Amos ”Nick” Vandeveer oli kokenut alkoholin salakuljettaja. Eräänä kesäkuisena iltana vuonna 1926 hän lähti Kanadan puolelta ylittämään veneellään Eriejärveä kyydissään sata pulloa viskiä.
Mikäli kaikki sujuisi suunnitelman mukaan, takana olisi pian jälleen yksi tuottoisa keikka.
Edes Yhdysvaltojen rannikkovartioston nopean partioveneen näkeminen ei säikäyttänyt Nickiä, sillä vanhana konkarina hän oli valmistautunut keikkaan lahjomalla rannikkovartijoita.
Tällä kertaa siitä ei kuitenkaan ollut apua. Lahjottu rannikkovartija oli myöhästynyt työvuorosta, ja partiovenettä ohjasi mies, jota Nick ei ollut lahjonut.
Partiovene suuntasi valonheittimensä kohti Nickin tummaksi maalattua venettä, ja kovaäänisestä kajahti pysähtymiskäsky.
Nick ei noudattanut käskyä vaan kaartoi takaisin tulosuuntaan ja lähti ajamaan täyttä vauhtia kohti Kanadaa.
Rannikkovartioston vene lähti seuraamaan häntä, ja rannikkovartijat alkoivat ampua hänen venettään. Nick ei hämmentynyt vaan jatkoi matkaansa tulituksesta huolimatta.
Rannikkovartioston alus oli kuitenkin Nickin venettä nopeampi, ja pian se ohitti hänen veneensä ja kaarsi jyrkästi hänen eteensä.
Nick ei jarruttanut vaan puristi tiukasti ohjauspyörää ja törmäsi suoraan partioveneen kylkeen. Rannikkovartijoiden toetessa törmäyksestä Nick peruutti veneensä vapaaksi ja jatkoi matkaansa.
Moottori ulvoen hän pääsikin pian rantaan, missä hänen veneensä tarttui kiinni pohjaan. Nickiä se ei haitannut: hän oli päässyt ehjänä kotimaan kamaralle.
Nick Vanderveerin jännittävä venematka oli yksi lukemattomista salakuljetuskeikoista, joita Kanadan ja Yhdysvaltojen rajaseudulla tehtiin vuosina 1920–33.
Syynä alkoholin salakuljetukseen oli Yhdysvalloissa vallinnut kieltolaki, joka esti yli 0,5 prosentin vahvuisen alkoholin valmistamisen, myymisen ja nauttimisen.
Kieltolaista huolimatta tai ehkä juuri sen takia kansa joi enemmän kuin koskaan aiemmin, ja peräti 75 prosenttia Yhdysvaltoihin kieltolain aikana salakuljetetusta alkoholista kulki teollisuuskaupunki Detroitin kautta.
Detroitin erotti Kanadasta vain kapea Detroitjoki, ja siitä tulikin kieltolain aikana yksi Yhdysvaltojen rikospääkaupungeista.
Lähtömerkki
1. Yksi koplan jäsen tähysti Detroitin puolella jokea rajavartijoiden varalta ja antoi merkin, kun reitti oli selvä.
Vahti tähysti jokea kiikareilla
2. Kanadan puoleisella rannalla toinen koplalainen tähysti joelle nähdäkseen Detroitin puolelta annetun merkin.
Lasti vietiin joen yli
Viinalla ja oluella lastattu alus, esimerkiksi pikavene, lähti matkaan heti merkin saatuaan.
Michigan aloitti kieltolain etuajassa
Alkoholikieltoa oli puuhattu Yhdysvalloissa pitkään. Evankeliskristityt olivat ajaneet alkoholin kieltämistä 1830-luvulta lähtien, eikä heidän tavoitteensa ollut täysin perusteeton:
Tilastojen mukaan jokainen 15 vuotta täyttänyt yhdysvaltalainen joi vuonna 1830 keskimäärin 88:aa viskipullollista vastaavan määrän alkoholia vuodessa.
Vasta Yhdysvaltojen liittyminen ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917 antoi kuitenkin raittiusväelle riittävän pätevän argumentin alkoholikiellon puolesta.
Sodan aikana Yhdysvalloissa oli pulaa viljasta, ja koska vilja on yksi oluen tärkeimmistä valmistusaineista, raittiusihmiset alkoivat julistaa, että alkoholin juominen oli epäisänmaallinen teko.
