Ku Klux Klan ei voi paeta historiaansa

Alla olevasta jutusta voit lukea Ku Klux Klanin kolmesta vaiheesta:

James Ford Seale näytti ihan tavalliselta ikääntyneeltä mieheltä. Sellaisena hänen naapurinsakin Roxiessa Mississippissä häntä pitivät.

Sitten poliisi selvitti hänen yli 40 vuotta hautomansa karmean rikoksen. Elokuussa 2007 Seale tuomittiin kolmeen elinkautiseen osallisuudestaan kahden mustan nuoren, Henry Hezekiah Deen ja Charles Eddie Mooren, murhaan.

Murhatut nuoret olivat 2. toukokuuta 1964 matkalla juhliin, kun Seale sieppasi heidät. Seale uhkasi heitä aseella, ja toiset klaanin jäsenet sitoivat heidät puuhun ja ruoskivat heitä.

Sen jälkeen Seale sitoi uhriensa kädet ja suukapuloi heidät, ahtoi heidät auton tavaratilaan ja ajoi noin 150 kilometrin päässä sijaitsevalle Mississippijoelle.

Uhrit olivat vielä elossa, kun Seale kumppaneineen heitti heidät veneestä jokeen. Poikiin kiinnitetyt painot vetivät heidät pinnan alle.

Murhia todistamassa ollut klaanilainen kertoi FBI:n kuulusteluissa, että Seale oli aikonut ampua uhrinsa ennen jokeen heittämistä mutta oli tullut toisiin ajatuksiin, koska ei ollut halunnut sotkea venettä uhriensa vereen.

Henry murhattiin, koska Seale kumppaneineen uskoi hänen ajavan mustien oikeuksia ja Charles taas surmattiin, koska hän oli Henryn ystävä.

Pian murhien jälkeen FBI pidätti kaksi miestä murhista epäiltynä. Toinen heistä oli silloin 29-vuotias James Ford Seale.

Kun Seale sai kuulla, että häntä epäiltiin murhista, hän vastasi FBI:n asiakirjojen mukaan näin: ”Juu, mutta en aio tunnustaa. Teidän on todistettava se.”

Tapaus siirrettiin paikallisviranomaisille, jotka tuolloin hylkäsivät sen ”todisteiden” puuttuessa.

Ku Klux Klan piinasi koko Yhdysvaltoja

Näiden mustien nuorten murha ei ollut yksittäistapaus.

Vuodesta 1865 Ku Klux Klan oli terrorisoinut miltei kaikkia Yhdysvaltain kaupunkeja ja osavaltioita ja murhannut raa’asti suuren joukon niin mustia kuin valkoisiakin ihmisiä.

Väkivallan kierre saavutti lakipisteensä kesällä 1964, jolloin joukko kansalaisoikeusaktivisteja matkusti pohjoisesta etelävaltioihin valistamaan etelän mustaa väestöä heidän äänioikeudestaan.

Ajanjaksoa kuvataan elokuvassa Mississippi palaa (1988), jonka aiheena on kolmen kansalaisoikeusaktivistin murha Meridianin pikkukaupungissa Mississippissä.

Murhat olivat Ku Klux Klanin työtä ja tapahtuivat samoihin aikoihin kuin Henry Deen ja Charles Mooren murhat. Nuorukaisten pahoinpidellyt ruumiit löydettiin juuri Meridianin aktivistien etsintöjen yhteydessä.

Ku Klux Klan oli sekalaista sakkia

1960-luvun murhat olivat karu muistutus Ku Klux Klanin tunnuslauseesta, jonka mukaan järjestö oli ja on olemassa ”eilen, tänään ja ikuisesti”.

Ku Klux Klan perustettiin vuonna 1865, ja alun perin se oli sisällissodan häviäjäpuolen entisten sotilaiden löyhä yhteenliittymä.

Alkuun järjestö toimi henkireikänä sotilaille, joiden oli vaikea sopeutua normaalielämään sodan jälkeen.

