Junaryöstäjät olivat preerian kruunaamattomia kuninkaita

Ryöstäjät valmistautuivat huolella

Uutinen San Franciscon junan ryöstöstä levisi pian ympäri Yhdysvaltoja:

”Kaupungin kaduilla päivän polttavin puheenaihe on Renon ja Verdin välisellä rautateillä tapahtunut suuri ryöstö”, ­kertoi Territorial Enterprise -lehti, jonka toimittajakuntaan kuului muun muassa eräs Mark Twain.

Lehden mukaan ryöstäjät olivat ­vieneet tavaraa 150 000 dollarin arvosta.

Tämä oli kuitenkin liioittelua – todellisuudessa saaliin arvo oli ”vain” noin 41 000 dollaria eli noin 670 000 euroa nykyrahassa.

Ryöstäjät eivät myöskään olleet saaneet matkaansa 8 000 dollarin arvoisia hopeaharkkoja ja -kolikoita, jotka olivat liian painavia hevosen selässä kuljetettaviksi.

Joukkio oli tehnyt perusteellista taustatyötä. Yksi ryöstäjistä, John Chapman, oli jo aiemmin matkannut San Franciscoon, missä hän oli päässyt käsiksi junien lähetyslistoihin.

Jo muutaman päivän kuluttua häntä lykästi: Chapman huomasi eräällä listalla sanat ”punainen takki”.

Hän tiesi, että merkintä oli kuljetusyritys Wells Fargosin koodikieltä, jolla viitattiin suureen rahalähetykseen – Gold Hillin kaivostyöläisten palkka­rahoihin.

Chapman sähkötti ­välittömästi junan aikataulun radan varrella valmiina asemissaan odottaneille kumppaneilleen.

Ryöstö oli suunniteltu huolella pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Ryöstäjät tiesivät, että kaikki ryöstämisen arvoinen olisi junan arvotavaravaunussa, joita nimitettetiin express-vaunuiksi.

Nimityksen ­junayhtiöt olivat lainanneet Pony Express -yhtiöltä, jonka lähetit kuljettivat postia ratsain.

Kun ryöstäjät olivat saaneet rahasaaliin haltuunsa, he pakenivat kiireen vilkkaa hevosilla.

Kun rosvojoukko oli kaikonnut, veturinkuljettaja peruutti vauhdilla takaisin Verdiin sähköttääkseen apua mutta joutui toteamaan, että ryöstäjät olivat todella ajatelleet kaikkea: linjat oli katkaistu, ja junan oli ajettava Renoon asti, ennen kuin ryöstöstä päästiin ilmoittamaan viranomaisille.

Ryöstäjät ­olivat siinä ­vaiheessa ehtineet jo kauas vuorten ­toisella puolelle.

Vaikka koko kuusikko saatiinkin ­myöhemmin kiinni, heidän ryöstömenetelmänsä oli osoittautunut niin ­tehokkaaksi, että lähestulkoon kaikki ­tulevat junanryöstäjät ottivat siitä mallia.

Junaryöstöt olivat ryhmätyötä

Seuraavien 40 vuoden aikana junaryöstöjen määrä Villissä lännessä suorastaan ­räjähti.

Noin joka neljästoista päivä ­jossain pysäytettiin ja rosvottiin juna.

Useimmat junaryöstäjät olivat aloittaneet rikollisen uransa postivaunujen ryöstelyllä mutta siirtyneet huomattavasti tuottaisampaan junien rosvoamiseen, kun rautatiet alkoivat halkoa läntisiä ­Yhdysvaltoja 1870-luvulla.

Rautateillä kuljetettiin suuria ja arvokkaita kulta- ja hopealasteja esimerkiksi Kalifornian ­kaivoksilta sekä kaivostyöläisten palkka­saatavia.

Tosin siinä missä postivaunut saattoi ryöstää yksinkin, junan ryöstämiseen tarvittiin vähintään neljä tekijää.

