Donnerin perhe ajoi oikotietä helvettiin

Lounaan jälkeen matkaa jatkettiin myöhäiseen iltapäivään asti, kunnes osuttiin sopivalle yöpymispaikalle, jossa oli raikasta vettä niin ihmisille kuin eläimillekin. Vankkurit ajettiin ympyrään vankkurilinnaksi, joka toimi sekä suojana mahdollisia intiaanihyökkäyksiä vastaan että aitauksena karavaanin eläimille.

Yksi uudisraivaajien suurimmista huolenaiheista olivat intiaanit, vaikka huoli oli useimmiten turha. Aiemmat karavaanit olivat jo osoittaneet intiaaneille, että uudisraivaajat halusivat vain kulkea rauhassa heidän maidensa halki. Silloin oli turha ryhtyä taisteluun.

Donnerin joukko kohtasi vain harvoja intiaaneja. Tamzene kirjoitti kuitenkin myös siitä, kuinka kaksi intiaanipäällikköä oli ollut aamiaisvieraina perheen teltassa:

”He olivat erittäin ystävällisiä, enkä voinut olla tuntematta sympatiaa heitä kohtaan.”

Kaikki karavaanissa eivät kuitenkaan ymmärtäneet vastavuoroisen suvaitsevaisuuden merkitystä. Uudisraivaa­jien ohittaessa intiaanien hautausmaan, jossa kuolleet perinteen mukaan makasivat avoimen taivaan alla, alkoi yksi uudisraivaajista, Lewis Keseberg, etsiä vainajilta arvoesineitä matkamuistoksi. Se olisi voinut suututtaa intiaanit ja johtaa yhteen­ottoon, mutta karavaanissa johtoasemaan noussut James Reed ehti pysäyttää Kesebergin ajoissa.

Tapauksen johdosta Keseberg alkoi vihata Reediä, ja miehet olivat myöhemmin joutua käsirysyyn, kun Reed otti puheeksi Kesebergin väkivaltaisen käyttäytymisen tämän alistettua vaimoa kohtaan.

”Joukossamme on mitä hienoimpia ihmisiä – sekä niitä, jotka eivät ole yhtä hienoja”, kirjoitti Tamzene Donner.

Matka eteni verkkaisesti

Vankkurikaravaani mateli tuskastuttavan hitaasti. Härät olivat vahvoja mutta hitaita juhtia, ja karavaanin keski­nopeus oli vain kolmisen kilometriä tunnissa. Vankkurit saattoi hyvin ohittaa kävellen.

Teoriassa matkan olisi pitänyt taittua sillä vauhdilla vähän reilussa neljässä kuukaudessa, jos karavaani olisi kulkenut kahdeksan tuntia joka päivä, mutta käytännössä aikaa kului paljon enemmän. Edessä oli ennakoimattomia viivästyksiä, ja väki halusi ehdottomasti pitää aina sunnuntaisin lepopäivän.

Donnerin joukko oli lähtenyt liikkeelle varsin myöhään siihen nähden, että Kaliforniaan oli päästävä ennen kuin talvinen lumentulo sulki viimeisen taipaleen Sierra Nevadan vuoriston yli. Karavaanit lähtivät yleensä Independencestä heti kun maa oli vankkureille riittävän kuivaa ja viimeistään 1. toukokuuta. Jostain syystä Donnerin seu­rueen lähtö oli viivästynyt tästä lähes pari viikkoa.

Seuraava suuri viivästys tapahtui Big Blue River -joella. Joki soljui tavallisesti niin matalana, että vankkurit pystyivät ajamaan sen poikki, mutta nyt voimakkaat sateet olivat saaneet sen kohisemaan valtoimenaan.

Uudisraivaajat jäivät ensin odottamaan, että vesi laskisi. Kun niin ei käynyt, miesten oli ryhdyttävä kaatamaan puita rakentaakseen ylitystä varten lautan. Se oli kovaa ja aikaa vievää työtä, mutta lopulta kaikki saatiin vastarannalle.

