Maalaus Lexingtonin taistelusta, 1775

Harhaluoti käynnisti Amerikan vapaussodan

Keväällä 1775 Pohjois-Amerikassa kyti kapina. Amerikkalaiset varautuivat konfliktiin siirtomaaisäntä Britanniaa vastaan varastoimalla aseita, ruutia ja tykkejä, ja britit yrittivät kilvan paljastaa laittomia asekätköjä. Molemmat osapuolet varoivat aloittamasta sotaa ja pidättäytyivät aseiden käytöstä, kunnes Concordin kaupungissa ammuttiin konfliktin ensimmäinen laukaus.

Keväällä 1775 Pohjois-Amerikassa kyti kapina. Amerikkalaiset varautuivat konfliktiin siirtomaaisäntä Britanniaa vastaan varastoimalla aseita, ruutia ja tykkejä, ja britit yrittivät kilvan paljastaa laittomia asekätköjä. Molemmat osapuolet varoivat aloittamasta sotaa ja pidättäytyivät aseiden käytöstä, kunnes Concordin kaupungissa ammuttiin konfliktin ensimmäinen laukaus.

National Army Museum

Hieman yli 700 punatakkista brittisotilasta marssi 19. huhtikuuta 1775 yön pimeydessä Massachusettsin siirtokunnassa kohti Concordin kaupunkia, jonka britit tiesivät olevan siirtokuntien itsenäisyydestä haaveilevien kapinallisten amerikkalaisten tukikohta.

Britit olivat syvällä vihollisen maaperällä, mutta heitä ei pelottanut, sillä Britannian armeijan punatakit olivat piinkovia sotilaita, joita siirtokuntien kapina-armeijan maanviljelijät ja opettajat eivät olleet vielä rohjenneet haastaa taisteluun.

Matkan varrella punatakkien oli määrä pysähtyä Lexingtonin kaupungissa, pidättää kaksi siellä oleskelevaa kapinajohtajaa ja jatkaa sitten matkaansa Concordiin, jossa heidän piti etsiä ja tuhota kapinallisten kätkemiä laittomia tuliaseita.

Pian pitkissä jonoissa marssiville briteille valkeni, että heidän salainen operaationsa oli paljastunut: mäkien laelle syttyi merkkitulia ja kirkonkellot alkoivat soida.

”Antakaa brittien mennä ohi. Älkää häiritkö heitä, elleivät he loukkaa teitä.” John Parker, Lexingtonin kapinajohtaja, 19.4.1775

Punatakit jatkoivat silti marssimista, sillä vaikka kapinajohtajat ehtisivätkin paeta, raskaiden tykkien ja ruutitynnyrien siirtäminen kävisi hitaammin.

Kolmen tunnin marssimisen jälkeen aamu alkoi sarastaa ja britit tajusivat, että tehtävästä tulisikin oletettua vaikeampi: maantien vierellä juuri aseiden kantaman ulkopuolella kulki tasaisena virtana kapinallisia.

Britit olivat varmoja, etteivät nämä uskaltaisi hyökätä 735 koulutetun sotilaan kimppuun, mutta he pysähtyivät ja latasivat kuitenkin varmuuden vuoksi muskettinsa.

Moni brittisotilas suorastaan toivoi, että jännitteet kärjistyisivät taisteluksi, jotta he voisivat antaa kapinallisille opetuksen.

Bostonissa jo kuukausia oleskelleet sotilaat olivat joutuneet kokemaan amerikkalaisten taholta monia loukkauksia ja nöyryytyksiä, mutta upseerit olivat kieltäneet heitä maksamasta samalla mitalla takaisin.

Yhdysvaltain ja Britannian liput

© Shutterstock

KOHTI SOTAA:

1645:

Massachusettsiin syntyi Pohjois-Amerikan ensimmäinen kansalaisarmeija. Niin sanottujen minuuttimiesten piti olla valmiina sotimaan minuutin varoajalla. Muut siirtokunnat noudattivat pian Massachusettsin esimerkkiä.

1764:

Britannian talous oli kuralla, ja se verotti Amerikan-siirtokuntiaan ankarasti. Esimerkiksi viralliset asiakirjat sai kirjoittaa vain Britanniassa valmistetulle kalliille paperille, ja korkeat tullimaksut nostivat sokerin hinnan pilviin.

