Kostonhimoinen nainen järjesti ovelia orjapakoja

Tästä voit lukea todellisen tarinan Harriet Tubman -nimisen orjan paosta Maanalaista rautatietä pitin vuonna 1849:

Vasta 12-vuotias mustaihoinen ­orjatyttö Harriet Tubman tiesi jotain outoa olevan meneillään, kun hän eräänä päivänä vuonna 1832 sattui vilkaisemaan itseään hieman vanhempaa orjanuorukaista marylandiläisellä maissipellolla.

Muut orjat leikkasivat maissintähkiä yhteen äänen laulaen, mutta eräs nuorukainen oli seisoi vain ilmeettömänä ja vaitonaisena paikoillaan.

Yhtäkkiä nuorukainen lähti kävelemään kohti pellon reunaa ja pinkaisi juoksuun. Työnjohtaja käski hänen ­pysähtyä, mutta hän ei totellut.

Työnjohtaja lähti ajamaan häntä takaa, ja miehet juoksivat peräkkäin huitoen käsillään maissinvarsia sivuun tieltään.

Pellon reunassa nuo­rukainen kaarsi pellon viertä kulkevalle tielle ja juoksi läheiseen vajaan, jonne hän yritti turhaan piiloutua takaa-ajajaltaan.

Harriet seurasi miesten perässä kuin lumottuna, vaikka hän tiesi siitä seuraavan vain vaikeuksia.

Hän astui vajan oviaukkoon ja näki, että tilan valkoihoinen työnjohtaja jahtasi nuorta orjaa ympäri vajaa piiskaansa heiluttaen.

Harrietilla oli kipeitä muistoja piiskaamisesta, ja hänen selkänsä oli kurituksen jäljiltä arpien ­peitossa. Siksi hän antoi nuoru­kaisen ­livahtaa ohitseen ulos ovesta ja asettui työnjohtajan tielle.

Rai­vostunut työnjohtaja tarttui maassa olleeseen punnukseen ja iski sillä Harrietia otsaan.

Kilon painoisen punnuksen isku teki Harrietin otsaan suuren vertavuotavan haavan, ja tajuton tyttö jouduttiin kantamaan kotimökkiinsä.

”Tyttö ei selviä hengissä”, ennustivat kaikki, jotka kävivät viikkojen mittaan katsomassa Harrietia.

Kaikkien yllätykseksi Harriet kuitenkin toipui, ja jonkin ajan kuluttua hän jo pystyi nousemaan sairasvuoteeltaan, lattialla olevasta heinäkasasta.

Hänen otsassaan oli suuri arpi, ja vamma aiheutti hänelle koko hänen loppuelämänsä ajan transsia muistuttavia epileptisiä kohtauksia.

Harriet Tubman syntyi orjaksi

Harriet Tubman syntyi orjuuteen Dor­chesterin piirikunnassa Mary­landin osavaltiossa vuonna 1820. Hänen tarkkaa syntymäpäiväänsä ei tiedetä.

”Yes, Missus” ja ”Yes, Mas’r” olivat lähes ensimmäisiä sanoja, jotka Harriet oppi, sillä tärkeintä oli osata käyttäytyä nöyrästi valkoihoisten ihmisten seurassa.

Harriet oli vasta kuuden vanha, kun hänet erotettiin vanhemmistaan ja lähetettiin parkuvana töihin lähellä asuvan valkoihoisen perheen plantaasille hoitamaan perheen pientä vauvaa.

Talon emäntä oli kiivasluonteinen ja piiskasi orja­tyttöä surutta, mikäli vauva päästi pie­nenkään äännähdyksen.

Eräänä päivänä kuusivuotias Harriet sai tarpeekseen. Hän karkasi emännältään ja piiloutui läheisen maatilan ­sikolättiin, jossa asui vanha emakko ja sen kymmenkunta porsasta. Hän piiles­keli sikolätissä viisi päivää syöden sikojen ruokaa.

Lopulta nälkä vei voiton, ja Harriet joutui nöyränä palaa­maan emäntänsä luo. Tämä ei kuitenkaan halunnut enää maksaa vuokraa ”epäluotettavasta” tytöstä.

