7 pelotonta vakoojaa pelasti USA:n

Washington oli syystä ylpeä. Siirtokunnat olivat itsenäisyystaistelun alussa vuonna 1775 nimittäneet hänet kenraaliksi siirtokuntien yhteiseen armeijaan. Tuossa vaiheessa harva olisi osannut ennustaa, että amerikkalaisten kouluttamattomalla, maanviljelijöistä ja kauppiaista koostuvalla joukolla olisi mahdollisuuksia voittaa tuon aikaisen maailman ehdoton supervalta, mahtava Britannia. Sodan edetessä sekä Washington että hänen sotilaansa osoittivat todellisen arvonsa.

Vain kenraali itse sekä hänen pieni luotettu lähipiirinsä tunsivat Yhdysvaltain voiton avaimen. Vasta myöhemmin historiantutkimus on paljastanut salaisen aseen: rohkeista miehistä ja naisista koostunut vakoojaverkosto toimi henkensä kaupalla vihollisen linjojen takana varmistamassa, että Washington oli aina askeleen edellä vihollistaan.

Washington tarvitsi ihmettä

Washington todella tarvitsi etumatkaa, kun hän vasta nimitettynä siirtokuntien armeijan kenraalina vuonna 1775 aloitti taistelun brittiarmeijaa vastaan. Washington, josta tuli sittemmin, vuonna 1789, Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti, oli nimittäin lukuisien haasteiden edessä. Brittiarmeija oli hyvin koulutettu ja varusteltu, amerikkalaisjoukoilla puolestaan oli vain rajallinen määrä aseita, ja vähät sotilaatkin olivat heikosti koulutettuja britteihin verrattuna.

Pulaa oli myös muonasta ja univormuista. Kenttälääkäri Albigence Waldon mukaan monet miehistä joutuivat sinnittelemään pitkiä aikoja hiilivalkealla paistetuilla, jauhoista ja vedestä tehdyillä ”tulileivillä”. Eräs sotilas valitti, että moinen ruokavalio ”teki nälän kutistamista sisuskaluista pahvia”. Moni sotilas joutui lisäksi jopa talvisäässä marssimaan avojaloin.

Aseiden, ammusten, muonan ja vaatetuksen puutteet heijastuivat myös taistelumenestykseen. Vuoden piirityksen jälkeen amerikkalaiset ajoivat britit Bostonista maaliskuussa 1776, mutta sen jälkeen siirtokuntien armeija koki takaiskun. Kesäkuussa 1778 brittijoukot pitivät New Yorkia hallussaan. Yhdysvaltalaisarmeija puolestaan oli joutunut vetäytymään lähialueille Connecticutiin ja New Jerseyyn.

Washington joutui tarkistamaan suunnitelmiaan rajoittaakseen tappioita ja saavuttaakseen yliotteen. Kenraali ymmärsi, että niissä oloissa sotaa ei voitu voittaa pelkkien armeijan toimien avulla. Niinpä hän päätti luoda vakoojaverkoston kuromaan voimasuhde-eroa umpeen ja auttamaan siirtokuntien armeijaa voittoon.

Aivan tyhjästä Washington ei ideaansa tempaissut: hän oli aikoinaan itsekin toiminut salaisena agenttina vuonna 1754, kun toistensa arkkivihollisiksi tiedetyt suurvallat Britannia ja Ranska taistelivat jalansijasta Amerikan mantereella. Sota kesti yhdeksän vuotta, ja etenkin Britannian hallitsemien siirtokuntien länsipuolella Ohiojoella tilanne oli pitkään jumissa. 22-vuotias Washington värväytyi brittien puolelle vakoojaksi.

Washington osoittautui lahjakkuudeksi. Hänen virallinen tehtävänsä oli neuvotella ranskalaisten kanssa, mutta vihollisen linjojen takana toimiessaan hän piti silmät ja korvat auki. Kun ranskalaisupseerit alkoivat juopotellessaan puhua varomattomia, Washington painoi mieleensä kaikki puheet voidakseen kertoa ne esimiehilleen. Näin brittiarmeija sai muun tietoja muassa ranskalaisten raudanlujasta taistelutahdosta ja -moraalista.