Karavaanin mukana kulkenut toimittaja Edwin Bryant kirjoitti päiväkirjaansa:

”Minua huolestuttaa hidas etenemisemme, ja pelkään, että talvi yllättää meidät lumipeitteisillä vuorilla.”

Pian Bryant tekikin oman ratkaisunsa. Pienellä kauppa-asemalla, jossa muutama valkoinen kävi kauppaa intiaanien kanssa, hän erosi karavaanista, vaihtoi vankkurinsa ja härkänsä paljon nopeammin kulkeviin muuleihin ja lähti jatkamaan matkaa yksin.

Muita karavaanin hidas eteneminen ei tuntunut huolettavan. Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta karavaani päätti pysähtyä juhlimaan. Lapset saivat limonadia, ja miehet tarttuivat vankkureihin piilottamiinsa viinapulloihin, ja niin seuraavakin päivä meni levätessä. Tosiasiassa karavaanilla ei olisi ollut varaa pysähtyä kahdeksi päiväksi.

Huijari houkutteli oikotielle

Donnerin seurue oli toki lähtenyt myöhään ja pysähdellyt matkalla, mutta sen suurimmat vaikeudet aiheutti Kaliforniassa asuva nuori juristi Lansford Hastings.

Hastings oli itse tullut Kaliforniaan neljä vuotta aiemmin. Alue kuului tuolloin Meksikolle, mutta Hastings toivoi sen asian muuttuvan ja haaveili jopa asemasta itsenäisen Kalifornian presidenttinä.

Ajatus ei ollut aivan mahdoton, koska alueella asui vain muutama tuhat meksikolaista, joten pienikin idästä tulevien yhdysvaltalaisten uudisraivaajien määrän kasvu voisi keikauttaa tilanteen yhdysvaltalaisten eduksi.

Hastingsin harmiksi monet uudisraivaajat kuitenkin suuntasivat ennemmin pohjoisemmaksi Oregoniin kuin Kaliforniaan. Niinpä hän kirjoitti uudisraivaajille oppaan The Emigrants Guide to Oregon and California, jossa hän suositteli lämpimästi Kaliforniaa Oregonin sijaan.

Hastings esitteli kirjassa tavanomaiselta reitiltä poikkeavan ”oikotien” Kaliforniaan. Sen mukaan uudisraivaajien tulisikin jatkaa suoraan Ison Suolajärven suola-aavikon halki sen sijaan, että he koukkaisivat perinteiseen tapaan luoteeseen nykyisen Idahon halki.

Hastings ei kuvannut oikotietään kovin tarkasti, ja siihen oli hyvä syy: hän ei ollut koskaan kulkenut sitä kautta, eikä mitään reittiä edes ollut olemassa. Oli vain paahtavan kuumaa suola-aavikkoa, jolla ei ollut sen enempää heinää kuin vettäkään.

Kirja ei kuitenkaan tuonut Kaliforniaan Hastingsin toivomaa ryntäystä, ja vuonna 1846 hän lähti päätti lähteä itse houkuttelemaan uudisraivaajia Kaliforniaan. Kun kerran vankkurikaravaanit eivät tulleet hänen luokseen, hänen oli mentävä niiden luokse.

Hastings kulki oikotietään lännestä itään, mutta ei suinkaan raskailla vankkureilla, joiden renkaat olisivat painuneet aavikon hiekkaan, vaan ratsain ja kevyin varustein. Silti hänen olisi pitänyt ymmärtää viimeistään silloin, että houkuttelemalla karavaaneja aavikolle hän johdatti ihmisiä hengenvaaraan.

Hastingsin matkatoveri James Clymann kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tämä on ehkä maailman lohduttomin paikka. Täällä ei kasva mitään, ei heinänkorttakaan, eikä mikään eläin pysty täällä elämään.”

