Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

kieltolaki

Kanada piti Yhdysvallat viinassa

Yhdysvalloissa astui tammikuussa 1920 voimaan laki, joka kielsi alkoholin maahantuonnin ja myymisen. Siitä huolimatta maahan virtasi kieltolain koko 13-vuotisen voimassaolon ajan viinaa Kanadasta, josta sitä salakuljetettiin muun muassa tyhjissä munankuorissa ja ruumisarkuissa sekä kauko-ohjattavilla torpedoilla.

New York Library Science/Imageselect

Amos ”Nick” Vandeveer oli kokenut alkoholin salakuljettaja. Eräänä kesäkuisena iltana vuonna 1926 hän lähti Kanadan puolelta ylittämään veneellään Eriejärveä kyydissään sata pulloa viskiä.

Mikäli kaikki sujuisi suunnitelman mukaan, takana olisi pian jälleen yksi tuottoisa keikka.

Edes Yhdysvaltojen rannikkovartioston nopean partioveneen näkeminen ei säikäyttänyt Nickiä, sillä vanhana konkarina hän oli valmistautunut keikkaan lahjomalla rannikkovartijoita.

Tällä kertaa siitä ei kuitenkaan ollut apua. Lahjottu rannikkovartija oli myöhästynyt työ­vuorosta, ja partio­venettä ohjasi mies, jota Nick ei ollut lahjonut.

Partiovene suuntasi valonheittimensä kohti Nickin tummaksi maalattua venettä, ja kova­äänisestä kajahti pysähtymiskäsky.

Nick ei noudattanut käskyä vaan kaartoi takaisin tulosuuntaan ja lähti ajamaan täyttä vauhtia kohti Kanadaa.

Rannikkovartioston vene lähti seuraamaan häntä, ja rannikkovartijat alkoivat ampua hänen venettään. Nick ei hämmentynyt vaan jatkoi matkaansa tulituksesta huolimatta.

Rannikkovartioston alus oli kuitenkin Nickin venettä nopeampi, ja pian se ohitti hänen veneensä ja kaarsi jyrkästi hänen eteensä.

Nick ei jarruttanut vaan puristi tiukasti ohjauspyörää ja törmäsi suoraan partioveneen kylkeen. Rannikkovartijoiden toetessa törmäyksestä Nick peruutti ­veneensä vapaaksi ja jatkoi matkaansa.

Moottori ulvoen hän pääsikin pian rantaan, missä hänen veneensä tarttui kiinni pohjaan. Nickiä se ei haitannut: hän oli päässyt ehjänä kotimaan kamaralle.

Nick Vanderveerin jännittävä venematka oli yksi lukemattomista salakuljetuskeikoista, joita Kanadan ja Yhdysvaltojen rajaseudulla tehtiin vuosina 1920–33.

Syynä alkoholin salakuljetukseen oli Yhdysvalloissa vallinnut kieltolaki, joka esti yli 0,5 prosentin vahvuisen ­alkoholin valmistamisen, myymisen ja nauttimisen.

Kieltolaista huolimatta tai ehkä juuri sen takia kansa joi enemmän kuin koskaan aiemmin, ja ­peräti 75 prosenttia Yhdysvaltoihin kieltolain aikana salakuljetetusta alkoholista kulki teollisuuskaupunki Det­roitin kautta.

Detroitin erotti Kanadasta vain kapea Detroit­joki, ja siitä tulikin kieltolain aikana yksi Yhdysvaltojen rikospääkaupungeista.

Salakuljetus oli tarkkaan suunniteltua

Kieltolaki

Lähtömerkki

1. Yksi koplan jäsen ­tähysti Detroitin puolella jokea rajavartijoiden varalta ja antoi merkin, kun reitti oli selvä.

AP/Ritzau Scanpix
Kieltolaki

Vahti tähysti jokea kiikareilla

2. Kanadan puoleisella rannalla toinen koplalainen tähysti ­joelle ­nähdäkseen Detroitin puolelta annetun merkin.

AP/Ritzau Scanpix
Kieltolaki

Lasti vietiin joen yli

Viinalla ja oluella lastattu alus, esimerkiksi pikavene, lähti matkaan heti merkin saatuaan.

