Komanssit hallitsivat preeriaa ankaralla kädellä

Ratsastustaito oli komanssien valtti

Texasin ja New Mexicon valkoihoiset uudisasukkaat havahtuivat 1700-luvun puolivälissä uuteen uhkaan, kun alueen hevostilat yhtäkkiä joutuivat toistuvien hyökkäysten kohteeksi.

Uudisasukkaiden yhteydenpito tasankointiaanien kanssa oli siihen asti ollut melko vähäistä, ja he olivat vähitellen levittäytyneet yhä pidemmälle preerialle.

Kauempana tasangoilla, missä miljoonat biisonit laidunsivat puhveliheinän keskellä, eli biisoneita metsästävä komanssien intiaaniheimo.

Se oli vankistamassa asemaansa preerialla, ja siitä tuli ajan mittaan alueen valkoihoisten asukkaiden pahin painajainen.

Ensi alkuun komanssit eivät olleet menestyneet kovinkaan hyvin taistelussa metsästysmaista ja juomapaikoista, ja he olivat pysyneet hyvissä väleissä vain yhden naapuriheimon, utejen, kanssa.

Utet olivat opettaneet komanssit ratsastamaan preerialla elävillä pienillä ja sitkeillä villihevosilla, mustangeilla. Hevosen selässä ollessaan komanssisoturit olivat kuin yhtä ratsunsa kanssa, ja heistä kehittyi ylivertaisia biisoninmetsästäjiä.

”He nelistivät täyttä vauhtia biisonin oikealle puolelle ja iskivät keihäänsä tarkasti sen takimmaisen kylkiluun ja lonkkaluun väliin”, uudisraivaaja Noah Smithwick kuvaili komanssien metsästystä.

Biisoneista saamansa tukevan ravinnon ja lämpimien turkisten ansiosta ­komanssit olivat lopulta valmiit valloitta­maan koko preerian: 13 klaaniin jakautuneet komanssit pakottivat naapuriheimot muuttamaan muualle yksi toisensa jälkeen.

Heillä ei ollut keskitettyä hallintoa, vaan klaanit kokoontuivat tarpeen vaatiessa neuvot­telemaan sodasta ja metsästyk­sestä, jotka olivat heimon ­selviytymisen kannalta elintärkeitä. ­Komanssipojat alkoivatkin harjoitella niin metsästys- kuin taistelutaitojakin jo hyvin nuorina.

Soturikoulutus alkoi leikkinä

Osan elämästään komanssien keskuudessa elänyt Noah Smithwick kuvaili, miten komanssipojat saivat kuljeksia vapaasti leirissä heti, kun he oppivat kävelemään.

Pikkupojat kulkivat alasti, mutta tytöt puettiin samanlaisiin mekkoihin kuin heidän äideilläänkin oli, ja heidän oli ­pysyttävä lähellä kotia.

Pojat opettelivat metsästystaitoja jahtaamalla pikkueläimiä pienillä jousilla ja nuolilla, ja sotureiksi he oppivat leikkimällä keskenään sotaleikkejä ­lyhyillä ­tylpillä keihäillä.

Osa ­pojista esitti ”vihollisia”– joko rintapanssareihin pukeutuneita espanjalaisia tai uudempia vihol­lisia, texasilaisia, joiden kiväärit tappoivat pitkänkin matkan päästä.

Komanssimiehen tärkein taito oli ratsastustaito. Yleensä pojat nostettiinkin hevosen selkään suunnilleen samoihin aikoihin kuin he oppivat kävelemään.

Kun he pysyivät laukkaavan mustangin selässä, he saivat alkaa harjoitella pienten eläinten, kuten biisonivasikoiden tai kauriiden, metsästämistä biisonin suolista tehdyllä lassolla.

Pojat oppivat myös odottamaan pensaikossa, kunnes kalkkunaparvi uskaltautui piilostaan syömään avomaalle. Sitten he ratsastivat keskelle parvea ja ajattivat kalkkunoita, kunnes ne väsyivät ja ne oli helppo napata kiinni.

Kalkkunasta tuli runsas ateria koko perheelle, ja sen sulista saatiin ­koristeita hiuksiin tai keihään varteen.