1774:

Siirtokunnat perustivat itsehallintoparlamentin, joka julisti oitis Britanniasta tuodut tuotteet boikottiin siinä toivossa, että Britannia taipuisi antamaan siirtokunnille paikkoja Britannian parlamentissa. Nyt pienikin kipinä saattoi sytyttää sodan.

Nyt tarjolla oli tilaisuus kostaa. Lähestyessään Lexingtonia punatakit näkivät jo kaukaa, että kaupungin keskustassa olevalla yhteismaalla heitä odotti 60–70 miehen vahvuinen kapinallisten joukkio.

Lexingtonissa kapinallisten päällikkö John Parker tajusi oman joukkonsa olevan selvästi alivoimainen ja antoi siksi miehilleen vielä viimeisen ohjeen:

”Antakaa brittien mennä ohi. Älkää häiritkö heitä, elleivät he loukkaa teitä. Pysykää rauhallisina älkääkä ampuko, elleivät he ammu ensin. Mutta jos he haluavat sotaa, se voi hyvin alkaa täällä.”

Kolme ensimmäistä brittikomppaniaa marssi yhteismaalle huutaen kovaan ääneen. Sitten muuan brittiluutnantti huusi amerikkalaiille: ”Laskekaa aseenne, te kirotut kapinalliset!”

Gage tiesi leikkivänsä tulella ja halusi varmistaa, ettei takavarikko vain johtaisi sotaan.

Brittimajuri John Pitcairn halusi viimeiseen asti välttää verenvuodatusta ja ratsasti rauhoittelemaan joukkojaan. Hän myös kehotti amerikkalaisia laskemaan aseensa ja palaamaan koteihinsa.

Kapinapäällikkö Parker taas käski miestensä pitää aseensa mutta poistua yhteismaalta ampumatta.
Tilanne oli jo ratkeamassa, kun jostain kajahti laukaus. Historioitsijat eivät vielä nykyäänkään tiedä, oliko kyseessä vahingonlaukaus vai oliko ampuja punatakki tai kenties kapinallinen, joka ei enää voinut hillitä itseään.

Oli miten oli, laukauksen seuraukset olivat dramaattiset. Punatakit kohottivat muskettinsa ja ampuivat yhteislaukauksen kohti kapinallisia, jotka pakenivat paniikin vallassa ruohokentältä.

Sitten britit hyökkäsivät ja tappoivat haavoittuneita amerikkalaisia pistimillään, ennen kuin majuri Pitcairn sai heidät palaamaan rivistöön.

Ruudinsavun hälvettyä ruohokentällä lojui kahdeksan kuollutta amerikkalaista, ja kymmenen muuta oli haavoittunut.

Amerikan siirtokuntien ja Britannian kruunun välinen useita vuosia kestänyt konflikti oli ensimmäistä kertaa kärjistynyt aseelliseksi yhteenotoksi.

Siirtokunnat valmistautuivat sotaan

Britannialla oli ollut maa-alueita Pohjois-Amerikassa vuodesta 1607 lähtien, ja 1700-luvulla ne kasvoivat 13 siirtokunnaksi, jotka kattoivat suurimman osan maanosan itärannikosta.

Siirtokunnilla oli melko laaja itsehallinto, mutta niiden asukkaat vihasivat lakeja, joiden ansiosta Britannia ansaitsi omaisuuksia käydessään kauppaa siirtokuntiensa kanssa.

Siirtokuntiin kohdistetut verot ja maksut nousivat entisestään Britannian ja Ranskan Amerikassa vuosina 1754–1763 käymän sodan jälkeen.

Britannia voitti sodan, mutta sota tyhjensi valtion rahakirstut, ja siirtokuntien noin kahden miljoonan asukkaan – joista valtaosa oli köyhiä tai karkotettuja brittejä – osaksi tuli täyttää ne uudelleen.

Siirtokuntia sitoivat jo monet vihatut lait, jotka esimerkiksi kielsivät niitä myymästä halpaa sokeria muihin kuin brittiläisen imperiumin maihin.

Silti emämaa keksi koko ajan uusia tapoja rahastaa siirtokuntia. Yksi esimerkki tästä oli vuonna 1765 säädetty majoituslaki, joka velvoitti siirtokunnat majoittamaan ja ruokkimaan brittiarmeijan sotilaita.

Punatakkeja alettiin pitää siirtokunnissa miehitysjoukkoina eikä niinkään turvana alkuasukkaita ja ranskalaisia vastaan.

