Robert Williams hätkähti hereille, kun palohälytys alkoi soida. Oli 8. lokakuuta, ja kello oli yhdeksän illalla. ”Tulipalo!” hänen vaimonsa huudahti ja tökkäsi häntä kyynärpäällään.
Williams oli työskennellyt Chicagon palopäällikkönä useita vuosia ja toimi lähes automaattisesti, kun kaupungin palovahti antoi palohälytyksen. 45-vuotias palopäällikkö nousi siis nopeasti vuoteesta, veti tottuneesti univormun yllensä ja riensi kadulle.
Pian hevosvetoiset palokärryt pysähtyivät Williamsin talon eteen Randolph Streetille. Palopäällikkö hyppäsi kyytiin, ja kärryt lähtivät kiitämään kaupungin lounaisosaan, jossa paloi lato De Koven Streetillä.
”Jatkakaa vain, pojat, saamme tulen kyllä pian aisoihin!” Chicagon palopäällikkö miehilleen
Vuosi oli ollut kamalin Williamsin 23 vuoden uralla Chicagon palolaitoksessa. Sateettomat kuukaudet ja paahtava aurinko olivat kuivattaneet kaupungin puiset rakennukset, ja joka ikinen pienikin palonalku uhkasi sytyttää koko kaupunginosan tuleen.
Kun Williams saapui De Koven Streetille Chicagojoen eteläisen haaran länsipuolelle, tuli oli jo levinnyt moneen taloon. Kaksi palokärryä oli paikalla, mutta voimakas tuuli vaikeutti tulen sammuttamista.
”Jatkakaa vain, pojat, saamme tulen kyllä pian aisoihin”, Williams kuitenkin kannusti väkeään.
”Pomo, en usko, että pystymme jatkamaan kauan”, huusi yksi palomies, jonka käsiä liekkien kuumuus poltteli.
”Taistelkaa niin pitkään kuin pystytte!” Williams huusi ja riensi seuraavan talorivin luo. Rakennusten sisältä tihkui savua, mikä merkitsi, että nekin olisivat pian ilmiliekeissä.
Williams päätti nostaa valmiustilaa ja karjaisi: ”Antakaa kakkoshälytys! Palo leviää!”
Palopäällikkö aavisti kokemuksesta, että palo oli karkaamassa käsistä, ja valitettavasti hän oli oikeassa.

Chicagon kehitys suurkaupungiksi
1679: Ranskalainen tutkimusmatkailija tuli alueelle
Ranskalainen tutkimusmatkailija René de La Salle kuvaili ensimmäisenä eurooppalaisena Michiganjärven länsirantaa. Hän kutsui paikkaa nimellä ”Checagou”.
Sana juontuu ranskalaisten nimityksestä alueella kasvavalle valkosipulille.
1780-luku: Ensimmäiset uudisasukkaat saapuivat
Ranskalainen Jean Baptiste Point du Sable rakensi ensimmäisenä ei-alkuperäiskansaan kuuluvana ihmisenä talon Chicagojoen suulle.
1812: Intiaanit taistelivat alueestaan
Potawatomiheimo hyökkäsi Yhdysvaltojen Fort Dearbornin linnoituksessa asuvien siviilien ja sotilaiden kimppuun ja tappoi 52 ihmistä. Intiaanit joutuivat kuitenkin luovuttamaan alueen yhdysvaltalaisille useiden taistelujen jälkeen neljän vuoden kuluttua.
1833: Chicagosta tuli kaupunki
Chicagossa oli 350 asukasta, kun siitä tehtiin virallisesti kaupunki. Kaupungin sijainti havaittiin oivalliseksi kaupankäynnille.
1848: Kanava loi talouskasvua
Chicagon ensimmäinen kasvubuumi alkoi Illinois–Michigan-kanavan avaamisesta vuonna 1848. Chicagojoen ja Illinoisjoen yhdistävä 154 kilometriä pitkä kanava mahdollisti laivaliikenteen Suurilta järviltä aina Mississippijoelle asti.
Opiskelijat katselivat tulen loimotusta
SUNNUNTAI 8. LOKAKUUTA 1871 klo 21.30: Teologian opiskelija William Gallagher opiskelijatovereineen matkasi vaunuilla läpi Chicagon.
