Junaryöstäjät olivat preerian kruunaamattomia kuninkaita

Rautateitä rakennettiin 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa tuhansia ja tuhansia kilometrejä. Häikäilemättömien rautatiemogulien junia rosvonneet ryöstäjät olivat radanvarsien köyhille uudisasukkaille lähes sankareita.

Rautateitä rakennettiin 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa tuhansia ja tuhansia kilometrejä. Häikäilemättömien rautatiemogulien junia rosvonneet ryöstäjät olivat radanvarsien köyhille uudisasukkaille lähes sankareita.

Shutterstock, Age/Fotostock/Imageselect & Historia

San Franciscosta kohti Renoa lähtenyt pikajuna puksutti ­yön pimeydessä kinosten halki ­Sierran Nevadan vuoristossa marraskuun viidentenä päivänä vuonna 1870.

Ohitettuaan Verdin pikkukylän juna hidasti vauhtia – aivan kuten radan varressa ­piileksineet naamioituneet miehet olivat laskeskelleetkin.

Miehet hyppäsivät vähin äänin veturin takana olleeseen hiilivaunuun.

Kaksi heistä jatkoi edelleen veturiin, missä he ottivat lämmittäjän ja kuljettajan vangeikseen revolverilla uhaten.

Kolme muuta ryöstäjää kiipesivät hiilivaunun jatkeena olleeseen erityiseen arvotavaroita kuljettaneeseen vaunuun.

  1. marraskuuta 1870 rosvojoukko teki Villin lännen ensimmäisen junaryöstön. Saalis oli 41 000 dollaria.
© www.Legendsofamerica.com

Reilun kilometrin päässä Verdistä ryöstäjät pakottivat veturinkuljettajan puhaltamaan pysähtymismerkin jarrumiehelle, joka löi merkistä jarrut kiinni joka ­vaunusta.

Miehet kytkivät junan loppupään matkustajavaunut irti, ja vain veturi sekä hiili- ja arvokuljetusvaunu jatkoivat edelleen matkaansa.

Muutaman kilometrin päässä ryöstäjät pysäyttivät veturin. Yksi miehistä koputti arvokuljetusvaunun oveen ja huusi ­olevansa junan konduktööri.

Kun vartija avasi oven, hänet tainnutettiin saman tien, ja rosvot kävivät tyhjentämään vaunua arvotavarasta.

Verdin junaryöstö oli ensimmäinen ­lajissaan Villissä lännessä.

Kaappaus ­raiteilla aloitti junaryöstöjen aikakauden, jolloin viekkaat rikolliset saattoivat ansaita omaisuuksia ja samalla panna ahneet rautatiepohatat ahtaalle.

Ryöstäjät valmistautuivat huolella

Uutinen San Franciscon junan ryöstöstä levisi pian ympäri Yhdysvaltoja:

”Kaupungin kaduilla päivän polttavin puheenaihe on Renon ja Verdin välisellä rautateillä tapahtunut suuri ryöstö”, ­kertoi Territorial Enterprise -lehti, jonka toimittajakuntaan kuului muun muassa eräs Mark Twain.

Lehden mukaan ryöstäjät olivat ­vieneet tavaraa 150 000 dollarin arvosta.

Tämä oli kuitenkin liioittelua – todellisuudessa saaliin arvo oli ”vain” noin 41 000 dollaria eli noin 670 000 euroa nykyrahassa.

Ryöstäjät eivät myöskään olleet saaneet matkaansa 8 000 dollarin arvoisia hopeaharkkoja ja -kolikoita, jotka olivat liian painavia hevosen selässä kuljetettaviksi.

Joukkio oli tehnyt perusteellista taustatyötä. Yksi ryöstäjistä, John Chapman, oli jo aiemmin matkannut San Franciscoon, missä hän oli päässyt käsiksi junien lähetyslistoihin.

Jo muutaman päivän kuluttua häntä lykästi: Chapman huomasi eräällä listalla sanat ”punainen takki”.

Junaryöstäjille oli vain hyötyä siitä, että rautatiet kulkivat pitkiä matkoja erämaan halki kaukana asutuksesta.