Kaikkein tyytymättömimmät amerikkalaiset perustivat salaisen kapinajärjestön nimeltään Sons of Liberty eli ”Vapauden pojat”, jonka tavoitteena oli siirtokuntien itsenäisyys.

Vuonna 1773 siirtokuntien ja emämaan välit kiristyivät murtumispisteeseen, kun järjestön jäsenet tunkeutuivat Bostonin satamassa oleviin kauppalaivoihin ja heittivät laatikkokaupalla brittiläistä teetä mereen protestina siirtokuntien riistolle.

Britannian hallitus vastasi ”Bostonin teekutsuiksi” kutsuttuun iskuun säätämällä joukon uusia lakeja, joilla kapinallisia rangaistiin ankarasti ja jotka lisäsivät brittijoukkojen valtuuksia entisestään.

Siirtokuntien maanalainen kapinaliike alkoi valmistautua sotaan ryöstämällä aseita brittijoukkojen asevarastoista ja keräämällä niitä salaisiin kätköihin. Kun sota aikanaan syttyisi, aseet ja tykit oli määrä jakaa kansalaisarmeijoille, joita oli perustettu kaikkiin 13 siirtokuntaan.

Yksi näistä salaisista asekätköistä sijaitsi Concordissa noin 30 kilometrin päässä Bostonista, jonne Britannia oli sijoittanut neljätuhatta sotilasta valvomaan rauhaa ja järjestystä Massachusettsissa.

VIDEO: Britit olivat alusta asti valmiita yhteenottoon:

Huhtikuussa 1775 Bostonin varuskunnan komentaja kenraali Gage sai tietää Concordin asekätköstä ja päätti lähettää reilut 700 sotilasta tuhoamaan sinne piilotetut tykit.

Gage tiesi leikkivänsä tulella ja halusi varmistaa, ettei takavarikko vain johtaisi sotaan. ”Pitäkää huoli, etteivät miehenne ryöstele koteja tai tuhoa yksityisomaisuutta”, Gage tähdensi upseereille.

Gage päätti lähettää Concordiin parhaat rykmenttinsä, joiden piti marssia yöllä ja yllättää kapinalliset, jotteivät nämä ehtisi siirtää asekätköä muualle.

  1. huhtikuuta, päivää ennen operaation alkua, tunnelma Bostonissa oli jännittynyt. Brittien ratsuväkijoukot satuloivat hevosiaan, jokeen laskettiin veneitä ja upseerit kävivät pitkiä keskusteluja aallonmurtajilla kaukana uteliaista korvista – turhaan, sillä Gagen lähipiiriin kuuluva vakooja oli jo paljastanut brittien suunnitelmat kapinallisille.
Margaret Kemble Gage

Margaret Kemble Gage oli syntynyt Amerikassa mutta oli naimisissa brittikenraalin kanssa.

© Timken Museum of Art

Kenraalin vaimo oli ­kapinallisten vakooja

Brittijoukot valmistautuivat Concordiin 19. huhtikuuta 1775 kaavailtuun operaatioon salassa, ja historioitsijat uskovat kenraali Thomas Gagen paljastaneen brittien suunnitelmat vain kahdelle ihmiselle, joista toinen oli hänen lähin alaisensa ja toinen hänen vaimonsa.

Kenraalin varovaisuudesta huolimatta puoli Bostonia tiesi, minne britit olivat menossa jo kauan ennen kuin punatakit nousivat veneisiin.

Amerikkalainen kapinapäällikkö tohtori Joseph Warren oli kertomansa mukaan ollut yhteydessä vakoojaan, joka oli hyvin lähellä kenraali Gagea, ja saanut tältä kattavat tiedot brittien suunnitelmasta.

Warren kuoli taistelussa kaksi kuukautta myöhemmin ja vei tiedon vakoojan henkilöllisyydestä mukaansa hautaan. Monet historioitsijat uskovat kuitenkin, että salaperäinen tietolähde oli kenraali Gagen vaimo Margaret.

Tämä oli syntynyt ja varttunut Amerikassa ja oli usein ilmaissut toiveensa siitä, ettei hänen aviomiehensä ”koskaan uhraisi hänen maanmiestensä henkiä”.

Concordin tappion jälkeen Gage lähetti vaimonsa laivalla Lontooseen, minkä monet historioitsijat ovat tulkinneet todisteeksi vaimon petoksesta.

