Kirvesmies James Marshall tarkasti kanavaa, jonka hän työtovereineen oli juuri kaivanut. Kanavan tarkoitus oli johtaa vettä Americanjoesta sahalle, jonka maanomistaja John Sutter oli palkannut heidät rakentamaan.
Marshall mittasi kanavan syvyyttä, kun hän näki jotain kiiltävää. Hän ei silloin ajatellut asiaa sen enempää vaan palasi muiden luo.
Seuraavana päivänä James Marshall palasi uteliaisuuttaan kanavalle. Hän näki jälleen jotakin metallinhohtoista veden kuohujen keskellä.
Marshall tunsi pulssinsa kiihtyvän ja sydämensä nousevan kurkkkuun, kun hän poimi vedestä herneen kokoisen kimpaleen. Se ei hänen mielestään kiiltänyt kuin kulta, joten ehkä se oli sittenkin vain hematiittipitoista kvartsia.
Marshall tiesi, että kvartsi oli kovaa ja haurasta, kun taas kulta oli pehmeää. Hän asetti kimpaleen isolle kivelle ja löi sitä pienemmällä kivellä.
Kimpale litistyi muttei hajonnut. Marshall harppoi ripeästi sahalla työskentelevien tovereidensa luokse. ”Luojan tähden, kaverit, olen tainnut löytää kultakaivoksen!” hän huusi innoissaan.
Marshallin into tarttui muihinkin, ja he laskivat työkalut käsistään. Jokainen puraisi vuorollaan kultakimpaletta. Yksi työläisistä oli aiemmin kaivanut kultaa Georgiassa ja oli sitä mieltä, että löytynyt kulta oli jopa puhtaampaa kuin siellä.
Miehet ryntäsivät kanavalle, kahlasivat kylmään veteen ja sulkivat kanavan sulkuportin, ja pian he löysivätkin pieniä kultahippuja. Kohta kaikki kaivoivat kanavan pohjaa ja reunoja taskuveitsillään uneksien innoissaan rikkauksista ja huolettomasta tulevaisuudesta.
Kaikessa innossaankin he sopivat rakentavansa sahan valmiiksi ennen kuin jatkaisivat kullanetsintää. Yksi miehistä kirjoitti päiväkirjaansa: ”Miehet palasivat tavallisiin töihinsä, mutta kaikki puhuivat vain kullasta.”
Täältä kaikki alkoi: James Marshall löysi 1848 kultaa rakentamansa sahan edustalta. Seuraavana vuonna Kaliforniaan tuli 100 000 onnenonkijaa.
Sutter epätoivon vallassa
Kaksi päivää myöhemmin James Marshall ratsasti työnantajansa John Sutterin luo kertomaan löydöstään. Sutterin valtasi epätoivo. Hän tajusi heti, mitä löytö merkitsi hänen suunnitelmilleen.
John Sutter oli saapunut Kaliforniaan vuonna 1839 unelmanaan ryhtyä suurtilalliseksi. Kalifornia kuului siihen aikaan Meksikolle, ja Sutter oli ensimmäisiä Meksikon ulkopuolelta tulleita asukkaita tällä hyvin harvaanasutulla alueella.
Hän osti 200 neliökilometriä maata hedelmällisestä Sacramenton laaksosta. Paikallisten intiaanien avulla hän rakensi suuren linnakkeen kuivatuista savitiilistä.
Linnake toimi niin suojavarustuksena, kauppa-asemana, asuntona, tallina kuin varastonakin. Sutterin tila kukoisti. Intiaanit vartioivat hänen maitaan, ja meksikolaiset karjapaimenet huolehtivat hänen karjastaan.
Vuonna 1847 Yhdysvallat valtasi Kalifornian Meksikolta. Sodan myötä Sutter sai odottamattoman lahjan. 150 utahilaista sotilasta jäi Fort Sutteriin, sillä he eivät päässeet vuorten yli ennen talven tuloa.
Monet sotilaista olivat eteviä rakennusmiehiä, joten Sutter saattoi viimein rakennuttaa kauan haaveilemansa myllyn ja sahan. Hän suunnitteli myllyn avulla saavansa hallitsevan aseman alueella.
Suuri kultalöytö muuttaisi kuitenkin kaiken. Sotilaat, meksikolaiset ja intiaanit lähtisivät hänen palveluksestaan kaivamaan kultaa.
Hänen myllynsä ei valmistuisi, ja alueelle saapuisi kaikenkarvaisia kullankaivajia turmelemaan hänen maansa, syömään hänen viljansa ja teurastamaan hänen karjansa.
Siksi Sutter pyysi Marshallia pitämään kultalöydön salassa – ainakin siihen asti, että mylly ja saha tulisivat valmiiksi.
Huhut alkoivat levitä
Löytö oli aivan liian kutkuttava pysyäkseen salassa myllyn ja sahan valmistumiseen vaaditut kuusi viikkoa.
John Sutteria itseäänkin houkutteli pahoista aavistuksista huolimatta ajatus häntä odottavista rikkauksista. Hän kirjoitti kirjeitä, joissa hän kertoi, että Fort Sutterissa tapahtuisi pian suuria asioita. Monet työntekijöistä panivat merkille, että Sutter käyttäytyi omituisesti
Fort Sutterissa uutinen levisi nopeasti. Yksi sahaa rakentamassa olleista miehistä asioi linnakkeen kaupassa ja maksoi ostoksistaan kultahipuilla. Yhä useammat alkoivat jäädä pois töistä etsiäkseen kultaa.
Utahilaissotilaat lopettivat ensimmäisinä, ja lopulta myös intiaanit jättivät työpaikkansa.