© Science History Images/Alamy/Imageselect

Hän tiesi, että merkintä oli kuljetusyritys Wells Fargosin koodikieltä, jolla viitattiin suureen rahalähetykseen – Gold Hillin kaivostyöläisten palkka­rahoihin.

Chapman sähkötti ­välittömästi junan aikataulun radan varrella valmiina asemissaan odottaneille kumppaneilleen.

Ryöstö oli suunniteltu huolella pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Ryöstäjät tiesivät, että kaikki ryöstämisen arvoinen olisi junan arvotavaravaunussa, joita nimitettetiin express-vaunuiksi.

Nimityksen ­junayhtiöt olivat lainanneet Pony Express -yhtiöltä, jonka lähetit kuljettivat postia ratsain.

Kun ryöstäjät olivat saaneet rahasaaliin haltuunsa, he pakenivat kiireen vilkkaa hevosilla.

Kun rosvojoukko oli kaikonnut, veturinkuljettaja peruutti vauhdilla takaisin Verdiin sähköttääkseen apua mutta joutui toteamaan, että ryöstäjät olivat todella ajatelleet kaikkea: linjat oli katkaistu, ja junan oli ajettava Renoon asti, ennen kuin ryöstöstä päästiin ilmoittamaan viranomaisille.

Ryöstäjät ­olivat siinä ­vaiheessa ehtineet jo kauas vuorten ­toisella puolelle.

Vaikka koko kuusikko saatiinkin ­myöhemmin kiinni, heidän ryöstömenetelmänsä oli osoittautunut niin ­tehokkaaksi, että lähestulkoon kaikki ­tulevat junanryöstäjät ottivat siitä mallia.

Junaryöstöt olivat ryhmätyötä

Seuraavien 40 vuoden aikana junaryöstöjen määrä Villissä lännessä suorastaan ­räjähti.

Noin joka neljästoista päivä ­jossain pysäytettiin ja rosvottiin juna.

Useimmat junaryöstäjät olivat aloittaneet rikollisen uransa postivaunujen ryöstelyllä mutta siirtyneet huomattavasti tuottaisampaan junien rosvoamiseen, kun rautatiet alkoivat halkoa läntisiä ­Yhdysvaltoja 1870-luvulla.

Rautateillä kuljetettiin suuria ja arvokkaita kulta- ja hopealasteja esimerkiksi Kalifornian ­kaivoksilta sekä kaivostyöläisten palkka­saatavia.

Tosin siinä missä postivaunut saattoi ryöstää yksinkin, junan ryöstämiseen tarvittiin vähintään neljä tekijää.

Jos ryöstäjiä kuitenkin vain oli tarpeeksi, he saattoivat melko helposti kaapata rautatieaseman ja sitten vain odotella, että juna pysähtyisi kohdalle.

Taktiikassa oli toki riskinsä: läsnäolijat saattoivat aina hälyttää viranomaiset ­paikalle tai tehdä vastarintaa.

Toisaalta myös hyöty saattoi olla vastaavasti ­merkittävä, sillä jos rosvoilla oli asema täysin hallinnassaan, he saattoivat ­kaikessa ­rauhassa ryöstää pysähtyvän junan putipuhtaaksi.

Jos he vielä tuhosivat ­lennättimenkin, ryöstöstä voitiin tehdä hälytys vasta junan päästyä seuraavalle asemalle.

Yhdysvaltalaislehdissä rauta­­tie­mogulit nähtiin uhkana koko yhteiskunnalle.

© Universal History Archive/UIG/Bridgeman Images

Ahneet liikemiehet ­rahastivat rautateillä

Kaikki halveksuivat ”ryöväriparoneita”, jotka ostivat mailikaupalla rautateitä ja rikastuivat kansan ja osavaltioiden kustannuksella.

Yhdysvaltojen rautatieverkosto kasvoi huimat 200 000 kilometriä vuosien 1865 ja 1890 välillä.

Laajentuminen yhdisti maata mutta houkutteli myös ahneita liikemiehiä, kuten kuljetusmagnaatti Cornelius Vanderbiltiä, joka nousi maailman rikkaimmaksi mieheksi ostamalla itärannikolta rautateitä ja luomalla lähes monopoliaseman tavarankuljetuksissa.