Lyhdyt varoittivat vaarasta

Ennen kuin punatakit olivat ehtineet edes lähteä Bostonista, puoli Massachusettsia tiesi jo, että britit aikoivat iskeä Concordiin.

Hopeaseppä ja Sons of Libertyn aktiivijäsen Paul Revere oli yksi ensimmäisistä tiedon saaneista. Kuultuaan kenraali Gagen suunnitelmasta Revere päätti käynnistää tarkkaan sovitun operaation, jonka tarkoituksena oli varoittaa Bostonin lähiseudun kapinallisia vaarasta.

Kello 22 Revere lähetti kaksi miestä Old North Church -kirkon kellotorniin sytyttämään lyhtyjä varoitukseksi. Yksi lyhty merkitsi sitä, että britit olivat lähdössä marssimaan maitse ja kaksi lyhtyä sitä, että he aikoivat lähteä liikkeelle vesitse.

Illan pimennyttyä Reveren apurit sytyttivät kellotorniin kaksi lyhtyä. Ne olivat myös merkki siitä, että kapinallisten oli heti satuloitava nopea hevonen, jotta Revere voisi ratsastaa levittämään tietoa uhkaavasta takavarikosta sisämaahan.

Revere ylitti joen veneellä, hyppäsi satulaan ja lähti ratsastamaan kohti Lexingtonia ja Concordia. Matkan varrella hän poikkesi kievareissa ja maataloissa kehottaen alueen kapinallisia tarttumaan aseisiin.

Pian yössä kiisi useita ratsukkoja herättämässä miehiä valmiuteen. Revere ehti varoittaa kahta Lexingtonissa piileskelevää kapinajohtajaa ennen kuin brittijoukot saapuivat ja ajautuivat tulitaisteluun kapinallisten kanssa.

Laukausten äänet saivat kapinajohtaja Sam Adamsin toteamaan riemuissaan: ”Tämä on kunniakas päivä Amerikalle!”

Amerikkalaiset olivat vihdoin ottaneet ensimmäiset askeleet kohti vapautta siirtomaaisäntä Britannian ikeestä!

Sillä aikaa, kun osa punatakeista soti Lexingtonissa, loput marssivat kohti Concordia. Takavarikkoa johtava eversti Smith oli jakanut joukkonsa kahteen osaan ehtiäkseen nopeammin perille.

Hän lähetti joukon miehiä valtaamaan Concordiin vievän pohjoisen sillan, jotta kapinalliset eivät pääsisi sitä kautta kaupunkiin auttamaan tovereitaan. Sitten britit alkoivat etsiä kätkettyjä aseita.

Britit joutuivat Concordissa koville

Britit löysivät pettymyksekseen Concordista vain pari kärryä ja yksittäisiä käsiaseita, sillä kapinalliset olivat ehtineet tyhjentää vakoojien mainitseman suuren asekätkön ennen heidän tuloaan.

Tavalliset sotilaat noudattivat käskyjä ja käyttäytyivät hyvin, mutta muuan upseeri ei kestänyt naurunalaiseksi joutumista ja hakkasi majatalon isäntää pistoolillaan, kunnes tämä paljasti, etteivät kapinalliset olleet ehtineet vielä siirtää kolmea maahan haudattua tykkiä.

Hyökkäysrivistön edut ja haitat

Edut:

  • Sotilaat etenivät rinta rinnan toisiaan rohkaisten, kunnes vihollinen oli noin 70 metrin päässä.

  • Kymmenien muskettien samanaikaisten laukausten pamaus ja savu säikäyttivät vihollisen.

  • Pakkovärvätyt sotilaat olivat alttiita karkaamaan, mutta he eivät voineet livistää, kun upseerit vahtivat koko leveää hyökkäysrivistöä.

Haitat:

  • Kurinalaisimmankin armeijan asettuminen rivistöön oli hidasta ja jätti viholliselle reilusti aikaa valmistautua hyökkäykseen.

  • Vihollisen tykit aiheuttivat pahaa tuhoa leveässä hyökkäysrivissä. Yksi ainoa kartessiammus eli raehaulipanos saattoi haavoittaa jopa 20 miestä yhdellä kertaa.

Brittien yhä etsiessä aseita Concordin pohjoispuolella sijaitsevaan tapaamispaikkaan saapui lähialueilta koko ajan lisää kapinallisia. Kun miehiä oli noin neljäsataa, he lähtivät marssimaan hyvässä järjestyksessä kohti Concordiin johtavaa siltaa, jota vartioi vain satakunta brittiä.