He eivät olleet unohtaneet sodassa kärsittyä karvasta tappiota, ja klaanista tuli pian väline, jonka avulla etelävaltioiden asukkaat saattoivat vastustaa liittovaltion hallituksen pyrkimyksiä lopettaa orjuus etelävaltioissa.

Vaikka klaanilla ei ollut selkeää keskusjohtoa, se levisi nopeasti kaikkiin etelävaltioihin, missä suuri joukko itsenäisiä ryhmiä toimi Ku Klux Klanin nimen suojissa.

Monet niistä koostuivat kirjavasta joukosta köyhiä maanviljelijöitä, kiihkouskovaisia, katkeria sotaveteraaneja ja syrjäytyneitä nuoria miehiä.

Yhteistä jäsenille oli vain valkoinen ihonväri, kristinusko sekä tyytymättömyys etelä­valtioissa vallitseviin oloihin.

Klaanin viha kohdistui lähinnnä vapautettuihin orjiin, valtion virkamiehiin ja mustien koulujen opettajiin, joita uhkailtiin, pahoipideltiin ja jopa murhattiin.

Vuonna 1871 presidentti Ulysses S. Grant sai tarpeekseen klaanista ja hyväksyi ns. ”Klan Act”-lain, jonka perusteella klaanin jäsenet voitiin tuomita osallisuudesta salaliittoon.

Laki on edelleen voimassa. Satoja klaanilaisia vastaan nostettiin syytteitä, ja 1870-luvun puoliväliin mennessä ensimmäinen Ku Klux Klan oli käytännössä lakannut olemasta.

Ku Klux Klan palaa takaisin – suurempana ja vahvempana

Vaikka Ku Klux Klan oli käytännössä kuollut, sitä ei ollut vielä kuopattu. Järjestön toiminta elpyi vuonna 1915, ja siitä tuli vahvempi kuin koskaan.

Yksi syy järjestön uuteen nousuun saattoi olla se, että 1900-luvun alussa Yhdysvalloista oli hyvää vauhtia kehittymässä nykyaikainen teollisuusvaltio.

Uusi teknologia ja sarjatuotanto kasvattivat teollisuutta, mikä lisäsi hyvinvointia mutta myös epätasa-arvoa.

Kaikki eivät suinkaan päässeet osallisiksi uuden keskiluokan hyvinvoinnista, ja jotkut alkoivat purkaa vihaansa niihin, jotka olivat jo valmiiksi yhteiskunnan laitamilla, kuten mustiin, juutalaisiin ja eurooppalaisiin siirtolaisiin, joita tulvi Yhdysvaltoihin työn perässä.

Vaikka orjuus oli virallisesti lakkautettu, mustat ja valkoiset elivät edelleen kuin eri maailmoissa.

Etelävaltioissa jako oli juurtunut niin syvään, että valkoisille ja mustille oli omat koulunsa ja kirkkonsa, omat paikkansa busseissa ja jopa omat alueensa yleisissä puistoissa.

Rodut elivät näennäisesti ”erillään mutta tasavertaisina”, mutta oli ilmi selvää, että mustat olivat pikemminkin erillään kuin tasavertaisia.

Pohjoisessa tilanne ei ollut juurikaan parempi: vaikka yhteiskunnassa teoriassa vallitsi tasa-arvo, mustat saivat säännönmukaisesti huonomman koulutuksen, työpaikat ja asunnot.

Tässä tilanteessa D. W. Griffithin suurelokuva Kansakunnan synty osui napakymppiin. Elokuva ja radio yhdistivät kansaa, ja elokuvan ensi-ilta vuonna 1915 sai runsaasti huomiota.

Elokuva kuvasi alkuperäistä 1860-luvun Ku Klux Klania ”aidon” Amerikan puolustajana ja pelastajana ”barbaarisia mustia” vastaan.

Miljoonat ihmiset jonottivat katsomaan elokuvaa, ja Yhdysvaltoihin levisi oikea ”Ku Klux -kuume”. Ihmiset ostivat KKK-päähineitä, järjestivät KKK-juhlia ja jopa valmistivat ruokaa valkoisissa KKK-esiliinoissa.