Vanderbiltin kuoltua 1877 ohjaksiin tarttui poika William, joka laski rajusti rautatietyöläisten palkkoja ja pakotti nämä maksamaan junamatkoista töihin.

Samoihin aikoihin vieläkin röyhkeämpi ryöväriparoni Jay Gould valtasi Union Pacific -rautatieyhtiön.

Hän sai radanrakennustöihin valtavan valtion lainan, mutta huimista tuotoista huolimatta Gould kieltäytyi takaisinmaksusta. Hän houkutteli myös rikkaan Cyrus Fieldin investoimaan rautateihin.

Field menetti liiketoimissa omaisuuksia, Gould sen sijaan tienasi.

Hän myös manipuloi osakekursseja ja lahjoi poliitikkoja.

Uudisasukkaat vihasivat rautateitä

Rautateitä pidettiin yleisesti ihmisten ja tavaran kuljetuksen kannalta merkittävänä edistysaskeleena, mutta etenkin ­uudisraivaajissa rautatieyhtiöt herättivät lähinnä vihaa ja katkeruutta.

Yhtiöt olivat nimittäin houkutelleet näitä perustamaan asutusta rautateiden varsille lupaamalla halpoja tontteja.

Aluksi monet saivatkin asua ilmaiseksi yhtiöiden omistamilla mailla samalla, kun he raatoivat tehdäkseen niistä viljelykelpoisia.

Mutta heti, kun kylät alkoivat kasvaa tai maa saatiin kylvökuntoon, yhtiöt alkoivat vaatia palstoista valtavia vuokria, joihin uudisasukkailla ei ollut varaa.

Monet joutuivatkin mieron tielle, ja yhtiöt pilkkoivat hedelmällisen maan pienempiin palstoihin ja myivät tai vuokrasivat ne edelleen hyvään hintaan.

Rautatieyhtiöissä tiedettiin myös hyvin, että preerian kaupungeille saattoi olla elämän ja kuoleman kysymys, kulkisiko uusi rautatie niiden kautta, joten yhtiöt nyhtivät kovan ­hinnan ­rakentaessaan raiteita tietyille alueille.

Yhtiöiden ahneuden vuoksi junanryöstäjiä pidettiin paikoin suora­naisina sankareina.

Järjestelmällisesti rautatieyhtiöitä vastaan hyökkäävät rosvojoukot saattoivat saada vuolaasti apua paikallisilta asukkailta, kunhan ryöstely ei ulottunut rautateitä laajemmas.

Tämän vuoksi ryöstäjät pyrkivät myös välttämään turhaa väkivaltaa iskuissaan. Jos kukaan ei vahingoittunut, virka­vallalle ei juuri herunut tukea uudisasukkailta.

Ryöväriparoni omisti rautatien

Lounais-Yhdysvalloissa erityisesti rautatiepohatta Jay Gould sai vihat päälleen häikäilemättömillä liiketoimintamenetelmillään, jotka toivat hänelle ­lisänimen ”ryöväriparoni”.

Gould ei kaihtanut keinoja omaisuutensa kartuttamiseksi, ja hän osti muuan muassa kriisin kourissa kituvilta rautatieyhtiöiltä rautatieosuuksia, kuten Union Pacific -rautatien, joka oli ensimmäinen Pohjois-Amerikan mantereen halki kulkeva rata.

1870-luvulle tultaessa Gouldin hallinnassa oli yli ­25 000 kilometriä rautatietä.

Gouldia ei haitannut kiusata uudis­asukkaita tai kilpailijoitaan.

”Smitty, ryöstetään vaikka juna tai ­ruvetaan kiinteistönvälittäjiksi, mitä tahansa, kunhan se on kunniallista ja rehellistä työtä.” Daniel Harvick, cowboy.

Kun toinen pohatta Cornelius Vanderbilt yritti ostaa yhden Gouldin junayhtiöistä, ryöväriparoni painatti uusia osakkeita sitä mukaa kuin Vanderbilt osti niitä ja lahjoi viranomaiset hyväksymään puuhansa.

