Kapteeni George Etherington pudisteli huvittuneena päätään katsellessaan puolialastomia intiaaneja, jotka juoksivat pallon perässä brittien Fort Michilimackinacin linnakkeen edustalla Pohjois-Amerikassa kesäkuussa 1763.
Etherington oli kuullut huhuja, joiden mukaan intiaanit hautoivat kapinaa, mutta hän ei suhtautunut niihin vakavasti.
Joukko ojibwa- ja saukki-intiaaneja oli tullut linnakkeen edustalle pelaamaan eräänlaista haavipalloa, ja Etherington oli antanut avata linnakkeen portin, jotta hänen 35 sotilastaan voisivat seurata peliä. Huopiin kääriytyneet intiaaninaiset katsoivat miesten peliä sivummalta.
Yhtäkkiä yksi pelaajista heitti pallon paaluaidan yli linnakkeeseen. Etherington seurasi katseellaan pelaajia, jotka syöksyivät kiireesti pallon perään napatakseen sen ennen vastustajia.
Brittien kiinnostus vaihtui kuitenkin pian epäuskoon, kun pelaajien perässä linnakkeeseen juosseet intiaaninaiset heittivät huopansa maahan ja niiden alta paljastui tomahawkeja ja lyhyitä keihäitä.
Intiaanit yllättivät britit, vangitsivat Etheringtonin ja valtasivat linnakkeen. Yhteenotossa kuoli 17 brittisotilasta, ja loput joutuivat intiaanien vangiksi.
Intiaanit saivat linnakkeesta mukaansa 50 tynnyriä ruutia kapinaan, jonka olemassaoloa Etheringtonilla ei enää ollut syytä epäillä.
Ranskalaiset olivat suosittuja
Sota brittien ja intiaanien välillä oli kytenyt siitä lähtien, kun kenraali Jeffery Amherst oli vuonna 1760 valloittanut Ranskan alueet Pohjois-Amerikassa osana niin sanottua seitsenvuotista sotaa.
Samalla hän oli tuhonnut 200-vuotiaan Uusi Ranska -nimisen siirtokunnan ja ranskalaisten luomat hyvät suhteet ympäröivien alueiden intiaaniheimoihin.
Ranskalaisia siirtolaisia oli Amerikassa vähemmän kuin brittejä, ja he olivat olleet täysin riippuvaisia intiaanien hyväntahtoisuudesta.
Ranskalaiset olivatkin lujittaneet suhteita lahjoittamalla intiaaneille avokätisesti muun muassa tupakkaa ja aseita.
Ranskalaisten ja intiaanien liitto oli ollut niin luja, että useimmat alueen intiaaniheimot olivat taistelleet seitsenvuotisessa sodassa ranskalaisten rinnalla brittejä vastaan.
Brittien ajettua ranskalaiset pois kenraali Amherst yritti ylläpitää rauhaa ja järjestystä Ranskan entisillä alueilla, mutta etenkin nykyisen Kanadan rajaseuduilla, joita ranskalaiset olivat kutsuneet nimellä Pays d’en Haut, alkoi pian esiintyä levottomuuksia.
Alueella asui useita suuria intiaaniheimoja, jotka eivät hyväksyneet brittien tuloa perinteisille metsästysmailleen.
Amherstin suosiota intiaanien keskuudessa heikensi entisestään se, että hän ei antanut näille lahjoja, kuten ranskalaiset olivat tehneet.
Yhtäkkiä heimot eivät enää saaneetkaan ammuksia, joita ne tarvitsivat metsästykseen.
Intiaanit hyökkäsivät Fort Detroitiin
Helmikuussa 1763 Britannia ja Ranska solmivat monien intiaanien pettymykseksi rauhan, joka päätti seitsenvuotisen sodan.
Yksi pettyneistä oli ottawaheimon ovela ja karismaattinen päällikkö Pontiac, jonka halusi intiaanien jatkavan taistelua brittejä vastaan.
Hän kutsui alueen heimopäälliköt neuvonpitoon, ja päälliköiden enemmistö päätti yksissä tuumin hyökätä Fort Detroitiin ja sitä ympäröivään uudisraivaajakylään.
Pontiac tiesi, että Amherst aliarvioi pahasti Pays d’en Hautin intiaanien määrän. Kenraalin komennossa olevasta 8 000 miehestä vain viitisensataa oli sijoitettu alueelle, ja Pontiac päätti käyttää tilannetta hyväkseen.
Muutama päivä myöhemmin Pontiac ja 50 ottawasoturia ilmoittivat Fort Detroitiin majuri Henry Gladwinille, että he halusivat lujittaa ystävyyttään britteihin seremoniallisella tanssilla, ja Gladwin päästi heidät linnakkeeseen.