Hastings ei kuitenkaan antanut tosiasioiden häiritä uljasta visiotaan, vaan hän suositteli yhä oikotietään kohtaamilleen karavaaneille. Yksi niistä oli Donnerin karavaani.

Varoitukset kaikuivat kuuroille korville

Hastings pysähtyi odottamaan karavaaneja paikkaan, jossa oikotie erkani perinteiseltä reitiltä. Hänen matkakumppaninsa Clymann sen sijaan jatkoi itään ja kohtasi myöhemmin Donnerin seurueen.

James Reed oli Clymannin vanha aseveli, eivätkä miehet olleet tavanneet 14 vuoteen. He keskustelivat pitkään, ja Clymann pelästyi kuullessaan Reedin ostaneen Hastingsin kirjan ja suunnittelevan kirjassa suositellun oikotien valintaa.

Vuosia myöhemmin Clymann muisteli, kuinka hän oli sanonut Reedille: ”Menkää perinteistä reittiä älkääkä poiketko siltä. Onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet, jos teette niin, mutta ne voivat osoittautua aivan olemattomiksi, jos teette toisin.”

Reed ei piitannut vanhan ystävänsä varoituksista vaan suunnitteli yhä poikkeamista oikotielle. Muutaman viikon kuluttua karavaania vastaan tullut yksinäinen ratsastaja näytti matkalaisille kirjettä, jonka Hastings oli kirjoittanut ja jonka tämä oli pyytänyt näyttämään kaikille vastaan tuleville matkalaisille. Siinä hän lupasi odottaa uudisraivaajia Fort Bridgerissä ja opastaa heidät itse oikotietään pitkin kohti Kaliforniaa.

Uudisraivaajat olivat aikataulusta jo pahasti jäljessä, ja ajatus aikaa säästä­västä oikotiestä oli houkutteleva. Osa karavaanista halusi yhä jatkaa perinteistä reittiä, mutta osa uudisraivaajista halusi ehdottomasti lähteä Hastingsin oiko­tielle George Donnerin johdolla. Se oli kohtalokas päätös.

Kun karavaani 27. heinäkuuta saapui Fort Bridgeriin, ei Hastingsista näkynyt jälkeäkään. Vaikka hän oli tiennyt Donnerin seurueen olevan tulossa, hän oli jo lähtenyt toisen karavaanin kanssa kohti Kaliforniaa.

Nyt Donnerin joukolla oli kaksi mahdollisuutta: he voisivat joko kääntyä ja palata perinteiselle reitille, mihin tuhrautuisi viikko kallisarvoista aikaa, tai jatkaa oikotietä ilman opasta. Valitettavasti he tekivät jälleen väärän päätöksen ja lähtivät omin päin tuntemattomalle reitille.

Hastingsin opastamalla karavaanilla oli jo silloin suuria vaikeuksia lähes läpitunkemattomassa kanjonissa. Hastings kirjoitti Donnerin joukolle viestin, jossa hän neuvoi heitä pysähtymään ja lähettämään ratsastajan hakemaan häntä, jotta hän voisi opastaa heidät paremmalle tielle. Hän jätti viestinsä reitin varrelle pensaaseen.

Kuin ihmeen kaupalla Donnerin karavaani sattumalta huomasikin Hastingsin viestin. Reed ja kaksi muuta ratsastajaa lähtivät hakemaan Hastingsia. Miesten saavutettua Hastingsin tämä lähtikin heidän mukaansa, mutta pian hän muutti mieltään selittäen, ettei hänen kannattanut kulkea koko matkaa takaisinpäin ja että hänen olisi ensin autettava edellinen karavaani aavikon halki. Niine sanoineen hän lähti, eikä Donnerin seurue nähnyt häntä enää koskaan.