Siinä vaiheessa kun Vanderbilt äkkäsi huijauksen, Gould oli tienannut osakkeilla jo omaisuuden, jolla hän osti lisää rauta­teitä Mississippin länsipuolelta.

Häikäilemätön liikemies pani rauta­teidensä varsien vähäväkisten seutujen pikkukaupungit ja uudisasukkaat ­ahtaalle.

Hän painosti köyhät maanviljelijät lähtemään mailtaan ja myi tai ­vuokrasi palstat ­kovalla rahalla.

Kun ­rehelliset ­rosvot ryöstivät ahneen Gouldin junia, heitä ­pidettiin sankareina.

Seikkailunhaluiset ryhtyivät rosvoiksi

Rautatieyhtiöiden ahneuden suututtamat tavalliset kansalaiset alkoivat pitää junien ryöstelyä työnä siinä missä muutkin työt, ja vieläpä kunniallisena toimeentulon ­lähteenä.

Arizonalainen cowboy Daniel Harvick kirjoitti muistelmissaan, miten hän ja toinen cowboy John Smith ryhtyivät helmikuussa 1889 junaryöstäjiksi ­silkasta tylsistymisestä.

Kaksikko oli odottanut kuukausikaupalla karjaa ajettavakseen osavaltion läpi, kun Harvick sai tarpeekseen:

”Smitty, ryöstetään vaikka juna tai ­ruvetaan kiinteistönvälittäjiksi, mitä tahansa, kunhan se on kunniallista ja rehellistä työtä”, Harvick ehdotti.

”Olen niin kyllästynyt raatamaan yötä päivää keväästä syksyyn.”

Miesten keskustellessa kovaan ääneen suunnitelmistaan heidän seuraansa lyöttäytyi kaksi muutakin miestä, jotka halusivat mukaan junaryöstöön.

Kuukautta myöhemmin nelikko pani suunnitelmansa täytäntöön ja sai saaliikseen eri arvioiden mukaan 7 000 – 40 000 dollaria.

Nuoria miehiä houkuttelivat ratojen varsille paitsi kertomukset menestyksekkäiden ryöstäjien saamista muhkeista saaliista, myös silkka seikkailunhalu.

Monille junan ryöstäminen oli erään­lainen miehuuskoe. Usein ryövärit palasivatkin lyhyen rosvouran jälkeen siviiliammattiinsa – elleivät sattuneet joutumaan vankilaan.

Myös Smith ja Harvick päätyivät kaltereiden taakse, mutta he ehtivät sitä ennen piilottaa saaliinsa.

Kärsittyään tuomionsa he palasivat itärannikolle elelemään lainkuuliaisina kansalaisina.

Eräänä päivänä vanhat ystävykset päättivät tehdä retken länteen – ja pian he jo palasivat kotikonnuilleen varakkaina miehinä.

Todisteita ei koskaan voitu esittää, mutta kaikki uskoivat kaksikon hakeneen ­vihdoin ryöstösaaliinsa.

Union Pacific -rautatien reitti San Franciscosta Kansas Cityyn oli Villin lännein kauneimpia mutta myös vaarallisimpia. Kaliforniasta itään kultaa kuljettaneet junat puksuttivat halki valtavien, yksinäisten erämaiden, joissa ne olivat erityisen alttiita ryöstöille. Union Pacific -rautatie oli suosittu ryöstökohde myös siitä syystä, että sitä hallitsi häikäilemätön liikemies Jay Gould.

© Shutterstock

Union Pacific -rata kulki Nevadan autioiden erämaiden halki.

© Shutterstock

Utahin harvaan asutut lakeudet suorastaan kutsuivat ryöstelemään.

© Shutterstock

Wyomingissa rata ylitti Rocky Mountains -vuoriston.

© Shutterstock

Nebraskan preeriat olivat suojatonta seutua.

Cassidy teki ryöstelystä taidetta

Useimpia junaryöstöjä leimasi sattumanvaraisuus ja improvisointi – ryöstäjät ­hyödynsivät tilaisuuden, kun sellainen tuli eteen.

Pankkiryöstäjä Robert Leroy Parker, joka paremmin tunnettiin Butch Cassidyna, muutti perinteistä toiminta­tapaa.