”Kaikki hylkäsivät minut, sihteeristä kokkiin. Minun oli pakko ruveta korjaamaan vehnää yksin, ja samaan aikaan muut kaivoivat ja huuhtoivat kultaa. Edes intiaaneihin ei enää voinut luottaa”, epätoivoinen Sutter kirjoitti päiväkirjaansa. Seuraavan parin viikon aikana uutinen kullasta levisi suusta suuhun ja ylsi vähitellen San Franciscoon.
Liikemies aloitti kultakuumeen
Sam Brannan oli yksi ensimmäisistä San Franciscon asukkaista, joka sai vihiä tapahtuneesta. Brannan lähti heti Fort Sutteriin ja perusti sinne kullankaivuutarvikkeita myyvän liikkeen.
”Näyttää siltä kuin ihmiset olisivat menneet järjiltään! Kun he löytävät kultaa, he eivät millään tahdo uskoa sitä todeksi vaan epäilevät kultahippuja mielikuvituksen tuotteiksi," Brannan kirjoitti päiväkirjaansa.
- toukokuuta Brannan palasi San Franciscoon levittämään huhua saadakseen asiakkaita Fort Sutterin myymäläänsä. Hän kulki pääkatua pitkin, heilutteli hattuaan, piti toisessa kädessään pulloa täynnä kultaa ja huusi: ”KULTAA! Kultaa Americanjoelta!”
Ihmiset kerääntyivät hänen ympärilleen, ja vilaus kallisarvoisesta metallista synnytti kuumeen koko kaupungissa.
Kolmessa päivässä kaksi kolmasosaa San Franciscon miehistä lähti kaupungista. Osa jätti vaimonsa ja lapsensa, osa myi talonsa halvalla ja otti perheensä mukaan.
Kullankaivajat kehittivät nopeasti teollisia menetelmiä jokiveden suodattamiseen ja sedimenttien seulomiseen.
100 000 kultakuumeen kourissa
Sutterin linnakkeessa ilmestynyt pieni paikallislehti Californian kirjoitti 29. toukokuuta viimeiseksi jääneen numeronsa etusivulla isoin kirjaimin ”Kultaa! Kultaa!! KULTAA!!!”.
Lehti lakkautettiin, kun kaikki sen työntekijät lähtivät etsimään kultaa. Linnakkeen sotilaat karkasivat, ja vanginvartijat ottivat vangit mukaansa kullankaivuuseen.
Postiratsastaja lähti viemään suurta uutista itärannikolle, ja kaikkialta Kaliforniasta alkoi vyöryä amerikkalaisia, meksikolaisia ja intiaaneja kohti Fort Sutteria.
Kaliforniaan saapui vuonna 1848 noin 6 000 onnenonkijaa pääasiassa Oregonin alueelta ja Meksikosta. Monet heistä ansaitsivat omaisuuksia keräämällä helposti saatavaa kultaa. Onnekkaimmat ansaitsivat tuhansia dollareita päivässä.
Muutama kuukausi Sutterin linnakkeessa tehdyn kultalöydön jälkeen huhu saapui itärannikolle loppukesällä 1848. Silloin oli liian myöhäistä matkustaa Kaliforniaan. Kukaan ei olisi ehtinyt ylittää Kalliovuoria ja Sierra Nevadaa ennen talven tuloa.
Talven kuluessa kullan määrä kasvoi kasvamistaan huhuissa. Kun lumi alkoi sulaa, tuhannet ja taas tuhannet olivat valmiina kulkemaan valtavan mantereen halki lähes asumattomaan ja tuntemattomaan maahan.
Lähes 60 000 amerikkalaista matkusti vankkurikaravaaneissa halki preerian ja metsien ja poikki ankarien vuoristoseutujen.
Myös ulkomailta virtasi väkeä. Etelä- ja Keski-Amerikasta, Euroopasta sekä Aasiasta ja Australiasta saapui San Franciscoon laivalasteittain ihmisiä.
Pelkästään vuonna 1849 Kaliforniaan saapui 100 000 onnenonkijaa eri puolilta maailmaa. Heitä alettiin kutsua nimellä ”forty-niners” saapumisvuoden mukaan. Useimmat tulijoista asettuivat Fort Sutteria ympäröivälle alueelle.
Kultalöydös oli suunnaton. Kultasuoni oli lähes 200 kilometriä pitkä, ja vuosina 1848–1853 kaivettiin 370 tonnia kultaa. Tuon kullan arvo olisi nykyään 7,2 miljardia dollaria
Joistakin kullankaivajista tuli upporikkaita, mutta useimmat eivät löytäneet juuri mitään. He olivat luopuneet kaikesta toteuttaakseen unelmansa rikkauksista ja onnesta.
Kaikki eivät selvinneet hengissä: joka kahdestoista kuoli nälkään, sairauksiin tai kaivoskylien väkivaltaisuuksissa. Huonoimmin kävi kuitenkin Kalifornian intiaaneille.
Vuonna 1848 alueella asui 150 000 intiaania. Vuonna 1870 heitä oli enää 30 000. Monin paikoin intiaanien karkotuksessa syyllistyttiin suoranaiseen kansanmurhaan.
Myös John Sutterille kultalöytö oli katastrofi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Fort Sutter vilisee väkeä, ja siitä on tullut varsinainen basaari.”
Sutter ei saanut työvoimaa viljelmilleen, ja kullankaivajat ryöstelivät hänen maillaan ja varastivat hänen karjaansa. Parissa vuodessa Sutter oli menettänyt kaiken, minkä puolesta hän oli työskennellyt.