Matkanteko kävi yhä hankalammaksi. Eräässä kanjonissa karavaanin oli ylitettävä joki 13 kertaa, ennen kuin he löysivät jotakuinkin kulku­kelpoisen reitin. Toisaalla karavaani joutui odottamaan kaksi päivää, että miehet saivat lapioilla, hakuilla ja kirveillä raivattua sille tietä.

Matkalaiset olivat jo lopen uupuneita, kun he 22. elokuuta lopulta saapuivat suola-aavikolle, jossa vakavat vaikeudet vasta alkoivat. Kuumuus oli sietämätöntä, ja vankkureiden pyörät upposivat tahmeaan hiekkaan. Härät olivat puolikuolleita janosta ja jaksoivat tuskin raahautua eteenpäin.

Paljon eläimiä kuoli, ja ihmisetkin joutuivat kärsimään. Mukana oli 31 alle 12-vuotiasta lasta, ja vanhempien hätää lisäsi se, ettei heillä ollut edes lapsilleen riittävästi vettä tarjottavaksi. Yleensä karkeaa kielenkäyttöä kaihtavat naisetkin avasivat sanaisen arkkunsa ja toivottivat Hastingsin reippaasti alimpaan helvettiin.

Sitä mukaa kuin juhtia menehtyi, seurueen oli jätettävä vankkureita matkan varrelle. Jotkut perheet menettivät lähes kaiken omaisuutensa, ja varsinkin Reedin perheen tilanne oli tukala. Heillä oli enää yksi lehmä ja yksi härkä, ja heidän oli lainattava vetojuhtia niiltä onnekkailta, joilla yhä oli ylimääräisiä eläimiä.

Vaikeudet kiristivät seurueen jäsenten välit äärimmilleen. Karavaanissa ei aiemminkaan ollut vallinnut mitään suurta yhtenäisyyden tunnetta, mutta nyt ryhmähengen rippeetkin katosivat täysin. Kukaan ei enää odottanut hitaampia, jokainen oli oman onnensa nojassa.

Suola-aavikko ei vaatinut kuolonuhreja, mutta Hastingsin ”oikotie”, jolle kertyi pituutta enemmän kuin tavanomaisen reitin vastaavalla osuudella, viivästytti karavaanin matkantekoa kuukaudella. Se pääsi takaisin perinteiselle reitille jatkamaan kohti Sierra Nevadan vuoristoa ja Kaliforniaa vasta 26. syyskuuta.

Turhautuminen johti tappoon

Matkalaisten hermot olivat kireällä, ja 5. lokakuuta tilanne kärjistyi avoimeksi yhteenotoksi. Erittäin vaikeassa rinteessä Reed ja Snyder-niminen vankkurinajaja alkoivat kinastella. Snyder menetti malttinsa ja löi Reediä piiskansa varrella niin, että tämän päästä alkoi vuotaa verta.

Kun Reedin vaimo juoksi auttamaan miestään, Snyder löi ilmeisesti myös häntä. Silloin Reedin kädessä välähti veitsi, ja Snyder lysähti kasaan. Hän oli saanut syvän piston rintakehäänsä. Reed oli toiminut pikaistuksissaan, ja tajutessaan, mitä oli tapahtunut, hän polvistui heti auttamaan Snyderia. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, ja Snyder kuoli pian.

Kaikki lamautuivat hetkeksi täysin, mutta sitten tunteet alkoivat kuumeta. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Taposta kuului toki saada rangaistus, mutta karavaani oli jo kauan sitten poistunut Yhdysvaltojen hallinnon alueelta. He olivat nyt kirjaimellisesti lainsuojattomia.

Lewis Keseberg, joka kantoi yhä Reedille kaunaa intiaanien hautausmaan tapahtumien jäljiltä, näki tilaisuuden kostaa. Hän vaati, että Reed oli hirtettävä. Useimmat eivät kuitenkaan olleet valmiita menemään niin pitkälle, ja lopulta enemmistö päätti, että rangaistukseksi Reed karkotettaisiin vankkurikaravaanista.