Koska George Washingtonilla oli sodassa hankittua omakohtaista kokemusta vakoilun tärkeydestä, hän päätti hyödyntää oppejaan aiempia esimiehiään eli brittiupseereita vastaan.

Washingtonin naapuri loi vakoojaringin

Washington määräsi majuri Benjamin Tallmadgen vakoojatoimintojen johtoon. Tallmadge oli pastorin poika Setauketista Long Islandilta. Alun perin hänen oli isänsä tavoin tarkoitus antautua pappisuralle, mutta vapaussodan puhjettua tuolloin 22-vuotias Benjamin Tallmadge kuitenkin värväytyi siirtokuntien armeijaan. Majuriksi ylennyt sotilas kiinnitti tiedustelupalvelun esikunnan ja Washingtonin huomion, ja kenraali pyysi Tallmadgea luomaan vakoojaverkoston, joka pystyisi soluttautumaan New Yorkissa vihollisen linjojen taakse ja raportoimaan esikunnalle havaintonsa.

Tallmadge suostui pyyntöön ja Washingtonin vaatimukseen, että operaatio olisi niin salainen, että Tallmadgen värväämien agenttien henkilöllisyys pidettäisiin täysin salassa – jopa itse kenraalilta.

Uusi vakoilupäällikkö ei jättänyt mitään sattuman varaan. Lähimmäksi luottomiehekseen hän valitsi lapsuudenystävänsä ja naapurinsa Abraham Woodhullin. Vauraan perheen kolmantena lapsena Woodhull oli viettänyt huolettoman nuoruuden: hän ei todennäköisesti perisi maaomaisuuksia, joten perhe ei asettanut pojalle kovinkaan ankaria opintomenestyspaineita.

Nuorukaisesta tuli näillä eväillä perheen musta lammas. Sen sijaan että olisi istunut tunnollisesti luennoilla hän samoili kotikylänsä lähimetsissä ja ylängöillä. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin, kun hänen kaksi vanhempaa veljeään kuolivat nuorina, minkä vuoksi Woodhull peri perheen omaisuuden vuonna 1774. Asema arvostettuna maanomistajana ja etenkin erinomainen lähimaaston tuntemus vahvistivat hänen vakoojankykyjään, ja Tallmadge valitsi hänet johtamaan salaisen palvelun käytännön toimintaa.

Tallmadge antoi Woodhullille peitenimen Samuel Culper. Samuel viittasi todennäköisesti Tallmadgen nuorempaan veljeen, joka oli toiminut armeijan kuriirina. Nimi Culper, jolla koko vakoojaverkostoa kutsuttiin, oli todennäköisesti väännös Virginiassa lähellä George Washingtonin lapsuudenkotia sijaitsevan Culpeperin paikkakunnan nimestä.

Benjamin Tallmadgen oma peitenimi oli John Bolton. Nimellä oli symboliarvoa, sillä Bolton oli yksi vanhimmista Amerikan siirtokunnissa käytetyistä sukunimistä.

Avustajakseen Woodhull valitsi joukon luotettavia, entuudestaan tuntemiaan henkilöitä. Yksi heistä oli East Setauketista kotoisin oleva 29-vuotias kapakoitsija Austin Roe. Hänen krouvinsa sijaitsi puolivälissä matkalla Long Islandin kärjestä New Yorkiin, ja siellä kävi sekä brittejä että amerikkalaisia. Työnsä vuoksi Roe pääsi luontevasti juttusille brittiasiakkaidensa kanssa.

Sillä verukkeella, että täydensi varastojaan, Woodhull pääsi myös halutessaan matkustamaan brittien hallussa olevaan New Yorkiin.

Woodhullin lisäksi joukkoon kuuluivat satamatyöläinen Caleb Brewster, joka harrasti salakuljetusta ja tunsi niin ollen jokaisen Long Islandin poukaman ja lahdelman, sekä kauppias Robert Townsend, kirjanpainaja James Rivington ja eräs nainen, johon viitattiin ainoastaan peitenimellä Agentti 355.

