Jim Crow -lait jatkoivat rotusortoa Yhdysvalloissa

Suutari Homer Plessy käveli vuonna 1892 New Orleansin rautatieasemalle ja osti lipun junan ensimmäiseen luokkaan. Plessy istui valkoisille varatulle paikalle matkustaakseen noin 50 kilometrin päähän Covingtoniin Louisianaan.

Plessy oli afroamerikkalainen, ja kun junan konduktööri saapui hänen kohdalleen, hän pyysi Plessyä siirtymään mustille varattuun vaunuun. Kun Plessy kieltäytyi, hänet pidätettiin.

Orjuuden lakkauttamisen jälkeen etenkin Yhdysvaltojen etelävaltiot pyrkivät edelleen tukahduttamaan mustien oikeuksia ja pitämään mustat ja valkoiset erillään väkivalloin ja rasistisilla laeilla.

Yksi näistä niin sanotuista Jim Crow -laeista oli Louisianan Separate Car Act eli ”erillisvaunulaki” vuodelta 1890. Se kielsi mustia matkustamasta valkoisten joukossa julkisessa liikenteessä.

Homer Plessy ei alistunut vaan yritti saada tuomionsa kumotuksi New Orleansissa toimivan kansalaisoikeuskomitean avulla.

Plessyn kanteessa todettiin, että rotuerottelukäytäntö rikkoi Yhdysvaltojen perustuslain 14. lisäystä, joka takasi mustille täydet kansalaisoikeudet.

Vuonna 1896 asia eteni Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen, jonka tuomarit päättivät, että rotuerottelu ei tehnyt mustista ja valkoisista eriarvoisia, jos molemmille ryhmille oli tarjolla yhtäläiset mahdollisuudet niin kutsutun ”erillisiä mutta tasa-arvoisia” -doktriinin mukaisesti.

Korkein oikeus ei siis pitänyt lakia rasistisena, ja Plessy hävisi oikeusjutun.

Tapaus tunnetaan nimellä ”Plessy v. Ferguson”, ja sillä oli kauaskantoisia seurauksia Yhdysvaltojen mustalle väestölle.

Korkeimman oikeuden hyväksyttyä Louisianan rotulainsäädännön etelässä säädettiin lukuisia rasistisia Jim Crow -lakeja, jotka polkivat mustien perustuslaillisia oikeuksia pitkälle 1900-luvulle.

Homer Plessy tunsi perustellusti olevansa oikeutettu istumaan missä halusi, kun hän nousi junaan New Orleansissa vuonna 1892.

Presidentti Lincolnin salamurhan jälkeen huhtikuussa 1865 kongressi oli hyväksynyt perustuslain 13., 14. ja 15. lisäykset etelävaltioiden raivokkaasta vastustuksesta huolimatta.

Lisäyksillä lakkautettiin orjuus ja myönnettiin mustille valkoisten kanssa yhtäläiset kansalaisoikeudet äänioikeus mukaan lukien. Ainakin teoriassa.

12 vuotta kestäneen niin sanotun jälleenrakennuksen aikana näyttikin siltä, että entiset orjat olivat lopullisesti vapautumassa sorron kahleista.

Republikaanien ollessa vallassa sodan hävinneet etelävaltiot liitettiin uudelleen Yhdysvaltoihin, ja demokraatit, jotka kannattivat tuohon aikaan orjuuden palauttamista, menettivät etelävaltioissa poliittisen vallan republikaaneille.

Vallanvaihdon myötä mustat pääsivät julkisiin kouluihin ja hyötyivät talouden elvytyshankkeista. Lisäksi useita mustia valittiin poliittisiin virkoihin jopa monissa etelän osavaltioissa.

Kehitys sai etelän valkoisen väestön kuitenkin kavahtamaan.

Orjuuden lakkauttamisen seurauksena he olivat menettäneet ilmaisen työvoiman, josta he olivat hyötyneet vuosikymmeniä. Lisäksi heidät pakotettiin kohtelemaan mustia tasavertaisina, vaikka etelän valkoisten suuri enemmistö piti mustia alempiarvoisina.