Vuonna 1898 kolme hänen jengiläistään oli ryöstänyt junan Nevadassa, ja Cassidy oli erittäin vaikuttanut näiden saamasta saaliista. Hän päätti alkaa ­ryöstää pääasiassa junia.

Cassidyn tyyliin ei kuitenkaan kuulunut syöksyä suin päin uusiin liiketoimiin.

Junaryöstöt oli suunniteltava huolellisesti ja järjestelmällisesti. Hänellä oli onnekseen postivaunu- ja pankkiryöstöajoiltaan valmiina vahva organisaatio ja riittävästi rahaa merkittävän iskun valmisteluun.

Cassidy tiesi, että ryöstön jälkeen rautatieyhtiöt kokosivat aseistetun partion, possen, jäljittämään ja vangitsemaan ryöstäjät, joten hän varasi hyvin levänneitä hevosia koko 280 kilometrin ­matkan varrelle ryöstöpaikasta aina joukon piilopaikkaan Wyomingin erämaahan.

Näin hänen miehensä saattoivat vaihtaa väsyneet hevosensa virkeisiin useita kertoja paetessaan, kun etsintäpartion oli ­välillä lepuutettava omia hevosiaan.

Yleensä matkaan meni viikko, mutta ­hevosia vaihtamalla pakomatka taittui kahdessa tai kolmessa päivässä.

Yhdentoista kuukauden valmistelujen jälkeen joukko oli valmis iskemään.

Dynamiitti ratkaisi kaikki ongelmat

Hieman kahden jälkeen yöllä 2. kesäkuuta 1899 kaksi miestä pysäytti junayhtiö Union ­Pacificin ­pi­ka­junan nu­mero 1 varoitusvaloilla Wilcoxin kylän ulkopuolella Wyomingin osavaltiossa.

Junassa oli kaksi osaa, joissa kummassakin oli ­veturi, ja etummaisen osan kuljettaja pysäytti veturin nähdessään vaarasta ­varoittavan valon.

Hän tiesi, että edessä oli puinen silta, ja ajatteli, että se oli ehkä huuhtoutunut yön aikana tiehensä. Pian kävi kuitenkin ­selväksi, että pysäyttäjät eivät suinkaan olleet rautateiden palveluksessa.

”Heti kun juna oli pysähtynyt, konduktööri Storey meni katsomaan, mitä oli tapahtunut”, junan postityöntekijä Robert Lawson kertoi myöhemmin toimittajille.

”Vastassa oli miehiä, joilla oli pistoolit ja jotka uhkasivat räjäyttää koko junan.”

Cassidyn jengiin kuuluneet miehet ­irrottivat ensi töikseen junan ensimmäiset vaunut.

Tämän jälkeen he pakottivat veturinkuljettajan ajamaan hieman pidemmälle sillan toiselle puolelle.

Heti, kun juna oli ohittanut sillan, Cassidyn miehet ­räjä­yttivät sen korviahuumaavalla jylinällä. Junan toinen osa ei enää pääsisi heidän peräänsä.

Yön ­pimeydestä ilmestyi vielä neljä Cassidyn apuria, jotka uhkasivat räjäyttää arvo­kuljetusvaunun ilmaan, ellei heitä päästettäisi sisään.

”Burt Bruce, postityöntekijöiden johtaja, kieltäytyi avaamasta ovea ja käski ­sammuttaa kaikki valot,” Lawson kertoi.

”Uhkailut jatkuivat, mutta ovi pysyi suljettuna. Noin 15 minuutin jälkeen vaunua kohti ammuttiin kaksi laukausta.

Pian seurasi kauhistuttava räjähdys, ja yksi ovi tuhoutui täysin ja lähes kaikki vaunun ikkunat särkyivät.”

Voimannäytteensä jälkeen ryöstäjät toistivat uhkauksensa räjäyttää koko vaunu, elleivät työntekijät antautuisi. Käskyä toteltiin nopeasti.

Kaiken keskellä kassakaapin avaimet olivat hävinneet, joten Cassidyn miehet kiinnittivät kassakaappiin dynamiittia ja räjäyttivät sen, jolloin rahaa ja arvopapereita lenteli laajalle alueelle junan ympärille.

