U.S. Marshalit kesyttivät Villin lännen
Ryöstöt ja väkivalta olivat arkea Intiaaniterritoriossa, mutta vuonna 1874 kaksisataa U. S. Marshal -lainvalvojaa sai tehtäväkseen panna alueen kuriin. Yksi heistä oli entinen orja, jota roistot oppivat pelkäämään.

Vain pieni hopeatähti, johon oli kaiverrettu sanat ”United States Marshal”, paljasti valkoisella hevosella ratsastavan mustaihoisen miehen lainvalvojaksi. Liittovaltion seriffi Bass Reeves ratsasti verkkaan metsäisillä Cherokeekukkuloilla tarkkaillen samalla maastossa erottuvia jälkiä.
Hän tiesi, että pahamaineinen ryöväri Bob Dozier ja yksi tämän rikostovereista olivat kulkeneet paikasta vain muutamaa tuntia aiemmin, ja hän oli päättänyt, että kyseinen päivä vuonna 1878 jäisi roistojen viimeiseksi päiväksi vapaudessa.
Dozier oli tappanut karja-, pankki- ja junaryöstöjen yhteydessä kolme viatonta sivullista, ja toistaiseksi hän oli onnistunut välttämään kiinni jäämisen.
Kun raju ukkoskuuro hävitti jäljet juuri ennen auringonlaskua, Reeves päätti leiriytyä yöksi. Hän ratsasti kaatosateessa pieneen metsän ympäröimään solaan ainoana valonlähteenään taivasta tuon tuostakin halkovat salamat.

Bass Reeves pidätti yli 3 000 rikollista toimiessaan liittovaltion apulaisseriffinä.
Reeves oli juuri ehtinyt solan pohjalle, kun hänen korvansa ohi suhahti luoti. Hän heittäytyi mahalleen kuraiseen maahan, ryömi nopeasti suojaan suuren kiven taakse ja veti esiin kuudestilaukeavan revolverinsa.
Muutaman minuutin kuluttua Reeves näki yhtäkkiä ihmishahmon liikkuvan harjanteen reunalla ja ampui kahdesti sitä kohti. Laukaukset paljastivat hänen sijaintinsa roistolle, joka vastasi tuleen.
Reeves heittäytyi kyljelleen ja teeskenteli kuollutta. Jonkin aikaa kuului vain ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, mutta lopulta ampuja uskaltautui piilostaan tutkimaan tilannetta. Sitten salama valaisi kurun ja osoitti Reevesin arvauksen oikeaksi: ampuja oli Bob Dozier.
Reeves viritti hiljaa aseensa ja odotti, että Dozier tuli riittävän lähelle. Sitten hän nousi, tähtäsi aseellaan Dozierin otsaa ja käski tämän pudottaa revolverinsa.
Reevesin äkillinen ”ylösnousemus” yllätti Dozierin, joka yritti hätäisesti ampua seriffiä. Salamannopea Reeves ehti kuitenkin ampua ensin ja surmasi murhaajan tarkalla kaulaan osuneella laukauksella.
Elävänä tai kuolleena
Bob Dozier oli vain yksi tuhansista rikollisista, jotka Yhdysvaltojen liittovaltion seriffit vangitsivat tai tappoivat Intiaaniterritorioksi kutsutulla, nykyään Oklahoman osavaltioon kuuluvalla alueella.
Vuodesta 1874 vuoteen 1907, jolloin Oklahomasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio ja se sai omat poliisivoimansa ja tuomioistuimensa, lakia villillä seudulla vartioivat liittovaltion seriffit.
Bass Reeves toimi liittovaltion seriffinä koko tuon ajan, ja hän pidätti ja surmasi uransa aikana enemmän rikollisia kuin yksikään virkaveljensä.

