Chicago paloi maan tasalle

Vuosi oli ollut kamalin Williamsin 23 vuoden uralla Chicagon palolaitoksessa. Sateettomat kuukaudet ja paahtava aurinko olivat kuivattaneet kaupungin puiset rakennukset, ja joka ikinen pienikin palonalku uhkasi sytyttää koko kaupunginosan tuleen.

Kun Williams saapui De Koven Streetille Chicagojoen eteläisen haaran länsipuolelle, tuli oli jo levinnyt moneen taloon. Kaksi palokärryä oli paikalla, mutta voimakas tuuli vaikeutti tulen sammuttamista.

”Jatkakaa vain, pojat, saamme tulen kyllä pian aisoihin”, Williams kuitenkin kannusti väkeään.

”Pomo, en usko, että pystymme jatkamaan kauan”, huusi yksi palomies, jonka käsiä liekkien kuumuus poltteli.

”Taistelkaa niin pitkään kuin pystytte!” Williams huusi ja riensi seuraavan talorivin luo. Rakennusten sisältä tihkui savua, mikä merkitsi, että nekin olisivat pian ilmiliekeissä.

Williams päätti nostaa valmiustilaa ja karjaisi: ”Antakaa kakkoshälytys! Palo leviää!”

Palopäällikkö aavisti kokemuksesta, että palo oli karkaamassa käsistä, ja valitettavasti hän oli oikeassa.

Opiskelijat katselivat tulen loimotusta

SUNNUNTAI 8. LOKAKUUTA 1871 klo 21.30: Teologian opiskelija William Gallagher opiskelijatovereineen matkasi vaunuilla läpi Chicagon.

William Gallagher ja muut teologian opiskelijat olivat loistotuulella. He olivat olleet kuuntelemassa luentoa Plymouth-seurakunnan kirkossa kaupungin länsiosassa ja palaamassa kotiinsa Chicagon pappisseminaarin
asuntolaan, joka sijaitsi noin viisi kilometriä kaupungin keskustasta.

Yhtäkkiä palohälytys keskeytti heidän iloisen rupattelunsa. Nuoret miehet kurkkivat vaunuista ja näkivät tulen loimotuksen kauempana. Samalla alueella oli edellisenä päivänä ollut pieni tulipalo, ja opiskelijat ajattelivat, että
kytemään jääneet palopesäkkeet olivat syttyneet uudestaan.

He uskoivat kuitenkin, että palo sammutettaisiin nopeasti. Kun seurue oli päässyt asuntolaan, William Gallagher painoi päänsä tyynyyn turvallisin mielin. Hän vaipui nopeasti uneen mutta havahtui siitä tuota pikaa.

Perhe pakeni tulen alta

SUNNUNTAI klo 22.00: Kahden kilometrin päässä De Koven Streetiltä asuva Bradwellin perhe valmistautui lähtemään tulta pakoon.

13-vuotias Bessie Bradwell heräsi syvästä unestaan, kun joku ravisteli häntä olkapäästä. Hänen äitinsä Myra istui sängyn laidalla ja katseli häntä vakavan näköisenä.

”Kaupungissa on syttynyt tulipalo. Meidän on lähdettävä talosta niin pian kuin pystymme”, äiti sanoi.

”Palaako meidän talomme?” Bessie kysyi huolissaan. ”En tiedä. Meidän on kuitenkin lähdettävä siltä varalta, että se syttyy palamaan”, äiti vastasi.

Bessie nousi ripeästi ja pukeutui sitten parhaimpiin vaatteisiinsa, jotta ne säästyisivät tulelta. Äiti alkoi käydä läpi kaappeja ja valikoida niistä arvokkaimpia esineitä, jotka hän sulloi matkalaukkuun.

Bessien isä, tuomari James Bradwell, keräsi kaikki perheen käteisvarat takkinsa taskuun, ja sitten perhe oli valmis lähtemään. Myra tarttui Bessien pikkuveljeä kädestä, ja perhe riensi kadulle, joka oli jo täynnä savua.

Bessien isä käski vaimoaan ja lapsia kulkemaan Washington Streetiä itään, kunnes he tulisivat viheralueelle Michiganjärven rannalle. Jos palo riistäytyisi täysin valloilleen, perhe voisi ainakin kahlata veteen ja yrittää siten pelastaa henkensä.