Vuonna 1873 Yhdysvaltoja ja etenkin etelävaltioita koetteli talouskriisi. Etelävaltioille elintärkeän vientipuuvillan hinta laski yli 50 prosenttia, ja miljoonat menettivät työpaikkansa.

Kriisi koitui poliittisesti demokraattien eduksi, ja vuoden 1874 vaaleissa demokraattinen puolue kaappasi enemmistön edustajainhuoneessa.

Vuonna 1877 republikaani Rutherford B. Hayes valittiin presidentiksi hänen tehtyään demokraattien kanssa salaisen sopimuksen. Sen nojalla hän lopetti etelävaltioiden miehityksen, joka oli alkanut pohjoisvaltioiden Unionin voitettua sisällissodan vuonna 1865.

Demokraatit nousivat nyt valtaan etelässä ja kumosivat suuren osan edistysaskeleista, joita mustien asemassa oli tapahtunut jälleenrakennuskauden aikana.

Vuoden 1877 kompromissin jälkeen etelässä alettiin toden teolla säätää rotuerottelulakeja. Hieman yli vuosikymmenen myönteisen kehityksen jälkeen mustien asema alkoi heiketä nopeasti.

1880- ja 1890-luvuilla etelävaltioissa säädettiin lukuisia lakeja, jotka rajoittivat mustien oikeuksia.

Jim Crow -lait vaihtelivat osavaltiosta toiseen, mutta karkeasti ottaen ne kaikki kielsivät mustia avioitumasta valkoisten kanssa, asumasta valkoisten alueilla, käymästä koulua valkoisten kouluissa ja hautaamasta vainajiaan samoille hautausmaille valkoisten kanssa.

Myös mustien perustuslain takaama äänioikeus kumottiin etelässä tarkoin muotoilluilla säädöksillä.

Niin sanotun ”isoisäpykälän” hyväksyminen vuonna 1895 merkitsi sitä, että kansalainen sai äänestää vain, jos hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat olleet rekisteröityneitä äänestäjiä ennen vuotta 1867.

Useimpien mustien isovanhemmat tai vanhemmat olivat olleet orjia ennen vuotta 1867, joten valtaosa mustista ei saanut äänestää.

Niitä harvoja mustia, jotka saivat äänioikeuden isoisäpykälän nojalla, estettiin äänestämästä lukutaitotesteillä, jonka läpäiseminen oli edellytys äänestäjäksi rekisteröitymiselle monissa etelävaltioissa.

Valkoisille suunnattu testi oli helppo, mutta mustien testi oli huomattavasti vaikeampi läpäistä. Niinpä vuonna 1940 vain kolme prosenttia kaikista etelän mustista sai äänestää. Loput pidettiin poissa vaaliuurnilta syrjivillä Jim Crow -laeilla.

Jim Crow -politiikka alisti etelän mustan väestön Etelä-Afrikan apartheidia muistuttavalle rotuerottelujärjestelmälle.

Mustat eivät esimerkiksi saaneet uida samassa uima-altaassa, istua samassa puistossa, juoda samasta juomapisteestä tai matkustaa samoissa junavaunuissa, busseissa ja takseissa kuin valkoiset.

He eivät myöskään saaneet käydä samoja kouluja tai käyttää samoja kirjastoja kuin valkoiset tai urheilla yhdessä valkoisten kanssa.

Mustien piti puhutella kaikkia valkoisia ”herraksi”, ”neidiksi”, ”pomoksi” tai ”kapteeniksi”, kun taas heitä itseään puhuteltiin alentuvilla nimityksillä, kuten ”poika”, ”setä” tai erittäin rasistinen ja loukkaava ”nekru”.

Jim Crow -lait vaihtelivat osavaltioittain ja kunnittain, mutta periaatteessa kaikki etelän mustat oli alistettu valkoisten ylivallalle.

Rotulakien rikkomisesta rangaistiin ankarasti.

Vuosina 1883–1968 etelässä lynkattiin lähes 3 500 mustaihoista henkilöä. Julkiset lynkkaukset houkuttelivat runsaasti yleisöä, ja ne olivat usein erittäin sadistisia.