Metsästystaitojen lisäksi leikit opettivat pojille myös taistelutaktiikoita. Aivan kuten aikuiset sotu­rit väijyivät uhrejaan piilossa tuntikausia, komanssi­pojatkin odottivat kärsivällisesti juomapaikan luona, kunnes vaikkapa kauris tuli ­juomaan.

Pojat antoivat eläimen juoda rauhassa, ja kun se oli lopettanut, he ratsastivat ­ulvoen esiin piilostaan ja lähtivät ajamaan sitä takaa.

Ja aivan kuten ­aikuiset soturit ampuivat nuolensa vasta, kun kalpeanaamat olivat tyhjentäneet aseidensa lippaan, pojat ampuivat nuolensa vasta aivan lähelle päästyään.

Kun kauris lyyhistyi maahan, he nylkivät sen. Kauriin kaataneen pojan äiti tai sisar sai nahasta uuden mekon, ja lihasta perhe sai hyvän aterian.

Kaikkein paras saalis oli elävä mustangi, jonka espanjalais-meksikolaiset kauppiaat, comanche­rot, ottivat mieluusti maksuksi teräs­puukosta tai nuolen- tai keihäänkärjestä.

Iltaruuan jälkeen vanhimmat pojat saivat Smithwickin mukaan liittyä miesten seuraan leirin suuressa tiipiissä.

Siellä pojat kuuntelivat tupakansavun keskellä vanhempien miesten tarinoita vihollisheimoja vastaan käydyistä sodista, Meksikoon tehdyistä hevosenryöstöretkistä sekä komanssien maille uskaltautuneiden valkonaamojen skalpeerauksista.

Kun pojat tulivat murrosikään ja osoittivat osaavansa ratsastaa ja ampua tarkasti jousella, he suorittivat komanssien miehuuskokeen löytääkseen puhansa eli hengen, joka suojeli nuorta soturia ja antoi hänelle voimaa vaaran uhatessa.

Miehuuskoe teki pojasta miehen

Miehuuskokeessa nuorukainen vetäytyi syrjäiseen paikkaan, johon komanssit uskoi­vat liittyvän yliluonnollisia voimia.

Nuorukainen vietti eristyksissä kolme-­neljä päivää, kunnes puha ilmestyi hänelle. Hengen ilmestyminen oli nuoren miehen elämän tärkein hetki, ja siksi ­tilanne piti osata tunnistaa.

Ilman puhaa komanssimies joutuisi hapuilemaan läpi elämänsä ”avuttomana kuin kuukausittain vuotava nainen”, kuten Smith­wick kuvaili puhan merkitystä komansseille.

Onnekseen komansseilla oli monia keinoja manata puha esiin: päiväkausia jatkunut nälkä, kipu ja valvominen olivat lähes takuuvarma keino saada henki ilmestymään.

Tarpeen vaatiessa nuorukainen sinnitteli nukkumatta neljäkin päivää. Lisäksi hän saattoi aiheuttaa itselleen veitsellään niin voimakasta kipua, että hän menetti miltei tajuntansa. Viimeistään silloin puha yleensä ilmestyi.

Hengen saapuminen saattoi ilmentyä esimerkiksi tuulenpuuskana, myrskynä, nuorukaisen ylitse lentävänä suurena lintuna, suden ulvontana tai tähdenlentona.

Ilmestys oli soturille merkki, jonka perusteella hän tiesi päässeensä yhteyteen suojelevien voimien kanssa ja saattoi tunnistaa oman suojelushenkensä.

Kotona leirissä heimo hyväksyi ilmestyksen ja nuorukainen sai aloittaa aikuiselämänsä soturina muiden soturien joukossa.

Naiset olivat kidutuksen mestareita

Ensitöikseen nuoren soturin piti todistaa rohkeutensa ja kaataa ensimmäinen biisoninsa. Sen tehtyään hän saattoi palata kunniakkaasti leiriin mukanaan biisonin häntä, jonka hän oli kiinnittänyt äitinsä biisoninnahoista valmistamaan kilpeen.