Vangit saattoivat joutua virumaan karussa vankkureissa ja preerian kuumuudessa jopa kuukauden.
Tuskien taival vankivankkureissa
Pelätyt vankivankkurit toimivat liittovaltion seriffin tukikohtana, kun hän lähti maastoon jahtaamaan lainsuojattomia.
Liittovaltion seriffi oli harvoin se yksinäinen ratsastaja, joksi hänet lännenelokuvissa usein kuvataan. Bass Reevesin kaltaisten seriffien toimialueet olivat valtavan laajoja, ja he ottivat pitkille maastokierroksilleen yleensä ainan mukaansa hevosvankkurit sekä kolme apuria.
Seriffien kalterein varustettuja vankivankkureita kutsuttiin ”arokierijöiksi”, koska ne ajelivat erämaassa ristiin rastiin. Seriffin seurueeseen kuulunut kokki huolehti ruokapuolesta ja vartija vahti vankeja.
Lisäksi mukana oli tarkka-ampuja, joka ratsasti seriffin mukana pidättämään epäiltyjä ja toimittamaan haasteita.
Pidätettyjä odotti yleensä tuskallinen matka kahlittuna vankivankkureissa. Niukan, usein pavuista ja perunoista koostuvan iltasen jälkeen vangit kahlittiin kiinni toisiinsa, ja he joutuivat nukkumaan kovalla maalla preerian taivaan alla.
Vankeja ei suinkaan viety oikeuteen heti, vaan he joutuivat virumaan vankkureissa paahtavassa kuumuudessa jopa 30 päivää ja tuhat kilometriä, ennen kuin he päätyivät ankaran Isaac Parkerin tuomittaviksi.
Vuonna 1874 rikollisuus oli Intiaaniterritoriossa niin suuri ongelma, että territorion intiaanipäälliköt pyysivät presidentti Ulysses S. Grantilta apua.
Intiaaneilla oli oikeus vangita ja tuomita vain omiaan, minkä vuoksi esimerkiksi rikollisiksi ryhtyneet entiset sotilaat saattoivat murhata ja ryöstellä territoriossa mielin määrin.
Presidentti Grant keksi ongelmaan pian ratkaisun: Intiaaniterritorion rikollisia jahtaisivat vastedes liittovaltion seriffit, jotka toimittaisivat vangitsemansa roistot tuomittaviksi territorion naapuriosavaltioon Arkansasiin.
Ankarista tuomioistaan tunnettu tuomari Isaac Parker määrättiin jakamaan oikeutta Arkansasissa sijaitsevaan Fort Smithiin, ja hän sai alaisuuteensa kaksisataa uutta liittovaltion seriffiä, joiden toimialueena oli koko 192 000 neliökilometrin laajuinen Intiaaniterritorio.

