Yhdysvallat laajentui­ 1800-luvun loppu­puolella nopeasti­ länteen, ja intiaanit­ pakotettiin ­asumaan reservaat­teihin.­ Niissä piileskeli usein myös rikollisia,­ jotka halusivat välttää joutumasta­ tekemisiin lain kanssa.

© Getty Images & Relativity Media/Tree Line Film/Lionsgate Entertainment

Liittovaltion seriffi kesytti Villin lännen

Ryöstöt ja raa’at murhat olivat 1800-luvun loppupuolella jokapäiväisiä Yhdysvaltojen Intiaaniterritoriossa. Vuonna 1874 maan hallitus nimitti kaksisataa liittovaltion seriffiä tekemään lopun laittomuuksista. Yksi heistä oli entinen orja, joka pidätti ja tappoi enemmän lainsuojattomia kuin kukaan muu.

Vain pieni hopeatähti, johon oli kaiverrettu sanat ”Uni­ted States Marshal”, paljasti valkoisella hevosella ratsastavan mustaihoisen miehen­ lainvalvojaksi. Liittovaltion seriffi Bass Reeves ratsasti verkkaan metsäisillä Cherokeekukkuloilla tarkkaillen samalla maastossa erottuvia jälkiä.

Hän tiesi, että pahamaineinen ryöväri Bob Dozier ja yksi tämän rikos­tovereista olivat kulkeneet paikasta vain muutamaa tuntia aiemmin, ja hän oli päättänyt, että kyseinen päivä vuonna 1878 jäisi roistojen viimeiseksi päiväksi vapaudessa.

Dozier oli tappanut karja-, pankki- ja junaryöstöjen­ yhteydessä kolme viatonta sivullista, ja toistaiseksi hän oli onnistunut välttämään kiinni jäämisen.

Kun raju ukkoskuuro hävitti jäljet juuri ennen auringonlaskua, Ree­ves päätti leiriytyä yöksi. Hän ratsasti kaatosateessa­ pieneen metsän ympäröimään solaan ainoana valonlähteenään taivasta tuon tuostakin halkovat salamat.

Reeves oli juuri ehtinyt solan pohjalle, kun hänen korvansa ohi suhahti luoti. Hän heittäytyi mahalleen kuraiseen maahan, ryömi nopeasti suojaan suuren kiven taakse ja veti esiin kuudestilaukeavan revolverinsa.

Muutaman minuutin kuluttua Reeves näki yhtäkkiä ihmishahmon liikkuvan harjanteen reunalla ja ampui kahdesti sitä kohti. Laukaukset paljastivat hänen sijaintinsa roistolle, joka vastasi tuleen.

Reeves heittäytyi kyljelleen ja teeskenteli kuollutta. Jonkin aikaa kuului vain ­ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, mutta lopulta ampuja uskaltautui piilostaan tutkimaan tilannetta. Sitten salama valaisi kurun ja osoitti Reevesin arvauksen ­oikeaksi: ampuja oli Bob Dozier.

Reeves viritti hiljaa aseensa ja odotti, että Dozier tuli riittävän lähelle. Sitten hän nousi, tähtäsi aseellaan Dozierin otsaa ja käski tämän pudottaa revolverinsa.

Reevesin äkillinen ”ylösnousemus” yllätti Dozierin, joka yritti hätäisesti ampua seriffiä. ­Salamannopea Reeves ehti kuitenkin ampua ensin ja surmasi murhaajan tarkalla kaulaan osuneella laukauksella.

Bass Reeves pidätti yli  3  000 rikollista toimiessaan  liittovaltion apulaisseriffinä.

Bass Reeves pidätti yli 3  000 rikollista toimiessaan liittovaltion apulaisseriffinä.

Elävänä tai kuolleena

Bob Dozier oli vain yksi tuhansista rikollisista, jotka ­Yhdysvaltojen liittovaltion seriffit vangitsivat tai tappoivat Intiaaniterritorioksi kutsutulla, nykyään Oklahoman osavaltioon kuuluvalla alueella.