Seuraavina vuosina Harrietia vuokrattiin tilalta toiselle, ja hänen vapaudenkaipuunsa vahvistui. Ainoa keino vapautua orjuudesta oli paeta Yhdysvaltojen pohjoisiin osavaltioihin, ja pakomatka oli täynnä vaaroja.

Harriet oli koko elämänsä ajan kuunnellut öisin ­kavionkopsetta, kun plantaasien valko­ihoiset vartijat ja työnjohtajat lähtivät ajamaan takaa karanneita orjia.

Mikäli karkuri saatiin kiinni, häntä odotti ensin kunnon piiskaus ja sitten myyminen etelämmäs, jossa oli vielä kuumempaa ja orjia kohdeltiin vielä huonommin kuin Mary­landissä.

Vuonna 1849 puuvillan hinta laski niin rajusti, että Harriet Tubmanin omis­taja joutui myymään osan orjistaan.

29-vuotias nyt jo naimisissa oleva Tubman oli yksi myytävistä orjista. Hän pelkäsi joutuvansa eroon perheestään, joten hän päätti karata.

”Olin tehnyt itselleni selväksi, että ­minulla oli edessäni kaksi vaihtoehtoa: vapaus tai kuolema. Jos en saisi toista, ­valitsisin toisen.”

Myöhään illalla 17. syyskuuta 1849 Tubman sulki viimeistä kertaa kotimökkinsä oven ja katosi pimeyteen.

Pennsylvaniaan, jossa orjuus oli kielletty, oli yli sadan kilometrin matka, ja Tubman tiesi, että hän saattoi taittaa taivalta vain öisin, sillä hänen otsassaan oleva arpi oli hyvä tuntomerkki karkureita jahtaaville palk­kionmetsästäjille.

Lisäksi hän sai yhä usein epileptisiä kohtauksia, jotka olisivat kiinnittäneet päiväsaikaan aivan liian paljon huomiota.

Ensimmäisenä yönä Tubman kulki metsän läpi, kunnes hän tuli pienelle mökille.

Siellä hän oli aikaisemmin ­tavannut valkoihoisen naisen, joka oli useaan ottee­seen kehottanut häntä ottamaan yhteyttä, mikäli hän ikinä tarvitsisi apua.

Rivien välistä Tubman oli ymmärtänyt, että nainen oli tarjoutunut auttamaan häntä karkaamaan. Siitä huolimatta Tubmanin sydän hakkasi raivokkaasti, kun hän koputti peloissaan mökin oveen.

”Kuka siellä?” kuului sisältä mökistä.

”Harriet”, Tubman kuiskasi arasti. Pian sen jälkeen ovi avautui, ja mökin omistaja pyysi yöllistä vierasta tulemaan mukanaan keittiöön.

Nainen ojensi Tubmanille paperinpalasen, johon hän oli kirjoittanut kaksi nimeä. Ne olivat kaksi seuraavaa turva­taloa eli ”asemaa”, joissa karkurille oli ­luvassa yösija, ruokaa ja apua matkalla Pennsylvaniaan.

Tubman oli kuullut ­muiden orjien puhuvan ”maanalaisesta rauta­tiestä”, jonka avulla karanneet orjat saattoivat paeta pohjoiseen.

Nyt hän tajusi, ettei kyseessä ollut oikea rautatie ­kiskoineen ja junineen, vaan salainen ­pakoreittien ja piilopaikkojen verkosto, jota ylläpitivät ensisijaisesti valkoihoiset orjuuden vastustajat.

Tubman tunki paperipalan taskuunsa, kiitti auttajaansa ja katosi yöhön.

Pitkä pakomatka alkoi

Tarpoessaan metsän läpi Tubman vilkuili vähän väliä taivaalle nähdäkseen Pohjantähden ja varmistaakseen sen avulla, että hän kulki oikeaan suuntaan. Aamun sarastaessa hän saapui viimein maatilalle, jonka piti olla seuraava turvatalo.

Tubman hiipi varovaisesti päärakennuksen takaovelle, koputti ja näytti oven avanneelle naiselle saamaansa paperinpalaa.

Nainen pyysi hänet sisään ja kattoi pöytään vähän ruokaa. Kun Tubman oli syönyt, nainen työnsi hänen käteensä luudan.