William Gallagher ja muut teologian opiskelijat olivat loistotuulella. He olivat olleet kuuntelemassa luentoa Plymouth-seurakunnan kirkossa kaupungin länsiosassa ja palaamassa kotiinsa Chicagon pappisseminaarin
asuntolaan, joka sijaitsi noin viisi kilometriä kaupungin keskustasta.
Yhtäkkiä palohälytys keskeytti heidän iloisen rupattelunsa. Nuoret miehet kurkkivat vaunuista ja näkivät tulen loimotuksen kauempana. Samalla alueella oli edellisenä päivänä ollut pieni tulipalo, ja opiskelijat ajattelivat, että
kytemään jääneet palopesäkkeet olivat syttyneet uudestaan.
He uskoivat kuitenkin, että palo sammutettaisiin nopeasti. Kun seurue oli päässyt asuntolaan, William Gallagher painoi päänsä tyynyyn turvallisin mielin. Hän vaipui nopeasti uneen mutta havahtui siitä tuota pikaa.
Perhe pakeni tulen alta
SUNNUNTAI klo 22.00: Kahden kilometrin päässä De Koven Streetiltä asuva Bradwellin perhe valmistautui lähtemään tulta pakoon.
13-vuotias Bessie Bradwell heräsi syvästä unestaan, kun joku ravisteli häntä olkapäästä. Hänen äitinsä Myra istui sängyn laidalla ja katseli häntä vakavan näköisenä.
”Kaupungissa on syttynyt tulipalo. Meidän on lähdettävä talosta niin pian kuin pystymme”, äiti sanoi.
”Palaako meidän talomme?” Bessie kysyi huolissaan. ”En tiedä. Meidän on kuitenkin lähdettävä siltä varalta, että se syttyy palamaan”, äiti vastasi.
Bessie nousi ripeästi ja pukeutui sitten parhaimpiin vaatteisiinsa, jotta ne säästyisivät tulelta. Äiti alkoi käydä läpi kaappeja ja valikoida niistä arvokkaimpia esineitä, jotka hän sulloi matkalaukkuun.
Bessien isä, tuomari James Bradwell, keräsi kaikki perheen käteisvarat takkinsa taskuun, ja sitten perhe oli valmis lähtemään. Myra tarttui Bessien pikkuveljeä kädestä, ja perhe riensi kadulle, joka oli jo täynnä savua.
”Piru vieköön!” Chicagon palopäällikkö
Bessien isä käski vaimoaan ja lapsia kulkemaan Washington Streetiä itään, kunnes he tulisivat viheralueelle Michiganjärven rannalle. Jos palo riistäytyisi täysin valloilleen, perhe voisi ainakin kahlata veteen ja yrittää siten pelastaa henkensä.
Isä itse aikoi mennä toiseen suuntaan Washington Streetiä työpaikalleen oikeustaloon pelastamaan vanhoja ja arvokkaita lakikirjoja, joita hän oli vuosien mittaan kerännyt. Sitten hän etsisi perheensä jälleen käsiinsä.
Myra, joka oli myös juristi ja omisti lakiasioita käsittelevän Chicago Legal News -lehden, ymmärsi miehensä halun pelastaa kirjat eikä vastustellut.
Enemmän häntä huolestutti se, että Bessie vaati päästä isänsä mukaan. Tytär kuitenkin piti päänsä, eikä asiasta keskusteltu enempää.
Perhe erosi: äiti ja poika lähtivät kohti järveä, ja isä otti Bessietä kädestä ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan läpi savun kohti nopeasti lähestyviä liekkejä.
Palopäällikkö antoi suurhälytyksen
*SUNNUNTAI klo 22.20: Robert Williams johti palomiehiään kuin kenraali joukkojaan, mutta liekkejä ei saatu aisoihin.*
Savu kirvelsi palomiesten silmiä, ja tuli kuumotti heidän ihoaan. He olivat jo yli puolitoista tuntia yrittäneet rajoittaa tulen De Koven Streetin alueelle josta se oli alkanut.
Viisi höyrypumppua kävi kuin viimeistä päivää, mutta vettä ei ollut riittävästi sammuttamaan kiivasta tulta. Se levisi kadulta toiselle, ja Williamsin oli annettava kaupungin palokunnalle suurhälytys.