Vaikka mustat liittovaltion seriffit saivat arvostusta työssään, valokuvissa he joutuivat eturiviin maahan istumaan.
Mustia seriffejä arvostettiin
Musta ihonväri ei aina ollut este menestykselle. Esimerkiksi Bass Reevesin oli taustansa ansiosta helppo pidättää mustaihoisia rikollisia.
Mustaihoisen Bass Reevesin nimitys liittovaltion apulaisseriffiksi vuonna 1875 oli käännekohta liittovaltion seriffiviraston historiassa. Reeves oli ensimmäinen mustaihoinen liittovaltion seriffi Mississippijoen länsipuolella, ja kaiken lisäksi hän oli entinen orja.
Vuosina 1875–1907 Fort Smithin alaisuuteen palkattiin 18 muutakin mustaihoista liittovaltion seriffiä. Osa heistä oli Reevesin tavoin syntynyt orjuuteen, osa taas oli kasvanut intiaanien parissa.
Mustaa ihonväriä ei yleensä pidetty seriffin virassa rasitteena – päinvastoin. Sorrettu musta väestö ei ollut tottunut luottamaan valkoihoisiin lainvalvojiin, ja siksi liittovaltion seriffinvirasto tarvitsi mustaihoisia seriffejä, jotka osasivat puhua paikallisia kieliä.
Moni valkoihoinen kieltäytyi tottelemasta mustia seriffejä, joten vaikka Reeves pidätti lukemattomia mustia rikollisia, hän joutui usein turvautumaan valkoisten työtoveriensa apuun valkoihoisia rikollisia pidättäessään.
Liittovaltion seriffit sopivat vaativaan tehtävään hyvin. He olivat toimineet liittovaltion tuomioistuinten poliisivoimina Yhdysvaltojen perustamisesta asti, ja heillä oli runsaasti kokemusta pidätyksistä ja haasteiden toimittamisesta osavaltioiden rajojen yli.
Lainvalvonta karussa ja harvaanasutussa Intiaaniterritoriossa poikkesi täysin seriffin työstä idän vakiintuneemmissa osavaltioissa.
Kunkin liittovaltion seriffin toimialue vastasi kooltaan suunnilleen nykyistä Lontoota, ja heidän oli selviydyttävä niin liipasinherkistä rikollisista kuin kostonhimoisista intiaaneistakin.
Kun tuomari Isaac Parker vuonna 1875 puhui vastapalkatuille seriffeilleen, hän lausui kuolemattomat sanat: ”Napatkaa heidät elävinä tai kuolleina.”
Bass Reeves sai oppia intiaaneilta
Kahdensadan uunituoreen liittovaltion seriffin joukossa oli yksi ainoa mustaihoinen mies, lähes kaksimetrinen Bass Reeves.
Työtoverit eivät uskoneet hänen pärjäävän Intiaaniterritorion erämaassa, mutta he erehtyivät. 37-vuotiaalla Reevesillä oli todennäköisesti paremmat edellytykset menestyä vaativassa tehtävässä kuin kenelläkään muulla vastanimitetyllä seriffillä.
Hän oli syntynyt Arkansasissa orjaksi ja saanut isäntänsä sukunimen. Vartuttuaan hänestä oli tullut isäntänsä henkivartija, ja etelävaltioiden tavan mukaan hän oli seurannut tätä sisällissodan taisteluihin.
Reeves oli erinomainen ampuja, jonka taidot tekivät vaikutuksen jopa rasistisiin valkoihoisiin upseereihin.
Sodan jälkeen vapautensa saaneen Reevesin elämä muutti suuntaa. Korttipelin aiheuttaman riidan aikana hän löi entistä isäntäänsä kasvoihin ja pakeni Intiaaniterritorioon. Siellä hän oppi muskogee-kieltä, jota muun muassa creek-intiaanit puhuivat.
Intiaanit opettivat Reevesin myös lukemaan jälkiä maastossa, kunnes hän pystyi pelkällä vilkaisulla sanomaan kavionjäljistä, milloin ne olivat syntyneet.
Muutaman erämaassa vietetyn vuoden jälkeen Reeves perusti perheen ja pestautui jäljittäjäksi ja oppaaksi Arkansasin liittovaltion seriffien palvelukseen.
Reeves osoittautui työssään taitavaksi, ja vuonna 1875 hänelle tarjottiin hyvin palkattua tointa liittovaltion apulaisseriffinä Intiaaniterritoriossa, jonka hän tunsi omien sanojensa mukaan ”yhtä hyvin kuin kokki tuntee keittiönsä”.
Vuonna 1883 Reeves sai tilaisuuden osoittaa taitonsa. Kiivasluontoinen karjatilan esimies Jim Webb oli tappanut mustaihoisen saarnamiehen, ja Reeves sai tehtäväkseen pidättää hänet.

