Solomon Northup oli 32-vuotiaana lupaava ja lahjakas viulisti. Kun hän soitti, tanssilattia täyttyi, ja hän oli erittäin kysytty viihdyttäjä New Yorkin osavaltiossa Saratoga Springsin kaupungissa.
Suosiosta huolimatta harrastus ei kuitenkaan taannut Northupille elantoa, vaan hän elätti monenlaisilla tilapäistöillä perhettään, johon kuului vaimon lisäksi 9-, 7- ja 5-vuotiaat lapset.
Vuoden 1841 maaliskuussa Northupille tarjottiin ainutlaatuista tilaisuutta ansaita elantonsa muusikkona. Kuljeskellessaan työnhaussa pitkin kotikaupunkinsa katuja hän törmäsi kahteen valkoihoiseen, hyvin pukeutuneeseen herrasmieheen.
”Kerrotaan, että olet taitava viulisti”, toinen heistä sanoi. Kevät-aurinko kultasi kaupungin rakennukset, hevosvankkureiden pyörät jylisivät katukivillä − ja Northup jäi juttusille Browniksi ja Hamiltoniksi itsensä esitelleiden herrojen kanssa.
Miehet kertoivat työskentelevänsä kiertävän sirkuksen laskuun ja etsivänsä lahjakkaita esiintyjiä esitysten vetonauloiksi.
Koska loistomuusikoita ei kasva joka oksalla, herrat tiedustelivat saman tien Northupilta, olisiko tämä kiinnostunut matkustamaan Washingtoniin ja esiintymään pääkaupungissa parina iltana.
Luvattu palkka oli suurempi kuin mikään palkkio, jonka Northup oli eläissään ansainnut töistään − perheellisen miehen ei totisesti kannattanut kieltäytyä, jos päiväpalkaksi luvattiin kokonainen dollari ja iltaesityksistä lisäksi kolme.
Northup suostui ilomielin ja riensi kotiin hakemaan viulunsa sekä hiukan vaatteita matkaa varten.
Northupin vaimo työskenteli toisessa kaupungissa olevassa ravintolassa ja joutui olemaan päiväkausia poissa kotoa.
Lapset olivat tätinsä luona hoidossa, ja koska Northup arvioi, että matka pääkaupunkiin kestäisi vain muutaman päivän, hän arveli palaavansa ennen vaimoaan eikä jättänyt tälle sen kummempaa viestiä.
Northup pakkasi vähäiset matkatavaransa ja lukitsi kodin oven lähtiessään. Muutaman minuutin päästä hän jo istui hevoskärryissä uusien työnantajiensa välissä.
Hän ei ollut koskaan käynyt New Yorkin osavaltion ulkopuolella ja lähti seikkailulle toiveikkain mielin. Hänen oli suorastaan pakko nipistellä itseään uskoakseen todella olevansa hereillä.
Jokaisen orjan oli yleensä poimittava vähintään sata kiloa puuvillaa päivässä.
Ilo muuttui kauhuksi
Kun seurue muutaman päivän kuluttua saapui Washingtoniin, kaupungissa asiat olivat tolaltaan.
Presidentti William Henry Harrison oli juuri kuollut, ja kaupunkilaiset olivat lähteneet kaduille kunnioittamaan edesmenneen johtajansa muistoa.
Northup katseli silmät suurina mahtavaa hautajaissaattuetta, Valkoista taloa ja muitakin nähtävyyksiä, joita Hamilton ja Brown hänelle esittelivät, ja iltapäivällä hän seurasi halukkaasti vieraanvaraisia isäntiään krouvista toiseen.
Mutta kun päivä jo kääntyi illaksi, Northup alkoi tuntea olonsa huonovointiseksi, ikään kuin hänen päänsä olisi ollut räjähtämäisillään.
Hän ei tiennyt, että Brown ja Hamilton olivat sekoittaneet hänen juomaansa unilääkettä, ja kun herrat tarjoutuivat saattamaan hänet hotellille nukkumaan, hän otti kiitollisena avun vastaan.
Northup heräsi keskellä yötä valtaviin kipuihin ja kovaan janoon, ja samassa hänen huoneeseensa tunkeutui joukko tuntemattomia miehiä, eikä Northup käsittänyt, mitä nämä hänestä tahtoivat.
Vastentahtoisesti hän antoi auttaa itsensä pystyyn ja seurasi muukalaisia ulos hotellista siinä toivossa, että nämä veisivät hänet lääkäriin.
Piiskausta ja kovistelua
Kun Solomon Northup tuli jälleen tolkkuihinsa, hänen elämänsä oli muuttunut. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut tajuttomana, mutta avattuaan silmänsä hän huomasi hämmästyksekseen makaavansa kostean ja homeisen vankityrmän lankkulattialla.