Loputkin palokunnan 15 toimivasta höyrykoneesta lähtivät kohti lounasta torvet soiden, ja kaupunkilaiset pakenivat paniikissa kodeistaan. Tilanne muuttui yhä epätoivoisemmaksi.
Tulta vastaan taisteltiin höyryruiskuilla:







Tuli taltutettiin höyrypumpuilla
Palolaitoksella oli ollut höyrykäyttöisiä pumppuja 1840-luvulta asti. Kattiloissa muodostui niin kova paine, että paloletkujen vesi suihkusi 55–70 metrin päähän.
Höyrykattila
tuotti pumppua käyttävää vesihöyryä.
Polttoaineena
käytettiin hiiltä, jota oli sangossa vaunujen takaosassa.
Kupariputki
johti höyryn kattilasta vaunujen etuosassa olevaan pumppuun.
Kuski
istui edessä ja ohjasi vaunut palopaikalle.
Hevoset
vetivät vaunuja. Kevyttä höyrykonetta veti kaksi hevosta, ja raskasta, lähes 4 000 kilon konetta veti neljä hevosta.
Pumppu
imi vettä ulkoisesta lähteestä ja pumppasi sen paloletkusta ulos.
Williams näki, miten palavia kappaleita lenteli hänen ja palomiesten pään yli. Tuuli nosti niitä maasta ja kuljetti ne kohti koillista ja Chicagon keskustaa. Putoillessaan maahan ne sytyttivät uusia paloja kuin palopommit.
Kello 23.15 Williams sai ilmoituksen, jota hän oli pelännyt: palo oli edennyt Chicagojoen eteläisen haaran toiselle puolelle, ja kaupungin keskusta oli nyt uhattuna.
”Piru vieköön!” palopäällikkö huusi. Vielä tähän asti hän oli uskonut, että joki estäisi palon leviämisen.
”Ota komento. Minun on lähdettävä”, Williams sanoi yhdelle uskollisista palomiehistään. Palopäällikkö hengähti syvään. Liekit etenisivät pian hänen omaan kotiinsa Randolph Streetillä.
Bessie odotti isäänsä turhaan
SUNNUNTAI kello 23.15: Bessie ja hänen isänsä olivat päässeet James Bradwellin toimistolle Randolph Streetin suuntaiselle Washington Streetille.
Bessie katseli vaitonaisena isäänsä. Tämä haali kirjoja toimistonsa hyllyiltä minkä kerkesi ja saatuaan niitä sylinsä täyteen kantoi ne nopeasti kadulle.
Työ oli raskasta eikä James halunnut tyttärensä auttavan, mutta Bessie nappasi mukaansa äitinsä lehden tilaajatietoja sisältävän suuren kirjan ja alkoi kantaa sitä turvaan:
”Tämä kannattaa pelastaa. Minä pidän siitä huolen”, Bessie sanoi päättäväisesti isälleen.
Kirjakasa kasvoi jalkakäytävällä. James pyysi Bessietä odottamaan hetken ulkona, kun hän lähtisi etsimään vapaata vaununajajaa, joka voisi auttaa heitä viemään kirjat turvaan. Bessie jäi kuuliaisesti odottamaan.
KARTTA – Näin liekit levisivät:






Tuuli lietsoi tulihelvettiä
Voimakas tuuli sai pienen palonalun muuttumaan koko kaupungin suurpaloksi, kun puuskat kuljettivat palavia puunkappaleita joen sivuhaarojen yli uusille alueille.
Keltainen: Palanut alue
1. Palo alkoi
Sunnuntai 8. lokakuuta kello 20.30: Irlantilaissyntyisen Catherine O’Learyn lato De Koven Streetillä syttyi palamaan. Palokunta oli paikalla noin puolen tunnin päästä, mutta liekit olivat silloin jo levinneet useisiin ympärillä oleviin rakennuksiin.
2. Tuli ylitti joen
Sunnuntai kello 23.15: Voimakas lounaistuuli kuljetti palavia kappaleita kaupungin länsipuolelta Chicagojoen haaran yli keskustan eteläosaan, jonka hienostokortteleissa tuli levisi edelleen.
3. Palo eteni pohjoiseen
Maanantai kello 2.30: Tuuli kuljetti palon jälleen joen yli. Useita taloja kaupungin pohjoisosassa syttyi nopeasti palamaan.