Näkymätön muste

Washington piti huolen siitä, että vakoojarengas sai kaiken mahdollisen avun, esimerkiksi näkymätöntä mustetta. Keksintö ei sinänsä ollut uusi: nestettä, joka muuttui näkyväksi vasta altistuessaan lämmölle, hapolle tai valolle, oli käytetty jo vuosisatoja. 1700-luvulla näkymätöntä mustetta käytettiin usein, kun viesti sisälsi valtiosalaisuuksia tai muuta arkaa tietoa.

Brittiarmeijan kirjeiden nurkassa oli huomaamaton mutta helposti tunnistettava kirjain, josta vastaanottaja tiesi, pitikö musteen näkyviin saattamiseksi käyttää happoa (A eli acid) vai lämpöä (F eli fire).

Koska menetelmä yleistyi ja merkintä oli selvästi nähtävissä, muste ei enää täyttänyt tehtäväänsä. Washington pitikin huolen siitä, että vakoojat saivat käyttöönsä uudentyyppistä, valkoiseksi musteeksi kutsuttua ainetta, jonka resepti oli erittäin salainen. Sama päti nesteeseen, jolla muste tehtiin näkyväksi.

Nykyaikaisin analysointimenetelmin on saatu selville, että musteen pääraaka-aineena käytettiin parkkihappoa ja sen paljastamiseen käytetyn nesteen pohjana oli rautasulfaatti. Koska reseptit olivat salaisia ja valmistus ilmeisen hankalaa, viestit pysyivät salassa ja näkymätön muste toimi kuin murtamaton salainen koodi, jonka avulla vakoojat pystyivät viestimään keskenään.

Rintamalinjojen välissä toimivat vakoojat kirjoittivat salaviestejä esimerkiksi tilikirjoihin tai kirjojen väliin sujautetuille irtolehdille. Joskus salakirjoitusta sisältävä tyhjältä näyttävä arkki kätkettiin tyhjien arkkien nippuun, ja vain arkin kääntöpuolella oleva vähäinen piste kertoi vastaanottajalle, mikä sivu piti käsitellä paljastusnesteellä.

Lisävarotoimena vakoojat käyttivät koodia, jonka Tallmadge kehitti sanakirjan avulla. Hän kirjoitti ensin luettelon sanoista, joita hän edellytti vakoojarenkaan käyttävän. Sitten hän lisäsi luetteloon joukon tärkeiden henkilöiden ja lähiseudun paikkojen nimiä, joille hän antoi numerot 1:stä 763:een. Oman nimensä koodiksi Tallmadge määritteli 721, Woodhull oli 722, Townsend 723 ja Washington 711.

Pitkä ketju varmisti tiedonsiirron

Britannian valvomalta alueelta yhdysvaltalaisten pääesikuntaan kulkevat viestit toimittivat koko sodan ajan tietoja brittijoukkojen vahvuuksista, heikkouksista, varustetasosta, pienistä ja suurista liikkeistä sekä muista hyödyllisistä havainnoista.

Salaviestit kulkeutuivat kenraali Washingtonille erittäin säännöllisesti ja luotettavasti. Pohtiessaan syitä viestintäjärjestelmän harvinaisen järkähtämättömään toimivuuteen historiantutkijat ovat havainneet, että menestys oli Culper-vakoojarenkaan toimintatapojen ansiota.

Viestit kulkivat Washingtonille mutkikasta mutta luotettavaa reittiä. Kun joku vakoojista, esimerkiksi kauppias Townsend, sai tietoonsa jotakin tärkeää, hän välitti sen edelleen toiselle, vaikkapa kapakoitsija Roelle. Välitykseen voitiin käyttää erilaisia tapoja. Townsend saattoi esimerkiksi viedä paperit tiettyyn paikkaan pellolle Roen krouvin läheisyyteen.

