Ajatus ihmissyönnistä luultavasti kuvottaa useimpia, mutta niin vallanhimoiset heimopäälliköt, häiriintyneet sarjamurhaajat kuin hädässä olevat haaksirikkoutuneet ovat syöneet lajitovereitaan.
Toiset ryhtyvät kannibaaleiksi tieten tahtoen, toiset pysyäkseen hengissä.
Listasimme historian karmeita kannibaalitapauksia
Kannibaalikansa sai palkkansa ihmislihana
Zappo zap -kansa harjoitti tunnetusti kannibalismia. Tapa jatkui aina vuoteen 1910 asti.
Belgian Kongon siirtomaassa (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) elänyt zappo zap -kansa ryhtyi 1900-luvun alussa siirtomaaisännän liittolaiseksi. Heimo harjoitti ihmissyöntiä, mutta muista Afrikan kannibaaliheimoista poiketen zappo zapit eivät kuitenkaan syöneet ihmisiä pelkästään seremoniallisesti.
He pitivät ihmisenlihaa varsinaisena herkkuna, ja belgialaiset hyödynsivät mieltymystä surutta. He tekivät zappo zap -kansasta veronkerääjiä, ja palkkioksi tuomistaan kumipuun nesteestä, norsunluusta ja orjista kannibaaliheimon jäsenet saivat hiljaisen sopimuksen mukaan tehdä, mitä halusivat.
Tämän seurauksena kannibaalit tappoivat ja söivät yli sata ihmistä. Los Angeles Herald -lehti julkaisi 6. tammikuuta 1900 zappo zap -heimon päällikön leirissä vierailleen lähetyssaarnaajan Lachlan C. Vassin kuvauksen:
”Leirissä oli 47 ruumista, joista oli leikattu lihat irti.”
Kannibaalipäällikkö söi lähes tuhat ihmistä
Aasiassa ihmissyöjillä oli tapana säilyttää uhrien kallot ja asettaa niitä esille uskonnollisiin rakennuksiin.
Päällikkö Udre Udre oli 1800-luvun puolivälissä päällikkö Viti Levun saarella Fidžillä, ja huhujen mukaan hän söi ainoastaan ihmisen lihaa. Uhrit olivat kannibaalipäällikön heimon ottamia tai toisilta päälliköiltä lahjaksi saatuja sotavankeja.
Udre Udren himo ihmisen lihaan juontui lähteiden mukaan Viti Levun asukkaiden uskomuksesta, jonka mukaan ihminen saa vihollisensa voiman syödessään tämän. Udre Udre ei kuitenkaan sallinut muiden heimon jäsenten syödä ihmislihaa, jottei heistä tulisi häntä voimakkaampia.
Lähetyssaarnaaja Richard Lyth tapasi Udre Udren pojan Ravutan vuonna 1840. Tämä kertoi Lythille, että hänen isänsä söi kaikki uhrit itse eikä jakanut heitä muiden kanssa. Jokaisesta uhrista hän lisäsi riviin uuden kiven.
Kannibaalin kuollessa kiviä oli kertynyt 872, mutta ilmeisesti kiviä oli myös hävinnyt ajan mittaan ja historioitsijoiden arvion mukaan uhreja oli tosiasiassa noin tuhat.
Kohtalo päätettiin arpomalla
Vuonna 1820 valas kaatoi valaanpyyntialus Essexin, ja miehistö joutui taistelemaan henkiinjäämisestään.
Yhdysvaltalainen valaanpyyntialus Essex upposi 20. marraskuuta 1820 noin 1 500 merimailia Galápagossaarilta länteen, ja sen 20 hengen miehistö lähti soutamaan kolmella veneellä kohti 4 000 kilometrin päässä olevaa Etelä-Amerikan rannikkoa.
Ruoka oli vähissä, ja kuukauden kuluttua ensimmäinen mies kuoli nälkään. Ruumis heitettiin mereen, ja samoin tehtiin seuraavalle kalmolle. Kolmannen nälkään kuolleen muut päättivät syödä. Sitten seuraavatkin vainajat syötiin, kunnes helmikuun alussa ei ollut yhtään ruumista syötäväksi. Silloin miehistö päätti vetää arpaa siitä, kuka päätyisi muiden ravinnoksi. Arpa osui 18-vuotiaaseen Owen Coffiniin.
Kaikkiaan miehistö söi nälkäänsä seitsemän ihmistä, joista Coffin oli ainoa, joka murhattiin varta vasten. Kolmen viikon kuluttua yhdysvaltalainen laiva noukki eloonjääneet kyytiin. Ironista kyllä valaanpyytäjien matka olisi lyhentynyt satoja kilometrejä, jos he olisivat mantereen sijaan pyrkineet eteläisellä Tyynellämerellä sijaitseville Seurasaarille – minkä ajatuksen he hylkäsivät, koska he olivat kuulleet, että saarella eli kannibaaleja.
Hätä pakotti kannibalismiin
Lento 571:n tarinasta tehtiin vuonna 1993 elokuva Alive, joka perustuu henkiinjääneiden kokemuksiin.
Kaikki vaikutti olevan kunnossa, kun lento 571 aloitti 13. lokakuuta 1972 kello 15.24 laskeutumisen Curicóon Chileen. Koneessa oli 45 henkilöä, muun muassa 19 Old Christians Club -rugbyjoukkueen pelaajaa ystävineen ja perheineen.