Lainlaatijat kallistuivat samalle kannalle, ja 17. tammikuuta 1920 Yhdysvalloissa astui voimaan perustuslain 18. lisäys, joka kielsi alkoholin kaikkialla maassa.
Detroitilaisille kieltolaki ei ollut uusi asia, sillä heidän kotiosavaltiossaan Michiganissa oli ollut voimassa kieltolaki jo vuodesta 1917 lähtien.
Salakuljettajat olivat Michiganin kieltolain alusta asti rahdanneet olutta ja viinaksia naapuriosavaltioista, ja heillä oli siksi jo vankkaa kokemusta ja hyvät verkostot, kun maanlaajuinen kieltolaki astui voimaan tammikuussa 1920.
Kaikki tiesivät tehtävänsä, kun laitonta viinaa salakuljetettiin Windsorista Kanadasta Yhdysvaltojen puolelle Detroitiin.
Koplan jäsenet ottivat viinalastin vastaan
1. Kun pikavene oli ylittänyt joen ongelmitta, se ajoi laiturin viereen.
2. Yksi koplan jäsen sitoi veneen kiinni, jotta lasti voitiin purkaa mahdollisimman nopeasti.
3. Salakuljettajat kantoivat viinan ja oluen autoon, jolla juomat myös toimitettiin suoraan asiakkaille.
4. Koplalla oli toinenkin auto siltä varalta, että lasti ei mahtunut yhteen autoon. Joihinkin veneisiin mahtui jopa sata laatikkoa viinaa.
5. Yksi koplan jäsen piti laituria silmällä vähän matkan päähän pysäköidystä autosta, jotta virkavalta tai muut ulkopuoliset eivät päässeet häiritsemään arvokkaan lastin purkamista
Kanadasta virtasi viinaa rajan yli
Detroitilaiset salakuljettajat eivät lannistuneet vaan käänsivät katseensa pohjoiseen. Alkoholi oli Kanadassakin kielletty, mutta Yhdysvalloista poiketen sen lait sallivat alkoholin valmistuksen ja myynnin vientiin.
Esimerkiksi useaan Yhdysvaltojen osavaltioon rajoittuvassa Ontarion provinssissa viranomaiset myönsivät pelkästään vuonna 1920 luvan perustaa 29 uutta panimoa ja 16 tislaamoa, jotka tuottivat olutta ja väkeviä vientiin.
Monet niistä sijaitsivat Ontarion eteläosassa lähellä Yhdysvaltojen ja Michiganin rajaa. Michiganin ja Ontarion välinen raja kulkee Suuria järviä ja niitä yhdistäviä jokia pitkin.
Detroit sijaitsee 400 metriä leveän Detroitjoen varrella, ja sitä vastapäätä joen toisella puolella on kanadalainen Windsorin kaupunki.
St. Clair -järvestä etelään Eriejärveen virtaava 44 kilometrin pituinen Detroitjoki oli kuin luotu salakuljettajien reitiksi.
Detroitjoen pystyi ylittämään moottoriveneellä muutamassa minuutissa, sen varrella kasvoi korkeita ruokotiheikköjä, ja sen poukamat ja pikkusaaret tarjosivat hyviä kätköpaikkoja veneille.
Olosuhteet salakuljetukselle olivat täydelliset, ja jo heinäkuussa 1920 joen yli kulki päivittäin noin tuhat laatikollista viskiä.
”Jumala olisi varmasti voinut luoda salakuljetukseen vieläkin paremmin sopivan joen, mutta ei todennäköisesti tehnyt niin”, vitsaili yhdysvaltalainen poliitikko Roy A. Haynes, joka oli yksi kieltolain toimeenpanijoista.
Kieltolain kannattajien mukaan viina vei lapset ja nuoret turmioon.
Ford myi moottoreita trokareille
Salakuljetus oli aluksi melko pienimuotoista. Muutaman miehen porukat ylittivät Detroitjoen ostamaan lastin kanadalaista viskiä ja myivät sitä ystävilleen ja sukulaisilleen. Reissut tehtiin yleensä öisin ja tummaksi maalatuilla veneillä.
Pian salakuljettajat rohkaistuivat tekemään keikkoja myös päivisin. Syynä oli se, että heidän veneissään oli yleensä tehokkaat, jopa 200 hevosvoiman moottorit.
