Kirvesmies James Marshall tarkasti kanavaa, jonka hän työtovereineen oli juuri kaivanut. Kanavan tarkoitus oli johtaa vettä Americanjoesta sahalle, jonka maanomistaja John Sutter oli palkannut heidät rakentamaan.
Marshall mittasi kanavan syvyyttä, kun hän näki jotain kiiltävää. Hän ei silloin ajatellut asiaa sen enempää vaan palasi muiden luo.
Seuraavana päivänä James Marshall palasi uteliaisuuttaan kanavalle. Hän näki jälleen jotakin metallinhohtoista veden kuohujen keskellä.
Marshall tunsi pulssinsa kiihtyvän ja sydämensä nousevan kurkkkuun, kun hän poimi vedestä herneen kokoisen kimpaleen. Se ei hänen mielestään kiiltänyt kuin kulta, joten ehkä se oli sittenkin vain hematiittipitoista kvartsia.
Marshall tiesi, että kvartsi oli kovaa ja haurasta, kun taas kulta oli pehmeää. Hän asetti kimpaleen isolle kivelle ja löi sitä pienemmällä kivellä.
Kimpale litistyi muttei hajonnut. Marshall harppoi ripeästi sahalla työskentelevien tovereidensa luokse. ”Luojan tähden, kaverit, olen tainnut löytää kultakaivoksen!” hän huusi innoissaan.
Marshallin into tarttui muihinkin, ja he laskivat työkalut käsistään. Jokainen puraisi vuorollaan kultakimpaletta. Yksi työläisistä oli aiemmin kaivanut kultaa Georgiassa ja oli sitä mieltä, että löytynyt kulta oli jopa puhtaampaa kuin siellä.
Miehet ryntäsivät kanavalle, kahlasivat kylmään veteen ja sulkivat kanavan sulkuportin, ja pian he löysivätkin pieniä kultahippuja. Kohta kaikki kaivoivat kanavan pohjaa ja reunoja taskuveitsillään uneksien innoissaan rikkauksista ja huolettomasta tulevaisuudesta.
Kaikessa innossaankin he sopivat rakentavansa sahan valmiiksi ennen kuin jatkaisivat kullanetsintää. Yksi miehistä kirjoitti päiväkirjaansa: ”Miehet palasivat tavallisiin töihinsä, mutta kaikki puhuivat vain kullasta.”