Intiaanit pakkosiirrettiin kodeistaan nykyisen Oklahoman alueelle.
Hän otti mukaansa valkoihoisen kollegan, sillä hän tiesi, etteivät valkoihoiset rikolliset mielellään alistuneet mustan seriffin pidätettäväksi. Varhain eräänä aamuna Reeves kumppaneineen ratsasti ranchille, jossa Webb työskenteli. He olivat irrottaneet seriffintähtensä ja esittivät olevansa tavallisia matkamiehiä, jotka olivat tulleet ostamaan aamiaista.
Webb suhtautui tulijoihin silti epäluuloisesti ja laski oikean kätensä vyössään roikkuvan revolverin perälle.
Webb kutsui tulijat sisälle tilan päärakennukseen ja pyysi heitä odottamaan keittiössä. Odottaessaan Reeves sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki Webbin kuiskuttelevan kiivaasti toisen karjapaimenen kanssa.
Reeves tiesi, että hänen oli toimittava nopeasti, mikäli hän halusi poistua ranchilta elävänä. Seriffit menivät saman tien ulos kuistille, jossa Webb ja karjapaimen istuivat penkillä revolverit kädessään.
Reeves puheli rennosti niitä näitä, kunnes Webbin huomio hetkeksi herpaantui. Silloin Reeves potkaisi revolverin Webbin kädestä, kiersi toisen kätensä tämän kaulan ympärille ja työnsi revolverinsa tämän kasvoja vasten.
”Minä antaudun! Minä antaudun”, säikähtänyt Webb mutisi. Hänen toverinsa ehti ampua kaksi laukausta Reevesiä kohti – molemmat ohi – ennen kuin toinen seriffeistä tappoi hänet mahaan osuneella laukauksella.
Reevesin pettymykseksi Webb ei saanut ansaitsemaansa tuomiota. Tuntematon hyväntekijä maksoi hänestä 17 000 dollarin suuruisen takuusumman, eikä hän koskaan saapunut oikeudenkäyntiinsä. Muutama vuosi myöhemmin Reeves sai kuitenkin uuden tilaisuuden jakaa Webbille oikeutta.
Vankila oli oikea helvetinkolo
Ei ole ihme, että Jim Webb ei halunnut tulla oikeuden eteen Fort Smithiin. Oikeustalon kellarissa oli nimittäin kaksi selliä, joiden yhteispinta-ala oli noin 300 neliömetriä ja joissa saattoi virua samaan aikaan jopa 150 epäiltyä. Fort Smithin vankilan olot järkyttivät myös siellä vieraillutta lehtinaista Anna Dawesia:
”Pimeässä, täyteen ahdetussa kellarissa löyhkäsi sanoinkuvaamattomalta. Se oli oikea maanpäällinen helvetti – silkkaa keskiaikaista barbariaa”, Dawes kirjoitti lehtiartikkelissaan.
Dawes ei liioitellut. Fort Smithin vankilassa ei ollut erillisiä ulkohuoneita, vaan vangit joutuivat tekemään tarpeensa sankoihin. He joutuivat myös olemaan viikkokausia peseytymättä ja samoissa likaisissa vaatteissaan.
Virtsan, ulosteiden ja hien haju oli niin läpitunkeva, että se kantautui ensimmäisen kerroksen oikeussaliin asti ja pakotti tuomarit ja asianajajat peittämään nenänsä.
Vankeja ei myöskään eroteltu toisistaan, minkä vuoksi karjavarkaat ja viskin salakuljettajat joutuivat jakamaan sellinsä murhaajien ja raiskaajien kanssa. Vankilassa esiintyikin niin paljon väkivaltaa, että ”hirttäjätuomari” Isaac Parkerin eteen joutuminen ja tuomion saaminen oli monille syytetyille helpotus.