Roe nouti viestin, luki sen ja lisäsi siihen mahdollisesti omia havaintojaan, ennen kuin hän välitti sen eteenpäin.
Lopuksi viesti kuljetettiin Connecticutiin joko maitse tai veneellä Long Islandin kapean salmen yli. Tallmadge, jonka päämaja sijaitsi Connecticutissa, vastaanotti ja analysoi viestit ennen kuin lähetti loppuraporttinsa Washingtonille tämän leiriin.

Moninkertainen ristiintarkistus esti virhetulkinnat ja suojasi vakoojia joutumasta brittien ansaan. Toimintatavan etuna oli lisäksi se, että vakoojien muodostama ketju kuljetti viestin paljon nopeammin kuin jos yhden viestinviejän olisi pitänyt kuljettaa se perille saakka ja matkustaa tämän vuoksi jatkuvasti edestakaisin havaintopaikkojen ja vastaanottajan välillä.

Brittien epäilys heräsi

Vakoojien toiminta ei aina kuitenkaan sujunut kitkattomasti. Kesällä 1779 britit saivat vihiä siitä, että heitä pidettiin silmällä. He alkoivat tästä syystä säännöllisesti tarkastaa New Yorkista lähtevää ja sinne tuleva postia. Tämä hermostutti erästä Culper-renkaan vakoojaa siinä määrin, että hän laiminlöi kaksi kertaa Townsendilta lähtöisin olevan viestin lähettämisen edelleen Washingtonille.

Long Islandin salmessa oli merirosvoja, jotka brittien luvalla nousivat jokaiseen epäilyttävältä näyttävään alukseen ja tutkivat sen. Marraskuussa tilanne oli niin kireä, että yleensä rohkea Caleb Brewsterkin alkoi epäröidä.

”Nämä ryövärit ovat jahdanneet koko salmen yli tätä venettä, jonka kyydissä on viesti C:ltä – – Jos tämä rikollinen toiminta ei lopu, C ei voi enää ottaa riskiä eikä 725 (Brewster) myöskään enää nouda viestejä”, Tallmadge kirjoitti huolestuneena kenraali Washingtonille 1. marraskuuta 1779 päivätyssä kirjeessä.

Vakoojat selvisivät kuitenkin tapauksesta paljastumatta. Pian renkaalla oli edessään ensimmäinen suuri haaste. Ongelmaa eivät aiheuttanet brittien musketit, vaan syynä oli setelipaino. Siirtomaa-alueella ostokset tehtiin Englannin punnilla, mutta myös paikallista rahaa painettiin. Philadelphiassa painettujen niin sanottujen continental-seteleiden avulla pyrittiin kattamaan sodasta aiheutuvia kustannuksia.

Englannin punta oli sidottu kultaan, mutta continental-rahalla ei ollut kulta- eikä hopeakantaa. Niillä oli pelkkä sopimusarvo, eli se, että ostaja ja myyjä olivat yhtä mieltä setelin arvosta ja luottivat siihen. Heikentääkseen seteleiden arvoa ja samalla siirtomaiden taloutta britit alkoivat painaa väärennettyjä continentaleja. Mitä enemmän seteleitä oli liikkeellä, sitä pienemmäksi niiden arvo kävi, ja talous kärsi.

Amerikkalaiset koettivat estää väärennösten leviämistä painamalla rahaa erityisen paksulle paperille. Marraskuussa 1779 Townsend sai vihiä huhusta, jonka mukaan suuri määrä tätä paperia oli Philadelphiassa joutunut brittien haltuun. Kun Washington sai Townsendin ilmoituksen asiasta 27. marraskuuta, hän pystyi varoittamaan kongressia ajoissa. Näin siirtomaiden asukkaat osasivat varoa väärennettyjä seteleitä, ennen kuin britit ehtivät vahingoittaa continental-rahan arvoa. Pian tämän jälkeen britit luopuivat sabotaasiyrityksistään.