4. Vesihuolto lamaantui
Maanantai kello 3.00: Palava puunkappale osui kaupungin vesilaitoksen katolle lähellä Michiganjärveä. Paloa ei saatu tukahtumaan, ja tunnin kuluttua Chicagon vedensaanti katkesi.
5. Sade tuli pelastukseksi
Tiistai kello 1:00: Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa. Sateen ansiosta tuli saatiin aisoihin, ja aamulla palo oli sammutettu suuressa osassa kaupunkia.
Kului viisi minuuttia, sitten kymmenen ja viisitoista, mutta Bessien isää ei kuulunut takaisin.
Savu muuttui koko ajan sakeammaksi, ja palavaa ainesta putoili siellä täällä taivaalta. Bessiestä se muistutti lumisadetta – lumihiutaleet olivat vain nyt punaisia eivätkä valkoisia.
Bessie tiesi hyvin, että hän ei voisi jäädä kadulle pitkäksi aikaa. Niinpä hän päätti, ettei enää odottaisi isäänsä vaan lähtisi järvelle, jossa hänen äitinsä ja pikkuveljensä olivat. Heidän luonaan hän olisi turvassa.
Bessie lähti kulkemaan pitkin Washington Streetiä, jolla tungeksi pakenevia kaupunkilaisia. Tummaihoinen mies, joka kantoi eläviä kanoja sisältävää laatikkoa päänsä päällä, törmäsi Bessieen niin, että tämä kaatui, ja toinen mies kauhisteli oikeustalon alla olevissa selleissä viruvien vankien kohtaloa: ”Voi vankiparkoja, loukussa selleissään, hehän palavat niihin elävältä!”
Kokemus oli järkyttävä 13-vuotiaalle tytölle. Kadut olivat muuttuneet kaaokseksi, joilla säntäili paniikissa olevia ihmisiä, kun kaikki yrittivät päästä pakoon vauhdilla etenevää paloa ja pelastaa niin paljon omaisuuttaan kuin suinkin kykenivät. Bessie toivoi vain pääsevänsä pian äitinsä tai isänsä luo.
James Bradwell kiirehti järvelle
*MAANANTAI klo 00.15: Bessien isä ei ollut löytänyt vapaata vaununajajaa, joten hän palasi oikeustalolle.*
James Bradwell näki oikeustalon edessä kirjakasan mutta ei Bessietä! Hän etsi kaikkialta talosta, mutta tyttö oli kadonnut tykkänään.
Tuli oli edennyt jo keskustan eteläosaan ja lähestyi koko ajan Washington Streetiä, joka oli vielä tähän asti kärsinyt vain savusta ja taivaalta satavasta hehkuvasta palojätteestä.
”Missä Bessie on?” Bessien isä, tuomari James Bradwell
James päätti lähteä puistoon järven rantaan, jossa Myra ja heidän poikansa odottivat. Hän toivoi, että Bessiekin oli lähtenyt sinne. Päästyään puistoon James löysikin nopeasti vaimonsa ja poikansa lukuisien muiden veden ääreen turvaan hakeutuneiden kaupunkilaisten joukosta.
”Missä Bessie on?” hän huusi.
”Mitä? Minä luulin, että hän on sinun kanssasi”, Myra vastasi hämmästyneenä.
”Voi hyvänen aika”, James sopersi. Hän lysähti istumaan perheen matkalaukun päälle ja parahti: ”Voit tyttö parkaamme, mitähän hänelle on tapahtunut?”
Myra oli luottavaisemmalla mielellä ja rauhoitteli myös miestään: ”Älä huoli, sillä tytöllä ei ole mitään hätää, hän kyllä pärjää missä vain.”
Williams evakuoi vaimonsa
*MAANANTAI kello 00.45: Robert Williams ja palokunta olivat turhaan yrittänyt sammuttaa tulta. Palo lähestyi nyt Randolph Streetiä, jossa palopäällikkö asui.*
Palopäällikkö Williams oli järkyttynyt palon nopeasta etenemisestä. Kaupungin kaasulaitokset, armeijan asevarastot ja monet kirkot olivat jo tulen vallassa, ja nyt vuorossa oli kaupungin kaunis oikeustalo Washington Streetin ja Randolph Streetin välissä.
