Simón Bolívar perusti Suur-Kolumbian
Vuonna 1807 nuori Simón Bolívar palasi Venezuelaan Euroopan-matkaltaan täynnä demokratia- ja vapausajatuksia.
Kun Espanja seuraavana vuonna joutui Napoleonin valtaan, Bolívarista tuli Venezuelan itsenäisyyttä vaativan vapausliikkeen johtaja.
Sotilaallisesti kokemattomat vallankumoukselliset taistelivat neljä vuotta Espanjan joukkoja vastaan, mutta lopulta Bolívarin oli paettava maasta.
Bolívar löysi tukijoita vasta itsenäistyneestä Uudesta Granadasta, mutta hänen toinenkin yrityksensä vapauttaa Venezuela epäonnistui.
Tällä kertaa Bolívar pakeni Haitiin, missä hän kokosi uuden armeijan. Sen kanssa hän palasi vielä kerran Venezuelaan, nyt voitokkaana.
Vuonna 1819 Bolívarin unelma toteutui, kun Kolumbiasta, Venezuelasta ja Ecuadorista muodostettiin uusi Suur-Kolumbia.
Bolívar sai arvonimen ”Suuri vapauttaja”, ja hänet valittiin presidentiksi. Panama liittyi Suur-Kolumbiaan vuonna 1821 ja Peru vuonna 1824.
Vahvistaakseen keskushallintoa Bolívar julistautui diktaattoriksi. Se ei sopinut suurmaanomistajille, jotka syöksivät hänet vallasta 1828.
O’Higgins käynnisti mm. maatalous- ja koulutusuudistuksia Chilen talouden kohentamiseksi.
Bernardo O’Higgins
Chile julistautui itsenäiseksi Napoleonin Espanjan-valloituksen jälkimainingeissa vuonna 1810.
Espanja kuitenkin irtautui Ranskan vallasta ja hyökkäsi Chileen kolme vuotta myöhemmin.
Nuori chileläinen tilallinen Bernardo O’Higgins komensi ryhmää vapaaehtoisia ja saavutti muutamia upeita voittoja espanjalaisista, jotka kuitenkin ajoivat hänet Argentiinaan.
Hän kokosi uuden armeijan ja palasi vuonna 1817 Chileen ja voitti uhkarohkeassa hyökkäyksessä espanjalaiset.
O'Higginsistä tuli Chilen johtaja, ja hänen uudistuksensa kohensivat maan taloutta.
Hänen yrityksensä uudistaa kirkkoa ja vähentää aateliston etuoikeuksia johtivat kuitenkin hänen syrjäyttämiseensä vallasta.
Toussaint Louverture
Toussaint Louverture oli orjana Ranskan alusmaassa Haitissa. Ranskan vallankumouksen jälkeen vuonna 1789 orjat vapautettiin, mutta vain kahden vuoden kuluttua orjuus palautettiin.
Orjat nousivat kapinaan, jonka johtajiin Louverture kuului. Vuonna 1799 hän karkotti Ranskan kuvernöörin ja julisti Haitin itsenäiseksi tasavallaksi.
Napoleon lähetti joukkojansa saarelle, ja Louverture antautui saatuaan lupauksen vapaudestaan. Ranskalaiset söivät sanansa ja Louverture kuoli vankisellissä.
José de San Martín
Vuonna 1812 kokenut argentiinalainen upseeri José de San Martín palasi kotiin Napoleonin sodista palvellakseen vasta itsenäistyneen maansa armeijassa.
Hän taisteli neljä vuotta espanjalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät toistuvasti Argentiinaan ja Peruun.
De San Martín päätti viedä sodan vihollisen leiriin.
Legendaarisella marssilla hän ylitti armeijoineen Andit, yllätti espanjalaiset ja voitti heidät taistelussa.
Vuonna 1821 de San Martín valittiin Perun johtajaksi, mutta hän ei viihtynyt politiikassa ja erosi virasta vuotta myöhemmin.
Artigas syrjäytettiin politiikasta tappionsa jälkeen.
José Artigas
Vuonna 1810 argentiinalainen José Artigas johti voittoisaa taistelua espanjalaisia vastaan.
Palkkioksi hänet nimitettiin Argentiinan maakunnan Uruguayn johtoon, ja hän julisti Uruguayn itsenäiseksi.
Portugalilaiset pelkäsivät levottomuuksien leviävän, hyökkäsivät Uruguayhin ja vangitsivat Artigasin.
Hidalgo taisteli Meksikon vapauden puolesta.
Miguel Hidalgo
Meksikolainen Miguel Hidalgo oli yhteiskunnallisesti tiedostava pappi, joka taisteli alistettujen intiaanien puolesta.
Vuonna 1810 hän johti 80 000 talonpojan armeijaa Méxicon kaupunkiin mutta joutui ennen sinne pääsyään espanjalaisten vangiksi, ja hänet teloitettiin.
Hänestä tuli marttyyri, ja hän sai Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 arvonimen ”Kansakunnan isä”.
De Francia oli omalaatuinen johtaja.
José de Francia
Vuonna 1813 filosofi ja teologi José Gaspar Rodriguez de Francia valittiin ensimmäiseksi itsenäistyneen Paraguayn kahdesta konsulista.
Hän kannatti vapautta ja tasa-arvoa ja ryhtyi heti toimeen luokkaerojen lopettamiseksi, tosin hyvin omalaatuisin keinoin.
Hän muun muassa määräsi, että espanjalaissyntyiset (vaurain kansanosa) saivat avioitua vain intiaanien ja mustien (köyhimmät kansanosat) kanssa.
Koettuaan vastustusta de Francia valitutti itsensä elinikäiseksi konsuliksi. Ensitöikseen hän kielsi opposition, minkä jälkeen hän takavarikoi kirkon omaisuuden.
Vaikka de Francian toimet muuttuivat vähitellen yhä omituisemmiksi, maan talous kukoisti.