1900-luvun alussa, lynkkausvimman ollessa pahimmillaan, Greenwood Observer -lehden toimittaja kuvasi mustan miehen lynkkausta järkyttävän yksityiskohtaisesti:

”Väkijoukko viilteli hänen kehoaan veitsillä, poltti häntä kuumalla raudalla, roikotti häntä hirressä lähes kuolemaan asti, minkä jälkeen he elvyttivät hänet ja jatkoivat kidutusta. Sitten he raahasivat hänet uhrin kotiin, jossa odotti tuhansia ihmisiä. Kun he saapuivat talolle, ulos tuli nainen, joka pisti teurastajanveitsen hänen sydämeensä.”

Mustat eivät kuitenkaan seuranneet toimettomina, miten Jim Crow -lait polkivat heidän oikeuksiaan ja lähettivät monia vankilaan tai kuolemaan.

Ida Wellsin kaltaiset aktivistit taistelivat tuodakseen raa’at lynkkaukset julkisuuteen ja yrittivät saada korkeimman oikeuden kumoamaan rotuerottelulakeja – tuloksetta.

Wells oli yksi kansalaisoikeusjärjestö NAACP:n perustajista. Vuonna 1938 NAACP auttoi mustaihoista Lloyd Gainesia nostamaan kanteen Missourin osavaltiota vastaan korkeimmassa oikeudessa.

Gaines oli pyrkinyt opiskelemaan lakia Missouri School of Law -korkeakouluun, mutta häntä ei ollut hyväksytty, koska hän oli musta.

Korkein oikeus päätti, että vuoden 1896 ”erillisiä mutta tasa-arvoisia” -doktriinin nojalla Missouria ei voinut pakottaa hyväksymään Gainesia opiskelijaksi.

Osavaltion olisi kuitenkin siinä tapauksessa kustannettava mustien opinnot muualla tai perustettava heille vastaava oppilaitos kuin valkoisille opiskelijoille. Missouri päätyi perustamaan mustille opiskelijoille oman oikeustieteellisen korkeakoulun.

Gainesin voitto korkeimmassa oikeudessa teki rotuerottelusta kalliin ja vaivalloisen vaihtoehdon mustien opiskelijoiden hyväksymiselle valkoisten oppilaitoksiin ja tasoitti siten tietä rotuerottelun lopulliselle kumoamiselle julkisissa kouluissa vuonna 1954.

NAACP taisteli monia Jim Crow -lakeja vastaan 1940- ja 1950-luvuilla, usein hyvällä menestyksellä, mutta käytännössä etelän rasististen lakien kumoaminen eteni etanavauhtia.

Vuonna 1954 korkeimman oikeuden päätös, joka kielsi rotuerottelun julkisissa kouluissa, oli kuitenkin kansalaisoikeusliikkeelle rohkaiseva merkki.

Seuraavalla vuosikymmenellä NAACP ja Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n kaltaiset kansalaisoikeusaktivistit taistelivat valkoista ylivaltaa ja syrjiviä Jim Crow -lakeja vastaan niin tuomioistuimissa kuin kaduillakin.

Jim Crow -lait kumottiin lopulta, kun presidentti Lyndon B. Johnson allekirjoitti kansalaisoikeuslain vuonna 1964 ja äänioikeuslain vuonna 1965.

Mustien taistelu tasa-arvon puolesta ei kuitenkaan ollut vielä läheskään ohi, ja vielä nykyäänkin Jim Crow paljastaa ajoittain rumat kasvonsa.

Donald Trumpin hävittyä presidentinvaalit vuonna 2020 monet etelän osavaltiot ovat hyväksyneet uutta syrjivää lainsäädäntöä, joka kohdistuu lähinnä mustiin ja latinalaisamerikkalaista tai aasialaista syntyperää oleviin ihmisiin.

Jotkin äänestyspaikat esimerkiksi suljetaan aikaisemmin, mikä vaikeuttaa työssäkäyvien ihmisten äänestämistä, ja äänestyspaikkoja karsitaan pääosin mustien asuinalueilta.

Vaikka vanhat Jim Crow -lait onkin kumottu, Jim Crow -ajattelu kukoistaa edelleen nykypäivän Yhdysvalloissa.