Vuodesta 1874 vuoteen 1907, jolloin Oklahomasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio ja se sai omat poliisivoimansa ja tuomioistuimensa, lakia villillä seudulla vartioivat liittovaltion seriffit.

Bass Reeves toimi liittovaltion seriffinä­ koko tuon ajan, ja hän pidätti ja surmasi uransa aikana enemmän rikollisia kuin yksikään virkaveljensä.

Vuonna 1874 rikollisuus oli Intiaaniterritoriossa niin suuri ongelma, että territorion intiaanipäälliköt pyysivät presidentti Ulysses S. Grantilta apua.

Intiaaneilla oli oikeus vangita ja tuomita vain omiaan, minkä vuoksi esimerkiksi rikollisiksi ryhtyneet entiset sotilaat saattoivat murhata ja ryöstellä territoriossa mielin määrin.

Presidentti Grant keksi ongelmaan pian ratkaisun: Intiaaniterritorion rikollisia jahtaisivat vastedes liittovaltion seriffit, jotka toimittaisivat vangitsemansa roistot tuomittaviksi territorion naapuri­osavaltioon Arkansasiin.

Ankarista tuomioistaan tunnettu tuomari Isaac Parker määrättiin jakamaan oikeutta Arkansasissa sijaitsevaan Fort Smithiin, ja hän sai alaisuuteensa kaksi­sataa uutta liittovaltion seriffiä, joiden toimialueena oli koko 192  000 neliökilomet­rin laajuinen Intiaani­territorio.

Liittovaltion seriffit sopivat vaativaan tehtävään hyvin. He olivat toimineet liittovaltion tuomio­istuinten poliisivoimina Yhdys­valtojen perus­tamisesta asti, ja heillä oli runsaasti kokemusta pidätyksistä ja haasteiden toimittamisesta osavaltioiden rajojen yli.

Lainvalvonta karussa ja harvaan­asutussa­ Intiaani­terri­toriossa poik­kesi täysin seriffin työstä idän vakiintuneemmissa osavaltioissa.

Kunkin liittovaltion seriffin toimialue vastasi kooltaan suunnilleen nykyistä Lontoota, ja heidän oli selviydyttävä niin liipasinherkistä rikollisista kuin kostonhimoisista intiaaneistakin.

Kun tuomari Isaac Parker vuonna 1875 puhui vastapalkatuille seriffeilleen, hän lausui kuolemattomat sanat: ”Napatkaa heidät elävinä tai kuolleina.”

Vaikka mustat liittovaltion  seriffit saivat arvostusta  työssään,  valokuvissa he  joutuivat eturiviin maahan­ istumaan.

Vaikka mustat liittovaltion seriffit saivat arvostusta työssään,valokuvissa he joutuivat eturiviin maahan­ istumaan.

Bass Reeves sai oppia intiaaneilta

Kahdensadan uunituoreen liittovaltion seriffin joukossa oli yksi ainoa musta­ihoinen mies, lähes kaksimetrinen Bass Reeves.

Työtoverit eivät uskoneet hänen pärjäävän Intiaaniterritorion erämaassa, mutta he erehtyivät. 37-vuotiaalla Ree­vesillä oli todennäköisesti paremmat edellytykset menestyä vaativassa tehtävässä kuin kenelläkään muulla vastanimitetyllä seriffillä.

Hän oli syntynyt Arkansasissa orjaksi ja saanut isäntänsä sukunimen. Vartuttuaan hänestä oli tullut isäntänsä henkivartija, ja etelävaltioiden tavan mukaan hän oli seurannut tätä sisällis­sodan taisteluihin.

Reeves oli erinomainen ampuja, jonka taidot tekivät vaikutuksen jopa rasistisiin valkoihoisiin upseereihin.

Sodan jälkeen vapautensa saaneen Reevesin elämä muutti suuntaa. Korttipelin aiheuttaman riidan aikana hän löi entistä isäntäänsä kasvoihin ja pakeni Intiaaniterri­torioon. Siellä hän oppi muskogee-kieltä, jota muun muassa creek-intiaanit puhuivat.