Niitä oli helposti saatavilla Detroitissa, joka oli 1900-luvulla Yhdysvaltojen tärkein teollisuuskaupunki. Detroitissa oli paljon autoteollisuutta, ja muun muassa Fordin tehtaita.
Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupunkiin syntyi myös sotateollisuutta, ja esimerkiksi Ford valmisti siellä ilmavoimille niin sanottuja Liberty-moottoreita, joita se myi sodan jälkeen ylijäämävarastostaan viinatrokareille.
Liberty-moottorit olivat niin tehokkaita, että salakuljettajat pääsivät niillä helposti karkuun poliiseilta ja rannikkovartiostolta.
Kiinni jäämisen riskiä pienensi sekin, että pakoputki johdettiin usein vedenpinnan alapuolelle niin, että moottorista kuului vain pulputusta.
Kerrotaan myös, että salakuljettajat toimittivat viinaa rajan yli Fordin ylijäämävarastoista hankituilla kauko-ohjattavilla torpedoilla, joihin mahtui jopa 75 litraa alkoholia.
Lisäksi on väitetty, että Detroitjoen pohjaan olisi vedetty viinaletku, ja kun Detroitissa avattiin hana, siitä alkoi valua viskiä suoraan Kanadasta.
Letkun olemassaoloa ei ole voitu todistaa, mutta se tiedetään, että viinaa salakuljetettiin veden alla.
Vuonna 1929 tulliviranomaiset nimittäin löysivät joesta 150 metrin mittaisen kettingin, jolla viinalaatikoita oli hinattu veden alla. Detroitin puolella laatikot nostettiin joesta muun muassa sähkötoimisilla vinsseillä.
Keskilännen talvet voivat olla kylmiä, ja Detroitjoki jäätyy usein umpeen. Tällöin salakuljettajat rahtasivat kuormiaan jäätä pitkin ja vetivät osaa lastista kelkalla auton perässä.
Näin lastin paino jakaantui tasaisemmin ja jään murtumisen vaara oli pienempi. Jään ollessa tarpeeksi paksua kuormia ajettiin monella autolla yhtä aikaa.
Hiekka pysäytti viinajunan
Salakuljettajat hyödynsivät myös junia, jotka liikennöivät päivittäin Detroitjoen ja St. Clair -joen poikki lautalla ja kahta tunnelia pitkin. Alkoholi piilotettiin laillisen rahdin, kuten viljasäkkien ja puutavaran, sekaan.
Usein junien ja rautateiden työntekijät olivat mukana juonessa ja esimerkiksi väärensivät tavarajunien rahtikirjoja. Junavaunu, jossa oli paperien mukaan viljaa, saattoi oikeasti olla täynnä alkoholia.
Rahtikirjojen ansiosta junat saattoivat kuitenkin ajaa Detroitiin herättämättä epäilyksiä.
Joskus junien lopulliseksi määränpääksi merkittiin Meksiko, sillä alkoholin vieminen Kanadasta Yhdysvaltojen kautta sinne oli sallittua. Alkoholi ei kuitenkaan yleensä päätynyt Meksikoon.
Salakuljettajat heittivät junien akseleihin hiekkaa, jolloin junan pyörät ylikuumenivat. Yleensä se tapahtui alamäessä junan lähestyessä Detroitia.
Pyörien ylikuumeneminen oli vaarallista, sillä silloin pyörät saattoivat leikata kiinni ja juna oli vaarassa suistua raiteilta. Tällöin juna yleensä ohjattiin sivuraiteelle, jotta pyörät saivat jäähtyä.
Siellä salakuljettajat kantoivat viinalaatikot kuorma-autoihin ja kaasuttivat tiehensä.
Onttoon kävelykeppiin kätketty viski teki kahvista ”irlantilaisen”.
Kieltolaki lisäsi juomista
Ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia leimasi nopea talouskasvu, ja 1920-lukua kutsutaankin usein ”hilpeäksi” vuosikymmeneksi.
Yhdysvalloissa astui tammikuussa 1920 voimaan alkoholin täyskielto, mutta se ei estänyt kansalaisia ryyppäämästä – pikemminkin päinvastoin.
Kieltolaki teki alkoholin juomisesta jännittävää ja toi yöelämään kutkuttavan ”kielletyn” lisävivahteen. Salakapakat ja -baarit saivat asiakkaikseen myös yläluokkaan kuuluvia, jotka olivat siihen asti juoneet lähinnä kotonaan.