Tubman hämmästyi aluksi, mutta talon emäntä selitti, että luuta oli vain hämäystä, jotta ohikulkijat luulisivat Tubmania talonväen omaksi orjaksi.

Illansuussa maatalon isäntä ajoi pihaan hevoskärryillään ja antoi Tubmanille merkin, että tämä piti kiivetä kärryihin.

Sen jälkeen isäntä peitteli hänet huovalla ja lastasi hänen päälleen vihanneksia ja viljasäkkejä. Sitten hän hyppäsi kuskinpukille ja kannusti hevoset liikkeelle.

Vähän matkan päässä isäntä pysäytti hevoset, auttoi Tubmanin alas kärryjen lavalta ja neuvoi tälle tien seuraavaan turvataloon.

Tubman kulki paljain jaloin yön pimeydessä halki Marylandin ja sen naapuriosavaltion Delawaren. Päivät hän ­piileskeli metsässä tai pakoverkoston ­jäsenten ladoissa tai ullakoilla.

Harriet Tubmanin pakomatkan kestoa ei tiedetä tarkkaan, sillä hän ei koskaan paljastanut sen kaikkia yksityiskohtia.

Luultavasti Pennsylvaniassa kuitenkin oli jo syksyisen kalseaa, kun hän eräänä marraskuun päivänä ylitti osavaltion rajan.

Vihdoinkin hän oli vapaa! Enää hänen ei tarvinnut raataa palkatta tai kärsiä kuritusta, ja lopultakin hän saattoi itse hallita omaa elämäänsä.

Tubman sai työpaikan philadelphialaisen hotellin keittiöstä, ja ensi kertaa elämässään hän sai työstään palkkaa.

Hän talletti joka ikisen liikenevän sentin rasiaan voidakseen auttaa kohtalotovereitaan pakenemaan orjuudesta.

Sillä vaikka Tubman oli nyt vapaa ja viihtyi suurkaupungissa, jossa mustaihoisetkin kulkivat kauniissa vaatteissa ja puhuivat huolitellusti, hän tunsi itsensä yksinäiseksi:

”Kukaan ei toivottanut minua tervetulleeksi vapauteen. Olin muukalainen vieraassa paikassa, ja kotini oli kaikesta huolimatta plantaasien vaatimattomissa majoissa ystävieni ja sisarusteni luona.”

Talvella 1850 Tubman astui sisään Philadelphia Vigilance Committeen toimistoon. Hän oli kuullut, että komitean jäsenet ihonväriin katsomatta halusivat vapauttaa etelävaltioiden orjat.

Ilta illan jälkeen Tubman kuunteli kertomuksia siitä, miten vapaaehtoiset auttoivat orjia karkaamaan omistajiltaan ja olivat tehneet niin 1800-luvun alusta asti.

Autta­jien verkosto oli paljon laajempi kuin hän oli osannut edes kuvitella.

Osa vapaaehtoisista toimi ”konduktööreinä”, jotka matkustivat etelään ja opastivat karanneita orjia pienissä ryhmissä kohti pohjoista.

Kuunneltuaan heidän kertomuksiaan Tubman päätti itsekin ryhtyä konduktööriksi. Joulukuussa 1850 hän päätti auttaa sisartaan, tämän miestä ja heidän lapsiaan pakenemaan salaisen pakoverkoston avulla.

Tubman matkusti jokilaivalla lähes 60 kilometriä Patapscojokea pitkin Baltimoreen Marylandiin, jossa hän tapasi sisarensa ja tämän perheen viedäkseen heidät turvaan.

Matka turvatalosta toiseen sujui hevoskärryillä ja osaksi jalan, ja välillä Tubman huumasi sisarensa pienet lapset oopiumilla, jotta heidän itkunsa ei olisi paljastanut karkulaisia.

Lopulta pieni seurue lopulta pääsi perille Pennsylvaniaan, ja Tubman tiesi, että hän oli löytänyt kutsumuksensa.

Pakoverkoston työ kuitenkin vaikeutui, kun Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi vuoden 1850 lopulla lain, jonka piti pysäyttää pohjoiseen pyrkivien karanneiden orjien tulva.

Tubman uhmasi uutta lakia

Lain ­nojalla kaikki ­karkureita auttaneet tai piilotelleet kansalaiset saattoivat joutua puoleksi vuodeksi vankilaan tai saada jopa tuhannen dollarin sakot, jotka vastasivat taitavan ammattimiehen kahden vuoden palkkaa.