AP/Ritzau Scanpix

Michigan aloitti kieltolain etuajassa

Alkoholikieltoa oli puuhattu Yhdysvalloissa pitkään. Evankeliskristityt olivat ajaneet alkoholin kieltämistä 1830-luvulta lähtien, eikä heidän tavoitteensa ollut täysin perusteeton:

Tilastojen mukaan ­jokainen 15 vuotta täyttänyt yhdysval­talainen joi vuonna 1830 keskimäärin 88:aa viskipullollista vastaavan määrän alkoholia vuodessa.

Vasta Yhdysvaltojen liittyminen ensimmäiseen maailman­sotaan vuonna 1917 antoi kuitenkin raittiusväelle riittävän pätevän argumentin alkoholikiellon puolesta.

Sodan aikana Yhdysvalloissa oli pulaa viljasta, ja koska vilja on yksi oluen ­tärkeimmistä valmistusaineista, raittiusihmiset alkoivat julistaa, että alkoholin juominen oli epäisänmaallinen teko.

Lainlaatijat kallistuivat samalle kannalle, ja 17. tammikuuta 1920 Yhdysvalloissa astui voimaan perustuslain 18. lisäys, joka kielsi alkoholin kaikkialla maassa.

Detroitilaisille kieltolaki ei ollut uusi asia, sillä heidän kotiosavaltiossaan ­Michiganissa oli ollut voimassa kieltolaki jo vuodesta 1917 lähtien.

Salakuljettajat olivat Michiganin kieltolain alusta asti rahdanneet olutta ja viinaksia naapuri­osavaltioista, ja heillä oli siksi jo vankkaa kokemusta ja hyvät verkostot, kun maanlaajuinen kieltolaki astui voimaan tammikuussa 1920.

Forbudstiden

Kaikki tiesivät tehtävänsä, kun laitonta viinaa salakuljetettiin Windsorista Kanadasta Yhdysvaltojen puolelle Detroitiin.

© Walter P. Reuther Library, Wayne State University

Koplan jäsenet ottivat viinalastin vastaan

1. Kun pikavene oli ylittänyt joen ­ongelmitta, se ajoi laiturin viereen.

2. Yksi koplan jäsen sitoi veneen kiinni, jotta lasti voitiin purkaa ­mahdollisimman nopeasti.

3. Salakuljettajat kantoivat viinan ja oluen autoon, jolla juomat myös toimitettiin suoraan asiakkaille.

4. Koplalla oli toinenkin auto siltä varalta, että lasti ei mahtunut ­yhteen autoon. Joihinkin veneisiin mahtui jopa sata laatikkoa viinaa.

5. Yksi koplan jäsen piti laituria silmällä vähän matkan päähän ­pysäköidystä autosta, jotta ­virkavalta tai muut ulkopuoliset eivät päässeet häiritsemään arvokkaan lastin purkamista

Kanadasta virtasi viinaa rajan yli

Detroitilaiset salakuljettajat eivät lannistuneet vaan käänsivät katseensa pohjoiseen. Alkoholi oli Kanadassakin kielletty, mutta Yhdysvalloista poiketen sen lait sallivat alkoholin valmistuksen ja myynnin vientiin.

Esimerkiksi useaan Yhdysvaltojen osavaltioon rajoittuvassa Ontarion provinssissa viranomaiset myönsivät pelkästään vuonna 1920 luvan perustaa 29 uutta panimoa ja 16 tislaamoa, jotka tuottivat olutta ja väkeviä vientiin.

Monet niistä ­sijaitsivat Ontarion eteläosassa lähellä Yhdysvaltojen ja Michiganin rajaa. Michiganin ja Ontarion välinen raja kulkee Suuria järviä ja niitä yhdistäviä jokia pitkin.

Detroit sijaitsee 400 metriä leveän Detroitjoen varrella, ja sitä vastapäätä joen toisella puolella on kanada­lainen Windsorin kaupunki.

St. Clair -järvestä etelään Eriejärveen virtaava 44 kilometrin pituinen Detroitjoki oli kuin luotu salakuljettajien reitiksi.

Detroitjoen pystyi ylittämään moottoriveneellä muutamassa minuutissa, sen varrella kasvoi korkeita ruokotiheikköjä, ja sen poukamat ja pikkusaaret tarjosivat hyviä kätköpaikkoja veneille.