Poliisi sai pormestarilta luvan hakea talon kellarissa viruvat noin sata vankia turvaan, ja palokunta yritti saada tulen pysymään aisoissa. Palopäällikön oma koti oli vain 150 metrin päässä, ja hän kiirehti sinne hakemaan vaimoaan.
Paikalla oli jo muutama palomies ja poliisi, jotka olivat auttaneet rouva Williamsin ulos turvaan. Williams huolestuikin seuraavaksi rakkaimman arvoesineensä kohtalosta.
”Auttaisitteko minua tuomaan pianoni ulos?” hän kysyi lähellä olevilta palomieheltä. Sitten hän ruuvasi soittimen jalat irti ja kantoi sen parin raavaan palomiehen auttamana kadulle.
Liekit olivat jo lähellä, mutta Williams palasi vielä taloon pelastamaan hienoja mattojaan. Silloin ikkunoiden karmit alkoivat antaa periksi kuumuudessa ja ikkunalasit alkoivat säröillä. Williams heitti nopeasti yhden maton olkapäälleen ja juoksi ulos.
Ulkona Williams näki ensimmäisten keltaisten lieskojen nuolevan kotiaan. Rouva Williams nyyhkytti, mutta palopäällikkö ei ehtinyt jäädä lohduttamaan häntä vaan lähetti hänet hevosvaunuilla kohti länttä.
Williams tiesi, että hänen kotinsa oli mennyttä, mutta osa kaupunkia oli vielä jäljellä, ja hänen pitäisi yrittää pelastaa se.
Bessie pakeni palavan sillan yli
*MAANANTAI kello 1.00: 13-vuotias Bessie Bradwell oli ajautunut kaaoksessa harhaan eikä löytänyt perhettään.*
Humisevat liekit, ulvova tuuli ja huutavat ihmiset olivat muuttaneet keskustan eteläosan infernoksi. Bessie oli hämmennyksissään ja peloissaan, mutta sitten hän kuuli tuttujen äänien huutavan nimeään.
Perheen ystäväpariskunta oli huomannut tytön ihmispaljouden keskeltä. ”Tule mukaamme”, pariskunta sanoi ja suuntasi sitten muun ihmisjoukon kanssa kohti siltaa, joka vei Chicagojoen yli kaupungin pohjoisiin kortteleihin.
”Tämä on Chicagon loppu!” Kauhistunut kaupunkilainen palosta
Kun Bessie ja pariskunta pääsivät State Street -sillalle, se oli jo osin liekeissä. Myös rannalla paloi paikoitellen, kun palava aines oli sytyttänyt laatikoita ja säkkejä.
”Tule, meidän on mentävä heti yli”, pariskunta huusi ja Bessie seurasi heitä peloissaan.
Palavalla sillalla oli tukalan kuuma, ja Bessien takki syttyi pari kertaa tuleen, mutta ystävälliset ihmiset saivat tukahdutettua tulen käsillään.
Kun Bessie oli jo päässyt lähes joen toiselle puolelle, hänen ohitseen juoksi mies, joka vaikeroi kauhun vallassa: ”Tämä on Chicagon loppu!”
”Eipäs ole, kaupunki nousee vielä!” Bessie huusi vastaan vaistomaisesti. Hän ei aikonut luopua toivosta.

Useimmat yhdysvaltalaiset nielivät lehdessä kerrotun tarinan, jonka mukaan lehmä oli sytyttänyt palon.
Lehmä sai palosta syyt niskoilleen
Palon jälkeen lokakuussa 1871 toimittaja Michael Ahern kirjoitti Chicago Tribunessa, että palo oli saanut alkunsa ladosta De Koven Streetillä. Hänen mukaansa lehmä oli potkaissut nurin lyhdyn kesken lypsämisen. Paikka oli oikein, mutta tarina oli keksitty, minkä Michael Ahern tunnusti 22 vuotta myöhemmin.
Lehmän omistajaa Catherine O’Learyä kuultiin, mutta hänet vapautettiin vastuusta. Palon oikeaa alkusyytä ei koskaan saatu selville, ja virallisen raportin kirjoittajat totesivat vain: ”Emme pysty toteamaan, syttyikö palo esimerkiksi savupiipusta lentäneestä kipinästä vai oliko se ihmisen sytyttämä.”
”Koko kaupunki on tulessa!”