Pian joka seitsemäs amerikkalainen oli klaanin jäsen, ja järjestö hallitsi poliittista elämää monilla alueilla eri puolilla maata.

Ku Klux Klanin uusi nousu

Klaanin uuden nousun takana oli William Joseph Simmons. Hän oli entinen metodistisaarnamies ja pakkomielteisen kiinnostunut salaseuroista.

Simmons halusi kiihkeästi perustaa täydellisen salaseuran ja perustikin Knights of the Ku Klux Klan -nimisen järjestön.

Alkuperäisen Ku Klux Klanin periaatteiden mukaisesti hän loi ritarikunnalle tiukan hierarkkisen rakenteen, oman salakielen ja monimutkaiset rituaalit.

Simmons anoi Georgian osavaltiolta lupaa perustaa ”puhtaasti filantrooppisen hyvätekeväisyysjärjestön”; lupa myönnettiin kaksi päivää ennen Kansakunnan synty -elokuvan ensi-iltaa vuonna 1915.

Ensi-iltapäivänä yleisö sai nähdä kaksi ilmoitusta rinta rinnan – toisessa mainostettiin elokuvaa ja toisessa Simmonsin klaania:

”Maailman suurin salainen, yhteiskunnallinen, isänmaallinen ja veljellinen hyväntekeväisyysjärjestö” julisti ilmoitus, jota koristi valkoiseen kaapuun pukeutuneen ratsastajan kuva – aivan kuten elokuvankin mainosjulistetta.

Simmonsin ajoitus oli täydellinen. Kaksi vuotta aiemmin 13-vuotias Mary Phagan oli raiskattu ja murhattu työpaikkansa kellarissa Mariettan kaupungissa Georgiassa. Tehtaanjohtaja, juutalainen Leo Frank, pidättiin heti murhasta epäiltynä.

Murha herätti henkiin vanhat ennakkoluulot ja rotuvihan ja tasoitti tietä Simmonsin vastaperustamalle Ku Klux Klan -järjestölle.

Skandaalinnälkäinen lehdistö keksi tarinoita Leo Frankin seksihurjasteluista ja kertoi, kuinka tehtaan seiniä peittivät kuvat vähäpukeisista tanssitytöistä.

Oikeu­denkäynnin aikana väkijoukot osoittivat mieltään oikeustalon ulkopuolella, ja korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Holmes ilmaisi huolestumisensa siitä, että valamiehistöön kohdistunut painostus saattoi estää oikeudenkäynnin puolueettomuuden.

Holmesin epäilyksistä ja todistajanlausuntojen epäuskottavuudesta huolimatta Leo Frank tuomittiin kuolemaan.

Georgian kuvernööri muutti kuitenkin tuomion elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Sellissään Leo Frank kirjoitti vaimolleen ja tukijoilleen kirjeen, jossa hän ilmaisi uskovansa, että pystyisi todistamaan syyttömyytensä.

Kesällä 1915 Mary Phaganin haudasta oli tullut pyhiinvaelluskohde monille, jotka halusivat kostaa tytön kuoleman.

Elokuussa 1915 joukko miehiä murtautui vankilaan, sieppasi Leo Frankin ja hirtti hänet. Mukana oli monia Simmonsin klaanin perustajajäseniä.

Rahaa virtasi Ku Klux Klanille

Uuden Ku Klux Klanin pääpaikka perustettiin Atlantaan. Simmons hallitsi järjestöä apunaan Southern Publicity Association (SPA) -mainostoimisto, joka huolehti klaanin julkisuuskuvasta.

Tehokas markkinointi ja salaperäiset rituaalit olivat kaiketi toimiva yhdistelmä, koska järjestön liiketoiminta lähti hyvään kasvuun.

Kaikkialle maahan lähetettiin värväreitä hankkimaan uusia jäseniä. Klaanin jäsenmaksu oli 10 dollaria, josta meni 2,50 dollaria SPA:lle ja loput värväreille sekä klaanin kassaan.

1920-luvun alussa jäsenmaksut, julkaisut, klaanipuvut ja muut tuotteet toivat klaanille yli 1,5 miljoonan dollaria.