Isä itse aikoi mennä toiseen suuntaan Washington Streetiä työpaikalleen oikeustaloon pelastamaan vanhoja ja arvokkaita lakikirjoja, joita hän oli vuosien mittaan kerännyt. Sitten hän etsisi perheensä jälleen käsiinsä.

Myra, joka oli myös juristi ja omisti lakiasioita käsittelevän Chicago Legal News -lehden, ymmärsi miehensä halun pelastaa kirjat eikä vastustellut.

Enemmän häntä huolestutti se, että Bessie vaati päästä isänsä mukaan. Tytär kuitenkin piti päänsä, eikä asiasta keskusteltu enempää.

Perhe erosi: äiti ja poika lähtivät kohti järveä, ja isä otti Bessietä kädestä ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan läpi savun kohti nopeasti lähestyviä liekkejä.

Palopäällikkö antoi suurhälytyksen

*SUNNUNTAI klo 22.20: Robert Williams johti palomiehiään kuin kenraali joukkojaan, mutta liekkejä ei saatu aisoihin.*

Savu kirvelsi palomiesten silmiä, ja tuli kuumotti heidän ihoaan. He olivat jo yli puolitoista tuntia yrittäneet rajoittaa tulen De Koven Streetin alueelle josta se oli alkanut.

Viisi höyrypumppua kävi kuin viimeistä päivää, mutta vettä ei ollut riittävästi sammuttamaan kiivasta tulta. Se levisi kadulta toiselle, ja Williamsin oli annettava kaupungin palokunnalle suurhälytys.

Loputkin palokunnan 15 toimivasta höyrykoneesta lähtivät kohti lounasta torvet soiden, ja kaupunkilaiset pakenivat paniikissa kodeistaan. Tilanne muuttui yhä epätoivoisemmaksi.

Tulta vastaan taisteltiin höyryruiskuilla:

Williams näki, miten palavia kappaleita lenteli hänen ja palomiesten pään yli. Tuuli nosti niitä maasta ja kuljetti ne kohti koillista ja Chicagon keskustaa. Putoillessaan maahan ne sytyttivät uusia paloja kuin palopommit.

Kello 23.15 Williams sai ilmoituksen, jota hän oli pelännyt: palo oli edennyt Chicagojoen eteläisen haaran toiselle puolelle, ja kaupungin keskusta oli nyt uhattuna.

”Piru vieköön!” palopäällikkö huusi. Vielä tähän asti hän oli uskonut, että joki estäisi palon leviämisen.

”Ota komento. Minun on lähdettävä”, Williams sanoi yhdelle uskollisista palomiehistään. Palopäällikkö hengähti syvään. Liekit etenisivät pian hänen omaan kotiinsa Randolph Streetillä.

Bessie odotti isäänsä turhaan

SUNNUNTAI kello 23.15: Bessie ja hänen isänsä olivat päässeet James Bradwellin toimistolle Randolph Streetin suuntaiselle Washington Streetille.

Bessie katseli vaitonaisena isäänsä. Tämä haali kirjoja toimistonsa hyllyiltä minkä kerkesi ja saatuaan niitä sylinsä täyteen kantoi ne nopeasti kadulle.

Työ oli raskasta eikä James halunnut tyttärensä auttavan, mutta Bessie nappasi mukaansa äitinsä lehden tilaajatietoja sisältävän suuren kirjan ja alkoi kantaa sitä turvaan:

”Tämä kannattaa pelastaa. Minä pidän siitä huolen”, Bessie sanoi päättäväisesti isälleen.

Kirjakasa kasvoi jalkakäytävällä. James pyysi Bessietä odottamaan hetken ulkona, kun hän lähtisi etsimään vapaata vaununajajaa, joka voisi auttaa heitä viemään kirjat turvaan. Bessie jäi kuuliaisesti odottamaan.

KARTTA – Näin liekit levisivät:

Kului viisi minuuttia, sitten kymmenen ja viisitoista, mutta Bessien isää ei kuulunut takaisin.

Savu muuttui koko ajan sakeammaksi, ja palavaa ainesta putoili siellä täällä taivaalta. Bessiestä se muistutti lumisadetta – lumihiutaleet olivat vain nyt punaisia eivätkä valkoisia.

Bessie tiesi hyvin, että hän ei voisi jäädä kadulle pitkäksi aikaa. Niinpä hän päätti, ettei enää odottaisi isäänsä vaan lähtisi järvelle, jossa hänen äitinsä ja pikkuveljensä olivat. Heidän luonaan hän olisi turvassa.