Joukon kärjessä kulkevilla kapinallisilla oli musketit, joihin oli kiinnitetty pistimet, eikä joukko muistuttanut lainkaan sitä sekalaista ryysyläissakkia, jonka punatakit olivat odottaneet kohtaavansa.

Brittien ensimmäinen yhteislaukaus tappoi kaksi kapinallista, mutta amerikkalaiset eivät horjuneet vaan vastasivat kurinalaisesti tuleen.

”Heidän tulituksensa oli niin kiivasta, että meidän oli peräännyttävä”, eräs brittisotilas selitti myöhemmin. Punatakit tarvitsivat lisävoimia hyökkäyksen torjumiseen.

Keskipäivällä eversti Smith luopui yrityksestä löytää Concordista lisää aseita ja antoi miehilleen käskyn palata Bostoniin.

Tien varren kukkuloilla ja metsissä väijyi kuitenkin tuhatviisisataa kapinallista, ja määrä kasvoi parissa tunnissa neljääntuhanteen.

Brittien vetäytymisestä kehkeytyi verilöyly, sillä he osuivat ensimmäiseen väijytykseen jo puolentoista kilometrin päässä Concordista itään.

”Kukkulat tien molemmin puolin kuhisivat kapinallisia”, eräs brittisotilas kertoi myöhemmin. Kuusi hänen toveriaan kuoli taisteluissa, ennen kuin brittien rynnäkkö pakotti amerikkalaiset perääntymään metsään.

Britit jatkoivat matkaa, mutta pian he joutuivat taas metsästä ampuvien amerikkalaisten tulitukseen. Uudessa väijytyksessä kuoli 30 punatakkia.

Lexingtonista paennut kapteeni Parker oli myös mukana väijytyksessä, jossa hänen miehensä saivat kostaa aamulla kärsimänsä tappiot.

Jonkin ajan kuluttua brittien ratsuväki kuitenkin pakotti Parkerin miehineen vetäytymään asemistaan kukkulan laelta.

Britit harkitsivat jo antautumista

Vihollisen jatkuva tulitus metsän suojista verotti brittien taistelutahtoa, ja punatakkien marssimuodostelmat hajosivat heidän kiiruhtaessaan kohti Bostonia.

Rivisotilaat eivät enää noudattaneet upseerien käskyjä vaan juoksivat pakoon minkä jaloistaan pääsivät. Osa brittiupseereista harkitsi jopa antautumista.

”Saatoimme joko laskea aseemme tai tulla ammutuiksi yksi kerrallaan”, brittiupseeri kuvaili sekasortoa myöhemmin.

Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua huojentuneita huutoja. Kaukana edessään Lexingtonin lähellä kohoavan mäen rinteellä pakenevat britit näkivät pitkiä punatakkisten sotilaiden rivistöjä ja niiden edessä kaksi järeää tykkiä.

Näky antoi uupuneille brittisotilaille uutta voimaa. Kenraali Gage oli saanut tietää kapinallisten päässeen selville hänen salaisesta operaatiostaan Concordissa.

Niinpä viisi tuntia sen jälkeen, kun pääjoukko oli lähtenyt Bostonista, hän oli lähettänyt vielä tuhat miestä turvaamaan eversti Smithin joukkojen perääntymistä.

”Tämä on kunniakas päivä Amerikalle!” Kapinajohtaja Sam Adams kuultuaan laukausten ääniä Lexingtonissa.

Heti kun amerikkalaiset tulivat tarpeeksi lähelle, brittien tykit jyrähtivät ja pysäyttivät heidän rynnäkkönsä.

Nyt briteillä oli aikaa hoitaa vaikeimmin haavoittuneita miehiään, sillä apujoukkojen komentaja kenraali Percy oli määrännyt runsaasti miehiä vahvistamaan sivustoja ja turvaamaan pääjoukon perääntymistä.

Tykit pidettiin kuitenkin koko ajan laukaisu- ja siirtovalmiudessa siltä varalta, että kapinalliset vielä palaisivat. Ja palasivathan he. Kenraali Percy totesi vihollisesta vaikuttuneena:

”Kapinalliset iskivät kimppuumme hajanaisesti ja hyvin epätavallisella taktiikalla, mutta urheasti ja sinnikkäästi. He tiesivät tarkkaan, mitä tekivät. Ne, jotka ovat leimanneet kapina-armeijan sekalaiseksi rupusakiksi, ovat erehtyneet pahan kerran. Se koostuu miehistä, jotka ovat taistelleet intiaaneja ja kanadalaisia vastaan. Tämä maa on yhtä mäkeä ja metsää, ja kapinallisten taktiikka toimii hyvin juuri tällaisessa maastossa.”