Klaanin päämaja muutti uusiin komeisiin tiloihin, ja klaani osti valkoisia kaapuja valmistavan tehtaan.

Vuonna 1921 klaani oli rikastunut niin paljon, että sillä oli varaa ostaa Simmonsille suuri talo, uusi auto ja maksaa hänelle 25 000 dollaria korvauksena järjestön perustamisesta.

Pian klaanin jäsenet ja kannattajat olivat nousseet tärkeisiin virkoihin poliisivoimissa, kapunginhallinnossa, kirkossa ja kuvernöörinvirastoissa ympäri maan.

Klaanilla oli niin paljon valtaa, että joillakin seuduilla se hallitsi ihmisten elämää rautaisella otteella.

Ku Klux Klan houkutteli jäseniä

Myös Bastropin kaupungissa Louisianassa klaanilla oli runsaasti kannattajia sekä uusrikkaiden että työpaikkojen perässä kaupunkiin muuttaneiden nuorten miesten keskuudessa.

Bastropissa oli vain yksi elokuvateatteri ja vain muutama naimaton nainen eikä siellä myyty alkoholia. Niinpä klaanin tarjoama ajanviete houkutti muualta tulleita nuorukaisia.

Eräässä sanomalehtiartikkelissa kerrottiin, että Ku Klux Klanin jäsenyys oli ”yhtä halloweenjuhlaa koko vuoden” nuorten miesten partioidessa teillä ja metsissä.

Huhu kertoi paikallisen metodistipapin olevan klaanin jäsen, ja Baltimore Sun -lehden mukaan Bastropin nuorille miehille ”oli tärkeää tietää, että kirkko siunasi heidän toimintansa”.

Siunauksensa antoivat myös kaupungin sheriffi, syyttäjä sekä poliisit, jotka olivat itsekin jäseniä.

Naapurikaupungissa Mer Rougessa klaanilla meni huonommin. Muutamia vuosia aiemmin kaupunki oli ollut tärkeä kauppakeskus ja seudun yläluokan asuinpaikka, mutta se oli menettänyt asemansa Bastropille.

Mer Rougen klaanipäällikkö B. M. McKoin oli tyytymätön: toisin kuin Bastropissa klaani ei hänen mielestään nauttinut Mer Rougessa ansaitsemaansa arvostusta.

Mer Rougen miesväen kuri oli höltynyt: he ryypiskelivät ja pelasivat korttia, minkä lisäksi oli yleisesti tiedossa, että valkoiset miehet seurustelivat mustien naisten kanssa.

McKoin oli ottanut silmätikukseen kaksi nuorta miestä, Watt Danielin ja Tom Richardsin, jotka olivat molemmat valkoihoisia. He pilkkasivat klaania avoimesti ja olivat jopa uskaltautuneet vakoilemaan sen salaisia kokouksia.

Varoituksista huolimatta nuorukaiset jatkoivat pilkantekoaan, kunnes 24. elokuuta 1922 McKoin päätti kerralla tukkia heidän suunsa ja tehdä heistä varoittavan esimerkin.

Nuorukaisten julma kohtalo

Oli hiljainen kesäilta. Useimmat merrougelaiset olivat menneet Bastropiin baseball-otteluun. Illansuussa kotiin palaavien kaupunkilaisten autot matelivat jonossa kohti kaupunkia, kun ensimmäinen auto yhtäkkiä pysähtyi.

Tien tukki poikittain pysäköity auto. Koko letka pysähtyi, ja matkustajat seurasivat epäuskoisina kuinka valkoisiin pukeutuneet klaanilaiset saartoivat heidät.

Autoilijat eivät tienneet, että heidän kotikaupunkinsa oli koko iltapäivän ollut eristettynä muusta maailmasta.

Klaani oli katkaissut kaikki kulkuyhteydet Bastropin ja Mer Rougen välillä, ja klaanipäälliköt olivat pyytäneet Bastropin puhelinkeskusta estämään puhelut kaupunkien välillä.

Naamioitunut klaanilainen tarkasti autot, ja kun hän tuli sen auton luo, jonka kyydissä Watt Daniel oli, hän huusi kovalla äänellä: ”Täällä on etsimämme mies!”

