Puuseppä James Marshall tarkasti kanavaa, jonka hän työtovereineen oli juuri kaivanut. Kanava johtaisi vettä Americanjoesta sahalle, jonka maanomistaja John Sutter oli palkannut heidät rakentamaan. Marshall mittasi kanavan syvyyttä, kun hän näki jotain kiiltävää. Hän ei ajatellut asiaa sen enempää vaan palasi muiden luo.
Seuraavana päivänä James Marshall palasi uteliaisuuttaan kanavalle. Hän näki jälleen jotakin metallinhohtoista veden kuohujen keskellä. Marshall tunsi pulssinsa kiihtyvän ja sydämensä nousevan kurkkuun, kun hän poimi vedestä herneen kokoisen kimpaleen.
Se ei hänen mielestään kiiltänyt kuin kulta, joten ehkä se oli sittenkin vain hematiittipitoista kvartsia. Marshall tiesi, että kvartsi lohkeili, kun taas kulta oli pehmeää. Hän asetti kimpaleen isolle kivelle ja löi sitä pienemmällä kivellä. Kimpale litistyi muttei hajonnut.
”Luojan tähden, kaverit, olen tainnut löytää kultakaivoksen!” Puuseppä James Marshall löydettyään ensimmäisenä kultaa Kaliforniasta.
Marshall harppoi ripeästi työtovereidensa luokse. ”Kaverit, olen tainnut löytää kultakaivoksen!” hän huusi innoissaan.
Marshallin into tarttui muihinkin, ja he laskivat työkalut käsistään. Jokainen puraisi vuorollaan kultakimpaletta. Yksi oli aiemmin kaivanut kultaa Georgiassa ja oli sitä mieltä, että löytynyt kulta oli jopa puhtaampaa kuin siellä.
Miehet ryntäsivät kanavalle, kahlasivat kylmään veteen ja sulkivat kanavan sulkuportin, ja pian he löysivätkin pieniä kultahippuja. Kohta kaikki kaivoivat kanavan pohjaa ja reunoja veitsillään uneksien innoissaan rikkauksista ja huolettomasta tulevaisuudesta.
Kaikessa innossaankin he sopivat rakentavansa sahan valmiiksi ennen kuin jatkaisivat kullanetsintää. Yksi miehistä kirjoitti päiväkirjaansa: ”Miehet palasivat tavallisiin töihinsä, mutta kaikki puhuivat vain kullasta.”
Puuseppä James Marshall löysi kultahipun rakenteilla olevan sahan edustalta vuonna 1848. Jo seuraavana vuonna Kaliforniaan saapui 100 000 onnenonkijaa.
Kultalöytö askarrutti maanomistajaa
Kaksi päivää myöhemmin Marshall ratsasti John Sutterin luo kertomaan löydöstään. Sutterin valtasi epätoivo. Hän tajusi heti, mitä löytö merkitsi hänen suunnitelmilleen.
John Sutter oli saapunut Kaliforniaan vuonna 1839 ryhtyäkseen suurtilalliseksi. Kalifornia kuului siihen aikaan Meksikolle, ja Sutter oli ensimmäisiä Meksikon ulkopuolelta tulleita asukkaita harvaanasutulla alueella.
Hän osti 200 neliökilometriä maata hedelmällisestä Sacramenton laaksosta. Paikallisten intiaanien avulla hän rakensi suuren linnakkeen kuivatuista savitiilistä. Linnake toimi niin suojavarustuksena, kauppa-asemana, asuntona kuin talllinakin. Sutterin tila kukoisti. Intiaanit hoitivat hänen peltojaan, ja meksikolaiset karjapaimenet huolehtivat hänen karjastaan.
John Sutter aikoi perustaa Kaliforniaan maanviljelyimperiumin, mutta kullankaivajien ryntäys tuhosi hänen suunnitelmansa.
Vuonna 1847 Yhdysvallat valtasi Kalifornian Meksikolta. Se toi Sutterille odottamattoman lahjan. 150 utahilaista sotilasta jäi Fort Sutteriin, sillä he eivät päässeet vuorten yli ennen talven tuloa.