*MAANANTAI kello 2.30: William Gallagher oli syvässä unessa pappisseminaarin makuuhuoneessaan, kun yhtäkkiä hänen oveaan paukutettiin.*
Gallagher heräsi kovaan koputukseen ja meni unenpöpperöisenä avaamaan oven. Käytävällä oli yksi hänen opiskelijatovereistaan. ”Koko kaupunki on tulessa!” tämä huusi ja ehdotti, että he lähtisivät kaupungille katsomaan tilannetta lähempää.
Gallagher kipusi ensin seminaarin katolle. Sieltä hän näki noin 3–5 kilometrin pituisen tulirintaman, joka eteni nopeasti tuulen ajamana.
Näytti tosiaan siltä kuin koko kaupunki olisi ollut liekeissä, ja pian Gallagher riensi tovereineen ulos ja kohti liekkimerta. Kaupungin länsiosassa vallitsi täysi sekasorto.
Ihmisiä ryntäili joka puolella työntäen ja vetäen tavaraa täynnä olevia kottikärryjä ja vaunuja, ja ihmisjoukon seassa säntäili pakokauhun vallassa olevia lehmiä ja hevosia.
Joillakin kaduilla poliisit ja palomiehet hajottivat talojen puisia julkisivuja ja irrottivat jalkakäytävien lankkuja estääkseen palon leviämisen. Toisaalla poliisi ja armeija yrittivät räjäyttää kokonaisia katuja ilmaan, jottei liekeillä olisi, mihin tarttua.
Yhdellä aukiolla Gallagher näki poliisin taluttavan kädestä pientä poikaa. ”En tiedä hänestä muuta kuin että hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet tulipalossa Girard-hotellissa”, poliisi kertoi ihmisille.
Joku mies heltyi ja otti pojan mukaansa. Aukiolla istui myös kolme lasta matkalaukun päällä odottamassa äitiään, jota ei kuitenkaan kuulunut.
”Ei!” lapset ulvoivat, kun joku ohikulkija yritti saada heidät lähtemään mukaansa. Kun lieskat loimusivat jo aivan lähellä, joukko aikuisia vei äitinsä perään itkevät lapset kuitenkin väkisin pois.
Gallagher käveli ympäri kaupunkia koko yön tulen tuhovoimaa ihmetellen. Kun aurinko alkoi nousta, hän liittyi ystävineen ihmisjoukkoon, joka kulki kohti länttä pyrkien turvaan Chicagon länsipuolella avautuvalle
preerialle.
Opiskelijanuorukaiset seurasivat inhoten, miten ahneet vaununajajat yrittivät hyötyä tilanteesta ja vaativat kyydistä järjettömiä summia.
Gallagher kuuli esimerkiksi, miten eräs kuski pyysi sataa dollaria tavarakuorman kuljettamisesta – se vastasi noin viidesosaa työläisen vuosipalkasta.
Yleensä autio preeria oli muuttunut kuin taistelukentäksi. Alue oli täynnä uupuneita ihmisiä, joiden hiukset olivat noesta mustat ja iho paikoin palanut, ja lisää vaelsi paikalle lakkaamatta.
Ne, jotka olivat onnistuneet pelastamaan jotain omaisuuttaan, kyhäsivät tavaroistaan ja matoista perheelleen väliaikaisia suojia. Tulta paenneet tunsivat olonsa turvalliseksi preerialla, mutta kaupungissa moni taisteli vielä hengestään.
Ihmiset etsivät turvaa vedestä
*MAANANTAI kello 7.30: James Bradwell oli yön kuluessa kaivanut perheen matkalaukun maahan Michiganjärven viereiseen puistoon, jotta heidän ainoa jäljellä oleva omaisuutensa säästyisi tulelta.*
Kun puistoon alkoi putoilla palavaa ainesta, James Bradwell oli tyytyväinen siihen, että hän oli kaivanut perheen omaisuuden maahan turvaan.
Tilanne alkoi muuttua hengenvaaralliseksi, sillä tuli levisi viheralueella nopeasti. Lipastoja, matkalaukkuja ja vaatteita syttyi tuleen, ja ihmiset pakenivat paniikissa järveen.
Myös Bradwellin perhe kahlasi varovasti mutaiseen veteen. He jäivät rannan tuntumaan ja valelivat välillä kasvojaan ja käsiään vedellä, jotta liekkien paahtava kuumuus ei polttaisi niitä.