Kauhistuneet naapurit joutuivat katsomaan, kuinka naamioituneet miehet raahasivat Wattin, Tomin, heidän isänsä sekä Danielien perhetuttavan kuorma-autoon, joka vei heidät metsäaukiolle.

Wattin 70-vuotias isä ja hänen tuttavansa sidottiin puuhun ja heitä piiskattiin nahkaremmillä. Watt onnistui riuhtaisemaan itsensä vapaaksi ja veti hupun isäänsä pahoinpitelevän miehen päästä.

Kun muut klaanilaiset ottivat hänet kiinni, hän huusi kovaan ääneen miehen nimeä. Tom kuuli huudot, jolloin klaanilaiset päättivät, että oli liian vaarallista antaa nuorukaisten jäädä eloon.

Vanhemmat miehet päästettiin vapaiksi, mutta Tom ja Watt katosivat jäljettömiin, kunnes kuukausia myöhemmin heidän ruumiinsa pulpahtivat pintaan läheisessä järvessä.

Nuorukaisia oli piiskattu ja heidän ylitseen oli ajettu tietyökoneella. Ruumiiden kädet ja jalat oli hakattu irti, minkä jälkeen ruumiit oli sidottu piikkilangalla ja upotettu järveen.

Tapausta käsiteltiin kahdessa paikallisessa tuomioistuimessa, joiden oli määrä tutkia, oliko syytteen nostamiselle olemassa perusteita.

Kumpaakin tuomioistuinta hallitsivat klaanin jäsenet, jotka eivät löytäneet perusteita syytteelle. Sen sijaan tuomioistuimet katsoivat aiheelliseksi todeta, että oikeustalon katto oli kipeästi korjauksen tarpeessa.

Ku Klux Klan oli kaikkialla

Ku Klux Klanin vaikutusvalta ei rajoittunut vain Mer Rougen ja Bastropin kaltaisiin syvän etelän pikkukaupunkeihin.

1920-luvun alussa klaanilla oli kannattajia kaikkialla Yhdysvalloissa koillisrannikon Uudesta Englannista Kaliforniaan, ja suurin osa jäsenistä asuikin muualla kuin etelävaltioissa.

Esimerkiksi Kaliforniassa Ku Klux Klan hallitsi poliittista elämää. Poliisipäälliköt, sheriffit, rivipoliisit, palomiehet, papit ja virkamiehet olivat yleisesti klaanin jäseniä, ja 1920-luvun alussa klaani pitikin koko osavaltiota tiukasti otteessaan.

Joillakin paikkakunnilla klaani asetti itsensä yleisen moraalin vartijaksi, ja syntisinä pidettyjä ihmisiä uhkailtiin ja jopa kidutettiin.

Taftin kaupungissa Kaliforniassa eräs avioeroa hakenut mies joutui 30 naamioituneen klaanilaisen sieppaamaksi. Häntä roikutettiin kaulaan pujotetusta köydestä, kunnes hän menetti tajuntansa.

Sen jälkeen häntä piiskattiin köydellä ja piikkilangalla ja jätettiin lopuksi verta­vuotavana maahan virumaan.

Klaanin onni kääntyi

Vuonna 1924 Ku Klux Klan valitsi Etelä-Kaliforniassa sijaitsevan Anaheimin ”mallikaupungikseen”. Kaupungin viisimiehiseen valtuustoon valittiin neljä klaanin jäsentä, ja 90 prosenttia poliiseista kuului niin ikään klaaniin.

Klaanipukuihin pukeutuneet miehet partioivat kaduilla, ja tilanne oli niin jännittynyt, että vain harvat uskaltautuivat ulos kodeistaan ilman asetta.

Klaanin hallittua kaupunkia vuoden verran Anaheimin talouselämä alkoi oireilla. Kaupunkilaiset olivat lopen kyllästyneitä tilanteeseen ja vaativat uusia vaaleja.

Vuoden 1925 vaaleissa kukaan valtuuston klaanilaisjäsenistä ei tullut valituksi uudelleen.