Intiaanit opettivat­ Reevesin myös lukemaan jälkiä maastossa, kunnes hän pystyi pelkällä vilkaisulla sanomaan kavionjäljistä, milloin ne olivat syntyneet.

Muutaman erämaassa vietetyn vuoden jälkeen Reeves perusti perheen ja­ pestautui jäljittäjäksi ja oppaaksi Arkansasin liittovaltion seriffien palvelukseen.

Reeves osoittautui työssään taitavaksi, ja vuonna 1875 hänelle tarjottiin hyvin palkattua tointa liittovaltion apulaisseriffinä Intiaaniterritoriossa, jonka hän tunsi omien sanojensa mukaan ”yhtä hyvin kuin kokki tuntee keittiönsä”.

Intiaanit pakkosiirrettiin kodeistaan nykyisen Oklahoman alueelle.

Intiaanit pakkosiirrettiin kodeistaan nykyisen Oklahoman alueelle.

© Getty Images

Vuonna 1883 Reeves sai tilaisuuden osoittaa taitonsa. Kiivasluontoinen karjatilan esimies Jim Webb oli tappanut mustaihoisen saarnamiehen, ja Reeves sai tehtäväkseen pidättää hänet.

Hän otti mukaansa valkoihoisen kollegan, sillä hän tiesi, etteivät valkoihoiset rikolliset mielellään alistuneet mustan seriffin pidätettäväksi. Varhain eräänä aamuna Reeves kumppaneineen ratsasti ranchille, jossa Webb työskenteli. He olivat irrottaneet seriffin­tähtensä ja esittivät olevansa tavallisia matkamiehiä, jotka olivat tulleet ostamaan aamiaista.

Webb suhtautui tulijoihin silti epäluuloisesti ja laski oikean kätensä vyössään roikkuvan revolverin perälle.

Webb kutsui tulijat sisälle tilan pää­rakennukseen ja pyysi heitä odottamaan keittiössä. Odottaessaan Reeves sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki Webbin kuiskuttelevan kiivaasti toisen karjapaimenen kanssa.

Reeves tiesi, että hänen oli toimittava nopeasti, mikäli hän halusi poistua ranchilta elävänä. Seriffit menivät saman tien ulos kuistille, jossa Webb ja karjapaimen istuivat penkillä revolverit kädessään.

Reeves puheli rennosti niitä näitä, kunnes Webbin huomio hetkeksi herpaantui. Silloin Reeves potkaisi revolverin Webbin kädestä, kiersi toisen kätensä tämän kaulan ympärille ja työnsi revolverinsa tämän kasvoja vasten.

”Minä antaudun! Minä antaudun”, säikähtänyt Webb mutisi. Hänen toverinsa ehti ampua kaksi laukausta Reevesiä kohti – molemmat ohi – ennen kuin toinen seriffeistä tappoi hänet mahaan osuneella laukauksella.

Reevesin pettymykseksi Webb ei saanut ansaitsemaansa tuomiota. Tuntematon hyväntekijä maksoi hänestä 17  000 dollarin suuruisen takuusumman, eikä hän koskaan saapunut ­oikeudenkäyn­tiinsä. Muutama vuosi myöhemmin Reeves sai kuitenkin uuden ­tilaisuuden jakaa Webbille oikeutta.

Vankila oli oikea helvetinkolo

Ei ole ihme, että Jim Webb ei halunnut­ tulla oikeuden eteen Fort Smithiin. Oikeustalon kellarissa oli nimittäin kaksi selliä, joiden yhteispinta-ala oli noin 300 neliömetriä ja joissa saattoi virua samaan aikaan jopa 150 epäiltyä. Fort Smithin vankilan olot järkyttivät myös siellä vieraillutta lehtinaista Anna Dawesia:

”Pimeässä, täyteen ahdetussa kellarissa­ löyhkäsi sanoinkuvaamattomalta. Se oli oikea maanpäällinen helvetti – silkkaa keskiaikaista barba­riaa”, Dawes kirjoitti lehti­artikkelissaan.

