuinka monta lasta tapoit tänään?". Lakia valvoneet viranomaiset vastasivat usein tavalla, joka johti toistuvasti opiskelijoiden vammautumiseen ja kuolemaan.

Tarina on kuitenkin vivahteikkaampi, ja politiikan traagiset tapahtumat kaikuivat Johnsonin omassa sielunelämässä.

Tai kuten hän sen tyypillisen suoraan tapaansa ilmaisi:

"Jos päättäisin jättää naisen, jota todella rakastin - The Great Society -uudistusohjelman – ja sen sijaan heittäytyisin mukaan tuohon kirottuun sotaan toisella puolella maailmaa, menettäisin kaiken kotona."

Johnson olisi halunnut, että hänet muistettaisiin mieluummin The Great Society -uudistusohjelmastaan. Hän ei silti halunnut, että hänet muistettaisiin ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä, joka hävisi sodan. Johnson uskoi vakaasti dominoteoriaan, jonka mukaan yksi kaatuva palanen kaataa muutkin: jos Yhdysvallat häviäisi Vietnamissa, amerikkalaiset päätyisivät taistelemaan kommunisteja vastaan ensin Havaijilla ja sitten San Franciscossa.

Johnson ei kuitenkaan pystynyt lopettamaan sotaa Vietnamissa. Hän uskoi pitkään – kuten Nixon ja Kissinger myöhemmin – että amerikkalaisten läsnäolon riittävä lisääminen ratkaisisi asian.

Sotilaiden lisääminen ei lopettanut sotaa. Pikemminkin se pahensi tragediaa ja Johnsonin sisäpoliittisia ongelmia.

Maaliskuussa 1968 Lyndon B. Johnson julisti suorassa televisiopuheessa kansakunnan yllätykseksi, ettei hän aio enää pyrkiä presidentiksi, ja 20. helmikuuta 1969 hän lopulta luopui presidentin virasta.

Sen jälkeen hän vetäytyi LBJ Ranch -tilalleen Teksasiin, jossa hän ehti nauttia eläkepäivistään vain neljä vuotta ennen kuin kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana vuonna 1973.

Viimeisinä vuosinaan hän antoi hiustensa kasvaa takaa pitkiksi, ja hän käytti usein kukkapaitoja. Julkisuudessa hän esiintyi hillitysti ja harkitusti, ja se oli kaukana aiemmasta hyökkäävästä tyylistä.

Johnson etsi vaivihkaa sovintoa ympäristönsä ja kunnon amerikkalaisten tapaan myös Jumalansa kanssa.