Turvatalojen verkosto harveni, sillä ihmiset pelkäsivät kiinni jäämisen tuhoavan heidän elämänsä.

Tubman jatkoi kuitenkin sitkeästi konduktöörinä ja matkusti etelään aina, kun hän oli saanut säästettyä tarpeeksi uutta matkaa varten.

Harva osasi epäillä etelään matkustavaa musta­ihoista naista laittomuuksista, sillä viranomaiset olivat kiinnostuneita vain pohjoiseen päin matkaavista mustista.

Joulukuussa 1852 Tubman astui vanhan kotipaikkakuntansa aseman laiturille. Hän tiesi, että joku saattaisi tunnistaa hänet hänen otsassaan olevasta arvesta, ja siksi hän oli sitonut päähänsä huivin.

Lisäksi hän kulki hiukan kumarassa, jotta näyttääkseen vanhalta heiveröiseltä ­eukolta. Tubman etsi käsiinsä kolme veljeään, jotka oli myyty muualle heidän lapsuundenkodistaan, ja nämä olivat heti valmiita pakenemaan.

Ryhmään liittyi myös kaksi muuta miespuolista orjaa sekä yhden veljen rakastettu, joka pukeutui mieheksi ollakseen herättämättä huomiota.

Jouluaattona muiden laulaessa joululauluja kamiinan ääressä Tubman ja kuusi karkuria rämpivät eteenpäin rankkasateessa.

Jouluaatto oli täydellinen päivä karata, sillä jouluna orjilla oli poikkeuksellisesti useam­pi kuin yksi vapaapäivä peräkkäin, ja työnjohtajilta kestäisi siksi tavallista pitempään huomata orjien puuttuminen.

Sade oli pehmittänyt maan mutavelliksi, ja jokainen askel tuntui raskaalta.

Joulupäivän aamuna koko seitsikko oli lopen uupunut, kun he sattumalta tajusivat olevansa aivan lähellä plantaasia, jolla Tubman ja hänen veljensä olivat viettäneet lapsuutensa.

He tiesivät lähistöllä olevan pienen eläinten rehusuojan, jonne he suuntasivat suojaan sateelta.

Kaikilla oli kova nälkä, joten Tubman lähetti kaksi viimeksi ryhmään liittynyttä miestä vanhempiensa mökille pyytämään ruokaa.

Tubmanin isä ei ollut nähnyt tytärtään kolmeen vuoteen. Hetkeäkään epäröimättähän pakkasi vaimolleen kertomatta pieneen koriin leipää ja vähän lihaa.

Sitten hän meni rehusuojalle ja työnsi korin sen ovesta sisään katsomatta lapsiinsa päin. Hän tiesi, että karkureiden isänä häntä kuulusteltaisiin varmasti, kun karkaaminen pyhien jälkeen havaittaisiin.

Koska hän ei ollut katsonut lapsiinsa, hän voisi rehellisesti vastata, ettei ollut nähnyt näitä joulun aikaan.

Kun karkurit illalla lähtivät jatkamaan taivaltaan, isä seurasi jonkin matkaa heidän mukanaan silmät sidottuina ja tyttärensä taluttamana.

Vasta usean kuu­kauden kuluttua isä sai kuulla, että hänen lapsensa olivat päässeet vapauteen.

Vuoteen 1856 mennessä Harriet Tubman oli tehnyt kymmenkunta matkaa etelään, ja hänestä oli tullut orjien sankari.

Häntä alettiin kutsua ”Moosekseksi”, sillä Raamatun kertomuksen mukaan Mooses johdatti israelilaiset vapauteen Egyptin orjuudesta.

Toinen syy lisänimeen oli se, että Tubmanilla oli tapana laulaa ”Go down, Moses – way down in Egypt’s land”, kun hän iltapimeällä kulki orjien mökkien ohitse ilmoittaakseen tulostaan.

Näky pelasti karkurit

Vuoden 1850 karkurilain vuoksi karanneiden orjien oli matkustettava kauemmas pohjoiseen kuin aikaisemmin, sillä he eivät enää olleet turvassa edes Yhdysvaltojen pohjoisissa osavaltioissa.