Reed kieltäytyi ensin jättämästä perhettään, mutta hänen vaimonsa vakuutti hänelle sen olevan paras ratkaisu. Reed saisi ratsastaa edeltä Kaliforniaan ja järjestää pelastuspar­tion, joka voisi tulla vankkurikaravaania vastaan, mikäli karavaani ei ehtisi vuorten yli ennen talvea. Niin Reed lähti matkaan.

31. marraskuuta Donnerin karavaani lähestyi viimein Stephens Passia, joka oli viimeinen taival Sierra Nevadan vuoriston yli Kaliforniaan. Kun matkalaiset illan tullen leiriytyivät viimeisen nousuosuuden juurelle, alkoi sataa lunta.

Seuraavana aamuna maisemaa peitti paksu lumivaippa. Uudisraivaajat yrittivät silti nousta ylemmäs, mutta heidän oli pakko kääntyä ympäri ja palata leiriin. Sää salli seuraavan yrityksen vasta kaksi päivää myöhemmin. Vankkurit eivät kuitenkaan kulkeneet lumessa, joten ne oli hylättävä. Uudisraivaajat lastasivat kaikkein tärkeimmät tavaransa härkien selkään ja lähtivät taivaltamaan jalan.

Nuori Charles Stanton pääsi huipulle kahden intiaanin kanssa, jotka seurue oli palkannut oppaikseen. Kolmikon oli kuitenkin palattava alemmas huomattuaan, että muut eivät seuranneetkaan heitä.

Stanton yllättyi nähdessään muiden jo sytyttäneen nuotion ja leiriytyneen yöksi. Hän yritti turhaan innostaa heitä jatkamaan: ”Voimme päästä vielä yli, jos pidämme kiirettä, mutta se käy mahdottomaksi, jos sataa lisää lunta.” Yksi intiaaneista vahvisti Stantonin sanoja osoittamalla varoittavasti taivaalla vyöryviä raskaita pilviä.

Kuolemanväsyneet uudisraivaajat eivät kuitenkaan halunneet enää nousta lämpimän nuotion ääreltä. Siinä he tekivät jälleen kohtalokkaan virheen.

Seuraavana yönä lunta satoi metrin verran, ja reitti umpeutui lopullisesti. Nyt siitä ei enää pääsisi kulkemaan ennen kevättä. Uudisraivaajilla oli takanaan uuvuttava matka paahteessa ja ilman vettä, nyt heillä oli edessään ankara talvi kylmyydessä ja ilman ruokaa.

Ihmissyönnistä tuli tavallista

Useimmat perheet alkoivat pian rakentaa mökkejä suojaksi kylmyyttä ja purevaa tuulta vastaan. Donnerin perheen tilanne oli kuitenkin kehno. He olivat noin kymmenen kilometriä jäljessä muita, sillä George Donner oli aiemmin loukannut itsensä kirveellä yrittäessään työstää vankkureihinsa uutta akselia.

Donnerit tyytyivät pystyttämään neljä telttaa, jotka he peittivät härän nahoilla. Muuhun heillä ei kerta kaikkiaan ollut voimia, eikä kukaan tullut tarjoamaan apuaan.

Monille tilanne oli alusta alkaen epätoivoinen. Muonavarat oli lähes syöty, ja lumisen vuoren jyrkillä rinteillä ei ollut riistaa, mitä metsästää. Ne perheet, joilla vielä oli karjaa jäljellä, pystyivät lykkäämään nälkää tuonnemmas teurastamalla eläimensä.

Murustakaan ei silti annettu niille, joilla ei enää ollut syötävää. Joulukuussa 24-vuotias Baylis Williams menehtyi nälkään. Hän oli ensimmäinen, mutta ei suinkaan viimeinen.

Williamsin kuoltua kymmenen miehen ja viiden naisen ryhmä päätti epätoivoissaan lähteä jalkapatikassa vuoriston harjanteen yli yrittämään lähimmän asutuksen luo noin 150 kilometrin päähän.