Bessie lähti kulkemaan pitkin Washington Streetiä, jolla tungeksi pakenevia kaupunkilaisia. Tummaihoinen mies, joka kantoi eläviä kanoja sisältävää laatikkoa päänsä päällä, törmäsi Bessieen niin, että tämä kaatui, ja toinen mies kauhisteli oikeustalon alla olevissa selleissä viruvien vankien kohtaloa: ”Voi vankiparkoja, loukussa selleissään, hehän palavat niihin elävältä!”

Kokemus oli järkyttävä 13-vuotiaalle tytölle. Kadut olivat muuttuneet kaaokseksi, joilla säntäili paniikissa olevia ihmisiä, kun kaikki yrittivät päästä pakoon vauhdilla etenevää paloa ja pelastaa niin paljon omaisuuttaan kuin suinkin kykenivät. Bessie toivoi vain pääsevänsä pian äitinsä tai isänsä luo.

James Bradwell kiirehti järvelle

*MAANANTAI klo 00.15: Bessien isä ei ollut löytänyt vapaata vaununajajaa, joten hän palasi oikeustalolle.*

James Bradwell näki oikeustalon edessä kirjakasan mutta ei Bessietä! Hän etsi kaikkialta talosta, mutta tyttö oli kadonnut tykkänään.

Tuli oli edennyt jo keskustan eteläosaan ja lähestyi koko ajan Washington Streetiä, joka oli vielä tähän asti kärsinyt vain savusta ja taivaalta satavasta hehkuvasta palojätteestä.

James päätti lähteä puistoon järven rantaan, jossa Myra ja heidän poikansa odottivat. Hän toivoi, että Bessiekin oli lähtenyt sinne. Päästyään puistoon James löysikin nopeasti vaimonsa ja poikansa lukuisien muiden veden ääreen turvaan hakeutuneiden kaupunkilaisten joukosta.

”Missä Bessie on?” hän huusi.

”Mitä? Minä luulin, että hän on sinun kanssasi”, Myra vastasi hämmästyneenä.

”Voi hyvänen aika”, James sopersi. Hän lysähti istumaan perheen matkalaukun päälle ja parahti: ”Voit tyttö parkaamme, mitähän hänelle on tapahtunut?”

Myra oli luottavaisemmalla mielellä ja rauhoitteli myös miestään: ”Älä huoli, sillä tytöllä ei ole mitään hätää, hän kyllä pärjää missä vain.”

Williams evakuoi vaimonsa

*MAANANTAI kello 00.45: Robert Williams ja palokunta olivat turhaan yrittänyt sammuttaa tulta. Palo lähestyi nyt Randolph Streetiä, jossa palopäällikkö asui.*

Palopäällikkö Williams oli järkyttynyt palon nopeasta etenemisestä. Kaupungin kaasulaitokset, armeijan asevarastot ja monet kirkot olivat jo tulen vallassa, ja nyt vuorossa oli kaupungin kaunis oikeustalo Washington Streetin ja Randolph Streetin välissä.

Poliisi sai pormestarilta luvan hakea talon kellarissa viruvat noin sata vankia turvaan, ja palokunta yritti saada tulen pysymään aisoissa. Palopäällikön oma koti oli vain 150 metrin päässä, ja hän kiirehti sinne hakemaan vaimoaan.

Paikalla oli jo muutama palomies ja poliisi, jotka olivat auttaneet rouva Williamsin ulos turvaan. Williams huolestuikin seuraavaksi rakkaimman arvoesineensä kohtalosta.

”Auttaisitteko minua tuomaan pianoni ulos?” hän kysyi lähellä olevilta palomieheltä. Sitten hän ruuvasi soittimen jalat irti ja kantoi sen parin raavaan palomiehen auttamana kadulle.

Liekit olivat jo lähellä, mutta Williams palasi vielä taloon pelastamaan hienoja mattojaan. Silloin ikkunoiden karmit alkoivat antaa periksi kuumuudessa ja ikkunalasit alkoivat säröillä. Williams heitti nopeasti yhden maton olkapäälleen ja juoksi ulos.

Ulkona Williams näki ensimmäisten keltaisten lieskojen nuolevan kotiaan. Rouva Williams nyyhkytti, mutta palopäällikkö ei ehtinyt jäädä lohduttamaan häntä vaan lähetti hänet hevosvaunuilla kohti länttä.