Sotilaat ampuvat kivääreillä
© Claus Lunau/Historie

Musketti oli epätarkka ase

Britannian ”punatakit” olivat 1700-luvun pelätyimpiä sotilaita, kun taas amerikkalaisten kansalaisarmeijaa pidettiin heikkona ja kurittomana. Lexingtonin ja Concordin taistelut paljastivat kuitenkin kapinallisten armeijan varteenotettavaksi vastustajaksi.

Britit marssivat pitkissä jonoissa, mutta taistelua varten he asettuivat kahteen leveään riviin, joista ensimmäinen laskeutui polvilleen ja toinen pysyi seisomassa.

Upseerien käskystä molemmat rivit laukaisivat aseensa yhtä aikaa. Niin sanottu lineaaritaktiikka oli tehokas avoimessa maastossa, mutta esimerkiksi Concordissa tilanne oli aivan toinen.

Amerikkalaiset väijyivät vihollista kiviaitojen, heinäsuovien ja suurten kivien katveessa. He tulittivat vihollista ja vetäytyivät sitten nopeasti. Näin britit eivät ehtineet asettua rivistöihin ampumaan tai edetä lähitaisteluun pistinten kanssa.

Toisin kuin usein väitetään, amerikkalaiset eivät olleet sen parempia ampujia kuin brititkään vaan osuivat musketeillaan harhaan aivan yhtä usein kuin brititkin.

Menotomyn kaupungissa sissisota muuttui avoimeksi taisteluksi. Brittejä ammuttiin ikkunoista ja vajoista, ja he vastasivat tunkeutumalla taloihin ja tappamalla kaikki vastaantulijat.

Britit tulittivat kiivaasti myös kaupungin kievaria, ja läheisessä talossa britit tappoivat pistimillään yksitoista kapinallista.

Menotomyn yhteenotto oli verisen päivän kiivain, ja britit menettivät siinä 40 miestä. Amerikkalaisten tappiot taas olivat 25 kuollutta ja yhdeksän haavoittunutta.

Luvut kertovat, että päivän nöyryytykset saivat britit koventamaan vähitellen otteitaan.

Hurja pako Bostoniin

Amerikkalaiset seurasivat pakenevia brittejä ja asettuivat väijytykseen aina, kun maasto sen mahdollisti. Myös ratsain liikkuvat kapinalliset alkoivat piinata uupuneita brittejä.

Yksi heistä oli 54-vuotias Hezekiah Wyman, joka oli taitava metsästäjä ja ampuja. Hän asettui aivan brittien aseiden kantaman ulkopuolelle ja tuki muskettinsa pitkän piipun satulaansa vasten.

Sitten hän odotti ja tähtäsi. Kun brittien etujoukko lähestyi, hän tappoi lähimmän sotilaan, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti eteenpäin seuraavaan väijyyn.

Miehiä brittien punatakkien vaatteissa

Brittien "punatakit" tunnettiin leiskuvan värisistä univormuistaan.

© Shutterstock

Perääntymisen viimeinen etappi suoritettiin pikamarssia, ja se päättyi Bunker Hillin laelle Bostonissa. Brittien tuoreet joukot olivat asemissa kukkulalla, ja Smithin ja Percyn uupuneet miehet heittäytyivät linjojen taakse ruohikkoon.

Muutaman minuutin kuluttua ruohikolla makasi satoja miehiä nukkumassa. He olivat marssineet 64 kilometriä alle vuorokaudessa, josta he olivat olleet tulituksen alla kahdeksan tuntia.

Taistelut olivat maksaneet 73 britin hengen, haavoittuneita oli 174 ja 53 oli kadonnut yhteenottojen tuoksinassa operaatiossa, josta kukaan ei ollut odottanut vaikeuksia.

Lexingtonin ja Concordin taistelut olivat osoittaneet, että kapinallisista oli vastusta punatakeille. Voitto antoi amerikkalaisille rohkeutta tarttua aseisiin ja nousta mahtavaa siirtomaaisäntää vastaan.