Tuskin oli Washington ehtinyt Culper-vakoojarenkaan ansiosta ehkäistä paikallisen rahan arvon laskun, ennen kuin uusi katastrofi jo uhkasi vapaudennälkäisiä siirtomaiden kansalaisia. Amerikkalaisdiplomaatit olivat helmikuussa 1778 solmineet Pariisissa liiton Ranskan kanssa ja allekirjoittaneet keskinäisiä kauppasuhteita koskevan sopimuksen. Ranska sitoutui lisäksi lähettämään Amerikkaan sotilasapua auttaakseen kapinoivia siirtomaita.

Washington huijasi brittejä

Ranskalle siirtomaiden vapaustaistelu oli tervetullut tilaisuus saavuttaa yliote sen arkkivihollisesta Britanniasta. Samalla se toivoi myös saavansa uuden kauppakumppanin. Amerikkalaisille puolestaan Ranskan apu oli välttämätön, sillä vain sen avulla siirtokuntien armeija pystyi saamaan riittävästi varusteita ja miesvoimaa, joita se tarvitsi jatkaakseen taistelua Britanniaa vastaan. Kesäkuussa 1780 apu oli vihdoin matkalla.

Ranskalainen laivasto purjehti Atlantin yli kohti Pohjois-Amerikan rannikkoa määränpäänään Rhode Islandilla sijaitseva Newport. Washington oli kuitenkin huolissaan, sillä hän pelkäsi, että britit olisivat saaneet tiedon laivaston saapumisesta. Siinä tapauksessa Britannian armeija koettaisi joko estää laivojen pääsyn satamaan tai hyökätä sotilaita vastaan, ennen kuin nämä ehtisivät luoda sillanpääaseman. Kumpikin mahdollisuus olisi tuhoisa siirtokunnille, joiden omat voimat eivät enää kauan kestäneet Britannian paineen alla.

Heti kun ranskalaiset olivat ankkuroituneet 10. heinäkuuta Rhode Islandille, Washington kehotti Tallmadgea ottamaan selvää, mitä britit tiesivät ja kuinka nämä aikoivat reagoida. Tallmadge vastaanotti kirjeen 14. heinäkuuta ja määräsi vakoojansa ja kuriirinsa liikkeelle ja tietojen hankintaan.

Austin Roe ratsasti kiireesti 88 kilometriä New Yorkiin tavoittaakseen Robert Townsendin, joka oli ottamassa selvää brittien reaktiosta. Britit näyttivät suunnittelevan hyökkäystä ranskalaisia vastaan. Neljän päivän päästä Townsend kirjoitti selostuksensa näkymättömällä musteella tavaratilauksen rivien väliin.

Tilaukseen hän kirjoitti anteeksipyynnön siitä, että tilatut tavarat eivät vielä olleet saatavilla ja lupasi toimittaa ne jälkilähetyksenä heti niiden saavuttua varastolle. Roe vei viestin nopeasti Abraham Woodhullille. Tämä toimitti sen Caleb Brewsterille, joka vei veneellä sanoman. Saatteen mukaan asia oli kiireellinen.

“Oheinen viesti edellyttää, että lähdette liikkeelle vielä tänään. Älkää viivytelkö hetkeäkään, sillä päivä ei saa mennä hukkaan. Asialla voi olla maallemme ennennäkemättömän suuri merkitys”, sanottiin saatteessa, joka saapui Washingtonin asemapaikkaan 21. heinäkuuta iltapäivällä.

Washington tiesi, ettei pystyisi estämään brittijoukkoja käymästä vasta saapuneiden ranskalaisten kimppuun. Lisäksi hän uskoi brittien tietävän, että hänen vakoojansa olivat paljastaneet heidän suunnitelmiaan. Kenraali päätti ottaa ison riskin. Hän halusi saada britit uskomaan, että hän koettaisi hyötyä heidän ranskalaisia vastaan tekemästään hyökkäyksestä saadakseen siten New Yorkin haltuunsa. Tämä ehkäisisi kenties Britannian tuhoisan hyökkäyksen Washingtonille elintärkeitä liittolaisia vastaan.