Dawes ei liioitellut. Fort Smithin vankilassa ei ollut erillisiä ulkohuoneita, vaan vangit joutuivat tekemään tarpeensa sankoihin. He joutuivat myös olemaan viikkokausia peseytymättä ja samoissa ­likaisissa vaatteissaan.

Virtsan, ulosteiden ja hien haju oli niin läpitunkeva, että se kantautui ensimmäisen kerroksen oikeussaliin asti ja pakotti tuomarit ja asian­ajajat peittämään nenänsä.

Vankeja ei myöskään eroteltu toisistaan, minkä vuoksi karjavarkaat ja viskin salakuljettajat joutuivat jakamaan sellinsä murhaajien ja raiskaajien kanssa. Vankilassa esiintyikin niin paljon väkivaltaa, että ”hirttäjätuomari” Isaac Parkerin eteen joutuminen ja tuomion saaminen oli monille syytetyille helpotus.

Vuonna 1884 Bass Reevesille tarjoutui vihdoin tilaisuus napata Jim Webb, kun hän sai vihjeen, jonka mukaan tämä piileskeli Arbucklevuorilla sijaitse­valla kauppa-asemalla.

Kun Reeves apureineen lähestyi Webbin piilo­paikkaa ratsain, he näkivät tämän hyppäävän ulos ikkunasta ja juoksevan vajaan sadan metrin päässä olevan hevosensa luo. Kun Reeves apureineen tukki pako­tien, Webb painui läheiseen metsikköön ja alkoi ampua sieltä kiväärillään.

”En ollut edes ehtinyt laskeutua ratsailta, kun hän oli jo ampunut takistani napin ja hevoseltani ohjakset poikki”,­ Reeves kertoi myö­hemmin sanomalehden haastattelussa. ­

Kokenut seriffi pysyi kuitenkin rauhallisena. Hän otti Winchester-kiväärinsä­ satulakotelosta ja tähtäsi. Pian kajahti kaksi laukausta, ja Webb kaatui ääneti maahan. Reeves tutki ruumiin tyytyväisenä:

”Kun tarkastin ruumiin, näin, että laukaukseni olivat osuneet puolen tuuman päähän toisistaan. Ja hän oli sentään noin neljänsadan metrin päässä!”

Jim Webbin kuolemasta kerrottiin lukuisissa sanomalehdissä, jotka kuitenkin antoivat kunnian Bass Reevesin valkoihoiselle työtoverille. Lukijoiden ei arveltu haluavan tietää mustaihoisesta mestari­ampujasta, joka oli tappanut valko­ihoisen karjapaimenen.

Vähän myöhemmin Reeveskin sai lopulta nimensä otsikoihin. Hän oli partioimassa ”whisky­ trailillä” eli reitillä, jota pitkin salakuljettajat rahtasivat viskiä intiaaneillle, kun hän joutui väijytykseen.

Kolme mustaihoista pyssymiestä saartoi hänet ja pakotti hänet laskeutumaan satulasta. Reeves tunnisti kolmikon lainsuojattomiksi Brunerin veljeksiksi ja kaivoi kaikessa rauhassa heitä koskevan pidätysmääräyksen takkinsa taskusta.

Sitten Reeves kysyi veljeksiltä päiväystä, jotta hän saisi hoidettua paperityöt asianmukaisesti.

”Sinua tässä ollaan hoitelemassa”, yksi veljeksistä tokaisi ja veti aseensa esiin. Reeves oli kuitenkin nopeampi. Hän ampui kaksi veljestä ja tarttui sen jälkeen nopeasti kolmannen aseen piippuun ja iski tämän tajuttomaksi. Koko operaatio oli kestänyt vain pari minuuttia.

Liittovaltion seriffit olivat Villin lännen uudisraivaajille tärkeä tuki ja turva, sillä vain he pystyivät pitämään rikolliset ja kaikenlaiset huijarit kurissa.

Seriffin työ oli vaarallista

Bass Reeves oli hyvä seriffi ja ampuja, mutta monista tulitaisteluista selviäminen vaati myös rutkasti onnea.