Sillä aikaa, kun muut intiaanit tanssivat, pieni urkkijoiden joukko tutki brittien huomaamatta linnaketta ja pani merkille sen heikot kohdat.
Tanssin päätyttyä Pontiac miehineen lähti linnakkeesta valmistelemaan tulevaa hyökkäystä. Suunnitelman mukaan päällikkö menisi parin päivän päästä uudestaan linnakkeeseen muka neuvottelemaan.
Sillä välin 300 soturia livahtaisi linnakkeeseen ja asettuisi väijyksiin strategisesti tärkeisiin paikkoihin. Kun Pontiac antaisi merkin, soturit vetäisivät aseensa esiin ja hyökkäisivät.
Britit olivat kuitenkin saaneet ilmiantajalta vihiä hyökkäyksestä, ja kun intiaanit 7. toukokuuta saapuivat linnakkeeseen, joka puolella oli aseistettuja vartijoita. Pontiac joutui sillä kertaa luopumaan kaavailemastaan hyökkäyksestä.
Pontiac ei kuitenkaan luopunut hyökkäyssuunnitelmastaan, ja paria päivää myöhemmin hän saapui taas Fort Detroitiin sotureineen.
Britit eivät ottaneet riskejä ja ilmoittivat päästävänsä vain Pontiacin linnakkeen portista sisään. Nöyryytetty päällikkö raivostui ja päätti, että oli tullut aika ryhtyä tositoimiin.
Intiaanit piirittivät Fort Detroitin, polttivat sitä ympäröivät uudisraivaajien talot ja murhasivat ja skalpeerasivat kaikki englantia puhuvat naisia, lapsia ja vanhuksia säästämättä.
Intiaanit alkoivat myös tulittaa linnaketta. Gladwinin sotilaat vastasivat tuleen, ja kuusi tuntia kestäneessä tulitaistelussa haavoittui ainakin viisi brittisotilasta.
Pian intiaanit tajusivat, ettei linnakkeen vankkaa paaluaitaa tuhottaisi muskettitulella. Pontiac ehdottikin majuri Gladwinille aselepoa, ja Donald Campbell -niminen kapteeni nimitettiin Pontiacin ehdotuksesta neuvottelijaksi.
Kun Campbell astui ulos linnakkeen portista, intiaanit ottivat hänet kuitenkin heti panttivangikseen, ja neuvottelut loppuivat siihen.
Tieto Pontiacin hyökkäyksestä Fort Detroitiin levisi nopeasti, ja alueen intiaanipäälliköt lähettivät toisilleen perinteisiä sotavöitä kutsuakseen toisensa intiaaniheimojen liittoon.
Heimoilla ei muuten ollut paljonkaan yhteistä, mutta ne kaikki vihasivat brittitunkeilijoita.
Kenraali Amherst oli tuskin saanut tiedon intiaanien hyökkäyksestä Fort Detroitiin, kun wyandotintiaanit valtasivat Eriejärven rannalla sijainneen pienen Fort Sanduskyn linnakkeen. Intiaanit tappoivat ja skalpeerasivat linnakkeen 15 sotilasta ja polttivat linnakkeen virkaa toimittaneen hirsimökin.
Potawatomi-intiaanit puolestaan tappoivat Fort Saint Josephissa 14–15 sotilasta ja ottivat Fort Miamin yhdeksän punatakkia vangiksi, kun eräs linnakkeessa palvellut luutnantti oli intiaanijalkavaimonsa pyynnöstä päästänyt hyökkääjät portista sisään.
Intiaanit valtasivat myös Fort Michilimackinacin, ja Fort Venangossa senecaintiaanit tappoivat kaikki brittisotilaat yhtä upseeria lukuun ottamatta.
Sitten he pakottivat miehen kirjoittamaan puolestaan Britannian kuninkaalle kirjeen, jossa he valittivat muun muassa ammusten korkeaa hintaa. Vangittu upseeri kuoli kolme päivää myöhemmin kidutuksen seurauksena.
Fort Presque Islen varuskunta antautui, kun linnaketta piirittäneet 250 eri heimojen intiaania lupasivat päästää brittisotilaat poistumaan vahingoittumattomina.
Kun varuskunnan kolmisenkymmentä sotilasta sitten tulivat ulos linnakkeesta, heidät vangittiin.
Biologista sodankäyntiä
Päämajassaan New Yorkissa kenraali Amherst joutui myöntämään, että tilanne oli riistäytynyt hallinnasta.