Jos ryöstäjiä kuitenkin vain oli tarpeeksi, he saattoivat melko helposti kaapata rautatieaseman ja sitten vain odotella, että juna pysähtyisi kohdalle.

Taktiikassa oli toki riskinsä: läsnäolijat saattoivat aina hälyttää viranomaiset ­paikalle tai tehdä vastarintaa.

Toisaalta myös hyöty saattoi olla vastaavasti ­merkittävä, sillä jos rosvoilla oli asema täysin hallinnassaan, he saattoivat ­kaikessa ­rauhassa ryöstää pysähtyvän junan putipuhtaaksi.

Jos he vielä tuhosivat ­lennättimenkin, ryöstöstä voitiin tehdä hälytys vasta junan päästyä seuraavalle asemalle.

Uudisasukkaat vihasivat rautateitä

Rautateitä pidettiin yleisesti ihmisten ja tavaran kuljetuksen kannalta merkittävänä edistysaskeleena, mutta etenkin ­uudisraivaajissa rautatieyhtiöt herättivät lähinnä vihaa ja katkeruutta.

Yhtiöt olivat nimittäin houkutelleet näitä perustamaan asutusta rautateiden varsille lupaamalla halpoja tontteja.

Aluksi monet saivatkin asua ilmaiseksi yhtiöiden omistamilla mailla samalla, kun he raatoivat tehdäkseen niistä viljelykelpoisia.

Mutta heti, kun kylät alkoivat kasvaa tai maa saatiin kylvökuntoon, yhtiöt alkoivat vaatia palstoista valtavia vuokria, joihin uudisasukkailla ei ollut varaa.

Monet joutuivatkin mieron tielle, ja yhtiöt pilkkoivat hedelmällisen maan pienempiin palstoihin ja myivät tai vuokrasivat ne edelleen hyvään hintaan.

Rautatieyhtiöissä tiedettiin myös hyvin, että preerian kaupungeille saattoi olla elämän ja kuoleman kysymys, kulkisiko uusi rautatie niiden kautta, joten yhtiöt nyhtivät kovan ­hinnan ­rakentaessaan raiteita tietyille alueille.

Yhtiöiden ahneuden vuoksi junanryöstäjiä pidettiin paikoin suora­naisina sankareina.

Järjestelmällisesti rautatieyhtiöitä vastaan hyökkäävät rosvojoukot saattoivat saada vuolaasti apua paikallisilta asukkailta, kunhan ryöstely ei ulottunut rautateitä laajemmas.

Tämän vuoksi ryöstäjät pyrkivät myös välttämään turhaa väkivaltaa iskuissaan. Jos kukaan ei vahingoittunut, virka­vallalle ei juuri herunut tukea uudisasukkailta.

Ryöväriparoni omisti rautatien

Lounais-Yhdysvalloissa erityisesti rautatiepohatta Jay Gould sai vihat päälleen häikäilemättömillä liiketoimintamenetelmillään, jotka toivat hänelle ­lisänimen ”ryöväriparoni”.

Gould ei kaihtanut keinoja omaisuutensa kartuttamiseksi, ja hän osti muuan muassa kriisin kourissa kituvilta rautatieyhtiöiltä rautatieosuuksia, kuten Union Pacific -rautatien, joka oli ensimmäinen Pohjois-Amerikan mantereen halki kulkeva rata.

1870-luvulle tultaessa Gouldin hallinnassa oli yli ­25 000 kilometriä rautatietä.

Gouldia ei haitannut kiusata uudis­asukkaita tai kilpailijoitaan.

Kun toinen pohatta Cornelius Vanderbilt yritti ostaa yhden Gouldin junayhtiöistä, ryöväriparoni painatti uusia osakkeita sitä mukaa kuin Vanderbilt osti niitä ja lahjoi viranomaiset hyväksymään puuhansa.

Siinä vaiheessa kun Vanderbilt äkkäsi huijauksen, Gould oli tienannut osakkeilla jo omaisuuden, jolla hän osti lisää rauta­teitä Mississippin länsipuolelta.