Monet sotilaista olivat eteviä rakennusmiehiä, joten Sutter saattoi viimein rakennuttaa kauan haaveilemansa myllyn ja sahan. Ne toisivat hänelle hallitsevan aseman alueella.
Suuri kultalöytö muuttaisi kuitenkin kaiken. Sotilaat, meksikolaiset ja intiaanit lähtisivät kaivamaan kultaa. Mylly ei valmistuisi, ja alueelle saapuisi kullankaivajia turmelemaan hänen maansa, syömään hänen viljansa ja teurastamaan hänen karjansa. Siksi Sutter pyysi Marshallia pitämään kultalöydön salassa – ainakin siihen asti, että mylly ja saha tulisivat valmiiksi.
Kalifornian ylväs luonto oli amerikkalaistaiteilijoiden lempiaiheita 1800-luvulla. Tässä saksalaisen siirtolaisen Albert Bierstadtin näkemys Sierra Nevadan vuoristosta.
Kalifornia oli asumaton paratiisi
Amerikan länsirannikko pysyi lähes koskemattomana, kun muut alueet asutettiin 1700-luvlla. Siellä oli vain vähän asukkaita – kunnes kultakuume alkoi.
Espanjalaiset olivat 1500-luvulta lähtien valloittaneet valtaosan Keski-Amerikkaa, ja Kalifornia oli vain kivenheiton päässä. Kun espanjalaiset sitten tutkivat Amerikan länsirannikkoa, he löysivät vain hajanaisten intiaaniheimojen asuttamia alueita eivätkä juurikaan jalometalleja, joita Väli-Amerikassa oli runsaasti.
Siksi Kalifornia ei kiinnostanut Espanjaa, jolla ei ollut riittävästi resursseja eikä ihmisiä alkaa perustaa siirtokuntia valtavalle alueelle. Alue saikin olla pitkään melko rauhassa eurooppalaisilta, ja alueen kolonisaatio alkoi vasta vuonna 1769 eli yli kaksisataa vuotta myöhemmin.
Espanjalaiset ja sitten meksikolaiset asettuivat rannikolle pieniin kyliin, jotka kasvoivat San Diegon, Santa Barbaran, Santa Cruzin ja San Franciscon lähetysasemien ympärille. Vielä vuonna 1790 alueella oli kuitenkin vain muutama sata espanjankielistä, kun alkuperäisväestöä oli 150 000–300 000.
Vuonna 1821 alueesta tuli osa itsenäistä Meksikoa, mutta vuonna 1848 Yhdysvallat USA valtasi alueen voitettuaan sodan Meksikoa vastaan. Tuolloin Kaliforniassa asui alle 100 000 siirtolaista, ja vuonna 1860 heitä oli jo 380 000.
Huhut alkoivat levitä
Löytö oli aivan liian kutkuttava pysyäkseen salassa myllyn ja sahan valmistumiseen vaaditut kuusi viikkoa. John Sutteria itseäänkin houkutteli pahoista aavistuksista huolimatta ajatus häntä odottavista rikkauksista.
Hän kirjoitti kirjeitä, joissa hän kertoi, että Fort Sutterissa tapahtuisi pian suuria asioita. Monet työntekijöistä panivat merkille, että Sutter käyttäytyi omituisesti.
”Kaikki hylkäsivät minut, sihteeristä kokkiin.” Kultakuumeen seurauksena yrittäjät, kuten John Sutter, menettivät työväkensä.
Fort Sutterissa uutinen levisi nopeasti. Yksi sahaa rakentamassa olleista miehistä asioi linnakkeen kaupassa ja maksoi ostoksistaan kultahipuilla.
Yhä useammat alkoivat jäädä pois töistä etsiäkseen kultaa. Utahilaissotilaat lopettivat ensimmäisinä, ja lopulta myös intiaanit jättivät työpaikkansa.