Olosuhteet salakuljetukselle olivat täydelliset, ja jo heinäkuussa 1920 joen yli kulki päivittäin noin tuhat laatikollista viskiä.

”Jumala olisi varmasti voinut luoda ­salakuljetukseen vieläkin paremmin sopivan joen, mutta ei todennäköisesti tehnyt niin”, vitsaili yhdysvaltalainen ­poliitikko Roy A. Haynes, joka oli yksi kieltolain toimeenpanijoista.

forbudstiden

Kieltolain kannattajien mukaan viina vei lapset ja nuoret turmioon.

© University of Michigan

Ford myi moottoreita trokareille

Salakuljetus oli aluksi melko pienimuotoista. Muutaman miehen porukat ylittivät Detroitjoen ostamaan lastin kanadalaista viskiä ja myivät sitä ystävilleen ja sukulaisilleen. Reissut tehtiin yleensä öisin ja tummaksi maalatuilla veneillä.

Pian salakuljettajat rohkaistuivat tekemään keikkoja myös päivisin. Syynä oli se, että heidän veneissään oli yleensä tehokkaat, jopa 200 hevosvoiman moottorit.

Niitä oli helposti saatavilla Detroitissa, joka oli 1900-luvulla Yhdysvaltojen tärkein teollisuuskaupunki. Detroitissa oli paljon autoteollisuutta, ja muun muassa Fordin tehtaita.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupunkiin syntyi myös sotateollisuutta, ja esimerkiksi Ford valmisti siellä ­ilmavoimille niin sanottuja Li­ber­ty-moottoreita, joita se myi sodan jälkeen ylijäämävarastostaan viinatrokareille.

Liberty-moottorit olivat niin tehokkaita, että salakuljettajat pääsivät niillä helposti karkuun poliiseilta ja rannikkovartiostolta.

Kiinni jäämisen riskiä pienensi sekin, että pakoputki johdettiin usein vedenpinnan alapuolelle niin, että moottorista kuului vain pulputusta.

Kerrotaan myös, että salakuljettajat toimittivat viinaa rajan yli Fordin ylijäämä­varastoista hankituilla kauko-­ohjattavilla torpedoilla, joihin mahtui jopa 75 litraa alkoholia.

Lisäksi on väitetty, että ­Detroitjoen pohjaan olisi vedetty viinaletku, ja kun Detroitissa avattiin hana, siitä alkoi valua viskiä suoraan Kanadasta.

Letkun olemassaoloa ei ole voitu todistaa, mutta se tiedetään, että viinaa salakuljetettiin veden alla.

Vuonna 1929 tulliviranomaiset nimittäin löysivät joesta 150 metrin mittaisen kettingin, jolla viina­laatikoita oli hinattu veden alla. Det­roitin puolella laatikot nostettiin joesta muun muassa sähkötoimisilla vinsseillä.

Keskilännen talvet voivat olla kylmiä, ja Detroitjoki jäätyy usein umpeen. Tällöin salakuljettajat rahtasivat kuormiaan jäätä pitkin ja vetivät osaa lastista kelkalla auton perässä.

Näin lastin paino jakaantui tasaisemmin ja jään murtumisen vaara oli pienempi. Jään ollessa tarpeeksi paksua kuormia ajettiin monella autolla yhtä aikaa.

Salakuljetus oli taiteenlaji

Hyviltä salakuljettajilta vaadittiin ­monenlaisia ominaisuuksia, mutta tärkeimpiä olivat luovuus ja hyvät verkostot.

  • Kieltolaki
    © Shutterstock

    Häikäilemättömyys

    Hyvän salakuljettajan piti olla valmis käyttämään kaikkia keinoja. Esimerkiksi lauttamatkoille Kanadasta Detroitiin kannatti ottaa lapset mukaan, sillä lapset herättivät sympatiaa ja auttoivat torjumaan rajavartijoiden epäluuloja.

  • Kieltolaki
    © Shutterstock

    Sorminäppäryys

    Tekninen taitavuus oli salakuljettajalle hyödyllinen ominaisuus. Autojen valepohjien alle ja ­tavaratilan, katon tai polttoainesäiliön salalokeroihin mahtui litrakaupalla alkoholia ilman, että se näkyi päällepäin. Joskus viinaa kätkettiin myös lemmikkieläinten kuljetus­laatikoiden valepohjien alle.