Häikäilemätön liikemies pani rauta­teidensä varsien vähäväkisten seutujen pikkukaupungit ja uudisasukkaat ­ahtaalle.

Hän painosti köyhät maanviljelijät lähtemään mailtaan ja myi tai ­vuokrasi palstat ­kovalla rahalla.

Kun ­rehelliset ­rosvot ryöstivät ahneen Gouldin junia, heitä ­pidettiin sankareina.

Seikkailunhaluiset ryhtyivät rosvoiksi

Rautatieyhtiöiden ahneuden suututtamat tavalliset kansalaiset alkoivat pitää junien ryöstelyä työnä siinä missä muutkin työt, ja vieläpä kunniallisena toimeentulon ­lähteenä.

Arizonalainen cowboy Daniel Harvick kirjoitti muistelmissaan, miten hän ja toinen cowboy John Smith ryhtyivät helmikuussa 1889 junaryöstäjiksi ­silkasta tylsistymisestä.

Kaksikko oli odottanut kuukausikaupalla karjaa ajettavakseen osavaltion läpi, kun Harvick sai tarpeekseen:

”Smitty, ryöstetään vaikka juna tai ­ruvetaan kiinteistönvälittäjiksi, mitä tahansa, kunhan se on kunniallista ja rehellistä työtä”, Harvick ehdotti.

”Olen niin kyllästynyt raatamaan yötä päivää keväästä syksyyn.”

Miesten keskustellessa kovaan ääneen suunnitelmistaan heidän seuraansa lyöttäytyi kaksi muutakin miestä, jotka halusivat mukaan junaryöstöön.

Kuukautta myöhemmin nelikko pani suunnitelmansa täytäntöön ja sai saaliikseen eri arvioiden mukaan 7 000 – 40 000 dollaria.

Nuoria miehiä houkuttelivat ratojen varsille paitsi kertomukset menestyksekkäiden ryöstäjien saamista muhkeista saaliista, myös silkka seikkailunhalu.

Monille junan ryöstäminen oli erään­lainen miehuuskoe. Usein ryövärit palasivatkin lyhyen rosvouran jälkeen siviiliammattiinsa – elleivät sattuneet joutumaan vankilaan.

Myös Smith ja Harvick päätyivät kaltereiden taakse, mutta he ehtivät sitä ennen piilottaa saaliinsa.

Kärsittyään tuomionsa he palasivat itärannikolle elelemään lainkuuliaisina kansalaisina.

Eräänä päivänä vanhat ystävykset päättivät tehdä retken länteen – ja pian he jo palasivat kotikonnuilleen varakkaina miehinä.

Todisteita ei koskaan voitu esittää, mutta kaikki uskoivat kaksikon hakeneen ­vihdoin ryöstösaaliinsa.

Cassidy teki ryöstelystä taidetta

Useimpia junaryöstöjä leimasi sattumanvaraisuus ja improvisointi – ryöstäjät ­hyödynsivät tilaisuuden, kun sellainen tuli eteen.

Pankkiryöstäjä Robert Leroy Parker, joka paremmin tunnettiin Butch Cassidyna, muutti perinteistä toiminta­tapaa.

Vuonna 1898 kolme hänen jengiläistään oli ryöstänyt junan Nevadassa, ja Cassidy oli erittäin vaikuttanut näiden saamasta saaliista. Hän päätti alkaa ­ryöstää pääasiassa junia.

Cassidyn tyyliin ei kuitenkaan kuulunut syöksyä suin päin uusiin liiketoimiin.

Junaryöstöt oli suunniteltava huolellisesti ja järjestelmällisesti. Hänellä oli onnekseen postivaunu- ja pankkiryöstöajoiltaan valmiina vahva organisaatio ja riittävästi rahaa merkittävän iskun valmisteluun.