He valmistivat alkeelliset lumikengät, joiden avulla he toivoivat selviävänsä hangessa, ja ottivat mukaansa vähän ruokaa ja varusteita. Kun lumikengät kuitenkin menivät rikki matkalla, tilanne muuttui toivottomaksi.

Viikon kuluttua ensimmäinen ryhmän jäsenistä kuoli nälkään ja uupumukseen. Hän oli nuori Charles Stanton, joka olisi ehkä yksin voinut pelastaa itsensä mutta joka oli päättänyt jäädä auttamaan muita.

Pari päivää Stantonin kuoleman jälkeen Patrick Dolan totesi, että heidän olisi syötävä ihmislihaa: he voisivat arpoa uhrin tai järjestää kaksintaistelun, jonka häviäjä syötäisiin. Muut pitivät ajatusta vastenmielisenä – mutta he eivät torjuneet sitä täysin.

Yhden kuolema voisi olla muiden pelastus. He sopivat kuitenkin odottavansa, kunnes joku heistä kuolisi luonnostaan. Niin kävikin jo seuraavana yönä. Ironista kyllä, vainaja oli juuri Dolan.

Ensimmäisten suupalojen syöminen oli niin piinallista, että kukaan ei voinut edes katsoa muihin syödessään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun ihmislihan syöminen jo hyväksyttiin täysin. William Foster ehdotti seuraavaksi, että ryhmän mukana olleet kaksi intiaania teurastettaisiin.

William Eddy varoitti intiaaneja, ja nämä yrittivät paeta. Nälkiintyneet intiaanit eivät kuitenkaan päässeet pitkälle, ennen kuin he vajosivat voimattomina hankeen. Silloin mikään ei enää pidätellyt Fosteria, ja hän ampui intiaanit, jotka syötiin.

Ryhmän viimeiset hengissä selvinneet pääsivät kuin pääsivätkin vuoriston yli, ja 18. tammikuuta he olivat turvassa huipun toisella puolella. Leiristä lähteneistä 15 hengestä oli jäljellä enää kaksi miestä ja viisi naista.

Leiriin jääneiden tilanne huipun toisella puolella oli käynyt entistä tukalammaksi. Joulukuu vaati viisi uhria, ja tammikuussa kuolemasta tuli jo aivan tavallinen vieras.

Tilanne oli niin epätoivoinen, että uudisraivaajat alkoivat syödä häräntaljoja ja varusteidensa nahkaosia.

James Reedin vaimo Margaret ja heidän neljä lastaan olivat yhä hengissä, mutta kun heillä ei ollut enää mitään syötävää, heidän oli lopulta uhrattava perheen rakas koira Cash. Se syötiin kokonaan tassuja ja nahkaa myöten.

Pelastus saapui vihdoin

Karavaanista karkotettu Reed ratsasti hullun lailla eteenpäin voidakseen auttaa perhettään. Puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta hän pääsi Kaliforniaan, missä hän hankki pikaisesti elintarvikkeita ja alkoi koota pelastuspartioita perheensä ja muiden uudisraivaajien avuksi.

Ensimmäinen ryhmä lähti liikkeelle 31. tammikuuta, ja Reed seurasi toisen ryhmän mukana viikkoa myöhemmin. Lumimyrsky ja kolmimetriset hanget viivästyttivät pelastajien etenemistä, mutta 18. helmikuuta ensimmäinen ryhmä saapui uudisraivaajien leiriin.

He eivät ensin havainneet merkkiäkään elämästä, mutta sitten kinoksesta nousi nainen, joka hoippui heitä kohti kysyen: ”Oletteko te Kaliforniasta vai tuletteko te taivaasta?”