Kaikki nahoista valmistetut tavarat, kuten tiipiit, vaatteet ja vesi­säkit, olivat naisten tekemiä. Komanssien työnjako oli selkeä: miehet huo­lehtivat sotimisesta ja metsästyksestä, kaikki muu oli naisten työtä.

Naiset puhdistivat ja pehmittivät nahat, valmistivat satulat ja ompelivat ja korjasivat teltat. He kantoivat veden, keräsivät polttopuut, valmistivat ruuan, hoitivat lapset, kasvattivat tupakkaa ja palvelivat lisäksi avio­miehiään.

Muuan vanki ­kuvaili ihmetellen ­komanssimiesten leppoisaa elämää:

”Komanssivaimo hoitaa kodin kaikki askareet saamatta lainkaan apua mieheltään edes niissä töissä, jotka sivistyneiden ihmisten keskuudessa kuu­luvat miehelle. Komanssimies on ahmatti ja laiskimus, joka vetelehtii typeränä leirissä piippua poltellen tai kuorsaa maassa.”

Naiset kestivät osansa ­valittamatta, sillä vaikka he yleensä osasivat metsästää ja ratsastaa, he eivät olleet fyysisesti riittävän vahvoja sotimaan, mikä oli komanssiyhteiskunnan tehtävistä tärkein.

Vaikka komanssinaiset eivät sotineet, he olivat kidutuksen mestareita, ja pojat oppivat sodan julmimmat taidot äideiltään.

Vangit saatettiin haudata ­maahan poskiaan myöten ja heidän silmäluomensa leikattiin irti niin, että aurinko korvensi heidän silmänsä samalla, kun he nääntyivät hitaasti nälkään ja janoon.

Vangit voitiin myös ommella tuoreista nahoista tehtyihin säkkeihin ja jättää aurinkoon niin, että kostea nahka vähitellen kuivui ja ­kutistui ja rutisti uhrin hengiltä.

Valko­ihoiset naiset poltettiin roviolla ja heidän kielensä revittiin irti, jotta komanssien ei tarvinnut kuunnella heidän tuskanhuutojaan.

Komanssisoturi oli valmis taistelemaan kuolemaan asti, sillä hän tiesi, että jos hän joutuisi vangiksi, häntä odottaisi yhtä tuskallinen loppu.

Komanssit hyökkäsivät kuutamolla

Komanssit olivat perinteisesti asuneet siellä, missä biisonit kulloinkin laidun­sivat.

Tilanne muuttui, kun utet tutus­tut­tivat heidät Taosin ja San Juanin markkinoihin New Mexicossa.

Komanssit tajusivat, että he saattoivat myydä hevosia ja bii­sonin­nahkoja ja ostaa niillä metallista tehtyjä aseita sekä kankaita. Niinpä he alkoivat varastaa hevosia kalpeanaa­mojen tiloilta.

”Kukaan ei osaa hiipiä leiriin, katkaista hevosten rii­muja ja livahtaa huomaamatta tiehensä ratsut mukanaan kuten komanssit”, valitti ­yhdysvaltalainen eversti Richard Irving Dodge.

Sotilaista ei ollut paljonkaan apua ­varhaisille uudisraivaajille. Vuosina 1800–1865 komanssit tekivät Texasiin ja New Mexicoon toistuvia ryöstöretkiä ja puhdistivat kyseiset alueet niin tyhjäksi hevosista, ettei sotilaille saati sitten uudis­­asuk­kaille tahtonut riittää ratsuja.

Ennen ryöstöretkeä komanssisoturit ­lietsoivat itsensä hurmokseen laulamalla taistelu­lauluja ja tanssimalla täysikuun valossa nuotion ympärillä rumpujen säestämänä.

Preerian uudisraivaajat oppivat nopeasti pelkää­mään täysikuuta, jota he kutsuivat ­”komanssikuuksi”, sillä silloin mustin ­sota­maalauksin koristautuneet ­intiaanit lähtivät ryöstöretkilleen.

Jotkut soturit koristelivat koko ruumiinsa ja ratsunsakin kuvioilla, jotka symboloivat heidän puhaansa.

Onnistuneen ryöstöretken jälkeen ­soturit palasivat kotiin saaliineen, joka jaettiin vanhusten, naisten ja lasten kes­ken.