Cassidy tiesi, että ryöstön jälkeen rautatieyhtiöt kokosivat aseistetun partion, possen, jäljittämään ja vangitsemaan ryöstäjät, joten hän varasi hyvin levänneitä hevosia koko 280 kilometrin ­matkan varrelle ryöstöpaikasta aina joukon piilopaikkaan Wyomingin erämaahan.

Näin hänen miehensä saattoivat vaihtaa väsyneet hevosensa virkeisiin useita kertoja paetessaan, kun etsintäpartion oli ­välillä lepuutettava omia hevosiaan.

Yleensä matkaan meni viikko, mutta ­hevosia vaihtamalla pakomatka taittui kahdessa tai kolmessa päivässä.

Yhdentoista kuukauden valmistelujen jälkeen joukko oli valmis iskemään.

Dynamiitti ratkaisi kaikki ongelmat

Hieman kahden jälkeen yöllä 2. kesäkuuta 1899 kaksi miestä pysäytti junayhtiö Union ­Pacificin ­pi­ka­junan nu­mero 1 varoitusvaloilla Wilcoxin kylän ulkopuolella Wyomingin osavaltiossa.

Junassa oli kaksi osaa, joissa kummassakin oli ­veturi, ja etummaisen osan kuljettaja pysäytti veturin nähdessään vaarasta ­varoittavan valon.

Hän tiesi, että edessä oli puinen silta, ja ajatteli, että se oli ehkä huuhtoutunut yön aikana tiehensä. Pian kävi kuitenkin ­selväksi, että pysäyttäjät eivät suinkaan olleet rautateiden palveluksessa.

”Heti kun juna oli pysähtynyt, konduktööri Storey meni katsomaan, mitä oli tapahtunut”, junan postityöntekijä Robert Lawson kertoi myöhemmin toimittajille.

”Vastassa oli miehiä, joilla oli pistoolit ja jotka uhkasivat räjäyttää koko junan.”

Cassidyn jengiin kuuluneet miehet ­irrottivat ensi töikseen junan ensimmäiset vaunut.

Tämän jälkeen he pakottivat veturinkuljettajan ajamaan hieman pidemmälle sillan toiselle puolelle.

Heti, kun juna oli ohittanut sillan, Cassidyn miehet ­räjä­yttivät sen korviahuumaavalla jylinällä. Junan toinen osa ei enää pääsisi heidän peräänsä.

Yön ­pimeydestä ilmestyi vielä neljä Cassidyn apuria, jotka uhkasivat räjäyttää arvo­kuljetusvaunun ilmaan, ellei heitä päästettäisi sisään.

”Burt Bruce, postityöntekijöiden johtaja, kieltäytyi avaamasta ovea ja käski ­sammuttaa kaikki valot,” Lawson kertoi.

”Uhkailut jatkuivat, mutta ovi pysyi suljettuna. Noin 15 minuutin jälkeen vaunua kohti ammuttiin kaksi laukausta.

Pian seurasi kauhistuttava räjähdys, ja yksi ovi tuhoutui täysin ja lähes kaikki vaunun ikkunat särkyivät.”

Voimannäytteensä jälkeen ryöstäjät toistivat uhkauksensa räjäyttää koko vaunu, elleivät työntekijät antautuisi. Käskyä toteltiin nopeasti.

Kaiken keskellä kassakaapin avaimet olivat hävinneet, joten Cassidyn miehet kiinnittivät kassakaappiin dynamiittia ja räjäyttivät sen, jolloin rahaa ja arvopapereita lenteli laajalle alueelle junan ympärille.

Joukko haali äkkiä kaikki rahat, mitkä ehtivät saada käsiinsä, ja pakeni paikalta täyttä laukkaa.

Herrasmiesryöväreitä rakastettiin

Cassidyn pitkällisen ja pikkutarkan pohjatyön ansiosta hän pääsi koplineen ­pakoon 400 etsijältä, jotka lähetettiin heidän peräänsä.