Hänellä oli ranteissaan käsiraudat ja jaloissaan kahleet, ja hänen rahansa ja henkilöpaperinsa olivat kadonneet lompakosta. Unelma iloisesta elämästä muuttui hetkessä painajaiseksi.
Kun sellin ovi avautui ja sisään astui kaksi miestä, Northup sai esimakua niistä kauhuista, jotka seuraavien vuosien aikana tulivat hänelle liiankin tutuiksi.
”Mitenkäs täällä voidaan?” kysyi miehistä vanhempi, James H. Birch. Hän oli keski-ikäinen, synkän näköinen ja varreltaan vaikuttavan kokoinen. Northup vastasi tuntevansa olonsa heikoksi ja vaati saada tietää, miksi häntä pidettiin vangittuna.
”Sinä olet orjani, olen ostanut sinut”, Birch ärjäisi. Northup koetti yhä uudelleen selittää olevansa vapaa, perheellinen mies New Yorkin osavaltiosta ja että kyseessä oli kauhea väärinkäsitys.
Vastaväitteet kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Birchin mukaan Northup oli Georgiasta karannut orja, ja jos tämä muuta väittäisi, seurauksena olisi kovakourainen opetus.
Tämän sanottuaan Birch komensi paikalle vanginvartijansa Ebenezer Radburnin. Tämä sai tehtäväkseen riisua Northupilta vaatteet, ja kohta alaston viulistiparka sai osakseen kasapäin piiskan ja kepin iskuja.
”Vieläkö väität olevasi vapaa mies?” Birch kysyi lyöntien välissä, ja mitä useamman kerran Northup vastasi olevansa vapaa, sitä kovemmiksi iskut muuttuivat. Lopulta kipu kävi niin sietämättömäksi, että viulisti ei enää saanut sanaa suustaan, makasi vain voihkien verilammikossa.
”Jos kerrankin uskallat vaatia vapautta tai väität tulleesi siepatuksi, tämänkertainen rangaistus on lastenleikkiä sen rinnalla, mitä tuleman pitää”, Birch uhkaili.
Sitten hän poistui vanginvartija Radburn kannoillaan, ja Northup jäi henkitoreissaan virumaan sellinsä lattialle.
Orjia lyötiin usein monihaaraisella piiskalla, jonka kivuliaat iskut osuivat yhtä aikaa suurelle alueelle.
Kauppatavarana orjamarkkinoilla
Parin päivän päästä Northup pääsi hetkeksi sellistään ulos raittiiseen ilmaan.
Hänet päästettiin jaloittelemaan suljetulle sisäpihalle, joka kuhisi monenikäistä, mustaihoista väkeä: vanhoja miehiä, joiden silmistä toivo oli kadonnut, epätoivoisia äitejä helmoissa pyörivine pikkulapsineen ja nuoria, yksin jätettyjä poikia.
He olivat kotoisin maan eri kolkista, ja jokaisella oli oma surullinen tarinansa.
Jotkut olivat syntyneet orjuudessa ja odottivat nyt uutta isäntää, toiset taas olivat Northupin tapaan vapaita kansalaisia, jotka James H. Birch oli siepannut Washingtonissa.
Orjakauppias suunnitteli lähettävänsä koko joukon laivalla Louisianaan, jossa siepatut oli tarkoitus myydä orjamarkkinoilla mahdollisimman korkeaan hintaan.
Parin viikon kuluttua Northup sekä muu pihaan suljettu väki olivatkin jo New Orleansin orjamarkkinoilla, jossa ostajaehdokkaat tutkivat heitä kuin kauppatavaraa.
Niin lapset kuin aikuisetkin komennettiin riviin, jotta valkoiset ostajat saattoivat tarkastella heitä.
Myytäväksi asetettuja ihmisiä paineltiin, tönittiin ja pisteltiin kaikkialta kuin markkinoille tuotuja hevosia; heidän huuliaan käänneltiin ja hampaitaan tutkittiin, ja jos näky miellytti ostajaa, alkoi neuvottelu kauppahinnasta.
Solomon Northup, jonka nimen Birch oli päättänyt muuttaa muotoon Platt, oli hyväkuntoinen ja erinomaista työmiesainesta, ja hänestä maksettiin tuhat dollaria.
Se oli 300 dollaria enemmän kuin mitä maksettiin myytävänä olevasta Eliza-nimisestä naisesta, jolla oli 10- ja 7-vuotiaat lapset Randall ja Emily.
Eliza rukoili, että orjakauppias ei veisi hänen lapsiaan – hän kietoi lapset tiukasti syliinsä kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan.
Kauppias ei kuitenkaan tuntenut armoa, vaan lapset riistettiin julmasti äitinsä käsistä ja myytiin eri plantaasinomistajille.