Puissa ja katujen varsilla oli kylttejä, joissa luvattiin sievoinen löytöpalkkio sille, joka toimittaisi ­karanneen orjan takaisin omistajalleen. Palkkiot olivat houkutelleet pohjoiseen lukemattomia palkkionmet­­säs­täjiä, jotka ottivat karkureita kiinni ja veivät heidät takaisin etelään.

Sen vuoksi Tubman ei halunnut ottaa riskejä:

”En tohtinut enää jättää väkeäni Setä Samulin hoiviin, joten kuljetin heidät ­Kanadaan asti.”

Kasvaneen riskin vuoksi Tubmanin oli otettava käyttöön aiempaa kovemmat otteet, jos kävi niin, että joku karkureista alkoi jänistää ja halusi palata takaisin.

”Tulet mukaan tai kuolet! Kuolleet neekerit eivät lavertele”, Tubman uhkasi pelkureita revolverillaan. Hän tiesi, että plantaasille palannutta karkuria kuulusteltaisiin niin kauan, että tämä paljastaisi auttajansa nimen.

Tubmanin tunnuslause oli ”Joko pääsemme vapauteen tai sitten kuolemme”, jota hän toisti toistamistaan opastaessaan karkulaisia läpi metsien ja yli jokien.

”Pelkäsimme hänen puolestaan, mutta hän itse ei näyttänyt tuntevan pelkoa. Ajatus kiinni jäämisestä ei koskaan näyttänyt vaivaavan häntä”, kirjoitti pako­verkostoon kuulunut William Still. Hän myös mainitsi, että Tubman sai usein epileptisiä kohtauksia, jotka johtuivat lapsena saadusta kallovammasta.

”Puolet ajasta hän oli kuin unissa­kävelijä, ja etelässä matkustaessaankin hän joutui usein käymään levolle tien ­sivuun”, Still kirjoitti.

Eräällä matkalla vuonna 1856 ollessaan saattamassa neljää orjaa Mary­lan­distä Kanadaan Tubman menetti yhtäkkiä tajuntansa ja kaatui tienvarren ojaan­.

Kun hän tuli tajuihinsa, hän säntäsi juoksujalkaa metsään ja käski karkureiden seurata perässä. Tubman ­halusi piiloutua mökkiin, jonka hän oli nähnyt näyssä ollessaan tajuttomana.

Viisikko piileskeli päivän mökissä, ja kun he illan hämärryttyä palasivat paikkaan, jossa Tubman oli menettänyt tajuntansa, he näkivät, että ryhmä palkkionmetsästäjiä oli pitänyt taukoa juuri siellä. Ruoho oli talloontunut ja maahan oli heitelty tupakantumppeja.

Palkkionmetsästäjät olivat myös kiinnittäneet ­läheiseen puuhun kyltin, jossa Tubmanin mukana olevasta kolmesta miehestä tarjottiin 400, 800 ja 1  500 dollarin palkkio. Hänestä itsestään oli luvassa peräti 12  000 dollarin palkkio.

Myöhemmin yöllä matkalaiset kohtasivat uuden vaaran Delawaressa Wilmingtonin kaupunkiin johtavalla sillalla.

Wilmingtonissa asuva Tubmanin ystävä ja pakoverkoston jäsen Thomas Garrett oli ­luvannut majoittaa karkurit yöksi.

Tubman oli monesti ylittänyt sillan ongelmitta, mutta nyt sitä vartioivat aseistetut miehet, jotka tarkastivat kaikki sillalla liikkuvat kulkijat ja hevoskärryt.

Tubman tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuuksia ylittää siltaa jäämättä kiinni, etenkin kun heistä oli luvassa kiinni­ottopalkkio.

Niinpä hän vei karkurit piiloon metsään ja meni itse läheiseen taloon, jonka asukkaiden hän tiesi voivan toimittaa Garrettille viestin.

Pari päivää myöhemmin metsän reunasta kuului vihellys ja Tubman näki hevos­kärryt, joiden lavalla oli joukko valkoihoisia nuorukaisia.

He olivat muurarinkisällejä, jotka Garrett oli palkannut ajamaan päivällä sillan yli ja palaamaan ­illalla samaa reittiä takaisin.