Ankara tuomari jakeli hirttotuomioita
Liittovaltion seriffien jatkuvana virtana Fort Smithiin toimittamat rikolliset pitivät tuomari Isaac Parkerin kiireisenä.
Hänen ensimmäinen tuomionsa vuonna 1875 aiheutti varmasti kylmiä väristyksiä Intiaaniterritoriossa piileskeleville rikollisille: Parker nimittäin määräsi kahdeksan murhaajaa hirtettäväksi saman tien ilman mahdollisuutta vedota korkeampaan oikeusasteeseen.
Seuraavien 21 vuoden aikana Parker käsitteli 13 490 tapausta, joista 8 500 johti rangaistukseen. Hän tuomitsi 160 rikollista huolemaan, ja heistä 79 teloitettiin heti hirttämällä oikeustalon takana olevalla hirttolavalla.
Parker sai syystäkin lisänimen ”Hirttäjätuomari”. Hän itse puolusteli ankaruuttaan: ”Minä en ole hirttänyt ketään. Laki heidät toimitti hirteen.”
Vuonna 1884 Bass Reevesille tarjoutui vihdoin tilaisuus napata Jim Webb, kun hän sai vihjeen, jonka mukaan tämä piileskeli Arbucklevuorilla sijaitsevalla kauppa-asemalla.
Kun Reeves apureineen lähestyi Webbin piilopaikkaa ratsain, he näkivät tämän hyppäävän ulos ikkunasta ja juoksevan vajaan sadan metrin päässä olevan hevosensa luo. Kun Reeves apureineen tukki pakotien, Webb painui läheiseen metsikköön ja alkoi ampua sieltä kiväärillään.
”En ollut edes ehtinyt laskeutua ratsailta, kun hän oli jo ampunut takistani napin ja hevoseltani ohjakset poikki”, Reeves kertoi myöhemmin sanomalehden haastattelussa.
Kokenut seriffi pysyi kuitenkin rauhallisena. Hän otti Winchester-kiväärinsä satulakotelosta ja tähtäsi. Pian kajahti kaksi laukausta, ja Webb kaatui ääneti maahan. Reeves tutki ruumiin tyytyväisenä:
”Kun tarkastin ruumiin, näin, että laukaukseni olivat osuneet puolen tuuman päähän toisistaan. Ja hän oli sentään noin neljänsadan metrin päässä!”
Jim Webbin kuolemasta kerrottiin lukuisissa sanomalehdissä, jotka kuitenkin antoivat kunnian Bass Reevesin valkoihoiselle työtoverille. Lukijoiden ei arveltu haluavan tietää mustaihoisesta mestariampujasta, joka oli tappanut valkoihoisen karjapaimenen.
”Sinua tässä ollaan hoitelemassa” Rikollinen Bass Reevesille
Vähän myöhemmin Reeveskin sai lopulta nimensä otsikoihin. Hän oli partioimassa ”whisky trailillä” eli reitillä, jota pitkin salakuljettajat rahtasivat viskiä intiaaneillle, kun hän joutui väijytykseen.
Kolme mustaihoista pyssymiestä saartoi hänet ja pakotti hänet laskeutumaan satulasta. Reeves tunnisti kolmikon lainsuojattomiksi Brunerin veljeksiksi ja kaivoi kaikessa rauhassa heitä koskevan pidätysmääräyksen takkinsa taskusta.
Sitten Reeves kysyi veljeksiltä päiväystä, jotta hän saisi hoidettua paperityöt asianmukaisesti.
”Sinua tässä ollaan hoitelemassa”, yksi veljeksistä tokaisi ja veti aseensa esiin. Reeves oli kuitenkin nopeampi. Hän ampui kaksi veljestä ja tarttui sen jälkeen nopeasti kolmannen aseen piippuun ja iski tämän tajuttomaksi. Koko operaatio oli kestänyt vain pari minuuttia.
Seriffin työ oli vaarallista
Bass Reeves oli hyvä seriffi ja ampuja, mutta monista tulitaisteluista selviäminen vaati myös rutkasti onnea.
Tuomari Parkerin tervetuliaispuhetta kuunnelleesta kahdestasadasta uudesta liittovaltion seriffistä 67 kuoli virantoimituksessa Intiaaniterritoriossa. Seriffeillä oli usein vastassaan paatuneita rikollisjoukkioita, jotka ampuivat aina tappaakseen.
Yksi kuuluisimmista rikollisporukoista oli Daltonin veljekset, jotka aloittivat uransa lainvalvojina ja jahtasivat rikollisia muun muassa Intiaaniterritoriossa.
Kun liittovaltion seriffinä työskennellyt vanhin veli kuoli työssään ja muiden veljesten palkanmaksu keskeytyi, he ryhtyivät rikollisiksi. Daltonit tekivät useita juna- ja pankkiryöstöjä ja tappoivat kolme liittovaltion seriffiä, ennen kuin he itse kuolivat luoteihin vuonna 1892.