Joukko haali äkkiä kaikki rahat, mitkä ehtivät saada käsiinsä, ja pakeni paikalta täyttä laukkaa.

Herrasmiesryöväreitä rakastettiin

Cassidyn pitkällisen ja pikkutarkan pohjatyön ansiosta hän pääsi koplineen ­pakoon 400 etsijältä, jotka lähetettiin heidän peräänsä.

Vaikka Union Pacific ja Pacific Express, joiden rahoja juna oli kuljettanut, lupasivat 4 000 dollarin ­palkkion jokaisesta ryöstäjästä – lähes 70 000 euroa – ketään ei saatu kiinni.

Piileskeltyään pari kuukautta joukkio iski jälleen samalla kaavalla – ja pääsi jälleen pakoon saalineen.

Cassidy oli kehittänyt täydellisen junaryöstön reseptin.

Lukuisista ryöstöistä huolimatta ­esimerkiksi Butch Cassidy ei koskaan tappanut ketään, ja hän pitikin itseään eräänlaisena herrasmiesrosvona.

Jotkut junia ryöstävät rikollisporukat toimivat varsin raa’asti, toiset sen sijaan pyrkivät selviämään mahdollisimman vähällä ­verenvuodatuksella.

Eräs Cassidyn jengin, The Wild Bunchin, jäsen vei herrasmiesmäisyyden niin pitkälle, että hän tarjoutui maksamaan laukaustenvaihdossa haavoittamansa sheriffin lääkärikulut.

Cassidyn joukolle oli tärkeää antaa ­tavallisille ihmisille hyvä vaikutelma.

Kun ryöstäjät pysäyttivät vuonna 1874 junan Gads Hillin asemalla Missourin osavaltiossa, he tarkastivat matkustajat huolella ja pyysivät näitä näyttämään ­käsiään.

Ne, joiden käsissä näkyivät ­raskaan työn jäljet, saivat pitää omaisuutensa, mutta ­sileäkätiset matkustajat ­kynittiin putipuhtaiksi.

Neljä pahamaineisen Dalton-jengin jäsentä ammuttiin vuonna 1892.­ ­Joukolla oli tilillään useita junaryöstöjä.

© Bettmann/Getty Images

Junayhtiöt kävivät vastaiskuun

Rautatieyhtiöt, ja etenkään Jay Gould, eivät voineet vain katsella sivusta, kun heidän juniaan ryösteltiin.

Joka kerta, kun ­rikollisjoukko ryösti junan, sen ­perään lähetettiin aseistettuja järjestyksen­valvojia, joiden tehtävänä oli yksinkertaisesti ottaa rosvot kiinni ”elävinä tai kuolleina”.

Valtava löytöpalkkio oli luvassa jokaiselle, joka ottaisi ryöstäjän kiinni tai johdattaisi tämän jäljille.

Palk­kioista ei kuitenkaan ollut juuri apua.

Silloin kun rikolliset onnistuttiinkin vangitsemaan, heidän saalistaan ei useinkaan löydetty.

Ei ollutkaan lainkaan ­tavatonta, että ryöstäjä kärsi kiltisti tuomionsa ja palasi sen jälkeen hakemaan kätkemänsä saaliin.

Ryöstörahoilla miehet ostivat usein ­itselleen maatilan, jossa he saivat elellä mukavasti tavalli­sena kansalaisena.

Laki oli ryöstäjien puolella

Junaryöstely oli kuitenkin vaarallinen elinkeino, ja monet ryöstäjät pääsivät hengestään sitä harjoittaessaan.

Usein itse ryöstö sujui turvallisesti, mutta pakomatkan aikana etsintäpartiot saattoivat ampua ja haavoittaa ryöstäjiä.

Jos järjestysvalta onnistui lopulta löytämään ­ryöstäjien piilopaikan, kiinniotossa ­vaihdettiin usein laukauksia, jotka johtivat ryöstäjien kuolemaan.