  • Kieltolaki
    © Shutterstock

    Hyvät verkostot

    Detroitin tehtaiden varastoissa oli 1920-luvulla runsaasti käyttämättömiä sotatarvikkeita. Yhteyksiensä avulla salakuljettajat pystyivät ostamaan vaikkapa kauko-ohjattavia torpedoja tai tehokkaita lentokonemoottoreita ­veneisiinsä. Poliisit ja kaupunginisät olivat myös hyödyllisiä tuttavuuksia, sillä useimmat heistä olivat helposti lahjottavissa.

  • Kieltolaki
    © Shutterstock

    Kekseliäät kuljetustavat

    Poliisia hämätäkseen salakuljettajien oli keksittävä laittomalle viinalle ovelia kuljetustapoja, joista yksi olivat tyhjennetyt munankuoret.

  • Salaiset koodit

    Sala­kuljettajat käyttivät ­monenlaisia salaisia ­koodeja ja -merkkejä. Esimerkiksi kahden talon väliin ­virite­tylle pyykkinarulle ­ripustetuilla erilaisilla ­vaatekappaleilla voitiin viestittää, oliko reitti selvä.

  • kieltolaki
    © Shutterstock

    Oikea hinnoittelu

    Viinaerän jälleenmyyntihinta ­saattoi olla jopa kuusi kertaa ostohintaa korkeampi. Kokenut salakuljettaja ei kuitenkaan veloittanut tuotteista enempää kuin mitä ostaja oli kohtuudella valmis maksamaan. Näin ­asiakkaat eivät kaikonneet.

Hiekka pysäytti viinajunan

Salakuljettajat hyödynsivät myös junia, jotka liikennöivät päivittäin Det­roitjoen ja St. Clair -joen poikki lautalla ja kahta tunnelia pitkin. Alkoholi piilotettiin lail­lisen rahdin, kuten viljasäkkien ja puu­tavaran, sekaan.

Usein junien ja rautateiden työntekijät olivat mukana juonessa ja esimerkiksi väärensivät tavarajunien rahtikirjoja. Junavaunu, jossa oli paperien mukaan viljaa, saattoi oikeasti olla täynnä alkoholia.

Rahtikirjojen ansiosta junat saattoivat kuitenkin ajaa Detroitiin herättämättä epäilyksiä.

Joskus junien lopulliseksi määränpääksi merkittiin Meksiko, sillä alkoholin vieminen Kanadasta Yhdysvaltojen kautta sinne oli sallittua. Alkoholi ei ­kuitenkaan yleensä päätynyt Meksikoon.

Salakuljettajat heittivät junien akseleihin hiekkaa, jolloin junan pyörät ylikuumenivat. Yleensä se tapahtui alamäessä junan ­lähestyessä Detroitia.

Pyörien ylikuumeneminen oli vaarallista, sillä silloin pyörät saattoivat leikata kiinni ja juna oli vaarassa suistua raiteilta. Tällöin juna yleensä ohjattiin sivuraiteelle, jotta pyörät saivat jäähtyä.

Siellä salakuljettajat kantoivat viinalaatikot kuorma-­autoihin ja kaasuttivat tiehensä.

Juomakeppi

Onttoon kävelykeppiin kätketty viski teki kahvista ”irlantilaisen”.

© Archive Photos/Getty Images

Kieltolaki lisäsi juomista

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia leimasi nopea talous­kasvu, ja 1920-lukua kutsutaankin usein ”hilpeäksi” vuosikymmeneksi.

Yhdysvalloissa astui tammikuussa 1920 voimaan alkoholin täyskielto, mutta se ei estänyt kansalaisia ryyppäämästä – pikemminkin päinvastoin.

Kieltolaki teki alkoholin juomisesta jännittävää ja toi yöelämään kutkuttavan ”kielletyn” lisävivahteen. Salakapakat ja -baarit saivat asiakkaikseen myös yläluokkaan kuuluvia, jotka olivat siihen asti juoneet lähinnä kotonaan.

Valtaosalle yhdysvaltalaisista juomisen vuoksi pidätetyksi joutuminen ei ollut kieltolain aikana häpeä.