Valtaosalle yhdysvaltalaisista juomisen vuoksi pidätetyksi joutuminen ei ollut kieltolain aikana häpeä.
Monet pitivät sitä pikemminkin osoituksena rohkeudesta ja elämänilosta, ja kalliin ulkomailta salakuljetetun viinan juomisesta tuli statuskysymys: ne, joilla oli siihen varaa, tilasivat laittomia viinaksia kotiovelleen ja pitivät huolen, että naapurit varmasti näkivät, kun he ottivat hintavan lastin vastaan.
Viskin haju paljasti salakuljettajan
Detroitjoen lautoilla kulki junien lisäksi autoja, ja 1920-luvun alussa yhdysvaltalaiset tullimiehet kiinnittivät huomiota siihen, että rajan yli alkoi lähes päivittäin ajaa kanadalaisia ruumisautoja.
Kanadalaisten yhtäkkinen halu tulla haudatuksi naapurimaahan oli aivan uusi ilmiö, ja lopulta eräs tullimies päätti tutkia asiaa.
Hän pyysi hautausurakoitsijaa avaamaan auton kyydissä olleen ruumisarkun ja sai vahvistuksen epäilyksilleen: arkku oli lastattu täyteen viinapulloja.
Myöskään lauttamatkustajat eivät aina olleet sitä miltä näyttivät. Eräs The New York Times -sanomalehden toimittaja kiinnitti huomiota siihen, miten suuri joukko kanadalaisnaisia matkusti joka päivä lautalla rajan yli Detroitiin työhönsä pikakirjoittajina.
Heillä oli seuranaan ”sukulaismiehiä”, jotka huolehtivat siitä, ettei kukaan ”häiritsisi nuoria naisia näiden matkustaessa ansaitsemaan leipäänsä”, kuten toimittaja kirjoitti 25. kesäkuuta 1922 julkaistussa artikkelissaan.
Tarkempi tutkimus paljasti, että naisten epätavallisen suuriin eväsrasioihin oli pakattu viinapulloja.
Salakuljettajat olivat lähes loputtoman kekseliäitä. Tullimiehet löysivät viinapulloja mitä oudoimmista paikoista, kuten rintaliiveistä, takkien salataskuista ja baseballinpelaajien rintapanssareista.
Eräänä kesänä tullimiehet panivat merkille jälleen uuden ilmiön: huomiota herättävän monilla lauttamatkustajilla oli mukanaan kananmunia korissa.
Kun yksi matkustaja sitten kerran pudotti korinsa, ympäristöön levisi tuttu tuoksu. Munankuoret oli suurella vaivalla tyhjennetty, huuhdeltu puhtaaksi ja täytetty viskillä.
Drinkeissä viina ei maistunut
The Southside
Al Caponen suosikki: Ginin, limettimehun, siirapin ja mintunlehtien sekoituksen kerrotaan olleen Al Caponen suosikki. Se sai nimensä luultavasti Chicagon South Sidestä.
Mary Pickford
Tähtien drinkki: Mykkäelokuvien tähdet Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja Charlie Chaplin joivat Havannassa rommin, ananasmehun ja grenadiinin sekoitusta, joka nimettiin Maryn mukaan.
Mint Julep
Helppo valmistaa: Bourbonia, vettä, sokeria ja mintunlehtiä sisältävä drinkki oli kieltolain aikana erittäin suosittu – osittain kenties siksi, että sen aineksia oli helppo saada.
Whisky Sour
Miehekäs: Bourbonia, sitruunamehua, sokeria ja munanvalkuaista sisältävä, appelsiinilohkolla ja kirsikalla koristeltu Whisky sour sopi jazzklubin hämärään. Bourbonin vuoksi drinkkiä pidettiin miehekkäänä.
Salakapakoita oli joka kulmauksessa
1920-luvun puolivälissä salakuljetus oli Detroitissa jo niin laajamittaista, että harva uskoi virkavallan kykenevän saamaan sitä koskaan kuriin.
”Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi nimittää tarkastaja vahtimaan jokaista Windsorista lautalla Detroitiin matkustavaa miestä, naista ja lasta. Hallituksen pitäisi asettaa aseistettuja vartijoita koko 30 mailin (48 kilometrin) pituiselle rannikolle pysäyttämään ja tutkimaan joka ikinen siellä liikkuva ajoneuvo. Kanada on salakuljettajien paratiisi ja Detroit heidän Klondikensa”, kirjoitti The New York Times -sanomalehden toimittaja.