Vaikka Union Pacific ja Pacific Express, joiden rahoja juna oli kuljettanut, lupasivat 4 000 dollarin ­palkkion jokaisesta ryöstäjästä – lähes 70 000 euroa – ketään ei saatu kiinni.

Piileskeltyään pari kuukautta joukkio iski jälleen samalla kaavalla – ja pääsi jälleen pakoon saalineen.

Cassidy oli kehittänyt täydellisen junaryöstön reseptin.

Lukuisista ryöstöistä huolimatta ­esimerkiksi Butch Cassidy ei koskaan tappanut ketään, ja hän pitikin itseään eräänlaisena herrasmiesrosvona.

Jotkut junia ryöstävät rikollisporukat toimivat varsin raa’asti, toiset sen sijaan pyrkivät selviämään mahdollisimman vähällä ­verenvuodatuksella.

Eräs Cassidyn jengin, The Wild Bunchin, jäsen vei herrasmiesmäisyyden niin pitkälle, että hän tarjoutui maksamaan laukaustenvaihdossa haavoittamansa sheriffin lääkärikulut.

Cassidyn joukolle oli tärkeää antaa ­tavallisille ihmisille hyvä vaikutelma.

Kun ryöstäjät pysäyttivät vuonna 1874 junan Gads Hillin asemalla Missourin osavaltiossa, he tarkastivat matkustajat huolella ja pyysivät näitä näyttämään ­käsiään.

Ne, joiden käsissä näkyivät ­raskaan työn jäljet, saivat pitää omaisuutensa, mutta ­sileäkätiset matkustajat ­kynittiin putipuhtaiksi.

Junayhtiöt kävivät vastaiskuun

Rautatieyhtiöt, ja etenkään Jay Gould, eivät voineet vain katsella sivusta, kun heidän juniaan ryösteltiin.

Joka kerta, kun ­rikollisjoukko ryösti junan, sen ­perään lähetettiin aseistettuja järjestyksen­valvojia, joiden tehtävänä oli yksinkertaisesti ottaa rosvot kiinni ”elävinä tai kuolleina”.

Valtava löytöpalkkio oli luvassa jokaiselle, joka ottaisi ryöstäjän kiinni tai johdattaisi tämän jäljille.

Palk­kioista ei kuitenkaan ollut juuri apua.

Silloin kun rikolliset onnistuttiinkin vangitsemaan, heidän saalistaan ei useinkaan löydetty.

Ei ollutkaan lainkaan ­tavatonta, että ryöstäjä kärsi kiltisti tuomionsa ja palasi sen jälkeen hakemaan kätkemänsä saaliin.

Ryöstörahoilla miehet ostivat usein ­itselleen maatilan, jossa he saivat elellä mukavasti tavalli­sena kansalaisena.

Laki oli ryöstäjien puolella

Junaryöstely oli kuitenkin vaarallinen elinkeino, ja monet ryöstäjät pääsivät hengestään sitä harjoittaessaan.

Usein itse ryöstö sujui turvallisesti, mutta pakomatkan aikana etsintäpartiot saattoivat ampua ja haavoittaa ryöstäjiä.

Jos järjestysvalta onnistui lopulta löytämään ­ryöstäjien piilopaikan, kiinniotossa ­vaihdettiin usein laukauksia, jotka johtivat ryöstäjien kuolemaan.

Jotkut lainvalvojat mieluummin tappoivat epäillyt kuin ­toivat nämä oikeuden eteen, sillä rautateiden suurin ongelma taistelussa ryöstäjiä vastaan tuntui olevan juuri laki.

1800-luvun alussa junaryöstö ei ollut liittovaltion rikos, ja jokainen osavaltio nosti junaryöstäjille syytteitä omien ­lakiensa mukaan.

Lakitekstit olivat usein niin surkeasti muotoiltuja, että ryöstäjät saattoivat käyttää surutta hyödykseen ­niiden porsaanreikiä.

Junaryöstöstä rangaistiin kuolemalla hyvin harvoissa osavaltioissa, mutta 1800-luvulla rautatieyhtiöt ajoivat ­lakeihin muutoksia voimakkaasti.