Williams tiesi, että hänen kotinsa oli mennyttä, mutta osa kaupunkia oli vielä jäljellä, ja hänen pitäisi yrittää pelastaa se.

Bessie pakeni palavan sillan yli

*MAANANTAI kello 1.00: 13-vuotias Bessie Bradwell oli ajautunut kaaoksessa harhaan eikä löytänyt perhettään.*

Humisevat liekit, ulvova tuuli ja huutavat ihmiset olivat muuttaneet keskustan eteläosan infernoksi. Bessie oli hämmennyksissään ja peloissaan, mutta sitten hän kuuli tuttujen äänien huutavan nimeään.

Perheen ystäväpariskunta oli huomannut tytön ihmispaljouden keskeltä. ”Tule mukaamme”, pariskunta sanoi ja suuntasi sitten muun ihmisjoukon kanssa kohti siltaa, joka vei Chicagojoen yli kaupungin pohjoisiin kortteleihin.

Kun Bessie ja pariskunta pääsivät State Street -sillalle, se oli jo osin liekeissä. Myös rannalla paloi paikoitellen, kun palava aines oli sytyttänyt laatikoita ja säkkejä.

”Tule, meidän on mentävä heti yli”, pariskunta huusi ja Bessie seurasi heitä peloissaan.

Palavalla sillalla oli tukalan kuuma, ja Bessien takki syttyi pari kertaa tuleen, mutta ystävälliset ihmiset saivat tukahdutettua tulen käsillään.

Kun Bessie oli jo päässyt lähes joen toiselle puolelle, hänen ohitseen juoksi mies, joka vaikeroi kauhun vallassa: ”Tämä on Chicagon loppu!”

”Eipäs ole, kaupunki nousee vielä!” Bessie huusi vastaan vaistomaisesti. Hän ei aikonut luopua toivosta.

”Koko kaupunki on tulessa!”

*MAANANTAI kello 2.30: William Gallagher oli syvässä unessa pappisseminaarin makuuhuoneessaan, kun yhtäkkiä hänen oveaan paukutettiin.*

Gallagher heräsi kovaan koputukseen ja meni unenpöpperöisenä avaamaan oven. Käytävällä oli yksi hänen opiskelijatovereistaan. ”Koko kaupunki on tulessa!” tämä huusi ja ehdotti, että he lähtisivät kaupungille katsomaan tilannetta lähempää.

Gallagher kipusi ensin seminaarin katolle. Sieltä hän näki noin 3–5 kilometrin pituisen tulirintaman, joka eteni nopeasti tuulen ajamana.

Näytti tosiaan siltä kuin koko kaupunki olisi ollut liekeissä, ja pian Gallagher riensi tovereineen ulos ja kohti liekkimerta. Kaupungin länsiosassa vallitsi täysi sekasorto.

Ihmisiä ryntäili joka puolella työntäen ja vetäen tavaraa täynnä olevia kottikärryjä ja vaunuja, ja ihmisjoukon seassa säntäili pakokauhun vallassa olevia lehmiä ja hevosia.

Joillakin kaduilla poliisit ja palomiehet hajottivat talojen puisia julkisivuja ja irrottivat jalkakäytävien lankkuja estääkseen palon leviämisen. Toisaalla poliisi ja armeija yrittivät räjäyttää kokonaisia katuja ilmaan, jottei liekeillä olisi, mihin tarttua.

Yhdellä aukiolla Gallagher näki poliisin taluttavan kädestä pientä poikaa. ”En tiedä hänestä muuta kuin että hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet tulipalossa Girard-hotellissa”, poliisi kertoi ihmisille.

Joku mies heltyi ja otti pojan mukaansa. Aukiolla istui myös kolme lasta matkalaukun päällä odottamassa äitiään, jota ei kuitenkaan kuulunut.

”Ei!” lapset ulvoivat, kun joku ohikulkija yritti saada heidät lähtemään mukaansa. Kun lieskat loimusivat jo aivan lähellä, joukko aikuisia vei äitinsä perään itkevät lapset kuitenkin väkisin pois.

Gallagher käveli ympäri kaupunkia koko yön tulen tuhovoimaa ihmetellen. Kun aurinko alkoi nousta, hän liittyi ystävineen ihmisjoukkoon, joka kulki kohti länttä pyrkien turvaan Chicagon länsipuolella avautuvalle
preerialle.