Liittovaltion seriffit olivat Villin lännen uudisraivaajille tärkeä tuki ja turva, sillä vain he pystyivät pitämään rikolliset ja kaikenlaiset huijarit kurissa.
Seriffin työssä tarvittiin myös teräviä hoksottimia. 55-vuotias Reeves todisti kykynsä myös siinä suhteessa vuonna 1893. Muuan Wilson-niminen 26-vuotias pikkurikollinen oli ollut toverinsa kanssa ryyppäämässä Red Dog -saluunassa Keokuk Fallsin pikkukaupungissa.
Jossain vaiheessa kaksikko oli suunnannut erämaassa sijaitsevaan leiriinsä, ja seuraavana päivänä paikalliset asukkaat olivat löytäneet purosta toisen miehen ruumiin, jonka toisesta kädestä puuttui kaksi sormea ja jonka kallo näytti siltä kuin se olisi halkaistu kirveellä.
Muutama päivä myöhemmin Reeves pidätti Wilsonin löydettyään tämän tavaroista verisen kirveen. Wilson väitti tappaneensa kirveellä jäniksen, mutta Reeves ei uskonut häntä.
Miesten leiriä tutkinut Reeves ihmetteli, miksi leirissä oli jälkiä kahdesta nuotiosta, joista toinen oli sytytetty suuren puun juurelle.
Hän siirsi tuhkat sivuun, kaivoi hiukan ja löysi etsimänsä. Kuivaan maahan oli imeytynyt verta. Wilson oli iskenyt toverinsa kuoliaaksi puun alla ja yrittänyt hävittää veren sytyttämällä surmapaikalle nuotion. Wilson tuomittiin myöhemmin kuolemaan Fort Smithissä.
Erämaa asutettiin vauhdilla
Vuonna 1893 Bass Reeves aavisteli, että hänen uransa liittovaltion seriffinä saattoi pian olla ohi. Syynä ei kuitenkaan ollut hänen ikänsä vaan valkoihoiset maanviljelijät, jotka himoitsivat Intiaaniterritoriota viljelysmaikseen.
Jo vuonna 1889 presidentti Benjamin Harrison oli sallinut 50 000 uuden asukkaan asettua Intiaaniterritorion pohjoisosaan ja vallata sieltä 8 000 neliökilometriä maata viljelykäyttöön. Eräs viikkolehti kuvaili erämaan nopeaa kaupungistumista:
”Maanantaina kello 12 Guthriessa ei ollut ainuttakaan asukasta, mutta auringon laskiessa heitä oli ainakin kymmenentuhatta. Päivän aikana maa oli jaettu tonteiksi ja kaupunkiin oli merkitty kadut ja perustettu kaupunginhallitus.”
Intiaaniterritorion pohjoisosa ei enää ollut villiä erämaata, ja vuonna 1893 Yhdysvaltojen hallitus alkoi asuttaa myös territorion muita osia, joista kuka tahansa sai vallata 160 tynnyrinalaa maata viljeltäväkseen.
Territorion väestömäärä kasvoi nopeasti, ja vastaperustetut pikkukaupungit nimittivät turvakseen omia seriffejään. Kaupungistumisen myötä liittovaltion seriffien tarve väheni tasaisesti.
Oklahoma ei kuitenkaan ollut vielä osavaltio, ja vuonna 1904 tuolloin jo 66-vuotias Bass Reeves partioi yhä Intiaaniterritoriossa, kun hän kohtasi kaksi murhasta etsintäkuulutettua teksasilaista.
”Huomenta, herrat”, Reeves sanoi.
”Minä en puhu nekrujen kanssa”, toinen miehistä vastasi. Hetken hiljaisuuden jälkeen toinen kysyi:
”Etkös sinä ole Bass Reeves?”
”En”, iäkäs seriffi vastasi tyynesti.
Teksasilaiset vetivät revolverinsa esiin ja käskivät Reevesin laskeutua ratsailta. He kysyivät, halusiko Reeves vielä sanoa jotain, ennen kuin he tappaisivat hänet. Reeves vastasi haluavansa lukea vaimonsa lähettämän kirjeen.
Hän kaivoi satulalaukustaan paperinpalasen ja ojensi sen vapisevin käsin toiselle roistolle. Kun kaksikon huomio kiinnittyi paperiin, Reeves tarttui toista roistoa kurkusta ja nappasi toisella kädellään tämän aseen.
”Senkin paskiainen, olet pidätetty!” Reeves huusi. Toinen roisto säikähti ja antautui vapaaehtoisesti.
Seriffeistä parhain
Reeves teki viimeisen partiomatkansa Intiaaniterritoriossa vuonna 1907, ja marraskuussa 1907 Oklahomasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio.
Se sai omat poliisivoimansa, ja liittovaltion seriffien pesti erämaan lainvalvojina päättyi. Samoihin aikoihin Weekly Times-Journal -sanomalehti julkaisi artikkelin Bass Reevesistä:
”Nyt kun liittovaltion valvonta päättyy Oklahoman saadessa osavaltion aseman, Reeves vaihtaa kuudestilaukeavan auraan ja hankkii elantonsa maata viljelemällä. Hänen käsissään revolveri on ollut tehokas työkalu territorioiden kitkemisessä lainsuojattomista, hevosvarkaista ja viinan salakuljettajista.”
Lehti kehui Reevesiä siekailematta, mutta toki hänen saavutuksensa ansaitsivatkin kehuja. Hän suoritti uransa aikana yli 3 000 pidätystä ja tappoi 14 rikollista – aina itsepuolustukseksi – ja oli siten liittovaltion seriffinviraston historian tehokkain lainvalvoja. Itse hän ei saanut pitkällä urallaan yhtään ainoaa luodinosumaa.
Liittovaltion seriffit ovat osa USA:n historiaa
Liittovaltion seriffit ovat olleet eri aikoina monessa mukana. Heidän tehtäviinsä on kuulunut niin karanneiden orjien, vakoojien kuin viinan salakuljettajienkin jahtaaminen.