Monet ­pitivät sitä pikemminkin osoituksena rohkeudesta ja elämänilosta, ja kalliin ulkomailta salakuljetetun viinan ­juomisesta tuli statuskysymys: ne, joilla oli siihen varaa, tilasivat laittomia viinaksia kotiovelleen ja pitivät huolen, että ­naapurit varmasti ­näkivät, kun he ottivat hintavan lastin vastaan.

Viskin haju paljasti salakuljettajan

Detroitjoen lautoilla kulki junien lisäksi autoja, ja 1920-luvun alussa yhdysvaltalaiset tullimiehet kiinnittivät huomiota siihen, että rajan yli alkoi lähes päivittäin ajaa kanadalaisia ruumisautoja.

Kanadalaisten yhtäkkinen halu tulla haudatuksi naapurimaahan oli aivan uusi ilmiö, ja lopulta eräs tullimies päätti tutkia asiaa.

Hän pyysi hautausurakoitsijaa avaamaan auton kyydissä olleen ruumis­arkun ja sai vahvistuksen epäilyksilleen: arkku oli lastattu täyteen viinapulloja.

Myöskään lauttamatkustajat eivät aina olleet sitä miltä näyttivät. Eräs The New York Times -sanomalehden toimittaja kiinnitti huomiota siihen, miten suuri joukko kanadalaisnaisia matkusti joka päivä lautalla rajan yli Det­roitiin työhönsä pikakirjoittajina.

Heillä oli seuranaan ”sukulaismiehiä”, jotka huolehtivat siitä, ettei kukaan ”häiritsisi nuoria naisia näiden matkustaessa ansaitsemaan leipäänsä”, kuten toimittaja kirjoitti 25. kesäkuuta 1922 julkaistussa artikkelissaan.

Tarkempi tutkimus paljasti, että naisten epätavallisen suuriin eväsrasioihin oli ­pakattu viinapulloja.

Salakuljettajat olivat lähes loputtoman kekseliäitä. Tullimiehet löysivät viinapulloja mitä oudoimmista paikoista, kuten rintaliiveistä, takkien salataskuista ja ­baseballinpelaajien rintapanssareista.

Eräänä kesänä tullimiehet panivat merkille jälleen uuden ilmiön: huomiota ­herättävän monilla lauttamatkustajilla oli mukanaan kananmunia korissa.

Kun yksi matkustaja sitten kerran pudotti korinsa, ympäristöön ­levisi tuttu tuoksu. Munankuoret oli suurella vaivalla tyhjen­netty, huuhdeltu puhtaaksi ja täytetty viskillä.

Drinkeissä viina ei maistunut

Cocktaileja oli toki juotu jo ennen kieltolakia, mutta erityisen hyvin värikkäät ja makeat drinkit sopivat ”hilpeän 20-luvun” kepeään ja kiihkeään ilmapiiriin.

Salakapakoita oli joka kulmauksessa

1920-luvun puolivälissä salakuljetus oli Detroitissa jo niin laajamittaista, että harva uskoi virkavallan kykenevän saamaan sitä koskaan kuriin.

”Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi ­nimittää tarkastaja vahtimaan jokaista Windsorista lautalla Det­roitiin matkustavaa miestä, naista ja lasta. Hallituksen ­pitäisi asettaa aseistettuja vartijoita koko 30 mailin (48 kilometrin) pituiselle rannikolle ­pysäyttämään ja tutkimaan joka ikinen siellä liikkuva ajoneuvo. Kanada on salakuljettajien paratiisi ja Detroit heidän Klondikensa”, kirjoitti The New York Times -sanomalehden toimittaja.

Suunnilleen vuodesta 1923 lähtien useimmat salakuljettajat toimivat koplissa tai liigoissa. Niissä vallitsi hyvin tarkka työnjako, jolla minimoitiin kiinnijäämisen ja salakuljetustavaran takavarikoimisen riski.

Yksi koplan jäsen osti viinaa Kanadasta ja luovutti sen toiselle, joka huolehti tuotteen tuomisesta rajan yli sovittuun paikkaan. Sieltä jälleen eri henkilö tai henkilöt kuljettivat tuotteen asiakkaille.

Osa salakuljetetusta alkoholista vietiin edelleen esimerkiksi Chicagoon, jossa Al Caponen kaltaiset mafiapomot maksoivat siitä hyvän hinnan.

Suuri osa laittomasta oluesta ja viinasta jäi kuitenkin Detroitiin myytäväksi yksityisasiakkaille ja ”speak­easyiksi” kutsutuille salakapakoille.