Myös muualla klaanin kannatus alkoi laskea. Nousukauden jälkeen vuoden 1929 syvä lama ravisteli Yhdysvaltoja, ja erään tuon ajan lehtikirjoituksen mukaan ”vain harvoilla oli varaa haaskata 10 dollaria liian suureen yöpaitaan”.

Klaanin vaikeudet vain lisääntyivät, kun se vuonna 1940 järjesti suuren yhteiskokouksen natsimielisen Amerika-Deutscher Volksbund -järjestön kanssa.

Presidentti Franklin D. Roosevelt tajusi, ettei Yhdysvallat koskaan voisi olla uskottava liittolainen taistelussa natsi-Saksaa vastaan niin kauan kuin Ku Klux Klan sai jatkaa rasistista toimintaansa.

Niinpä veroviranomaiset vierailivat klaanin ylimmän johdon luona keväällä 1944 ja ilmoittivat, että klaani oli valtiolle velkaa 685 000 dollaria.

Klaani myi osakkeensa ja lakkautti toimintansa välttääkseen lisävaateet.

Mustat penäsivät oikeuksiaan

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen talous kasvoi vauhdilla, joka ohitti jopa 1920-luvun nousukauden.

Julkiset investoinnit teihin, kouluihin, teknologiaan ja Korean sotaan saivat maan kansantuotteen jyrkkään nousuun: kasvu vuodesta 1945 vuoteen 1960 oli huimat 250 prosenttia.

Keskiluokka kasvoi, ja pian yhä useammalla oli varaa taloon ja autoon. Mustat olivat valkoihoisten tavoin taistelleet sodassa maansa puolesta tai työskennelleet asetehtaissa.

He olivat yhä tietoisempia oikeuksistaan ja halusivat päästä osallisiksi lisääntyvästä hyvinvoinnista.

Vuonna 1954 korkein oikeus teki Kansasissa sijaitsevan Topekan koulu­hallinnon vastaisen päätöksen, jonka mukaan ”erillään mutta yhdenvertaiset”-periaatetta ei saanut soveltaa julkiseen koulujärjestelmään.

Oikeuden päätöksen mukaan ”erilliset opetustilat olivat jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoiset”. Päätöksen myötä rotuerottelua tukeneet yhteiskuntarakenteet alkoivat murentua nopeasti.

Mustat istuivat tietoisesti valkoisille tarkoitetuilla paikoilla busseissa ja ruokailivat ravintoloiden valkoisille tarkoitetuilla osastoilla.

Tuhannet musta­ihoiset marssivat oikeuksiensa puolesta, ja hallitus turvautui armeijan apuun pakottaakseen koulut ja yliopistot hyväksymään opiskelijoiksi myös mustaihoisia lapsia ja nuoria.

Ne valkoihoiset, jotka eivät kyenneet kohoamaan vaurastuneeseen keskiluokkaan, kuten tehdastyöläiset, maatyöläiset ja muut heikosti koulutetut, kokivat mustien esiinmarssin uhkana.

Yhdistettynä sotavuosia seuranneeseen kommunismin pelkoon se tarjosi Ku Klux Klanille kolmannen mahdollisuuden.

Klaani tappoi Kristuksen nimissä

1950-luvun loppupuolella Ku Klux Klan toimi taas aktiivisesti.

Vuosina 1956–1963 se teki ainakin 133 pommi-­iskua mustaihoisten kirkkoihin ja koteihin sekä synagogiin, vapaamielisiin valkoihoisten kirkkoihin, kouluviranomaisten tiloihin ja pormestarinvirastoihin.

Tällä kertaa klaanin kannatus rajoittui lähinnä etelävaltioihin, missä sitä edustivat irralliset ryhmät, joille oli yhteistä vain tavoite: estää mustien kansalais­oikeuksia toteutumasta.

Ryhmittymistä väkivaltaisin ja sotilaallisin oli The White Knights of the Ku Klux Klan.

Se perustettiin, kun presidentti J. F. Kennedyn päätti lähettää Mississippiin 3 000 sotilasta vuonna 1962 osavaltion yliopiston estettyä mustaihoisen opiskelijan pääsyn opinahjoon.