Lähimpien neuvonantajiensa avustuksella Washington luonnosteli nopeasti suunnitelman ja laati kirjeet, joissa annettiin ymmärtää hänen suunnittelevan suurhyökkäystä New Yorkiin. Hyökkäys tehtäisiin heti, kun brittijoukot olisivat niin kaukana, että New Yorkin varuskunnasta ei enää voitaisi kutsua pääjoukkoa takaisin.

Paperit sisältävän paketin Washington antoi kuriirille, jolle myös ilmoitettiin, missä ja milloin asiakirjat pitäisi luovuttaa. Muutamaa tuntia myöhemmin kuriiri antoi paketin briteille kertoillen laveasti, että se oli löytynyt tienpenkalta, minne se olletikin oli pudonnut erään kovaa vauhtia kiitäneen ratsastajan satulalaukusta.

Britit nielaisivat tarinan sellaisenaan ja avasivat paketin. Suunnitelma näytti siltä kuin se olisi laadittu kaikkein korkeimmalla taholla. Paketin vastaanottaneet britit neuvottelivat siksi päälliköidensä kanssa, ja nämä päättivät kutsua takaisin New Yorkiin joukot, jotka olivat jo matkalla Newportiin. Samalla, kun brittijoukot odottivat monta pitkää kesäpäivää turhaan New Yorkissa amerikkalaisten hyökkäystä, ranskalaiset nousivat maihin ilman pienintäkään vastarintaa.

Petturi vangittiin

Britit eivät lannistuneet ranskalaisten tulosta, sillä heillä oli jo uusi suunnitelma. Kun brittijoukot jo olivat valmiiksi New Yorkissa, seuraavaksi oli tarkoitus laajentaa valvontaa kaupungin pohjoispuolella Hudson Valleyssä eli Hudsonjoen rannan laaksoalueella. Strategisesti ja taloudellisesti tärkeä New Yorkin satamakaupunki olisi näin entistäkin tiukemmin Britannian hallussa. Britit odottivat ainoastaan oikeaa tilaisuutta, mutta näin teki myös yhdysvaltalainen vallankumoussankari, kenraali Benedict Arnold.

Arnold oli sodan alusta lähtien palvellut kunniakkaasti siirtokuntien armeijaa. Vuonna 1777 hän kuitenkin haavoittui vakavasti, mikä teki lopun rintamapalveluksesta. Arnold nimitettiin tästä syystä Philadelphian sotilaskuvernööriksi. Hänellä oli kuitenkin kallis elämäntyyli, ja kun palkkarahat eivät riittäneet, kuvernööri ajautui velkoihin. Väki alkoi juoruilla sekä hänen rahankäytöstään että vaimostaan, jonka isällä oli läheiset suhteet britteihin.

Juhlittua kenraalia kyläjuoruilun kohteeksi joutuminen nöyryytti. Amerikkalaiset eivät ilmeisesti osanneet arvostaa häntä tarpeeksi, joten hän päätti etsiä tahon, jolta saisi parempaa vastakaikua sekä henkisesti että taloudellisesti.

Appivanhempiensa kautta Arnold tutustui brittimajuri John Andréhen, jonka kanssa kaupat syntyivätkin. Arnoldin tehtäväksi tuli hakeutua komentajaksi West Pointin linnoitukseen, joka sijaitsi 88 kilometriä Manhattanilta pohjoiseen. Kun brittijoukot sitten etenisivät Hudsonin laaksoa pitkin kohti sisämaata, Arnold luovuttaisi linnoituksen briteille.

Briteillä oli käyttöä linnoitukselle, sillä se sijaitsi strategisessa kohdassa Hudsonjoen mutkassa, josta linnoituksen komentaja saattoi valvoa ja kontrolloida kaikkea New Yorkiin menevää ja sieltä tulevaa liikennettä. Mikäli Britannia saisi linnoituksen herruuden, se myös voittaisi sodan. Samalla myös Arnold toivoi saavansa briteiltä sekä avokätisen taloudellisen palkkion että tuntuvaa sotilaallista arvonantoa.