Tuomari Parkerin tervetuliaispuhetta kuunnelleesta kahdestasadasta uudesta liittovaltion seriffistä 67 kuoli virantoimituksessa Intiaaniterritoriossa. Seriffeillä oli usein vastassaan paatuneita rikollisjoukkioita, jotka ampuivat aina tappaakseen.

Yksi kuuluisimmista rikollisporukoista oli Daltonin veljekset, jotka aloittivat uransa lainvalvojina ja jahtasivat rikollisia muun muassa Intiaaniterritoriossa.

Kun liittovaltion seriffinä työskennellyt vanhin veli kuoli työssään ja muiden veljesten palkanmaksu keskeytyi, he ryhtyivät rikollisiksi. Daltonit tekivät useita juna- ja pankkiryöstöjä ja tappoivat kolme liittovaltion seriffiä, ennen kuin he itse kuolivat luoteihin vuonna 1892.

Seriffin työssä tarvittiin myös teräviä hoksottimia. 55-vuotias Reeves todisti­ ­kykynsä myös siinä suhteessa vuonna 1893. Muuan Wilson-niminen 26-vuotias­ pikkurikollinen oli ollut toverinsa kanssa ryyppäämässä Red Dog -saluunassa ­Keokuk Fallsin pikkukaupungissa.

Jossain vaiheessa kaksikko oli suunnannut erämaassa sijaitsevaan leiriinsä, ja seuraavana päivänä paikalliset asukkaat olivat löytäneet purosta toisen miehen ruumiin, jonka toisesta kädestä puuttui kaksi sormea ja jonka kallo näytti siltä kuin se olisi halkaistu kirveellä.

Muutama päivä myöhemmin Reeves pidätti Wilsonin löydettyään tämän tavaroista verisen kirveen. Wilson väitti tappaneensa kirveellä jäniksen, mutta Reeves ei uskonut häntä.

Miesten leiriä tutkinut Reeves ihmetteli, miksi leirissä oli jälkiä kahdesta nuotiosta, joista toinen oli sytytetty suuren puun juurelle.

Hän siirsi tuhkat sivuun, kaivoi hiukan ja löysi etsimänsä. Kuivaan maahan oli imeytynyt verta. Wilson oli iskenyt toverinsa kuoliaaksi puun alla ja yrittänyt hävittää veren sytyttämällä surmapaikalle nuotion. Wilson tuomittiin myöhemmin kuolemaan Fort Smithissä.

Erämaa asutettiin vauhdilla

Vuonna 1893 Bass Reeves aavisteli, että hänen uransa liittovaltion seriffinä saattoi pian olla ohi. Syynä ei kuitenkaan ollut hänen ikänsä vaan valkoihoiset maanviljelijät, jotka himoitsivat Intiaaniterritoriota viljelysmaikseen.

Jo vuonna 1889 presidentti Benjamin Harrison oli sallinut 50  000 uuden asukkaan asettua Intiaaniterritorion pohjois­osaan ja vallata sieltä 8  000 neliökilometriä maata viljelykäyttöön. Eräs viikkolehti kuvaili erämaan nopeaa kaupungistumista:

”Maanantaina kello 12 Guthriessa ei ollut ainuttakaan asukasta, mutta auringon laskiessa heitä oli ainakin kymmenentuhatta. Päivän aikana maa oli jaettu ton­teiksi ja kaupunkiin oli merkitty kadut ja perustettu kau­pun­ginhallitus.”

Intiaaniterritorion pohjoisosa ei enää ollut villiä erämaata, ja vuonna 1893 Yhdysvaltojen hallitus alkoi asuttaa myös territorion muita osia, joista kuka ­tahansa sai vallata 160 tynnyrinalaa maata viljeltä­väkseen.

Territorion väestömäärä kasvoi nopeasti, ja vastaperustetut pikkukaupungit nimittivät turvakseen omia seriffejään. Kaupungistumisen myötä liittovaltion seriffien tarve väheni tasaisesti.