Sotilaat pakottivat yliopiston avaamaan ovensa mustille opiskelijoille. Se järkytti osavaltion valkoista väestöä, joka oli siihen saakka ollut tukevasti vallankahvassa.

Vastareaktiona ryhmä nuoria miehiä perusti The White Knights of the Ku Klux Klan -järjestön ja valitsi sen johtajaksi Sam Bowersin, joka oli insinööri ja liikemies.

White Knights sekoitti klaanin ideologiaan aineksia kotikutoisesta kristinuskon tulkinnasta: Bowersin mukaan klaanin oli tapettava Kristuksen nimissä, mutta ”tyynesti ja ilman pahuutta, kuten kristillisessä toimituksessa”.

Bowers nimitti huonommin koulutettuja kannattajiaan avoimesti ”punaniskoiksi”, mutta heitä yhdisti siitä huolimatta viha mustia ja Washingtonia kohtaan.

Bowersin kotiin tehdyn kotietsinnän yhteydessä FBI löysi suuren määrän erilaisia aseita, ammuksia sekä yksityiskohtaisen suunnitelman Robert Kennedyn ”eliminoimiseksi”. White Knights -järjestöllä on kontollaan ainakin yhdeksän murhaa, noin 75 mustien suosimiin kirkkoihin kohdistunutta pommi-iskua ja 300 muuta väkivallantekoa.

Yhdysvallat käänsi Ku Klux Klanille selkänsä

Vuonna 1967 Sam Bowers ja kuusi muuta klaanilaista tuomittiin kolmen kansalaisoikeusaktivistin Meridianissa Mississippissä tapahtuneista murhista.

Tuomio oli merkki siitä, että murhia seuranneiden kolmen vuoden aikana Yhdysvalloissa oli tapahtunut merkittävä muutos.

Vuonna 1964 hyväksyttiin Civil Rights Act -laki, joka teki lopun rotuerottelusta, ja vuotta myöhemmin Voting Rights Act -laki, joka poisti juridiset esteet mustien äänioikeudelta.

Nämä kaksi lakia ovat Yhdysvaltain merkittävimmät koskaan säädetyt kansalaisoikeuksia koskevat lait.

Etelässä ei haluttu antaa klaanin vaarantaa taloudellista kehitystä, jonka alhainen verotus ja yritysmyönteinen sisäpolitiikka olivat 1960-luvun lopulla synnyttäneet.

1970-luvulla etelävaltioiden johtoon valittiin uuden sukupolven kuvernöörejä, joilla ei ollut sympatioita klaania kohtaan.

Samana vuonna mielipidemittaus osoitti, että 76 prosenttia kaikista amerikkalaisista vastusti jyrkästi Ku Klux Klania, jonka jäsenmäärä oli pudonnut pohjalukemiin, 1 500 jäseneen.

Ku Klux Klan nykyään

Nykyään Ku Klux Klanilla on Yhdysvalloissa arviolta noin 3 000 jäsentä ja kannattajaa. Vaikka klaanin suuruuden päivät ovatkin menneisyyttä, sen tekemiä rikoksia ei ole unohdettu.

”Nämä traagiset murhat edustavat yhtä maamme historian synkimmistä ajanjaksoista. Vaikka emme voi korjata menneisyyden vääryyksiä, voimme varmistaa, että oikeus tapahtuu”, on FBI:n entinen johtaja Robert Mueller sanonut.

Ku Klux Klanin rikosten tutkinta on saanut myös poliittista tukea. Edustajainhuone on osoittanut miljoonia dollareita tutkintoihin, joissa selvitetään entisten KKK-jäsenten yhteyksiä surmiin.

Murhattujen omaisille tärkeintä on se, että rikolliset joutuvat viimein vastuuseen teoistaan: ”Olen itkenyt ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Tämä ei tuo veljeäni takaisin, mutta uskon, että hän olisi ollut tyytyväinen” sanoo 63-vuotias Thomas Moore, vuonna 1964 murhatun Charles Eddie Mooren veli.