Suunnilleen vuodesta 1923 lähtien useimmat salakuljettajat toimivat koplissa tai liigoissa. Niissä vallitsi hyvin tarkka työnjako, jolla minimoitiin kiinnijäämisen ja salakuljetustavaran takavarikoimisen riski.
Yksi koplan jäsen osti viinaa Kanadasta ja luovutti sen toiselle, joka huolehti tuotteen tuomisesta rajan yli sovittuun paikkaan. Sieltä jälleen eri henkilö tai henkilöt kuljettivat tuotteen asiakkaille.
Osa salakuljetetusta alkoholista vietiin edelleen esimerkiksi Chicagoon, jossa Al Caponen kaltaiset mafiapomot maksoivat siitä hyvän hinnan.
Suuri osa laittomasta oluesta ja viinasta jäi kuitenkin Detroitiin myytäväksi yksityisasiakkaille ja ”speakeasyiksi” kutsutuille salakapakoille.
Vuonna 1923 Detroitin poliisilla oli tiedossaan noin 3 000 salakapakkaa, joita liittovaltion poliisi FBI sitten ratsasi. Historioitsijoiden arvioiden mukaan salakapakoita oli todellisuudessa lähemmäs kymmenentuhatta.
Vuonna 1925 luku oli kasvanut jo 15 000:een, ja vuonna 1928 The Detroit News -lehti arvioi, että 993 678 asukkaan autokaupungissa oli 16 000–25 000 salakapakkaa ja baaria.
Kapakoita oli lähes joka korttelissa. Monet niistä sijaitsivat mietoja alkoholijuomia anniskelevien baarien takahuoneissa, ja niihin pääsi vain kutsusta.
Kutsuja taas jaettiin kuiskaamalla tunnussana mahdollisen asiakkaan korvaan tai työntämällä tämän taskuun käyntikortti, johon tunnussana oli painettu.
Takahuoneen ovella oli vartija, jotta sisään ei päässyt ei-toivottuja henkilöitä. Salakapakoita oli myös parturisalonkien ja apteekkien julkisivujen takana.
Salakapakoita oli niin paljon, että poliisit jättivät useimmat niistä rauhaan, elleivät niiden asiakkaat riehuneet kaduilla tai muuten herättäneet pahennusta.
Välillä poliisit kuitenkin tekivät jostakin kapakasta varoittavan esimerkin tuhoamalla sen viinavaraston tai heittämällä pullot Detroitjokeen. Yleensä pullot ongittiin joesta heti kun tilanne oli ohi.
”Kanada on salakuljettajien paratiisi ja Detroit heidän Klondikensa.” Ote The New York Times sanomalehdestä 1920-luvulla
Pormestarikin rikkoi lakia
Joillakin alueilla salakapakoita oli häiriöksi asti. Yksi pahimmista paikoista oli Hamtramckin pikkukaupunki, joka on sittemmin kasvanut kiinni Detroitiin.
Piirikunnan tuomari Arthur Tuttle kuvasi Hamtramckia ”häpeätahraksi ja syöpäkasvaimeksi”.
Vuonna 1923 Hamtramckin tilanne oli niin kehno, että kuvernööri pyysi Michiganin osavaltion poliisia rauhoittamaan kaupungin.
Poliisit löysivät pikkukaupungista 400 baaria ja kapakkaa, jotka myivät kaupunginisien siunauksella ”kaikkea muuta paitsi alkoholittomia juomia”.
Viinaa myytiin avoimesti ravintoloissa, klubeilla ja jopa makeiskaupoissa, ja viskiä kaupattiin laseittain autotehtaan portin tuntumaan pysäköidyistä autoista.
Samoihin aikoihin poliisi paljasti peräti 150 prostituutiorinkiä, jotka olivat yhteydessä kaupungin salakapakoihin.
Lisäksi poliisitutkimuksissa selvisi, että kaupungin suosituin salakapakka sijaitsi aivan poliisiaseman vieressä ja että sen kanta-asiakkaisiin kuului niin paikallispoliitikkoja kuin poliisejakin.
Kaikki tiesivät, että myös silmäätekevät kävivät salakapakoissa, ja kun poliisi teki ratsian Detroitin saksalaisten siirtolaisten klubitaloon Deutsches Hausiin, he löysivät sieltä kaksi olut- ja viskibaaria.