Karkurit ja Tubman asettuivat kärryjen pohjalle makaamaan, ja muurarit lastasivat heidän päälleen tiiliä. Kärryissä oli ahdasta, ja tiilistä irtoava pöly sai karkulaiset yskimään, kun he keskiyöllä ajoivat kohti vartioitua siltaa.

Muurarinkisällit ­alkoivat laulaa hoilata peittääkseen ­yskähdykset, ja vartijat vain hymyilivät leppoisasti nuorukaisille, joiden he luulivat olevan humalassa.

Jonkin ajan kuluttua kärryt pysähtyivät Garrettin talon eteen ja tämä toivotti ­viisikon tervetulleeksi.

Karkurit saivat syödä mahansa täyteen ja viettää yön pehmeillä patjoilla, ennen kuin heidän matkansa jatkui kohti pohjoista.

Loppumatka sujui ongelmitta, ja Tubman onnistui viemään etsintäkuulutetut miehet turvaan Kanadaan.

Hänestä itsestään oli tullut yksi Yhdysvaltojen etsityimmistä henkilöistä, ja maan kaikki orjanomistajat halusivat toimittaa hänet hirteen.

Vuoteen 1858 mennessä – useiden onnistuneiden pakomatkojen jälkeen – valtaisan maineen saavuttaneesta Tubmanista ­luvattu löytöpalkkio oli noussut peräti 40  000 dollariin.

Tubmanista tuli Unionin vakooja

Vuonna 1861 etelän orjuuden kannattajien ja pohjoisen orjuuden vastustajien erimielisyydet kasvoivat niin suuriksi, että Yhdysvalloissa puhkesi sisällissota.

Harriet Tubmanille sota merkitsi mahdollisuutta lopettaa orjuus kertaheitolla, ja hän liittyi pohjoisvaltioiden muodostaman Unionin joukkoihin.

Alkuun hän toimi sairaanhoitajana, mutta vuonna 1863 hän lähti rintamalle Unionin tiedustelijana ja vakoojana.

Vähän ennen keskiyötä 2. kesäkuuta 1863 kaksi Unionin tykkivenettä lipui ylös Combaheejokea Etelä-Carolinassa kyydissään 150 univormuihin pukeutunutta mustaihoista sotilasta ja Harriet Tubman.

Tubman oli ennakkoon selvit­tänyt vastapuolen eli etelävaltioiden muodostaman Konfederaation miinojen sijainnin joessa, ja hän ohjasi veneet taitavasti niiden lomitse rannalle, jossa odotti Tubmanin käskystä piilossa satoja orjia.

Hänen merkistään he kahlasivat ­veteen noustakseen tykkiveneisiin.

Veneissä olleet sotilaat nousivat maihin ja lähtivät marssimaan kohti seudun suuria orjaplantaaseja.

Etenkin ne mustat sotilaat, jotka olivat olleet ennen orjia, uhkuivat kostonhimoa ja sytyttivät epäröimättä tuleen niin orjan­omistajien talot kuin pellotkin.

Yön aikana tykkiveneille oli saapunut yli 750 orjaa, ja ne lähtivät puksuttamaan kohti pohjoista jättämättä ketään jälkeen.

Etelävaltioiden joukot ehtivät paikalle juuri sopivasti näkemään Harriet Tubmanin ja orjien katoavan kaukaisuuteen.

Seuraavalla viikolla The Boston Commonwealth -sanomalehti kuvaili operaatiota ”urheaksi ja tehokkaaksi ­iskuksi vihollista vastaan” ja korosti, että isku oli tehty ”mustaihoisen naisen johdolla”.

Heinäkuussa lehti paljasti, että kommandoiskua johtanut nainen oli Harriet Tubman eli sama henkilö, joka oli ennen sisällissotaa auttanut yli kolme­sataa orjaa pakenemaan vapauteen.

Combaheejoen kommandoiskun myötä Harriet Tubmanin vapauttamien orjien lukumäärä nousi 1  050:een. Kun sisällissota vuonna 1865 päättyi etelävaltioiden tappioon, orjuus kiellettiin kaikkialla Yhdysvalloissa.

Harriet Tubmanin sinnikäs työ oli tuottanut tulosta, ja hänen väkensä oli vihdoin viimein saanut vapautensa.