Jotkut lainvalvojat mieluummin tappoivat epäillyt kuin ­toivat nämä oikeuden eteen, sillä rautateiden suurin ongelma taistelussa ryöstäjiä vastaan tuntui olevan juuri laki.

1800-luvun alussa junaryöstö ei ollut liittovaltion rikos, ja jokainen osavaltio nosti junaryöstäjille syytteitä omien ­lakiensa mukaan.

Lakitekstit olivat usein niin surkeasti muotoiltuja, että ryöstäjät saattoivat käyttää surutta hyödykseen ­niiden porsaanreikiä.

”Jos junien ryöstöstä tulee rikos Yhdysvaltoja ­vastaan, voi melkein taata, että tällainen ’työ’ loppuu lyhyeen.” William Pinkerton, yksityisetsivä

Junaryöstöstä rangaistiin kuolemalla hyvin harvoissa osavaltioissa, mutta 1800-luvulla rautatieyhtiöt ajoivat ­lakeihin muutoksia voimakkaasti.

Yhtiöt uskoivat, että kuolemanrangaistus säikäyttäisi ryöstäjät lopettamaan, mutta lopputulos olikin juuri päinvastainen.

Kun Kalforniassa säädettiin vuonna 1891 junaryöstöstä kuolemanrangaistus, ryöstöjen määrä nousi merkittävästi.

Valamiehet olivat ­nimittäin haluttomia tuomitsemaan kuolemanrangaistuksia ­vihattuihin rautatieyhtiöihin kohdistuneista ryöstöistä, ellei niissä kuollut sivullisia, ja monet valamiehistöt päästivät rikolliset mieluummin vapaalle jalalle.

Rautatieyhtiöiden viimeinen toivo oli saada Washingtoniin enemmistö, joka saisi tehtyä junaryöstöstä liittovaltion ­rikoksen.

Tällöin ryöstäjien perään saataisiin koko liittovaltion koneisto. ­William Pinkerton, eräs yhtiöiden lukuisista junien vartiointiin palkkaamista yksityisetsivistä, selitti:

”Jos siitä tulee rikos Yhdysvaltoja vastaan, voi melkein taata, että tällainen ’työ’ loppuu lyhyeen.”

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin yhtiöiden toivoma laki vihdoin astui voimaan.

Junaryöstöihin sovellettava ­liittovaltion laki hyväksyttiin vasta ­vuonna 1902 – ja tuolloin eräs aivan ­toinen tekijä oli jo suurelta osin tehnyt lopun junaryöstöistä.

Junaryöstöjä tehtiin enimmäkseen Yhdysvalloissa, mutta myös muissa maissa.

© www.andythomas.com

Ryöstöjä joka lähtöön

1800-luvun puolivälistä vuoteen 1925 tehtiin ympäri maailmaa junaryöstöjä vaihteleville taktiikoilla – ja vaihtelevalla menestyksellä.

Vaihtokauppa

Paikka: Lontoo, Britannia

Aika: 15.5.1855

Tekijät: W. Pierce ja E. Agar

Saalis: 91 kiloa kultaa, arvo noin 2,6 miljoonaa euroa

Taktiikka: William Pierce ja Edward Agar ryöstivät Lontoosta Pariisiin matkalla olleen kulta­lähetyksen. Miehet kopioivat junan kassakaapin avaimen ja esiintyivät tavallisina matkustajina. Matkan varrella he vaihtoivat kullan lyijyyn ja jäivät muina miehinä pois junasta. Laatikko punnittiin Boulognessa, ja kun lukemat olivat suunnilleen samat kuin lähtiessä, kuljetus jatkoi matkaa. Rikos ­havaittiin vasta Pariisissa.

Hölmöläiset

Paikka: Kamela, Oregon, USA

Aika: 14.6.1914

Tekijät: Charley Manning, Al Meadors­ ja Clarence Stoner

Saalis: Ei pennin hyrrää.

Taktiikka: Rikolliskolmikko oli saanut vihjeen suuresta rahalähetyksestä, joka oli lähdössä matkaan postijunalla La Grandesta Oregonista. He nousivat junaan ja juoksivat kohti arvokuljetusvaunua pistoolit esillä, eikä kukaan yrittänyt estää heitä. Pian selvisi myös miksi: he olivat väärässä junassa. Miesten paetessa Manning ammuttiin kuoliaaksi. Ryöstö jäi ­yhdeksi Villin lännen viimeisistä.