Vuonna 1923 Detroitin poliisilla oli tiedossaan noin 3 000 salakapakkaa, joita liittovaltion poliisi FBI sitten ratsasi. Historioitsijoiden arvioiden mukaan sala­kapakoita oli todellisuudessa lähemmäs kymmenentuhatta.

Vuonna 1925 luku oli kasvanut jo 15 000:een, ja vuonna 1928 The Detroit News -lehti arvioi, että 993 678 asukkaan autokaupungissa oli 16 000–25 000 salakapakkaa ja baaria.

Kapakoita oli lähes joka korttelissa. Monet niistä sijaitsivat mietoja alkoholijuomia anniskelevien baarien takahuoneissa, ja niihin pääsi vain kutsusta.

Kutsuja taas jaettiin kuiskaamalla tunnussana mahdollisen asiakkaan korvaan tai työntämällä tämän taskuun käyntikortti, johon tunnussana oli painettu.

Takahuoneen ovella oli vartija, jotta sisään ei päässyt ei-toivottuja henkilöitä. Salakapakoita oli myös parturisalonkien ja apteekkien julkisivujen takana.

Salakapakoita oli niin paljon, että poliisit jättivät useimmat niistä rauhaan, elleivät niiden asiakkaat riehuneet kaduilla tai muuten herättäneet pahennusta.

­Välillä poliisit kuitenkin tekivät jostakin kapakasta varoittavan esimerkin tuhoamalla sen viinavaraston tai heittämällä pullot Detroitjokeen. Yleensä pullot ­ongittiin joesta heti kun tilanne oli ohi.

”Kanada on salakuljettajien paratiisi ja Detroit heidän Klondikensa.”
Ote The New York Times sanomalehdestä 1920-luvulla

Pormestarikin rikkoi lakia

Joillakin alueilla salakapakoita oli häiriöksi asti. Yksi pahimmista paikoista oli Hamtram­c­kin pikkukaupunki, joka on sittemmin kasvanut kiinni Detroitiin.

Piirikunnan tuomari Arthur Tuttle kuvasi Hamtramckia ­”häpeätahraksi ja syöpäkasvaimeksi”.

Vuonna 1923 Ham­tramckin tilanne oli niin kehno, että kuvernööri pyysi Michiganin osavaltion poliisia rauhoittamaan kaupungin.

Poliisit löysivät pikkukaupungista 400 baaria ja kapakkaa, jotka myivät kaupunginisien siunauksella ”kaikkea muuta paitsi alkoholittomia juomia”.

Viinaa myytiin avoimesti ravintoloissa, klubeilla ja jopa makeiskaupoissa, ja viskiä kaupattiin laseittain autotehtaan portin tuntumaan pysäköidyistä autoista.

Samoihin aikoihin poliisi paljasti peräti 150 pro­sti­tuutiorinkiä, jotka olivat yhteydessä kaupungin salakapakoihin.

Lisäksi poliisitutkimuksissa selvisi, että kaupungin suosituin salakapakka sijaitsi aivan poliisiaseman vieressä ja että sen kanta-­asiakkaisiin kuului niin paikallispoliitikkoja kuin poliisejakin.

Kaikki tiesivät, että myös silmäätekevät kävivät salakapakoissa, ja kun poliisi teki ratsian De­troitin saksalaisten siirtolaisten klubitaloon Deutsches Hausiin, he löysivät sieltä kaksi olut- ja viskibaaria.

Kiinni jääneiden 800 asiakkaan joukossa olivat muun muassa Detroitin pormestari John Smith sekä paikallinen kongressiedustaja Robert Clancy, jotka molemmat pidätettiin.

Kieltolaki

Asiakkaat olivat valmiita maksamaan värikkäistä drinkeistä paljonkin.

© Granger/Imageselect

Virkavalta ei pysynyt perässä

Kadulla toikkaroivat humalaiset olivat yleinen näky kieltolakiajan Detroitissa, ja esimerkiksi vuonna 1927 siellä pidätettiin juopumuksen vuoksi 23 000 ihmistä.

Pidätykset olivat kuitenkin lähinnä palvelus juopuneille, sillä yleensä poliisit vain saattoivat heidät kotiin selviämään.