”Kaikki hylkäsivät minut, sihteeristä kokkiin. Minun oli pakko ruveta korjaamaan vehnää yksin, ja samaan aikaan muut kaivoivat ja huuhtoivat kultaa. Edes intiaaneihin ei enää voinut luottaa”, Sutter kirjoitti epätoivoisena päiväkirjaansa.
Seuraavan parin viikon aikana uutinen kullasta levisi suusta suuhun ja ylsi vähitellen San Franciscoon.
Kirjakaupoissa oli kultakuumeisille kasoittain kirjoja, joissa oli muun muassa ohjeita kullan testaamisesta ja tietoja nopeimmista reiteistä.
Liikemies levitti kultakuumetta
Sam Brannan oli yksi ensimmäisistä San Franciscon asukkaista, joka sai vihiä tapahtuneesta. Brannan lähti heti Fort Sutteriin ja perusti sinne kullankaivuutarvikkeita myyvän liikkeen. ”Näyttää siltä kuin ihmiset olisivat menneet järjiltään! Kun he löytävät kultaa, he eivät millään tahdo uskoa sitä todeksi vaan epäilevät kultahippuja mielikuvituksen tuotteiksi," Brannan kirjoitti päiväkirjaansa.
- toukokuuta Brannan palasi San Franciscoon levittämään huhua saadakseen asiakkaita Fort Sutterin myymäläänsä. Hän kulki pääkatua pitkin, heilutteli hattuaan, piti toisessa kädessään pulloa täynnä kultaa ja huusi: ”KULTAA! Kultaa Americanjoelta!”
Ihmiset kerääntyivät hänen ympärilleen, ja vilaus kallisarvoisesta metallista synnytti kuumeen koko kaupungissa. Kolmessa päivässä kaksi kolmasosaa San Franciscon miehistä lähti kaupungista. Osa jätti vaimonsa ja lapsensa, osa myi talonsa halvalla.
1850-luvun alussa San Franciscon satama oli usein niin ruuhkainen, että laivat joutuivat odottamaan pitkään päästäkseen laituriin.
San Francisco kasvoi maalaiskylästä metropoliksi
Kultaryntäys sai Kalifornian pikkukylät kasvamaan räjähdysmäisesti – etenkin se näkyi San Franciscossa, joka oli merenrantasijaintinsa vuoksi usein toiveikkaiden kullankaivajien ensimmäinen pysäkki.
Vuonna 1776 espanjalaissotilaat rakensivat San Franciscon lahdelle linnakkeen, jonka läheisyyteen lähetyssaarnaajat perustivat ”Misión San Francisco de Asís” -nimisen kylän. Paikalle kasvoi vähitellen lähetysaseman mukaan nimensä saanut pikkukaupunki.
Vuonna 1847 kaupungissa oli noin 850 asukasta, 12 kauppakonttoria, kaksi hotellia, kaksi sanomalehteä ja useita majataloja. Satama koostui vielä vain kahdesta laiturista.
Kun kullankaivajia alkoi virrata alueelle vuonna 1849, 40 000 heistä saapui laivalla San Franciscoon. Pieni satamakaupunki oli yhtäkkiä täynnä elämää, ja taloja nousi jyrkille rinteille.
Väkiluku kasvoi vuodessa 20 000:een, ja 1860-luvulla asukkaita oli 50 000. Kaikkialle kaupunkiin avattiin hotelleja, myymälöitä, bordelleja ja kapakoita.
Menestyneet kullankaivajat vaelsivat kaupunkiin tuhlaamaan rikkauksiaan. San Franciscon nopean kasvun vuoksi tarvittiin nopeampi liikenneyhteys itä- ja länsirannikon välille.
Mantereen halki kulkeva rautatie valmistui 1869, ja niin ”Villin Lännen Pariisi” avautui koko Yhdysvalloille.
100 000 ihmisen ryntäys Kaliforniaan
Sutterin linnakkeessa ilmestynyt paikallislehti Californian kirjoitti 29. toukokuuta viimeiseksi jääneen numeronsa etusivulla isoin kirjaimin ”Kultaa! Kultaa!! KULTAA!!!”. Lehti lakkautettiin, kun kaikki sen työntekijät lähtivät etsimään kultaa. Linnakkeen sotilaat karkasivat, ja vanginvartijat lähtivät vankeineen kullankaivuuseen.