He juhlivat menestystään laulaen ja verisiä päänahkoja heilutellen. Jos ryöstöretki epäonnistui ja komanssit menettivät johtajansa tai paljon sotureita, he ­hiipivät leiriin kasvot mustattuina ja hiuk­set lyhyiksi leikattuina.

Tällöin naiset osoittivat suruaan parkumalla ja raapimalla rintaansa kynsillään tai veitsillä.

Valkoihoisten oli vaikea käsittää komanssien nuorten soturien kuoleman joh­dosta osoittaman surun syvyyttä.

Soturin ja metsästäjän ennenaikainen kuolema lamautti usein komanssiperheen useiksi viikoiksi, sillä se saattoi jättää hänen omaisensa vaille turvaa ja lihaa ja pahimmillaan se merkitsi koko perheen tai jopa koko klaanin tuhoa.

Komanssien valtakunta laajeni

Valkoihoisten näkökulmasta katsottuna komansseilla meni 1800-luvun alussa ­paremmin kuin hyvin.

He hallitsivat preeriaa ja saattoivat ratsastaa jopa tuhat kilometriä murhaamaan valkoihoisen perheen kostoksi soturinsa kuolemasta.

Komanssien Comancheriaksi kutsuttu laaja valtakunta tarvitsi kuitenkin koko ajan uutta työvoimaa, ja he ratkaisivat ongelman turvautumalla moniavioisuuteen ja orjuuteen.

Tasankointiaanit olivat aina harjoittaneet moniavioisuutta, mutta ­komanssien laajamittaiseen hevoskauppaan liittyvä työvoiman tarve lisäsi ­moniavioisuutta merkittävästi. Texasin kuvernöörin Domingo Cabello y ­Roblesin ­mukaan ­komans­sisotureilla oli usein viisi vaimoa ja korkea-arvoisilla miehillä vaimoja saattoi olla kahdeksankin.

Soturi oli aina vaarassa kuolla, ja jotta heimo ei kuihtuisi pois, lapsia piti syntyä paljon. Siitä huolimatta komanssit saattoivat huonoina ­aikoina hylätä tyttölapsia ja surmata vammaisia lapsia ja kaksosia, joita he pitivät luonnonoikkuina.

Vanhuuskaan ei ollut helppoa aikaa: kun klaanin jäsen ei enää suoriutunut töistään tai pysynyt muun klaanin mukana, hän jätti leirin kuollakseen kun­nialla.

Itsemurhat ja armomurhat olivat yleisiä, ja paran­tumat­tomasti sairaat­ jätettiin omilleen.

Taudit ja sairaudet niittivätkin ajoittain runsaasti satoa komanssien keskuudessa.

Eristäytyneen heimokulttuurinsa ansiosta komanssit olivat pitkään välttyneet ­isorokolta ja muilta eurooppalaisten mukanaan tuomilta kulkutaudeilta, kunnes vuonna 1816 puhjennut kolera­epidemia tappoi heistä lähes puolet.

Hygieniasta tietämättömän soturikansan oli lähes mahdotonta välttyä koleralta.

Komans­sien vankina kolme vuotta ollut Texas Ranger Nelson Lee kuvaili ­intiaaneja näin: ”He olivat likaisia ja täynnä syöpäläisiä.

Lämpimällä säällä he uivat joessa, mutta muuten he eivät koskaan peseytyneet”.

Lee kuvaili myös leirin ­hygieniaoloja: ”Leiri löyhkäsi, sillä intiaanit heittelivät luita ja ruuantähteitä minne sattui ja paskoivat leirin ympäristöön.

Kun haju viimein kävi sietämättömäksi, he siirtyivät muualle.”

Muutamaa vuotta myöhemmin kolera­epidemia harvensi jälleen komanssien ­rivejä, ja samoihin aikoihin uudisasukkaiden turvaksi perustettu Texas Rangers -yksikkö alkoi jahdata heitä.

Valkoihoiset olivat myös alkaneet ampua tuhansittain biisoneita, joiden luista saatiin lannoitetta. Komanssit joutuivat yhä ahtaammalle, kunnes penateka-klaanin päällikkö päätti ­ehdot­taa valkoihoisille neuvotteluja.