Opiskelijanuorukaiset seurasivat inhoten, miten ahneet vaununajajat yrittivät hyötyä tilanteesta ja vaativat kyydistä järjettömiä summia.

Gallagher kuuli esimerkiksi, miten eräs kuski pyysi sataa dollaria tavarakuorman kuljettamisesta – se vastasi noin viidesosaa työläisen vuosipalkasta.

Yleensä autio preeria oli muuttunut kuin taistelukentäksi. Alue oli täynnä uupuneita ihmisiä, joiden hiukset olivat noesta mustat ja iho paikoin palanut, ja lisää vaelsi paikalle lakkaamatta.

Ne, jotka olivat onnistuneet pelastamaan jotain omaisuuttaan, kyhäsivät tavaroistaan ja matoista perheelleen väliaikaisia suojia. Tulta paenneet tunsivat olonsa turvalliseksi preerialla, mutta kaupungissa moni taisteli vielä hengestään.

Ihmiset etsivät turvaa vedestä

*MAANANTAI kello 7.30: James Bradwell oli yön kuluessa kaivanut perheen matkalaukun maahan Michiganjärven viereiseen puistoon, jotta heidän ainoa jäljellä oleva omaisuutensa säästyisi tulelta.*

Kun puistoon alkoi putoilla palavaa ainesta, James Bradwell oli tyytyväinen siihen, että hän oli kaivanut perheen omaisuuden maahan turvaan.

Tilanne alkoi muuttua hengenvaaralliseksi, sillä tuli levisi viheralueella nopeasti. Lipastoja, matkalaukkuja ja vaatteita syttyi tuleen, ja ihmiset pakenivat paniikissa järveen.

Myös Bradwellin perhe kahlasi varovasti mutaiseen veteen. He jäivät rannan tuntumaan ja valelivat välillä kasvojaan ja käsiään vedellä, jotta liekkien paahtava kuumuus ei polttaisi niitä.

Perheen onneksi tuli ei yltänyt veteen asti, ja kun palo rannalla parin tunnin päästä hiipui, he saattoivat palata hiiltyneelle nurmelle. James kaivoi perheen matkalaukun maasta, mutta iloa omaisuuden säilymisestä himmensi se, että Bessie oli edelleen kateissa.

Kaupungin sammutusvälineet hajosivat

*MAANANTAI kello 11.00: Palopäällikkö Williams taisteli edelleen miehineen tulta vastaan. Palo oli levinnyt taas yhden joenhaaran yli ja edennyt kaupungin pohjoisiin osiin.*

Palopäällikkö istui kärryjen etupenkillä matkalla siihen osaan läntistä Chicagoa, jonne tulipalo ei ollut vielä levinnyt. Savu ja noki kirvelivät hänen silmiään, ja hänen oli pakko laittaa silmilleen suojalasit.

Pian kärryt saapuivat talolle, jonne Williamsin vaimo oli viety turvaan. Williamsin vaatteet olivat läpimärät, ja hän nautti päästessään eroon raskaasta univormusta ja saadessaan päälleen kuivat ja lämpimät vaatteet.

Williamsin vaimo toi teetä ja leipää, ja lämmin juoma lievittikin hieman palopäällikön kurkun karheutta, mutta leipää hän sai nielaistua vain pari suullista.

Williams oli syvästi huolissaan tilanteen kehittymisestä. Kaupungin vesipumput olivat tuhoutuneet varhain aamulla palossa Chicagojoen pohjoispuolella, joten palokunta ei enää saanut Michigan-järvestä vettä sammutustöihin.

Lisäksi useita höyrykoneita ja vesiletkuja oli hajonnut. Virkistäydyttyään hieman Williams halasi vaimoaan ja lähti jälleen liikkeelle. Hän ei kuitenkaan ollut kovinkaan toiveikas. Liekit eivät näyttäneet millään päästävän Chicagoa otteestaan, ja palopäällikkö alkoi rukoilla sadetta.

Gallagher bliver krisebetjent

*MANDAG kl. 22.00: William Gallagher har tilbragt knap et døgn nær brandene og de nu hjemløse indbyggere ude på prærien. Han er derfor gået forholdsvis tidligt til ro.*

Gallagher slår øjnene op i sin seng og er med det samme lysvågen. En lyd har vækket ham. Han ved, at de ældste teologistuderende har organiseret en vagtordning, så alle bliver alarmeret hurtigt, i tilfælde af at vinden vender, og byens flammer truer seminariet.