Kemikaalit

Paikka: Rondout, Illinois, USA

Aika: 12.6.1924

Tekijät: Newton-jengi

Saalis: 3 miljoonaa dollaria eli noin 36 miljoonaa euroa

Taktiikka: Kaksi Newtonin veljestä nousi Chicagon junaan postityöntekijältä saamansa vihjeen perusteella ja pakotti pistoolilla uhaten veturinkuljettajan pysäyttämään junan lähellä Roundoutia. Tämän jälkeen he heittivät matkustajavaunuun formaldehydipulloja. Höyryt tainnuttivat vartijat, ja joukko livisti postisäkin kanssa. Saalis oli Yhdysvaltojen suurin.

Poliittinen viesti

Paikka: Kakori, Intia

Aika: 9.8.1925

Tekijät: Hindustanin vapautusliike

Saalis: 8 000 rupiaa eli noin 130 000 euroa

Taktiikka: Englannista itsenäistymistä ajanut vallankumouk­sellisten ryhmä otti kohteekseen Shahjahanpurin ja Lucknowin välillä kulkevan junan. Yksi ryhmän jäsenistä veti hätäjarrusta, jolloin muut selättivät vartijat. Ryöstäjät veivät junan tallelokerosta Britannian valtiolle kuuluvat rahapussit ja ottivat sitten jalat alleen. Ryhmä jätti koskematta intialaisille kuuluneisiin arvoesineisiin.

Yhden aikakauden loppu

1800-luvun lopulla läntisten Yhdysvaltojen suuret kulta- ja hopeakaivokset alkoivat ehtyä. Samaan aikaan monet matkustajat alkoivat käyttää sekkejä käteisen sijaan, ja rahaa kuljetettiin raiteilla yhä vähemmän.

Tämä vaikeutti junaryöstäjien elämää, sillä ei juuri ollut kiinnijäämisen riskin ja vaivan arvoista suunnitella iskua johonkin harvoista merkittäviä saaliita kuljettavista junista.

Tämä koski myös Butch Cassidya ja hänen joukkoaan, jotka tekivät viimeisen junaryöstönsä heinäkuussa 1901.

Kohteena oli Great Northern Express, jonka he ryöstivät Montanassa lähellä Kanadan rajaa. Ryöstön jälkeen Cassidy ja hänen rosvokollegansa Sundance Kid pakenivat Argentiinaan.

”Viimeiset 20 lainkuuliaista vuotta ovat ­olleet elämäni parasta aikaa.” William Carlisle, entinen junanryöstäjä

Pinkertonin etsivillä ei ollut kuitenkaan aikomustakaan jättää tapausta sikseen, ja kaksikon oli paettava ensin Chileen ja sieltä Boliviaan.

Butch Cassidy ja ­Sundance Kid kuolivat bolivialaisten ­sotilaiden luoteihin vuonna 1908.

Muutamat junaryöstäjät jatkoivat ­toimintaansa vielä 1920-luvulle, mutta suurin osa vaihtoi alaa.

Vuonna 1919 kieltolaki loi uusia ­ansainnan mahdollisuuksia, ja entiset junaryöstäjät saattoivat hyödyntää kokemustaan lain kouran välttelystä ja alkaa salakuljettaa viinaa Kanadasta tai Meksikosta.

Ryöstäjät kiehtoivat silti suurta yleisöä vielä kauan.

William Carlislea, yhtä Villin lännen viimeisistä junanryöstäjistä, muistettiin kuolemansa ­jälkeen vuonna 1964 muistokirjoituksella New York Times -lehdessä.

Ennen kuolemaansa Carlisle oli kertonut toimittajille ­elämästään lainsuojattomana.

”Se oli vain hurja idea. Tekisinkö ­kaiken uudestaan?” Carlisle tuumi.

”En. Olen miettinyt paljon elämääni, ja viimeiset 20 lainkuuliaista vuotta ovat ­olleet sen parasta aikaa.”