Kone ei koskaan päässyt Curicóon. Lentäjä arvioi lentokorkeuden väärin, ja kone putosi Andien vuoristoon. Törmäyksessä kuoli 12 henkeä, ja 17 menehtyi pian vammoihinsa tai kylmään. Koneessa oli niukasti ruokaa, eikä lumipeitteisillä vuorilla ollut eläimiä eikä syötäviä kasveja. Eloonjääneillä oli vain yksi mahdollisuus – ihmissyönti.
”Asetimme ohuita suikaleita jäätynyttä lihaa metallilevylle. Jokainen söi palasen, kun kykeni siihen”, yksi selviytyneistä, Roberto Canessa, kertoi myöhemmin.
Eloonjääneet pelastettiin 23. joulukuuta 72 päivän päästä onnettomuudesta, kun kaksi matkustajaa löysi kylän vaellettuaan vuorilla kymmenen päivää.
Moni eloonjääneistä on sittemmin kertonut, että pahinta onnettomuudessa oli se, että he joutuivat turvautumaan kannibalismiin.
Jeffrey Dahmer pakasti uhriensa paloja
Jeffrey Dahmer pidätettiin jo vuonna 1982, kun hän oli masturboinut alaikäisten edessä.
Poliisit suhtautuivat aluksi epäillen sekavan oloiseen mieheen, johon he törmäsivät 22. heinäkuuta 1991 kadulla Milwaukeessa Yhdysvalloissa. Mies väitti, että hänet oli yritetty murhata ja että murhaaja oli uhannut syödä hänen sydämensä.
Poliisit seurasivat kuitenkin miestä kerrostaloasuntoon, josta tämä väitti paenneensa.
Oven avasi 31-vuotias Jeffrey Dahmer, joka kutsui poliisit ystävällisesti sisään.
Tunnelma muuttui, kun toinen poliiseista löysi valokuvia irti hakatuista ruumiinkappaleista. Tarkemmassa etsinnässä huoneistosta löytyi paljon ruumiinosia. Pakastimessa oli ihmisen päitä, ja makuuhuoneessa oli suuri tynnyri, jossa oli kemikaaleja ja osin hajonneita ihmisruumiita.
Dahmer tunnusti oikeudessa huumanneensa uhrit, kuristaneensa nämä, harrastaneensa seksiä ruumiiden kanssa ja syöneensä ruumiita. 17 nuorta miestä joutui vuosina 1978–1991 Dahmerin uhriksi.
Dahmer sai 15-kertaisen elinkautisen, mutta hän ehti istua tuomiostaan vain kolme vuotta ennen kuin toinen vanki tappoi hänet vuonna 1994.
Rotenburgin kannibaali kuvasi tekonsa
Armin Meiwes yritti oikeudessa turhaan vedota siihen, että uhri halusi itse tulla syödyksi.
39-vuotias saksalainen tietokoneinsinööri Armin Meiwes julkaisi vuonna 2001 internetfoorumilla erikoisen ilmoituksen, jossa hän etsi ”vahvarakenteista 18–25-vuotiasta, joka suostuisi teurastettavaksi ja syötäväksi.”
43-vuotias berliiniläinen insinööri Bernd Brande vastasi ilmoitukseen, ja miehet tapasivat 9. maaliskuuta toteuttaakseen suunnitelman.
Ihmissyönti ei ollut Saksassa rikos, mutta murha oli, ja siksi Meiwes yritti ensin välttää tappamasta uhriaan.
Sen sijaan hän leikkasi Brandelta peniksen irti ja jätti uhrinsa verta vuotavana kylpyammeeseen. Meiwes antoi Brandelle palan penistä syötäväksi, ja lopulta hän surmasi tämän ja paloitteli ruumiin.
”Sytytin pöydälle kynttilät, katoin pöydän hienoimmilla astioillani ja paistoin itselleni pihvin – hänen selkäpalastaan”, Meiwes kertoi myöhemmin.
Meiwes kuvasi kaiken videolle, mutta teko olisi mahdollisesti jäänyt huomaamatta, jollei hän olisi julkaissut uutta ilmoitusta. Se johti poliisin Meiwesin jäljille, ja tämä tuomittiin elinkautiseen.
Meiwes ryhtyi kasvissyöjäksi vuonna 2007.
Rostovin teurastaja murhasi 52 ihmistä
Tšikatilo kasvoi nälänhädän riivaamassa Ukrainassa, missä ihmiset turvautuivat ihmissyöntiin selviytyäkseen.
Andrei Tšikatilo vaikutti tavalliselta huolehtivaiselta isältä ja aviomieheltä, mutta hänen työnsä Rostovissa sijaitsevan tehtaan ostajana vei hänet usein pois kotoa työmatkoille.
Tšikatilo eli kuitenkin kaksoiselämää. Matkoillaan 1980-luvun hajoamistilassa olevassa Neuvostoliitossa hän hakeutui rautatie- ja linja-autoasemille.
Hän etsi niistä lapsia ja nuoria, sekä tyttöjä että poikia, ja houkutteli nämä mukaansa lupailemalla esimerkiksi tarjota heille aterian. Päästyään sopivaan paikkaan hän murhasi uhrinsa veitsellä ja söi ruumiista osia, esimerkiksi kielen, nenänpään ja sukupuolielimiä.
Poliisin teknisten virheiden ja Tšikatilon uskottavien alibien vuoksi hän sai jatkaa murhatöitään pitkään. Vasta kun poliisi asetti rautatie- ja linja-autoasemille tehovalvonnan vuonna 1990, kannibaali jäi kiinni.
Oikeudenkäynnissä ”Rostovin teurastaja” todettiin syylliseksi 52 murhaan. Hänet tuomittiin rikoksistaan kuolemaan, ja hänet teloitettiin vuonna 1994.