Erityisesti häntä huolestutti se, että levottomuudet olivat levinneet Uuden Ranskan ulkopuolelle, kun shawnee- ja delawareintiaanit olivat alkaneet murhata ja ryöstellä Pennsylvanian asukkaita.
Amherst määräsi eversti Bouquet’n kokoamaan noin 500 miestä ja marssimaan Pennsylvaniassa sijaitsevaan Fort Pittin linnakkeeseen. Sitten kenraali sai julman ajatuksen.
”Mitä arvelette, olisiko vihamielisten intiaaniheimojen keskuuteen mahdollista levittää isorokkoa?” hän kirjoitti Bouquet’lle kesäkuussa.
Pennsylvanian britit olivat jo ehtineet pohtia biologisen sodankäynnin mahdollisuutta. Kesäkuun alussa Fort Pittin sotilaiden keskuudessa oli raivonnut isorokkoepidemia, ja varuskunnan kapteeni Simeon Ecuyer oli nopeasti eristänyt tartunnan saaneet estääkseen taudin leviämisen laajemmalle.
Kun intiaanit sitten saartoivat linnakkeen 22. kesäkuuta, Ecuyer oivalsi tilaisuutensa koittaneen.
Pari päivää myöhemmin intiaanien päällikkö tuli neuvottelemaan linnakkeeseen, jolloin ”vieraanvarainen” Ecuyer lahjoitti hänelle isorokkoviruksella saastutettuja huopia ja huiveja. Pian isorokko alkoi tappaa myös intiaaneja.
Intiaanien sotaonni alkoi kääntyä
Heinäkuussa 1763 Pontiac liittolaisineen oli vallannut jo kahdeksan brittien linnaketta ja tappanut satoja uudisraivaajia ja kierteleviä kauppiaita.
Taistelut kovenivat kuitenkin koko ajan. Amherstin lähettämät lisäjoukot olivat saapuneet kapina-alueille, ja intiaaneilta puuttui niin ammuksia kuin taktista osaamistakin, joita he olisivat kipeästi tarvinneet vielä vastarintaa tekevien brittilinnakkeiden kukistamiseen.
Elokuussa eversti Bouquet pääsi perille Pittiin. Hänen joukkonsa voittivat Bushy Runin taistelussa suuren intiaaniarmeijan ja vapauttivat linnakkeen.
Piiritetty Fort Niagara piti yhä puoliaan, vaikka syyskuussa 72 brittisotilasta tapettiin linnakkeen lähistöllä.
Kiivaimmat taistelut käytiin kuitenkin Fort Detroitissa. Pontiacin soturit olivat toukokuussa tappaneet 96 brittisotilasta, jotka olivat pyrkineet Eriejärven yli laivoilla Fort Detroitin avuksi, ja heinäkuussa intiaanit olivat surmanneet väijytyksessä 20 brittisotilasta.
Suurin osa brittien täydennysjoukoista pääsi kuitenkin perille Fort Detroitiin, ja majuri Gladwin saattoi vihdoin käydä vastahyökkäykseen.
Taistelun tiimellyksessä erään intiaanipäällikön sukulaispoika kuoli musketinkuulan osumaan, ja päällikkö kosti tappamalla panttivangiksi otetun kapteeni Campbellin.
Viimein intiaaneilta loppuivat ammukset, eivätkä he enää kyenneet jatkamaan piiritystä. Lokakuun lopulla 1763 Pontiacin oli pakko solmia rauha brittien kanssa.
Piiritys päättyi, ja Pontiac liittolaisineen suuntasi etelään metsästämään talven varalle.
Rauhanteon jälkeen Britannian suhtautuminen Pohjois-Amerikan intiaaneihin muuttui.
Britit joutuivat antamaan periksi
Sota ei kuitenkaan ollut vielä ohi Pennsylvaniassa, ja kenraali Amherst kutsuttiin Lontooseen selittämään, miksi hän ei ollut pystynyt kukistamaan kapinaa.
Amherstin seuraaja Thomas Gage onnistui tehtävässä paremmin, sillä hän sai houkuteltua intiaanit neuvotteluihin.
- syyskuuta 1764 suurin osa Fort Detroitin alueen intiaaneista hyväksyi Gagen rauhantarjouksen.
Intiaaneille rauha oli eräänlainen voitto: he eivät olleet hävinneet konfliktia, ja Britannia luopui Amherstin ajamasta intiaanit suututtaneesta politiikasta.
Britannian tappiot olivat 450 sotilasta ja runsaasti siviilejä. Lisäksi maa menetti harvat intiaaniliittolaisensa.