5 syytä Ranskan jatkuviin konflikteihin

Nyky-Ranska syntyi konfliktista

Tyytymättömät ranskalaiset tunkeutuivat 14. heinäkuuta 1789 Bastiljin vankilaan Pariisissa. Siitä käynnistyi Ranskan vallankumous ja kapina yksinvaltaista kuningasta Ludvig XVI:ta vastaan.

Ranskalaiset oppivat, että lähtemällä kaduille he voivat vaikka kaataa tyrannin. Epäluottamus auktoriteetteihin ja usko joukkovoiman jäi osaksi ranskalaista kansansielua.

Vallankumous puhkesi taas esimerkiksi vuonna 1848, jolloin kansa syöksi kuningas Ludvig Filipin vallasta.

Vuonna 2018 kuvaan astuivat les gilets jaunes eli keltaliivit. Liike alkoi kapinana hallituksen kaavailemia polttoaineen hinnan korotuksia vastaan. Nimi viittaa lakiin, joka velvoittaa autoilijat pitämään mukana keltaista liiviä muun muassa onnettomuuksien varalta.

Vallanjako ruokkii konflikteja

Ranskan presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla joka viides vuosi, ja hänellä on hallituksen kanssa laajat valtuudet maan parlamenttiin nähden.

Siksi juuri presidentinvaaleilla on suuri merkitys ranskalaisille. Vuonna 2022 presidentivaaleissa äänestysprosentti oli 80 kun parlamenttivaaleissa ääniuurnille lähti vain 47 prosenttia äänioikeutetuista.

Yhden henkilön painoarvo johtaa usein pettymyksiin ja levottomuuksiin.

Kansa on noussut monesti osoittamaan mieltään virassaan vuodesta 2017 toiminutta presidenttiä Emmanuel Macronia vastaan.

Esimerkiksi 23. maaliskuuta 2018 jopa 200 000 ranskalaista lähti kaduille vastustamaan presidentin esitystä julkisen sektorin leikkauksista ja automaattisen palkkasääntelyn lopettamisesta.

Poliittinen yhteistyö on harvinaista

Ranskalaiset kehittivät poliittisen jaon vasempaan ja oikeaan, kun vallankumouksen aikana monarkian kannattajat pantiin istumaan Kansalliskokouksessa salissa oikealle ja vallankumoukselliset vasemmalle.

Maan poliittinen kulttuuri on ollut polarisoitunut siitä lähtien.

Yhteistyö poliittisten vastapoolien välillä on harvinaista. Poikkeuksen teki esimerkiksi sosialistinen presidentti François Mitterrand, joka muodosti 1980- ja 1990-luvuilla konservatiivisen pääministerin johtamia hallituksia.

Ruotsalaisen V-Dem-instituutin tekemän tutkimuksen mukaan Ranska onkin yksi Euroopan jakautuneimmista maista.

Asteikolla 0–4, jossa 0 osoittaa suurinta polarisaatiota, Ranska sijoittui vuosina 2012 ja 2019 tehdyissä tutkimuksissa kummassakin lähelle nollaa.

Lakkoilu on kansalaisoikeus

Lakko-oikeus kirjattiin Ranskan perustuslakiin vuonna 1946, ja sitä onkin käytetty tiuhaan sen jälkeen.

Jo seuraavana vuonna kolme miljoonaa ranskalaista osallistui lakkoihin, jotka alkoivat autonvalmistaja Renaultin tehtailta Pariisin laitamilla.

Teollisuusmaiden järjestö OECD:n laatimien tilastojen mukaan Ranska on ollut vuodesta 2000 maailman kärkipäässä lakkoilupäivien määrässä tuhatta työntekijää kohti.

Moniin lakkoihin syynä on muun muassa se, että esimerkiksi palkka- ja työaikaehdoista päättää työmarkkinajärjestöjen sijaan valtio.

Ammattiliittojen asema on heikko, sillä niihin kuuluu vain 8 prosenttia työvoimasta. Työläiset hyödyntävät sen sijaan kansalaisoikeuttaan lakkoiluun ja pyrkivät sitä kautta painostamaan hallitusta myöntymään vaatimuksiinsa.

Valtion päättäjät tulevat huippukouluista

Ranskassa jokaisella on mahdollisuus opiskella ja kouluttautua. Se ei kuitenkaan koske niin sanottuja grandes école -oppilaitoksia, jotka tarjoavat korkeakoulutusta tekniikan, kaupan ja hallinnon alalla.

Nämä koulut ovat yksityisiä, ja niihin on vaikea päästä. Onnekkaille aukeaakin sitten tie hallinnollisiin ja poliittisiin huippuvirkoihin.

Arvostetuimpiin grandes écoleihin kuuluu Sciences Po, josta presidentit Georges Pompidou, François Mitterrand ja Nicolas Sarkozy ovat valmistuneet, sekä Ecole nationale d’administration, jossa Emmanuel Macron on opiskellut.

Rekrytointi huippuvirkoihin eliittikoulujen suljetuista piireistä lisää riskiä siihen, että huippupoliitikot eivät ymmärrä tavallisten ranskalaisten tarpeita, mikä lisää epäluottamusta maan johtajiin.