Oklahoma ei kuitenkaan ollut vielä osavaltio, ja vuonna 1904 tuolloin jo 66-vuotias Bass Reeves partioi yhä Intiaaniterritoriossa, kun hän kohtasi­ kaksi murhasta etsintäkuulutettua teksasilaista.

”Huomenta, herrat”, Reeves sanoi.

”Minä en puhu nekrujen kanssa”, toinen miehistä vastasi. Hetken hiljaisuuden jälkeen toinen kysyi:

”Etkös sinä ole Bass Reeves?”

”En”, iäkäs seriffi vastasi tyynesti.

Teksasilaiset vetivät revolverinsa esiin ja käskivät Reevesin laskeutua ratsailta. He kysyivät, halusiko Reeves vielä sanoa jotain, ennen kuin he tappaisivat hänet. Reeves vastasi haluavansa lukea vaimonsa lähettämän kirjeen.

Hän kaivoi satulalaukustaan paperinpalasen ja ojensi sen vapisevin käsin toiselle roistolle. Kun kaksikon huomio kiinnittyi paperiin, Reeves tarttui toista roistoa kurkusta ja nappasi toisella kädellään tämän aseen.

”Senkin paskiainen, olet pidätetty!”­ Reeves huusi. Toinen roisto säikähti ja antautui vapaaehtoisesti.

Nykyään liittovaltion seriffien­  tehtäviin kuuluu muun muassa­ todistajien suojeleminen.

Nykyään liittovaltion seriffien­

tehtäviin kuuluu muun muassa­ todistajien suojeleminen.

© Getty Images

Seriffeistä parhain

Reeves teki viimeisen partiomatkansa Intiaaniterri­toriossa vuonna 1907, ja marraskuussa 1907 Oklaho­masta tuli Yhdysvaltojen osavaltio.

Se sai omat poliisi­voimansa, ja liittovaltion seriffien pesti erämaan lainvalvojina päättyi. Samoihin aikoihin Weekly Times-Journal -sanomalehti julkaisi artikkelin Bass Reevesistä:

”Nyt kun liittoval­tion valvonta päättyy Oklahoman saadessa osavaltion aseman, Reeves vaihtaa kuudestilaukeavan auraan ja hankkii elantonsa maata vilje­lemällä. Hänen käsissään revolveri on ollut tehokas työkalu territorioiden kitkemisessä lainsuojattomista, hevosvarkaista ja viinan salakuljettajista.”

Lehti kehui Reevesiä siekailematta, mutta toki hänen saavutuksensa ansaitsivatkin kehuja. Hän suoritti uransa aikana yli 3  000 pidätystä ja tappoi 14 rikollista – aina ­itsepuolustukseksi – ja oli siten liittovaltion seriffinviraston historian tehokkain lainvalvoja. Itse hän ei saanut pitkällä urallaan yhtään ainoaa luodinosumaa.

Reeves ei jäänyt lepäämään laakereilleen edes palautettuaan 69-vuotiaana liittovaltion seriffin tähtensä, vaan hän ryhtyi Muskogeen kaupungin seriffiksi.

Hän joutui käyttämään partioidessaan kävelykeppiä, mutta Reevesin oltua seriffinä vuoden paikallislehti raportoi, ettei hänen piirissään ollut tapahtunut sinä aikana ainuttakaan rikosta.

Kun Reeves kuoli vuonna 1910, hevoskärryjen rattaiden kolinaan Muskogeen kaduilla sekoittui jo autojen moottorin hurinaa.

Bass Reevesin kuoleman jälkeen liitto­valtion seriffien työnkuva alkoi muuttua. Heistä kehittyi erikoisyksikkö, jonka tärkeimpiä tehtäviä ovat nykyään todistajien suojelu sekä karanneiden vankien kiinni ottaminen.

Nykyään liittovaltion seriffien työasu on usein puku, mutta mielikuvissa heidät nähdään usein yhä yksinäisinä ratsastajina revolveri vyöllään ja hopeinen tähti rintapielessään.