Yhtiöt uskoivat, että kuolemanrangaistus säikäyttäisi ryöstäjät lopettamaan, mutta lopputulos olikin juuri päinvastainen.

Kun Kalforniassa säädettiin vuonna 1891 junaryöstöstä kuolemanrangaistus, ryöstöjen määrä nousi merkittävästi.

Valamiehet olivat ­nimittäin haluttomia tuomitsemaan kuolemanrangaistuksia ­vihattuihin rautatieyhtiöihin kohdistuneista ryöstöistä, ellei niissä kuollut sivullisia, ja monet valamiehistöt päästivät rikolliset mieluummin vapaalle jalalle.

Rautatieyhtiöiden viimeinen toivo oli saada Washingtoniin enemmistö, joka saisi tehtyä junaryöstöstä liittovaltion ­rikoksen.

Tällöin ryöstäjien perään saataisiin koko liittovaltion koneisto. ­William Pinkerton, eräs yhtiöiden lukuisista junien vartiointiin palkkaamista yksityisetsivistä, selitti:

”Jos siitä tulee rikos Yhdysvaltoja vastaan, voi melkein taata, että tällainen ’työ’ loppuu lyhyeen.”

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin yhtiöiden toivoma laki vihdoin astui voimaan.

Junaryöstöihin sovellettava ­liittovaltion laki hyväksyttiin vasta ­vuonna 1902 – ja tuolloin eräs aivan ­toinen tekijä oli jo suurelta osin tehnyt lopun junaryöstöistä.

Yhden aikakauden loppu

1800-luvun lopulla läntisten Yhdysvaltojen suuret kulta- ja hopeakaivokset alkoivat ehtyä. Samaan aikaan monet matkustajat alkoivat käyttää sekkejä käteisen sijaan, ja rahaa kuljetettiin raiteilla yhä vähemmän.

Tämä vaikeutti junaryöstäjien elämää, sillä ei juuri ollut kiinnijäämisen riskin ja vaivan arvoista suunnitella iskua johonkin harvoista merkittäviä saaliita kuljettavista junista.

Tämä koski myös Butch Cassidya ja hänen joukkoaan, jotka tekivät viimeisen junaryöstönsä heinäkuussa 1901.

Kohteena oli Great Northern Express, jonka he ryöstivät Montanassa lähellä Kanadan rajaa. Ryöstön jälkeen Cassidy ja hänen rosvokollegansa Sundance Kid pakenivat Argentiinaan.

Pinkertonin etsivillä ei ollut kuitenkaan aikomustakaan jättää tapausta sikseen, ja kaksikon oli paettava ensin Chileen ja sieltä Boliviaan.

Butch Cassidy ja ­Sundance Kid kuolivat bolivialaisten ­sotilaiden luoteihin vuonna 1908.

Muutamat junaryöstäjät jatkoivat ­toimintaansa vielä 1920-luvulle, mutta suurin osa vaihtoi alaa.

Vuonna 1919 kieltolaki loi uusia ­ansainnan mahdollisuuksia, ja entiset junaryöstäjät saattoivat hyödyntää kokemustaan lain kouran välttelystä ja alkaa salakuljettaa viinaa Kanadasta tai Meksikosta.

Ryöstäjät kiehtoivat silti suurta yleisöä vielä kauan.

William Carlislea, yhtä Villin lännen viimeisistä junanryöstäjistä, muistettiin kuolemansa ­jälkeen vuonna 1964 muistokirjoituksella New York Times -lehdessä.

Ennen kuolemaansa Carlisle oli kertonut toimittajille ­elämästään lainsuojattomana.

”Se oli vain hurja idea. Tekisinkö ­kaiken uudestaan?” Carlisle tuumi.

”En. Olen miettinyt paljon elämääni, ja viimeiset 20 lainkuuliaista vuotta ovat ­olleet sen parasta aikaa.”