Efter kort tid finder Gallagher dog ud af, at lyden ikke kommer ude fra gangen, men er sendt fra himlen – en taktfast trommen på taget. Det regner!

“Gud være lovet for alle hans velsignelser”, udbryder den troende unge mand, inden han igen falder hen, vel vidende at seminariet – og givetvis også de endnu ubrændte dele af byen – er i sikkerhed.

Efter det daglige bønnemøde morgenen efter organiserer de studerende sig i grupper og begiver sig afsted ind til First Congregational Church of Chicago i byens nordvestlige kvarter.

Her vil de stille deres arbejdskraft til rådighed for myndighederne. I kirken har bystyret og politiet etableret midlertidige kontorer, efter at rådhuset og politigården er brændt ned.

På vej hen til deres destination ser de unge studenter en by i ruiner. Enkelte steder hærger flammerne stadig, men nattens regn har hjulpet slukningsarbejdet på vej, og ilden er generelt set under kontrol.

I kirken, hvor det frivillige arbejde uddeles, bli­ver de unge mænd stillet op på to rækker. De bli­ver dernæst bedt om at hæve deres højre arm og sværge, at de vil gø­re deres pligt “som specialpoliti i denne nød­si­tu­a­tion og adlyde ordrer fra po­li­ti­kom­mis­sæ­rer­ne”.

“Så hjælp mig, Gud”, afslutter de studerende eden, der midlertidigt gør dem til krisebetjente, som skal hjælpe byens politi med nødarbejdet.

Forsynet med politiskilt får Gallagher til opgave at stoppe alle brugbare hestevogne, der kan bruges til hjælpeindsatsen. Nægter ejeren af vognen at følge anvisningen, kan Gallagher arrestere ham – men den slags ubehagelige kon­fron­ta­tio­ner slipper den teologistuderende heldigvis for.

Hele dagen kører den nyslåede betjent frem og tilbage med vogne og samler de nødstedte familier på prærien op for at bringe dem ind til Chicagos kirker og skoler, hvor de får tøj, mad og ly.

“Du kan ikke forestille dig, hvilket knusende slag dette har været for mange”, skriver Gallagher samme dag i et brev til sin søs­ter, som bor i Boston. Den unge teologistuderende vil aldrig glemme branden i Chicago.

Familien Bradwell modtager forrygende nyt

*TIRSDAG kl. 20.00: Dommer Bradwell, hustruen Myra og deres søn har været i sikkerhed, siden branden i parken døde hen. Men de har stadig ikke fundet deres datter, Bessie.*

James Bradwell har været syg af bekymring i snart to døgn – ikke fordi Chicago ligger i ruiner, og hans hjem er brændt ned til grunden, men fordi hans datter stadig er savnet.

Faren har vandret rundt i byen hele dagen uden resultat, så håbet er spinkelt, da han om aftenen tropper op til et borgermøde. Kort efter mødets start får Bradwell ordet.

Dommeren stiller sig op foran forsamlingen for at høre, om der dog ikke sidder en sjæl i lokalet, som har set hans lille datter. Hun er 13 år gammel og er forsvundet nær retsbygningen – muligvis med en stor bog i favnen.

En fremmed herre blandt tilhørerne rejser sig: “Bare rolig, dommer Bradwell, din datter er i sikkerhed på vestsiden (af Chicago-flodens sydlige flodarm, red.), og hun bar rundt på den store, tunge bog med abonnenter i ni timer”, fortæller manden, som mødte den bemærkelsesværdige Bessie Bradwell på en restaurant mandag morgen, hvor pigen sad sammen med bekendte.

James omfavner den fremmede og takker ham hjerteligt for informationen. Da faren lidt senere kommer tilbage til sin hustru og overleverer den fantastiske nyhed, stråler hans ansigt for første gang i 48 timer.

Snart vil hele familien igen være samlet. De har overlevet den store brand.

Efterskrift

Robert Williams tjente sin by som brandchef i yderligere to år, frem til 1873.

Familien Bradwell blev i Chicago, hvor Bessie uddannede sig til jurist ligesom sine forældre. Hun blev assisterende redaktør på avisen “Chicago Legal News” i 1894 – samme år, som hendes mor døde. Bessie blev chefredaktør for avisen i 1907 og bestred posten indtil sin død 20 år senere.

Den teologistuderende William Gallaghers skæbne efter Chicago-branden er ukendt.