Kiinni jääneiden 800 asiakkaan joukossa olivat muun muassa Detroitin pormestari John Smith sekä paikallinen kongressiedustaja Robert Clancy, jotka molemmat pidätettiin.
Asiakkaat olivat valmiita maksamaan värikkäistä drinkeistä paljonkin.
Virkavalta ei pysynyt perässä
Kadulla toikkaroivat humalaiset olivat yleinen näky kieltolakiajan Detroitissa, ja esimerkiksi vuonna 1927 siellä pidätettiin juopumuksen vuoksi 23 000 ihmistä.
Pidätykset olivat kuitenkin lähinnä palvelus juopuneille, sillä yleensä poliisit vain saattoivat heidät kotiin selviämään.
Laittomuuksien katsominen läpi sormien ei johtunut pelkästään poliisien hyväsydämisyydestä.
Volstead Actiksi kutsuttu laki nimittäin vaikeutti poliisien työtä jakamalla kieltolain valvontavastuun paikallisten, osavaltion sekä liittovaltion viranomaisten kesken.
Hallitus ja lainsäädäntö eivät kuitenkaan tarjonneet kieltolakia valvoville eri viranomaisille, kuten rannikkovartiostolle, valtiovarainministeriölle, poliisivoimille ja veroviranomaisille, juurikaan ohjeita sen suhteen, kuka oli vastuussa mistäkin tai miten eri viranomaisten olisi pitänyt tehdä yhteistyötä. Lopputuloksena oli se, että eri viranomaiset toimivat sokkona ja ilman toistensa tukea.
Virkavalta oli vaikeuksissa etenkin vesillä, sillä poliisin ja rannikkovartioston alukset eivät pysyneet salakuljettajien nopeiden pikaveneiden perässä.
1920-luvun alussa Detroitjokea valvovalla Detroitin poliisilaitoksella oli käytössään vain yksi partiovene, ja sekin oli komisario James Inchesin mukaan ”kelpo lotja, joka pystyi hätätilanteessa saamaan kiinni hinaajan”.
Detroitin pormestari järjesti pian poliisille uusia 200 hevosvoiman moottoreita, jotka olivat yhtä tehokkaita kuin salakuljettajien käyttämät moottorit.
Salakuljettajien veneiden takavarikoiminenkaan ei silti auttanut vähentämään salakuljetusta, sillä takavarikoidut veneet myytiin poliisihuutokaupassa ja trokarit ostivat ne aina takaisin.
Viranomaiset pystyivätkin 1920-luvun lopulla pysäyttämään vain viisi prosenttia Detroitjoen yli salakuljetetusta viinasta. Loput 95 prosenttia päätyi myyntiin.
”Kelpo lotja, joka pystyi hätätilassa saamaan kiinni hinaajan.” Komisario James Inches poliisin ainoasta partioveneestä
Lahjonta piti viinan virtaamassa
Salakuljetus oli erittäin tuottoisaa toimintaa, ja siksi monet olivat valmiita ottamaan sen vuoksi suuriakin riskejä. Kesäkuussa 1926 rannikkovartioston partiolta paennut Amos ”Nick” Vandeveer oli paitsi yksi ovelimmista myös yksi röyhkeimmistä salakuljettajista.
Huomattuaan, että myös rannikkovartioston vene oli juuttunut kiinni pohjaan, Vandemeer haki avukseen joukon paikallisia miehiä, ja yhdessä he suorittivat rannikkovartijoiaden kansalaispidätyksen ja toimittivat nämä putkaan muka Kanadan miehitysyrityksestä epäiltynä.
Kansalaispidätys oli Kanadalle kiusallinen tapaus, ja poliisit pidättivät Nickin seuraavana päivänä estääkseen tapausta paisumasta diplomaattieksi kriisiksi.
Kohun laannuttua Nick päästettiin kuitenkin taas vapaalle jalalle ja hänelle jopa palautettiin ne sata laatikollista viinaa, joita hän oli ollut salakuljettamassa Yhdysvaltoihin.
Voi vaikuttaa uskomattomalta, että Nick sai viinansa takaisin. Syynä oli kuitenkin se, että poliisit ja tullimiehet rajan molemmilla puolilla auttoivat usein salakuljettajia hyvää maksua vastaan.