Aluksi kaikki sujuikin suunnitelmien mukaan. Arnold nimitettiin linnoituksen komentajaksi 3. elokuuta 1780, ja hän alkoi heti valmistautua brittiarmeijan saapumista varten. Syyskuussa puuttui enää viimeinen tapaaminen John Andrén kanssa, jotta loputkin suunnitelmat brittien tekemästä valtauksesta voitiin lyödä lukkoon.

Vakooja lähellä paljastumista

Kahden turhan yrityksen jälkeen tapaaminen onnistui lokakuussa. Pysyäkseen tunnistamattomana André matkusti linnoitukseen kauppias John Andersoniksi tekeytyneenä. Paluumatkalla, joka kulki amerikkalaisten valvonnassa olevan alueen halki, sotilaat kuitenkin pidättivät ja tutkivat Andrén.

Hänen hallustaan löytyi Arnoldin lähettämiä kirjeitä sekä epäilyttävä piirros, joka näytti linnoituksen kartalta. John Andersoniksi esittäytynyt mies oli kätkenyt paperit sukkiinsa.

Sotilaat lähettivät paperit saman tien Washingtonin päämajaan, mutta Washingtonin vakoojat olivat jo saaneet toista kautta vihiä asiasta, sillä kirjanpainaja ja Culper-vakooja James Rivingtonin omistamasta kahvilasta New Yorkista kulkeutui jatkuvasti paljon tiedustelutietoja.

Korkeassa asemassa olevat britit kävivät kahvilassa päivittäin. Yksi heistä oli André, ja vakoojat olivat jo ehtineet lähettää Tallmadgelle tietoja kauppias John Andersonista, jolle Arnold oli pyytänyt esteetöntä kulkua. Asioiden välinen yhteys selvisi Tallmadgelle, kun hän kuuli vangiksi otetusta John Anderson -nimisestä miehestä.

Tallmadge reagoi nopeasti ja kuljetutti Andrén New Yorkin lähellä sijaitsevaan leiriinsä. Andrén kanssa liittoutunut kenraali Arnold tajusi nopeasti, mitä oli tekeillä, ja lähti brittilaivalla käpälämäkeen.

Britit nimittivät Arnoldin prikaatikenraaliksi, ja hän taisteli sodan loppuun saakka maanmiehiään vastaan. Andrélle kävi huonommin. Yritettyään turhaan vaihtoa petturiksi osoittautuneeseen Arnoldiiin André sai hirttotuomion. Britit, joille vakoojatoiminnan laajuus oli paljastunut, pidättivät tämän jälkeen joukon vakoojia.

”Monia rakkaista ystävistämme on vangittu; erityisesti mieltäni kirveltää eräs kirjeenvaihtomme kannalta tärkeä henkilö”, Woodhull kirjoitti Tallmadgelle 12. marraskuuta. Useimpien tutkijoiden arvion mukaan Woodhull viittasi Agentti 355:een, joka tässä vaiheessa katosi kaikista lähdetiedoista, mahdollisesti siksi, että hän kuoli vankeudessa.

Vakoojat saavuttivat vielä yhden voiton ennen sodan päättymistä. Vuonna 1781 James Rivingtonin onnistui saada käsiinsä Britannian laivaston koodit sisältävä kirja. Sen avulla Ranskan laivasto pystyi ennustamaan brittilaivojen seuraavat liikkeet. Tästä oli ranskalaisille liittolaisille hyötyä etenkin Virginiassa Yorktownin piirityksessä. Se päättyi 19. lokakuuta 1781 brittijoukkojen antautumiseen. Tappio oli alkusoittoa Britannian vetäytymiselle, ja pian suurvalta lakkasi vainoamasta siirtokuntalaisia.

Marraskuun 25. päivänä 1783 Washington ratsasti voittoisana New Yorkiin rinnallaan vakoojatoimen johtajana kunnostautunut Tallmadge. Britit olivat hyvin tietoisia vakoilutoiminnan merkityksestä. Brittimajuri George Beckwith totesi kitkerästi:

”Ei Washington meitä kukistanut vaan hänen vakoilijansa.”