Laittomuuksien katsominen läpi sormien ei johtunut pelkästään poliisien ­hyväsydämisyydestä.

Volstead Actiksi kutsuttu laki nimittäin vaikeutti poliisien työtä ­jakamalla kieltolain valvontavastuun paikallisten, osavaltion sekä liittovaltion viranomaisten kesken.

Hallitus ja lainsäädäntö eivät kuitenkaan tarjonneet kieltolakia valvoville eri viranomaisille, kuten rannikkovartiostolle, valtiovarainministeriölle, poliisivoimille ja ­veroviranomaisille, juurikaan ohjeita sen suhteen, kuka oli vastuussa mistäkin tai miten eri viranomaisten olisi pitänyt tehdä yhteistyötä. Lopputuloksena oli se, että eri viranomaiset toimivat sokkona ja ilman toistensa tukea.

Virkavalta oli vaikeuksissa etenkin ­vesillä, sillä poliisin ja rannikkovartioston alukset eivät pysyneet salakuljettajien ­nopeiden pikaveneiden perässä.

1920-luvun alussa Detroitjokea valvovalla ­Detroitin poliisilaitoksella oli käytössään vain yksi partiovene, ja sekin oli komi­sario James Inchesin mukaan ”kelpo lotja, joka pystyi hätätilanteessa saamaan kiinni hinaajan”.

Detroitin pormestari järjesti pian poliisille uusia 200 hevosvoiman moottoreita, jotka olivat yhtä tehokkaita kuin salakuljettajien käyttämät moottorit.

Salakuljettajien veneiden takavarikoiminenkaan ei silti auttanut vähentämään salakuljetusta, sillä takavarikoidut ­veneet myytiin poliisihuutokaupassa ja trokarit ostivat ne aina takaisin.

Viranomaiset pystyivätkin 1920-luvun lopulla ­pysäyttämään vain viisi prosenttia Detroitjoen yli salakuljetetusta viinasta. Loput 95 prosenttia päätyi myyntiin.

”Kelpo lotja, joka pystyi hätätilassa saamaan kiinni hinaajan.”
Komisario James Inches poliisin ainoasta partioveneestä

Lahjonta piti viinan virtaamassa

Salakuljetus oli erittäin tuottoisaa toimintaa, ja siksi monet olivat valmiita ottamaan sen vuoksi suuriakin riskejä. Kesäkuussa 1926 rannikkovartioston partiolta paennut Amos ”Nick” Vandeveer oli paitsi yksi ovelimmista myös yksi röyhkeimmistä salakuljettajista.

Huomattuaan, että myös rannikkovartioston vene oli juuttunut kiinni pohjaan, Vandemeer haki avukseen joukon paikallisia miehiä, ja yhdessä he suorittivat rannikkovartijoiaden kansalaispidätyksen ja ­toimittivat nämä putkaan muka Kanadan miehitysyrityksestä epäiltynä.

Kansalaispidätys oli ­Kanadalle kiusallinen tapaus, ja poliisit pidät­tivät Nickin seuraavana päivänä estääkseen tapausta paisumasta diplomaattieksi kriisiksi.

Kohun laannuttua Nick päästettiin kuitenkin taas vapaalle jalalle ja hänelle jopa palautettiin ne sata laatikollista viinaa, joita hän oli ollut salakuljettamassa Yhdysvaltoihin.

Voi vaikuttaa uskomattomalta, että Nick sai viinansa takaisin. Syynä oli kuitenkin se, että poliisit ja tullimiehet rajan molemmilla puolilla auttoivat usein salakuljettajia hyvää maksua vastaan.

Usein tullimies vain ilmoittautui sairaaksi, jos hän tiesi salakuljettajien suunnittelevan keikkaa. Moisella pikku palveluksella hän saattoi tienata jopa 500 dol­laria eli noin neljä kertaa tavallisen työläisen vuosi­palkan verran.

Korruptio ei rajoittunut vain tavallisiin poliiseihin ja tullimiehiin. Esimerkiksi Detroitin satamamestari erotettiin virastaan huhtikuussa 1929, kun kävi ilmi, että hän oli pyytänyt poliisin partioveneitä saattamaan salakuljettajia joen yli.