Perheen onneksi tuli ei yltänyt veteen asti, ja kun palo rannalla parin tunnin päästä hiipui, he saattoivat palata hiiltyneelle nurmelle. James kaivoi perheen matkalaukun maasta, mutta iloa omaisuuden säilymisestä himmensi se, että Bessie oli edelleen kateissa.
Kaupungin sammutusvälineet hajosivat
*MAANANTAI kello 11.00: Palopäällikkö Williams taisteli edelleen miehineen tulta vastaan. Palo oli levinnyt taas yhden joenhaaran yli ja edennyt kaupungin pohjoisiin osiin.*
Palopäällikkö istui kärryjen etupenkillä matkalla siihen osaan läntistä Chicagoa, jonne tulipalo ei ollut vielä levinnyt. Savu ja noki kirvelivät hänen silmiään, ja hänen oli pakko laittaa silmilleen suojalasit.
Pian kärryt saapuivat talolle, jonne Williamsin vaimo oli viety turvaan. Williamsin vaatteet olivat läpimärät, ja hän nautti päästessään eroon raskaasta univormusta ja saadessaan päälleen kuivat ja lämpimät vaatteet.
Williamsin vaimo toi teetä ja leipää, ja lämmin juoma lievittikin hieman palopäällikön kurkun karheutta, mutta leipää hän sai nielaistua vain pari suullista.
Williams oli syvästi huolissaan tilanteen kehittymisestä. Kaupungin vesipumput olivat tuhoutuneet varhain aamulla palossa Chicagojoen pohjoispuolella, joten palokunta ei enää saanut Michigan-järvestä vettä sammutustöihin.

Palossa tuhoutui noin 8,5 km2:n alue.
Kaupunginosia tuhoutui täysin
Vuoden 1871 palo koetteli Chicagoa pahasti. Kolmannes kaupungista tuhoutui, ja tuhannet ihmiset menettivät palossa kotinsa.
Noin 100 000 ihmistä menetti kotinsa Chicagon palossa, ja noin 300 ihmistä kuoli. Myös yhdeksän satamassa ollutta laivaa tuhoutui, ja vahinkojen rahallinen arvo oli noin noin 220 miljoonaa dollaria, joka vastaa yli neljää miljardia euroa.
Kaupunkilaiset eivät kuitenkaan menettäneet toivoaan. ”Chicago elää edelleen”, julisti Chicago Tribune -lehti pari päivää palon jälkeen ja painotti, että ”suuret kauppasuonet ovat vielä olemassa ja kaikki on valmista jälleenrakennusta varten”.
Lehden optimismi oli perusteltua. Chicagon rataverkosto oli vahingoittumaton, ja sen avulla voitiin aloittaa kaupungin kunnostus ja jälleenrakentaminen.
Kunnianhimoinen hanke aloitettiin saman tien, ja uutta kaupunkia alettiin rakentaa pääosin teräksestä ja kivestä, jotka kestäisivät puuta paremmin tulipaloja.
Kaikkialta maasta saapui ihmisiä osallistumaan rakennustöihin, ja vuoteen 1880 mennessä kaupungin asukasluku oli kasvanut noin 300 000:sta 500 000:een.
Talouskasvu jatkui kaupungin kaupalle edullisen sijainnin ansiosta, ja vuosisadan vaihteessa Chicagossa asui 1,7 miljoonaa ihmistä ja se oli Yhdysvaltain toiseksi suurin metropoli.
Lisäksi useita höyrykoneita ja vesiletkuja oli hajonnut. Virkistäydyttyään hieman Williams halasi vaimoaan ja lähti jälleen liikkeelle. Hän ei kuitenkaan ollut kovinkaan toiveikas. Liekit eivät näyttäneet millään päästävän Chicagoa otteestaan, ja palopäällikkö alkoi rukoilla sadetta.
Gallagher bliver krisebetjent
*MANDAG kl. 22.00: William Gallagher har tilbragt knap et døgn nær brandene og de nu hjemløse indbyggere ude på prærien. Han er derfor gået forholdsvis tidligt til ro.*
Gallagher slår øjnene op i sin seng og er med det samme lysvågen. En lyd har vækket ham. Han ved, at de ældste teologistuderende har organiseret en vagtordning, så alle bliver alarmeret hurtigt, i tilfælde af at vinden vender, og byens flammer truer seminariet.