Usein tullimies vain ilmoittautui sairaaksi, jos hän tiesi salakuljettajien suunnittelevan keikkaa. Moisella pikku palveluksella hän saattoi tienata jopa 500 dollaria eli noin neljä kertaa tavallisen työläisen vuosipalkan verran.
Korruptio ei rajoittunut vain tavallisiin poliiseihin ja tullimiehiin. Esimerkiksi Detroitin satamamestari erotettiin virastaan huhtikuussa 1929, kun kävi ilmi, että hän oli pyytänyt poliisin partioveneitä saattamaan salakuljettajia joen yli.
Kanadalaiset poliitikot eivät liioin olleet erityisen kiinnostuneita auttamaan Yhdysvaltoja taistelussa viinan salakuljetusta vastaan: useimmat salakuljettajat olivat yhdysvaltalaisia, ja salakuljetus oli siten Yhdysvaltojen oma ongelma.
Asiaan vaikutti epäilemättä myös se, että Kanada ansaitsi tekopyhällä alkoholipolitiikallaan hyvin. Painostuksen alla Kanada taipui lopulta kieltämään alkoholin myynnin rajan tuntumassa vuonna 1929.
Se ei kuitenkaan juurikaan vaikuttanut salakuljettajien toimintaan. Detroitissa oli 1920-luvun lopulla runsaasti lentokoneteollisuutta, ja suursalakuljettajat siirsivätkin nopeasti toimintansa ilmojen teille.
Yhdysvaltojen kansalliskaartin Detroitin lähistöllä sijaitsevan Selfridge Airfieldin tukikohdan lentäjät olivat enemmän kuin halukkaita ansaitsemaan hieman ylimääräistä kuljettamalla viinaa.
Kanadan ja Detroitin välille syntyikin pian vilkas ilmasilta, joka turvasi janoisten amerikkalaisten alkoholinsaannin myös jatkossa.
Viinakielto on yhä voimassa etelässä
Kieltolaki kumottiin Yhdysvalloissa 5. joulukuuta 1933, mutta osassa maata alkoholin myynti on yhä kiellettyä.
Yhdysvalloissa kaupungit ja piirikunnat voivat itse päättää alkoholin ja oluen myynnin sääntelystä, ja tällä hetkellä noin 500 piirikuntaa on kieltänyt alkoholinmyynnin alueellaan.
Useimmat niin sanotut kuivat kunnat ja piirikunnat sijaitsevat eteläisissä osavaltioissa.
Esimerkiksi Mississippin osavaltion 82 piirikunnasta 36, on ”kuivia”, kun taas läntisissä osavaltioissa, kuten Kaliforniassa, Oregonissa ja Washingtonissa, ei ole yhtään kuivaa kuntaa tai piirikuntaa.
Alueelliset erot johtuvat vanhoillisista evankeliskristityistä, joita asuu etenkin etelävaltioissa. Evankeliset eivät juo alkoholia, koska he uskovat sen johtavan syntiin ja avioeroihin, epärehellisyyteen ja moraalin rappioon.
Ironista kyllä, niin sanotut kuivat piirikunnat ovat yliedustettuina tilastoissa, jotka kuvaavat Yhdysvalloissa laajalle levinneen, vahvaa riippuvuutta ja euforiaa aiheuttavan synteettisen metamfetamiini-huumausaineen valmistusta ja käyttöä.
Amerikkalaiset muuttivat mielensä
Lopulta yhdysvaltalaiset kyllästyivät salakuljetukseen ja siihen liittyvään järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja kieltolaki tuli tiensä päähän.
”Rikollisuus on riistäytynyt hallinnasta ja perustuslain kunnioitus on romahtanut. Jokaisen maataan rakastavan yhdysvaltalaisen velvollisuus on taistella 18. lisäyksen kumoamisen puolesta”, kirjoitti autotehtailija Henry Bourne Joy.
Vuonna 1929 alkaneen suuren laman aikana lainlaatijat viimeistään tajusivat, ettei Yhdysvallat tullut toimeen ilman alkoholin valmistamisen ja myynnin synnyttämiä työpaikkoja ja tuloja.
Asennemuutos heijastui myös politiikkaan, ja helmikuussa 1933 Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi perustuslain 21. lisäyksen, joka kumosi kieltolain.
Uusi lisäys alistettiin äänestykseen osavaltioissa, ja 3. huhtikuuta 1933 Michigan hyväksyi ensimmäisenä osavaltiona perustuslain 21. lisäyksen lähes yksimielisesti äänin 99–1.