Kanadalaiset poliitikot eivät liioin olleet erityisen kiinnostuneita auttamaan Yhdysvaltoja taistelussa viinan salakuljetusta vastaan: useimmat salakuljettajat olivat yhdys­valtalaisia, ja ­salakuljetus oli siten Yhdysvaltojen oma ongelma.

Asiaan vaikutti epäilemättä myös se, että Kanada ansaitsi tekopyhällä alkoholipolitiikallaan hyvin. Painostuksen alla Kanada taipui lopulta kieltämään alkoholin myynnin rajan tuntumassa vuonna 1929.

Se ei kuitenkaan juurikaan vaikuttanut salakuljettajien ­toimintaan. Detroitissa oli 1920-luvun lopulla runsaasti lentokoneteollisuutta, ja suursalakuljettajat siirsivätkin nopeasti toimintansa ilmojen teille.

Yhdysvaltojen kansalliskaartin Detroitin lähistöllä sijaitsevan Selfridge Airfieldin tukikohdan lentäjät olivat enemmän kuin halukkaita ansaitsemaan hieman ylimääräistä kuljettamalla viinaa.

Kanadan ja Detroitin välille syntyikin pian ­vilkas ­ilmasilta, joka turvasi janoisten amerikkalaisten alkoholinsaannin myös jatkossa.

Kieltolaki, Yhdysvallat

Viinakielto on yhä voimassa etelässä

Kieltolaki kumottiin Yhdysvalloissa 5. joulukuuta 1933, mutta osassa maata alkoholin myynti on yhä kiellettyä.

Yhdysvalloissa kaupungit ja piirikunnat voivat itse päättää alkoholin ja oluen myynnin sääntelystä, ja tällä hetkellä noin 500 piirikuntaa on kieltänyt alkoholinmyynnin alueellaan.

Useimmat niin sanotut kuivat kunnat ja piirikunnat sijaitsevat eteläisissä osavaltioissa.

Esimerkiksi Mississippin osavaltion 82 piirikunnasta 36, on ”kuivia”, kun taas läntisissä osavaltioissa, kuten Kaliforniassa, Oregonissa ja Washingtonissa, ei ole yhtään kuivaa kuntaa tai piirikuntaa.

Alueelliset erot ­johtuvat ­vanhoillisista evankeliskristityistä, joita asuu etenkin etelävaltioissa. Evankeliset eivät juo alkoholia, koska he uskovat sen johtavan syntiin ja avioeroihin, epärehellisyyteen ja moraalin rappioon.

Ironista kyllä, niin sanotut kuivat piirikunnat ovat yliedustettuina tilastoissa, jotka kuvaavat Yhdysvalloissa laajalle levinneen, vahvaa riippuvuutta ja euforiaa aiheuttavan synteettisen metamfetamiini-huumausaineen ­valmistusta ja käyttöä.

Amerikkalaiset muuttivat mielensä

Lopulta yhdysvaltalaiset kyllästyivät salakuljetukseen ja siihen liittyvään järjes­täytyneeseen rikollisuuteen, ja kieltolaki tuli tiensä päähän.

”Rikollisuus on riistäytynyt hallinnasta ja perustuslain kunnioitus on romahtanut. Jokaisen maataan rakastavan yhdysvaltalaisen velvollisuus on taistella 18. lisäyksen kumoamisen puolesta”, kirjoitti autotehtailija Henry Bourne Joy.

Vuonna 1929 alkaneen suuren laman aikana lainlaatijat viimeistään tajusivat, ettei Yhdysvallat tullut toimeen ilman alko­holin valmistamisen ja myynnin synnyttämiä työpaikkoja ja tuloja.

Asennemuutos heijastui myös politiikkaan, ja helmikuussa 1933 Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi perustuslain 21. lisäyksen, joka kumosi kieltolain.

Uusi lisäys alistettiin äänestykseen ­osavaltioissa, ja 3. huhtikuuta 1933 ­Michigan hyväksyi ensimmäisenä osa­valtiona ­perustuslain 21. lisäyksen lähes ­yksimielisesti äänin 99–1.

Lue myös:

The Purple Gang
Amerikan historia

Al Capone pelkäsi salakuljetuskoplaa

2 minuuttia
Rikolliset

Näin verokarhu sai Al Caponen kiikkiin

15 minuuttia
RCMP circa 1900
Amerikan historia

Erämaan poliisista tuli Kanadan symboli

5 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota