Näin cowboyista tuli preerian karskeja kuninkaita

Sisälllissota ajoi karjan ja cowboyt liikkeelle

Suurten karjanajojen kovaksikeitetyt miehet ajoivat miljoonia eläimiä aavan preerian poikki ja varmistivat paikkansa amerikkalaisen kulttuurin kuvastossa. Ratsastava cowboy lassoineen on yksi Yhdysvaltojen historian tunnetuimmista hahmoista.

Ilmiön taustalla oli vuosina 1861–1865 riehunut Yhdysvaltojen sisällis­sota, joka oli johtanut suuriin tuhoihin etelävaltioissa.

Karjaosavaltiona tunnettu Texas oli säästynyt verisiltä taisteluilta, mutta yhteydet sotaa edeltäville markkinoille olivat katkenneet. Teuraskelpoisia nautoja kertyi, ja kun niitä lopulta ryhdyttiin myymään sodan päätyttyä vuonna 1865, etelävaltiot olivat köyhtyneet niin, että hinta päätä kohti oli enää 12 dollaria, kun se ennen sotaa oli ollut vähintään 30 dollaria.

Epätoivoissaan monet karjankasvattajat käänsivät katseensa kohti pohjoista. Etelävaltiot olivat raunioina, mutta voitokkaissa pohjoisvaltioissa talous kasvoi sodan jälkeen kohisten. Tehtaat pyörivät täysillä, ja Euroopasta virtasi siirtolaisia. Moni oli päässyt tavanomaisen sianpotkan sijaan naudanlihan makuun, ja niinpä pohjoisessa yhden naudan hinta oli 40 dollaria.

Hyötyäkseen korkeammasta hinnasta karjankasvattajien oli saatava naudat kuljetettua pohjoiseen, mutta Texasista ei ollut rautatieyhteyttä muuhun maahan. Ainoa mahdollisuus oli ajaa laumat rataverkon äärelle.

Edessä oli rankka mutta toivottavasti mahdollinen tehtävä, ajatteli George Duffield, kun hän lähti 835 eläimensä kanssa liikkeelle huhtikuussa 1866.

Uusia cowboyita odottivat onnettomuudet

Duffield piti matkan varrella päiväkirjaa, jonka lyhyistä merkinnöistä saa hyvän kuvan matkan vastuksista.Ongelmat alkoivat jo parin päivän kuluttua.

”Lauma vauhkoontui. 200 nautaa puuttuu”, Duffield kirjoitti 1. toukokuuta. Päättöminä ryntäilleet eläimet olivat hajaantuneet laajalle alueelle, ja matka keskeytyi, kunnes cowboyt saivat karjan taas kokoon.

”Löytyi vain 25 päätä. On satanut kolme päivää. Tämä on synkkää”, Duffield raapusti 2. toukokuuta, ja seuraavana päivänä: ”Päivä kulunut nautojen jahtaamiseen. Löytyi 23. Kovaa sadetta ja tuulta. Valtavasti ongelmia.”

4. toukokuuta Duffield oli jo toiveikkaampi: ”Etsintöjä jatkettiin. 40 päätä löytyi. Mukava päivä. Aurinko paistoi taas.” Optimismia kesti kuitenkin vain kaksi päivää. Sitten katosi 200 eläintä.

Kun etenemistä ei hidastanut nautojen karkailu, sitä vaikeuttivat sateiden paisuttamat joet. 14. toukokuuta karjanajajat menettivät keittovälineensä joen ylityksessä, ja kaksi viikkoa myöhemmin yksi cowboy hukkui. Kuukauden jälkeen lauma oli edennyt vasta 400 kilometriä Texasin ja Intiaaniterritorion rajalle, nykyiseen Oklahomaan.

Tällaista oli cowboyiden arki:

Joskus intiaanit varastivat naudan ruuakseen, mutta jotkut heistä huomasivat hyvän ansaintamahdollisuuden ja kävivät ensin pelästyttämässä karjaa pakosalle ja tarjoutuivat sitten auttamaan eläinten kiinniottamisessa sievoista palkkiota vastaan.

750 kilometrin jälkeen lähellä Missourin rajaa Duffieldin oli pakko pysähtyä. Hän ei kerro syytä päiväkirjassaan, mutta tiedetään, että niin kutsutut jayhawkerit ahdistelivat karjanajajia kesällä 1866. Ne olivat julmia joukkioita, jotka olivat riehuneet sisällis­sodan aikana pohjoisvaltioiden piikkiin.

Duffield päätti suunnata Sedalian rautatie­aseman sijaan aina kotiin Iowaan asti. Se tarkoitti matkan pitenemistä yli 500 kilometrillä. Duffield pääsi lopulta perille vasta marraskuussa ja vain parinsadan naudan kanssa, eikä hän tienannut kuin murto-osan niistä suurista voitoista, joista hän oli unelmoinut Texasissa puoli vuotta aiemmin.

”Saavuin kotiin sairaana ja väsyneenä. Hyvä, että pääsen lepäämään”, Duffield kirjoitti 6. marraskuuta 1866. Hän vietti koko seuraavan päivän sängyssä.

Sitkeät cowboyt yrittivät uudestaan

Vain kourallinen vuonna 1866 Texasista kaikkiaan 250 000 naudan kanssa lähteneistä karjanajajista onnistui suunnitelmissaan. Jotkut pääsivät ohi jayhawkereista ja maanviljelijöistä, jotka sulkivat osavaltion rajan pitääkseen pelättyä ”texasinkuumetta” kantavat eläimet poissa Missourista, mutta useimmat joutuivat etsimään uuden reitin, menettivät paljon karjaa matkalla ja saivat lopuistakin kehnon hinnan.

Toiveet suurista voitoista kuitenkin elivät, ja Missourin sijaan monet suunta­sivat viljelymaiden länsipuolitse kohti Kansasia ja vasta perustettua Abilenen asemakaupunkia preerialla. Yksi vuonna 1868 kohti pohjoista lähteneistä cowboyista oli Jack Bailey.

Hän jätti vaimonsa ja lapsensa ja liittyi John Adaren kahdenkymmenen miehen joukkoon ajamaan 1 500–2 000 naudan laumaa. Pari vuotta myöhemmin käytäntöjen kehityttyä huippuunsa kymmenenkin miestä olisi riittänyt saman kokoisen lauman ajamiseen.

Toisin kuin useimmat texasilaiset, Jack Bailey osasi lukea ja kirjoittaa, ja suurin osa hänen tarinoistaan on säily­nyt nykypäiviin.

Cowboyiden piti pitää naudat kunnossa

Bailey kirjoitti päiväkirjaansa arkisista askareista ja olosuhteista. Esimerkiksi 6. elokuuta hän kertoi: ”Piti kantaa vettä 1,5 kilometriä sangoilla, mikä ei ole mitään helppoa hommaa.” Työt alkoivat vasta kun kaikki olivat syöneet tukevan aamiaisen ja nauttineet vahvaa kahvia. Ensin ajettiin yöllä hajaantunut lauma taas kasaan.

Kaksi point mania, jotka olivat joukon kokeneimmat cowboyt, lähtivät ajamaan nuoria ja innokkaita nautoja lauman kärjessä eteenpäin. Heidän takanaan muut ratsastajat paimensivat nautoja jonoon seuraamaan johtajia.

Cowboyt ratsastivat kaksittain lauman molemmin puolin. Etumaiset pitivät huolta suunnasta, ja taempana tulevat pitivät lauman kasassa. Uusimmat tulokkaat sijoitettiin drag ridereiksi, jotka tulivat viimeisinä tuhansien sorkkien nostattaman pölypilven keskellä ja joiden piti vain varmistaa hitaimpienkin nautojen pysyminen laumassa.

Päivämatkat eivät olleet pitkiä, jotta eläimet eivät olisi laihtuneet liikaa ennen kuin ne pääsivät perille Abileneen. Karjalauma saattoi edetä jopa nelisenkymmentä kilometriä päivässä, mutta tavallinen päivämatka oli vain reilu parikymmentä kilometriä, jos sitäkään. Päivällä pidettiin lisäksi aina pitkä lounastauko.

Bailey oli onnekas, sillä kesä 1868 oli suhteellisen kuiva. Sen ansiosta eläimet saattoivat monin paikoin ylittää joet kävellen, kun runsasvetisinä kesinä niitä olisi pitänyt uittaa. Jos joki tulvi, ylitys saattoi kestää monta päivää.

Silloin miesten oli ajettavat naudat pienissä ryhmissä veteen, ja he olivat jat­kuvasti likomärkiä ja vaarassa saada osumia vauhkojen eläinten pitkistä sarvista. Vankkurit ja tarvikkeet kuljetettiin toiselle puolelle lautoilla.

Yhden cowboyn piti pitää yöllä vahtia

Kun päivän mittaan oli taitettu riittävästi kilometrejä, joukon johtaja eli trailboss yritti löytää sopivan leiripaikan. Leiripaikan lähellä oli oltava vettä niin ihmisten kuin karjan tarpeisiin, ja maaston oli oltava avointa, jotta eläimiä olisi helppo pitää silmällä myös yöllä.

Edellä ajaneen kokin sytyttäessä jo nuotiota cow­boyt ajoivat koko pitkäksi jonoksi venyneen lauman leiripaikan luo. Kun trailboss halusi hemmotella miehiä, hän antoi luvan teurastaa yhden naudoista. Liha ei säilynyt pitkään, joten siitä jaettiin usein muillekin lähistölle leiriytyneille porukoille. Esimerkiksi Bailey mainitsee usein Smith-nimisen miehen johtaman joukon.

Ruuan jälkeen uupuneet cowboyt kävivät nukkumaan telttoihin tai taivas­alle. Muutama oli kuitenkin aina ratsailla ja valvoi laumaa sen varalta, että se vauhkoontuisi. Pakokauhu levisi laumassa nopeasti varsinkin yöaikaan. Ukkosen jyrinä sai Baileyn lauman suunniltaan hänen ollessa vahtivuorossa elokuun 12.:n vastaisena yönä.

”Moista mylvintää ja teutarointia en ole koskaan kokenut”, hän kirjoitti väsyneenä seuraavana päivänä. Eläimet olivat rynnänneet suoraan leirin halki, ja cowboyt olivat joutuneet pakenemaan henkensä edestä.

”Dud Rogers, joka mahtaili kuin mikäkin silloin, kun mikään vaara ei uhannut, yritti kiivetä pakoon puuhun”, Bailey ilkkui. ”Hän oli niin peloissaan, että putosi, ja aneli muita auttamaan hänet takaisin puuhun.” Bailey yritti muiden ratsailla olleiden kanssa saada eläimet taas hallintaansa.

Heitä oli kuitenkin liian vähän taltuttamaan isoa laumaa, joten he ajoivat kokoon vain osan naudoista ja panivat köysien ja revolverinlaukausten avulla ne juoksemaan ympyrää näännyksiin asti. Oli pilkkopimeää, ja hevoset saattoivat koska tahansa kompastua preeriakoiran koloon ja taittaa jalkansa. Cowboyn pahin painajainen oli suistua hevosen selästä maahan satojen vauhkoontuneiden nautojen keskelle.

”En laskeutunut ratsailta ennen auringonnousua”, Bailey kirjoitti. Koko seuraava päivä kului eksyneitä nautoja jahdatessa, ja trailboss joutui maksamaan huomattavan palkkion intiaanille, joka ilmaantui paikalle 25 paenneen naudan kanssa.

Onneksi lauman vauhkoontuminen kävi cowboyiden kokemuksen kasvaessa ajan mittaan yhä harvinaisemmaksi.

Cowboyt juhlivat matkan päättymistä

Bailey ei päässyt aivan Abileneen asti. Trailboss pysäytti lauman hieman ennen kaupunkiin tuloa lihottaakseen sitä matkan koettelemusten jälkeen. Syyskuun alkupäivinä vuonna 1868 cow­boyt rakensivat suuren aitauksen, minkä jälkeen lauman vahtimiseen ei tarvittu enää kuin muutama mies. Loput saivat palkkansa siinä paikassa ja lähtivät takaisin kohti Texasia.

Baileyn vaimo oli varmasti tyytyväinen siihen, ettei hänen miehensä jatkanut Abileneen asti. Cowboy-perinteeksi oli näet muodostunut juhlia useiden kuukausien koettelemusten päättymistä silmittömällä ryyppäämisellä, uhkapelillä ja maksullisella seksillä. Joillakuilla siinä paloi niin paljon rahaa, että he tulivat hädin tuskin toimeen seuraavaan kevääseen asti, jolloin trailbossit taas tarvit­sivat työvoimaa.

Lumimyrskyt päättivät cowboyiden aikakauden

Homma oli kovaa ja palkka huono, mutta cowboyn työstä tuli elämäntapa monille, jotka eivät omistaneet maata. Texasista riitti aina karjaa muualle, ja Chicagoon nousi uusia teurastamoita ruokkimaan pohjoisvaltioiden kasvavaa väestömäärää. Silti satojen­tuhansien eläinten kar­jan­ajot päättyivät äkisti jo 20 vuoden kuluttua.

Yksi syy oli vuonna 1885 voimaan tullut karanteenilaki, joka esti nautojen kuljetuksen Texasista Kansasiin. Laajat preeriat myytiin uudis­asukkaille, eivätkä he halunneet eläintautien leviävän etelästä. Maanviljelijät myös aitasivat maata niin, että he saivat hyvät laidunmaat itselleen, eikä ajettava karja päässyt enää kulkemaan ja laiduntamaan vapaasti preerialla.

Pahin isku karjanajoille oli kuitenkin kylmä talvi 1886–1887. Lumimyrskyt ja poikkeuksellisen alhaiset lämpötilat tappoivat suuren osan kaikesta vapaana kulkevasta karjasta niin kutsutussa Villissä lännessä.

”Tappiot ovat murskaavat”, kirjoitti karjankasvattaja Theodor Roosevelt, josta tuli 14 vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti. Lopulta pitkät karjanajot kävivät muutenkin tarpeettomiksi, kun rautatieverkko laajeni Texasiin asti.