Efter kort tid finder Gallagher dog ud af, at lyden ikke kommer ude fra gangen, men er sendt fra himlen – en taktfast trommen på taget. Det regner!
“Gud være lovet for alle hans velsignelser”, udbryder den troende unge mand, inden han igen falder hen, vel vidende at seminariet – og givetvis også de endnu ubrændte dele af byen – er i sikkerhed.
Efter det daglige bønnemøde morgenen efter organiserer de studerende sig i grupper og begiver sig afsted ind til First Congregational Church of Chicago i byens nordvestlige kvarter.
Her vil de stille deres arbejdskraft til rådighed for myndighederne. I kirken har bystyret og politiet etableret midlertidige kontorer, efter at rådhuset og politigården er brændt ned.
På vej hen til deres destination ser de unge studenter en by i ruiner. Enkelte steder hærger flammerne stadig, men nattens regn har hjulpet slukningsarbejdet på vej, og ilden er generelt set under kontrol.

I kirken, hvor det frivillige arbejde uddeles, bliver de unge mænd stillet op på to rækker. De bliver dernæst bedt om at hæve deres højre arm og sværge, at de vil gøre deres pligt “som specialpoliti i denne nødsituation og adlyde ordrer fra politikommissærerne”.
“Så hjælp mig, Gud”, afslutter de studerende eden, der midlertidigt gør dem til krisebetjente, som skal hjælpe byens politi med nødarbejdet.
Forsynet med politiskilt får Gallagher til opgave at stoppe alle brugbare hestevogne, der kan bruges til hjælpeindsatsen. Nægter ejeren af vognen at følge anvisningen, kan Gallagher arrestere ham – men den slags ubehagelige konfrontationer slipper den teologistuderende heldigvis for.
Hele dagen kører den nyslåede betjent frem og tilbage med vogne og samler de nødstedte familier på prærien op for at bringe dem ind til Chicagos kirker og skoler, hvor de får tøj, mad og ly.
“Du kan ikke forestille dig, hvilket knusende slag dette har været for mange”, skriver Gallagher samme dag i et brev til sin søster, som bor i Boston. Den unge teologistuderende vil aldrig glemme branden i Chicago.
Familien Bradwell modtager forrygende nyt
*TIRSDAG kl. 20.00: Dommer Bradwell, hustruen Myra og deres søn har været i sikkerhed, siden branden i parken døde hen. Men de har stadig ikke fundet deres datter, Bessie.*
James Bradwell har været syg af bekymring i snart to døgn – ikke fordi Chicago ligger i ruiner, og hans hjem er brændt ned til grunden, men fordi hans datter stadig er savnet.
Faren har vandret rundt i byen hele dagen uden resultat, så håbet er spinkelt, da han om aftenen tropper op til et borgermøde. Kort efter mødets start får Bradwell ordet.
Dommeren stiller sig op foran forsamlingen for at høre, om der dog ikke sidder en sjæl i lokalet, som har set hans lille datter. Hun er 13 år gammel og er forsvundet nær retsbygningen – muligvis med en stor bog i favnen.
En fremmed herre blandt tilhørerne rejser sig: “Bare rolig, dommer Bradwell, din datter er i sikkerhed på vestsiden (af Chicago-flodens sydlige flodarm, red.), og hun bar rundt på den store, tunge bog med abonnenter i ni timer”, fortæller manden, som mødte den bemærkelsesværdige Bessie Bradwell på en restaurant mandag morgen, hvor pigen sad sammen med bekendte.
James omfavner den fremmede og takker ham hjerteligt for informationen. Da faren lidt senere kommer tilbage til sin hustru og overleverer den fantastiske nyhed, stråler hans ansigt for første gang i 48 timer.
Snart vil hele familien igen være samlet. De har overlevet den store brand.
Efterskrift
Robert Williams tjente sin by som brandchef i yderligere to år, frem til 1873.
Familien Bradwell blev i Chicago, hvor Bessie uddannede sig til jurist ligesom sine forældre. Hun blev assisterende redaktør på avisen “Chicago Legal News” i 1894 – samme år, som hendes mor døde. Bessie blev chefredaktør for avisen i 1907 og bestred posten indtil sin død 20 år senere.
Den teologistuderende William Gallaghers skæbne efter Chicago-branden er ukendt.