Komanssien valtakausi päättyi

Texasilaisen San Antonion kaupungin asukkaat hieraisivat silmiään helmikuussa 1840, kun kolme komanssi­päällikköä seurueineen ratsasti kaupun­kiin ja pyysi kalpeanaamoja neuvotteluun.

Yhdysvaltojen armeijan eteläisen rintaman komentaja eversti Henry Karnes otti pääl­liköt vastaan ja suos­tui neuvotteluihin sillä ehdolla, että klaani vapauttaisi kaikki valkoiset vankinsa.

Päälliköt suostuivat ja lupa­sivat palata vankien kanssa 20 päivän kuluttua.

Komanssit pitivät neuvotteluja pyhinä, ja 19. maaliskuuta San Antonioon saapui 12 komanssipäällikköä vaimoineen ja lapsineen, sillä he ­uskoivat neuvottelujen kestävän päiväkausia.

Vapautettavia valkoihoisia vankeja heillä oli kuitenkin mukanaan vain kaksi. Toinen heistä oli muuan meksikolaispoika ja toinen 16-vuotias Mathilda Lockhart, jonka komanssit olivat siepanneet yhdessä hänen isosiskonsa kanssa vuonna 1838.

Paikalla ollut Mary ­Maverick kuvaili Lockhartia näin: ”Hänen kasvonsa, käsivartensa ja päänahkansa olivat täynnä haavoja ja mustelmia, ja hänen nenänsä oli poltettu luuhun asti.”

Texasilaiset järkyttyivät nähdessään pahoinpidellyn tytön, ja kun komanssit luovuttivat Lockhartin omilleen, hän murtui kuvaillessaan kauhuja, joita oli joutunut kokemaan.

Hän kertoi myös, että leirissä oli yhä 15 valkoista vankia. Sen kuultuaan texasilaiset ilmoittivat vangitsevansa komanssipäälliköt, kunnes kaikki valko­ihoiset vangit olisi vapautettu.

Komanssit yrittivät paeta, ja he alkoivat ampua texa­silaisia nuolilla, jolloin nämä avasivat tulen ja tappoivat 35 ­intiaania. Useita komansseja haavoittui ja 29 vangittiin.

Komanssien mielestä kalpeanaamat olivat houkutelleet heidät ansaan, ja kun texasilaiset ­ehdottivat vankienvaihtoa, he tappoivat kaikki vankinsa.

Seuranneessa­ ­sodassa ­komanssit eivät enää mahtaneet ylivoimaisille kalpeanaamoille mitään. Heidän aikansa preerian valtiaina alkoi olla ohi.

Vuonna 1867 komanssit, kiowat, apassit, cheyennet ja arapahot allekirjoittivat niin sanotun ­Medicine Lodgen sopimuksen, jossa heimoille luvattiin, että biisonien joukkoteurastuksista tehtäisiin loppu.

Vastineeksi heimot sallivat rautatien rakentamisen maidensa halki ja lupasivat lopettaa hyökkäykset ja muuttaa reservaatteihin.

Biisonien tappaminen ei kuitenkaan loppunut, ja komanssit katsoivat kalpeanaamojen pettäneen taas ­lupauksensa.

He jatkoivat vastarintaa, kunnes vuonna 1875 heidät pakotettiin asumaan reservaattiin Pohjois-Amerikan suurista ­intiaa­niheimoista viimeisenä.

Alistetuista salaiseksi aseeksi

Komanssit sopeutuivat uuteen elämäänsä useimpia muita heimoja paremmin, ja moni heistä esimerkiksi hankki koulutuksen.

Komanssit sopeutuivat jopa niin hyvin, että heidän reservaattinsa lakkautettiin vuonna 1901, minkä jälkeen he ovat voineet elää Yhdysvalloissa vapaina ja täysivaltaisina kansalaisina.

Komanssit onnistuivat myös säilyttämään monia kulttuurinsa ainutlaatuisia piirteitä, kuten kielensä.

Esimerkiksi toisessa maailmansodassa Yhdysvaltojen armeija käytti komanssien ja navajojen kieltä koodikielenä, jota saksalaiset ja japanilaiset eivät pystyneet murtamaan.