Leirissä Fredericksburgissa, 25.12 1862
Rakas sisko
On joulupäivä. Aurinko paistaa kalpeasti ohuen pilviverhon takaa, ja sää on leuto ja mukava.
Leppeä tuulenvire kahisuttaa telttamme lähellä kasvavien mäntyjen oksia niin, että se kuulostaa aivan musiikilta. Täällä vallitsee rauha ja hiljaisuus, ja se nostaa mieleeni surullisia ja synkkiä ajatuksia.
Kuinka moni perhe kokoontui viime vuonna iloitsemaan ja viettämään yhdessä joulua ja kohotti iloisella mielellä maljoja niille perheenjäsenille, jotka eivät voineet osallistua joulunviettoon, koska he olivat rintamalla.
He lähettivät rakkailleen lämpimiä ajatuksia ja esittivät hartaan toiveen siitä, että nämä pääsisivät palaamaan turvallisesti kotiin*.
Tänä vuonna nuo samat perheet kokoontuvat surullisina muistelemaan menetettyjä rakkaitaan. Kuvittele, jos kaikki kuolleet (kaikki ne, jotka ovat kuolleet sodan alkamisen jälkeen) kerättäisiin suureen kekoon ja kaikki haavoittuneet koottaisiin yhteen.
Kuolleiden kalpeat kasvot ja haavoittuneiden vaikerrus saisivat tämän sodan syyllisten sydämet värisemään kauhusta.
Heidän sydämiään jäytäisi sellainen tuska, että he toivoisivat varmasti silloin olevansa mieluummin kuolleita tai tuskissaan kuin vastaisivat Jumalan edessä omaatuntoaan painavista rikoksista.
Puhumattakaan poikiensa kuolemaa surevien äitien ja isien, veljiään kaipaavien sisarten, aviomiehiään itkevien vaimojen ja isiään surevien tyttärien murheesta ja vaikerruksesta.
Päättäjät eivät kuitenkaan näytä surevan sitä murhetta ja onnettomuutta, joka maamme on vallannut.
Milloin tämä sota loppuu? Vietämmekö seuraavankin joulun jossakin leirissä?
Taliaferro ”Tally” Simpson lyhyesti
Voi, miten toivonkaan, että rauha pian saapuisi nuoreen mutta niin rakkaaseen kotimaahamme niin, että voisimme pian tavata ilon ja onnen merkeissä.
Se synkistä ajatuksistani. Kerron sen sijaan marssistamme kaupunkiin muutama päivä sitten. Kummankin armeijan etuvartiot ovat yhä samoissa asemissa, joissa ne olivat jo ennen taistelun alkua*.
Meidän rykmenttimme majoittui torille, ja muut rykmentit asettuivat asumaan kauppaliikkeisiin ja yksityisasuntoihin. Olen lukenut paljon kaupunkien tuhoamisesta ja ryöstelystä antiikin aikana.
En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä se käytännössä tarkoitti ennen kuin näin, mitä Fredericksburgissa oli tapahtunut.
Talot ovat täynnä kranaattien ja tykinkuulien tekemiä reikiä**. Erityisen pahoin vaurioituneita ovat joen lähellä olevat rakennukset. Liikkeiden ovet on murrettu ja kaikki vähänkään arvokas viety.
Tilikirjoja, muistilehtiöitä ja niin yksityisiä kuin virallisiakin kirjeitä ja papereita on levitelty ympäriinsä kaduille ja tallottu pilalle.
Ihmisten yksityisomaisuutta on varastettu ja tuhottu.
Pohjoisvaltioiden sotilaat olivat majoittuneet rikkaiden kartanoihin ja ryöstäneet niistä ruuan ja kaiken muunkin haluamansa. Lukuisia taloja on palanut maan tasalle. Toivon, etten koskaan enää joudu todistamaan moista hävitystä.
Monista koettelemuksistaan huolimatta kaupungissa yhä olevat asukkaat ovat reippaita ja huojentuneita, ja he vaikuttavat alistuneen vallitsevaan tilanteeseen ja kohtaloonsa. Heidän kaltaisiaan isänmaanystäviä tapaa harvoin. Historia tulee muistamaan heidät.
Ollessamme Fredericksburgissa prikaatikenraali Patrick* kävi luonamme mukanaan useita adjutantteja ja kantaen valkoista lippua merkiksi siitä, että hän oli rauhan asialla.
Vaihdoimme sanomalehtiä, ja monet meidän miehistämme ostivat piippuja, käsineitä ja muita tavaroita sotamiehiltä, jotka soutivat prikaatikenraalin joen yli.
Heillä oli mukanaan runsaasti alkoholia, ja he juttelivat ja vitsailivat meidän kanssamme aivan kuin olisimme olleet ystäviä poikavuosista asti.
Muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole – paitsi että haluaisin kuollakseni kuulla kuulumisia sieltä kotipuolesta.
Etelän kenraali Robert E. Lee voitti Fredericksburgin taistelun mutta hävisi sodan. Häviöstä huolimatta häntä juhlittiin sankarina, joka sai muun muassa oman postimerkin.
En ole saanut kirjeitä kolmeen viikkoon, ja voit varmasti kuvitella, miten hartaasti haluaisin kuulla uutisia teiltä kaikilta.
Posti kulkee hyvin epäsäännöllisesti mutta toivon silti, että saan pian kirjeen. Sen voin kuitenkin kertoa, että Dunlap Griffin on kuollut. Hän kuoli Richmondissa viimeisessä taistelussa saamiinsa haavoihin.
Kapteeni Hance voi hyvin, mutta Frank Fleming sen sijaan on huonossa jamassa. Hänet nimitettiin vastikään luutnantiksi.
”Toivon, etten koskaan enää joudu todistamaan moista hävitystä”. Tally Simpson, 1862.
Pres Hix tuli eilen noutamaan veljensä Napin ja Johnnie Garlingtonin* ruumiit, ja hän vie ne tänään Richmondiin. Sieltä ne kuljetetaan saman tien kotiin haudattaviksi.
Sain Columbiaan lähetetyn vaatepaketin. Siinä oli paita, kaulahuivi ja kaksi paria sukkia. Ainakin oletan, että kyseessä oli sama paketti, jonka sinä lähetit Columbiaan toimitettavaksi edelleen Barnwelliin Richmondiin. Tuhannet kiitokset.
Milloin Harry** muuten palaa kotiin?
Toivon hartaasti, että rauha pian palaisi nuoreen mutta rakkaaseen kotimaahamme niin, että voisimme pian tavata ilon ja onnen merkeissä.
Ystäväsi
Tally
Jälkikirjoitus
Joulu 1862 jäi Tally Simpsonin viimeiseksi. Hän kaatui Chickamaugan taistelussa 20. syyskuuta 1863 vain 24-vuotiaana.
Sisällissota jatkui sen jälkeen vielä puolitoista vuotta, ja verenvuodatus loppui vasta kun etelävaltiot antautuivat 9. huhtikuuta 1865. Sota kesti neljä vuotta ja se maksoi 620 000 yhdysvaltalaisen hengen.