Pelastajat antoivat nääntyneille matkalaisille vain vähän ruokaa, jotta nämä eivät nälissään ahmisi itseään kuoliaaksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät he olisi kestäneet matkustamista, joten he joutuivat jäämään vielä leiriin erittäin niukkojen muonavarojen kanssa.

Ensimmäinen ryhmä kohtasi paluumatkallaan Reedin. Pelastettujen joukossa oli muun muassa hänen tyttärensä Virginia. Reed ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että hänen koko perheensä oli yhä hengissä.

Kaiken kaikkiaan tarvittiin neljä pelastuspartiota, jotta viimeisetkin hengissä selvinneet uudisraivaajat saatiin tuotua turvaan. Kun viimeinen ryhmä tuli leiriin, se kohtasi surkean näyn: Lumessa istui kaksi keskenkasvuista lasta, jotka keittivät padassa ihmislihaa.

Heidän lähellään makasi rouva Gravesin osittain paloiteltu ruumis. Ruumiin vierellä oli rouvan vasta vähän yli vuoden ikäinen tytär, joka oli kietonut kätensä äitinsä ruumiin ympärille lohtua hakien ja itki ja vaikeroi: ”Äiti, äiti, äiti!”

Yksi pelastajista nosti pikkutytön syliinsä ja yritti lohdutella tätä. Kun he jatkoivat hiljaa leirin halki, he kohtasivat yhä uusia lohduttomia näkyjä. Donnerin perheen ja muiden uudisraivaajien pitkä matka oli päättynyt synkkään murhenäytelmään.

Painajainen vaati 43 henkeä

90 matkalaisesta vain 47 selvisi talvisista koettelemuksista vuoristossa. Osa onnistui toteuttamaan unelmansa paremmasta elämästä Kalifornian auringossa.

Reedin perhe selvisi painajaisesta. Margaret ja James Reed saivat myöhemmin vielä kaksi lasta ja adoptoivat kaksi orvoiksi jäänyttä Donnerin perheen lasta. James Reed rikastui kauppiaana San Josessa, minne perhe asettui asumaan.

William Foster menetti Georgie-poikansa, jonka Lewis Keseberg ehkä murhasi ja söi. Foster ei koskaan joutunut oikeuteen seurueen kahden intiaanioppaan murhasta.

Kesebergin perhe menetti matkalla molemmat lapsensa. Philippine Keseberg jäi väkivaltaisen miehensä luokse ja synnytti tälle vielä kahdeksan lasta, joista kahdella oli aivovaurio. Kaliforniaan saapumisen jälkeen Lewis lähinnä rehenteli kannibalismikokemuksillaan.

Aluksi sensaatio­n­nälkäiset ihmiset olivat kiinnostuneita hänestä, mutta sitten hänestä tuli uudisraivaaja­yhteisön hylkiö. Perhe eli erillään muista, ja käydessään joskus ihmisten ilmoilla Lewis Keseberg sai niskaansa pilkkaryöppyjä. Hän ei onnistunut yrittäjän uralla, ja perhe ajautui köyhyyteen.

Donnerin perhe koki useita raskaita menetyksiä. Matkaan olivat lähteneet Tamzene ja George Donnerin perhe sekä Georgen veli Jacob Donner ja tämän vaimo Elisabeth lapsineen. Kaikki neljä aikuista kuolivat talvi­leirillä, samoin kuin kuusi kaikkiaan 14 lapsesta. Tamzene Donner oli vielä melko hyvässä kunnossa ensimmäisen pelastusryhmän saapuessa, mutta hän ei suostunut lähtemään leiristä ilman matkalle liian sairasta miestään.

Henkiin jääneet Donnerien lapset pärjäsivät myöhemmin elämässään varsin hyvin. Nuorin, Eliza, meni naimisiin myöhemmin Kalifornian senaattoriksi nousseen miehen kanssa. Viimeinen elossa ollut Donnerin perheen lapsi, Leanna, kuoli 96-vuotiaana vuonna 1930.