Postiratsastaja lähti viemään suurta uutista itärannikolle, ja kaikkialta Kaliforniasta alkoi vyöryä amerikkalaisia, meksikolaisia ja intiaaneja kohti Fort Sutteria.
Vuonna 1848 Kaliforniaan saapui noin 6 000 onnenonkijaa pääasiassa Oregonin alueelta ja Meksikosta. Monet heistä ansaitsivat omaisuuksia keräämällä helposti saatavaa kultaa, jopa tuhansia dollareita päivässä.
Muutama kuukausi löydön jälkeen, lloppukesällä 1848, huhu saapui itärannikolle Silloin oli liian myöhäistä matkustaa Kaliforniaan. Kukaan ei olisi ehtinyt ylittää Kalliovuoria ja Sierra Nevadaa ennen talven tuloa.
Kullankaivajat kehittivät nopeasti teollisia menetelmiä jokiveden suodattamiseen ja sedimenttien seulomiseen.
Talven mittaan kullan määrä huhuissa kasvoi kasvamistaan. Kun lumi alkoi sulaa, tuhannet ja taas tuhannet olivat valmiina kulkemaan valtavan mantereen halki lähes asumattomaan ja tuntemattomaan maahan.
Jopa 60 000 amerikkalaista matkusti vankkurikaravaaneissa halki preerian ja metsien ja poikki ankarien vuoristoseutujen.
Myös ulkomailta virtasi väkeä. Etelä- ja Keski-Amerikasta, Euroopasta sekä Aasiasta ja Australiasta saapui San Franciscoon laivalasteittain ihmisiä.
Pelkästään vuonna 1849 Kaliforniaan saapui 100 000 onnenonkijaa eri puolilta maailmaa. Heitä alettiin kutsua nimellä ”forty-niners” saapumisvuoden mukaan. Useimmat tulijoista asettuivat Fort Sutteria ympäröivälle alueelle.
Kultalöydös oli suunnaton. Kultasuoni oli lähes 200 kilometriä pitkä, ja vuosina 1848–1853 kaivettiin 370 tonnia kultaa. Tuon kullan arvo olisi nykyään 7,2 miljardia dollaria.
Vuoteen 1855 asti Kalifornian kultakaivoksia louhivat lähinnä toiveikkaat kullankaivajat. Kaivu jatkui vuoden 1855 jälkeen mutta yhä enemmän suurien yritysten käsissä.
Joistakin kullankaivajista tuli upporikkaita, mutta useimmat eivät löytäneet juuri mitään. He olivat luopuneet kaikesta toteuttaakseen unelmansa rikkauksista ja onnesta. Kaikki eivät selvinneet hengissä: joka kahdestoista kuoli nälkään, sairauksiin tai kaivoskylien väkivaltaisuuksissa.
Huonoimmin kävi kuitenkin Kalifornian alkuperäisväestölle. Ennen vuotta 1848 alueella asui 150 000 intiaania. Vuonna 1870 heitä oli enää 30 000. Monin paikoin intiaanien karkotuksessa syyllistyttiin suoranaiseen kansanmurhaan.
Myös John Sutterille kultalöytö oli katastrofi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Fort Sutter vilisee väkeä, ja siitä on tullut varsinainen basaari.”
Sutter ei saanut työvoimaa viljelmilleen, ja kullankaivajat ryöstelivät hänen maillaan ja varastivat hänen karjaansa. Parissa vuodessa Sutter oli menettänyt kaiken, minkä puolesta hän oli työskennellyt.
Kultakuumeen suureksi voittajaksi osoittautui Yhdysvallat. Ennen vuotta 1848 Kaliforniassa asui alle 15 000 yhdysvaltalaista ja meksikolaista.
Vain seitsemän vuotta myöhemmin vuonna 1855 yli 300 000 ihmistä oli saapunut alueelle, josta kasvoi Yhdysvaltojen väkirikkain osavaltio.