1789
U.S. Marshals Service (USMS) perustettiin. Se oli Yhdysvaltojen ensimmäinen liittovaltion tason poliisiviranomainen. Seriffien tehtäviin kuului muun muassa haasteiden toimittaminen ja epäiltyjen pidättäminen.

1794
Presidentti George Washington sääti niin sanotun viskiveron, joka sai tuhannet amerikkalaiset kapinoimaan. USMS:n ensimmäinen merkittävä tehtävä oli palauttaa järjestys ja pidättää kapinallisia.

1812
Yhdysvallat julisti Britannialle sodan Britannian estettyä Yhdysvaltojen kaupplaivojen pääsyn Eurooppaan. USMS rekisteröi kaikki Yhdysvalloissa oleskelleet britit.

1850-1861
Kongressi hyväksyi karanneita orjia koskevan The Fugitive Slave Law -lain. USMS sai tehtäväkseen vangita karanneet orjat ja palauttaa heidät heidän omistajilleen etelävaltioihin.

1861-1865
Sisällissota jakoi USMS:n kahtia. Etelävaltioiden seriffit riisuivat virkamerkkinsä ja liittyivät etelävaltioiden armeijaan, kun taas pohjoisen seriffit alkoivat jahdata mahdollisia etelän vakoojia.

1866
Sisällissodan jälkeen USMS valvoi ja puolusti mustaihoisten saavuttamia uusia oikeuksia etelävaltioissa, kuten Mississippissä ja Louisianassa.
1894
Tyytymättömät rautatietyöläiset menivät lakkoon ja lamauttivat junaliikenteen koko maassa. USMS:n seriffejä lähetettiin kukistamaan lakkoja ja varmistamaan junien kulkeminen.
1917
Yhdysvallat julisti sodan Saksalle. USMS rekisteröi ja valvoi Yhdysvalloissa oleskelevia Saksan kansalaisia paljastaakseen mahdolliset vakoojat.
1920-1933
Kieltolain aikana USMS pidätti viinan salakuljettajia ja takavarikoi suuria määriä laitonta viinaa, joka kaadettiin kylmästi viemäristä alas.

1960-1965
Etelävaltioiden mustat saivat oikeuden käydä kouluja ja yliopistoja, jotka olivat ennen olleet vain valkoisille. USMS suojeli mustia opiskelijoita valkoisten väkivallalta ja kiusanteolta.
Reeves ei jäänyt lepäämään laakereilleen edes palautettuaan 69-vuotiaana liittovaltion seriffin tähtensä, vaan hän ryhtyi Muskogeen kaupungin seriffiksi.
Hän joutui käyttämään partioidessaan kävelykeppiä, mutta Reevesin oltua seriffinä vuoden paikallislehti raportoi, ettei hänen piirissään ollut tapahtunut sinä aikana ainuttakaan rikosta.
Kun Reeves kuoli vuonna 1910, hevoskärryjen rattaiden kolinaan Muskogeen kaduilla sekoittui jo autojen moottorin hurinaa.
Bass Reevesin kuoleman jälkeen liittovaltion seriffien työnkuva alkoi muuttua. Heistä kehittyi erikoisyksikkö, jonka tärkeimpiä tehtäviä ovat nykyään todistajien suojelu sekä karanneiden vankien kiinni ottaminen.
Nykyään liittovaltion seriffien työasu on usein puku, mutta mielikuvissa heidät nähdään usein yhä yksinäisinä ratsastajina revolveri vyöllään ja hopeinen tähti rintapielessään.
Nykyään liittovaltion seriffien
tehtäviin kuuluu muun muassa todistajien suojeleminen.