”Älkää viekö lapsiani, pyydän teitä, älkää viekö heitä! Kuolen, jos joudun heistä eroon”, Eliza huusi, kun itkevät lapset vietiin hänen luotaan.
Täpärä pelastuminen hirttotuomiolta
Solomon Northup oli orjaksi onnekas. Hän ei joutunut väkivaltaisen tyrannin haltuun, juten useimmat kohtalotoverinsa, vaan, hänet, samoin kuin Elizan, osti hyvämaineiseksi tunnettu William Ford, jolla oli puusepänverstas ja suuri metsätila Louisianan Red Riverissä.
Ford oli siitä harvinainen, että hän kohteli mustia orjiaan hyvin. Nämä saivat jopa oman Raamatun, mikä herätti voimakasta paheksuntaa naapuruston orjanomistajien keskuudessa.
Hempeämielisenä pidettyä Fordia pilkattiin ja hänen kykyään pitää orjia epäiltiin. Northup sai kuitenkin pian tuta, että edes sympaattinen isäntä ei ollut tae siedettävistä oloista.
Fordin palveluksessa oli valkoinen puuseppä nimeltä John Tibaut, joka otti Northupin heti silmätikukseen.
Miehet määrättiin korjaamaan yhdessä Fordin taloa, ja työnjohtajana toiminut Tibaut valvoi haukkana Northupia sekä moitti jatkuvasti tämän työskentelyä.
Kun Ford talvella 1842 ajautui rahavaikeuksiin, hän joutui myymään 18 orjaa. Northup joutui kauhukseen Tibautin hallintaan.
Puusepällä ei ollut riittävästi rahaa, jotta hän olisi voinut maksaa koko Northupista vaadittavaa kauppasummaa, joten orja oli lain mukaan edelleen Fordin omaisuutta siihen saakka, että vaaditut 400 dollaria olisi maksettu. Tästä huolimatta uusi isäntä kohteli Northupia jo kuin omaansa.
Northup sai tehtäväkseen rakentaa Fordin plantaasille talousrakennuksen, mutta kun Tibaut saapui tarkastamaan työn jälkeä, hän raivostui.
Northupin käyttämät naulat eivät hänen mukaansa olleet tarpeeksi pitkiä, ja kun Northup yritti selittää käyttäneensä ohjeiden mukaisia nauloja, Tibaut tarttui piiskaansa ja sivalsi sillä Northupia.
Tämä kuitenkin raivostui lyönneistä; suuttumuksesta täristen hän päätti antaa takaisin vaikka henkensä uhalla.
”En alistu tällaiseen”, hän huusi ja hyökkäsi kohti Tibautia, joka ei ollut osannut varautua. Pian miehet makasivat maassa hakaten nyrkeillä toistensa kasvoja, ja tappelu loppui vasta tilanhoitajan saapuessa paikalle.
”Tämä ei jää tähän”, sähisi alakynteen jäänyt Tibaut poistuessaan paikalta vaatteet riekaleina.
Tunnin päästä Tibaut jo palasikin muassaan kaksi muuta miestä, kolme pitkää piiskaa ja köysivyyhti.
Koston hetki oli koittanut, ja ennen kuin Northup pääsi pakoon, miehet nappasivat hänet kiinni ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa.
”Minne neekeri hirtetään?” toinen apumiehistä kysyi pujotellessaan silmukkaa orjan kaulalle. Tibaut osoitti lähistöllä olevaa puuta. Kun miehet raahasivat avutonta
Northupia hirttopaikalle, tämä ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka eivät tienneet mitään hänen kohtalostaan, ja rukoili hiljaa näiden puolesta.
Juuri, kun Northup kuvitteli viime hetkensä koittaneen, hän sai odottamatonta apua.
”Se, joka uskaltaa siirtää tuota orjaa piirunkaan vertaa, on saman tien kuollut mies”, huusi William Fordin tilanhoitaja Chapin ja suuntasi pistoolinsa Tibautia ja tämän apureita kohti.
”Teillä ei ole oikeutta surmata Plattia, sillä laki suojaa sekä mustia että valkoisia.”
”Olet kelvoton ketku, Tibaut, ja jos sinä ja apurisi arvostatte henkeänne, häivytte silmistäni välittömästi”, Chapin jatkoi ja heilutti aseitaan.
Northupin yhteenotot kiivasluontoisen Tibautin kanssa jatkuivat seuraavien kuukausien aikana.
Kun Tibautin maltti erään kerran petti ja hän hyökkäsi hakku kädessä kohti Northupia, tämä otti jalat alleen.
Omistajan koirat kannoillaan hän ryntäsi kohti Red Riverin suoaluetta, jonka ryteiköissä myrkkykäärmeet ja alligaattorit vaanivat, mutta joka toisaalta myös tarjosi oivallisen piilopaikan.
Kuin ihmeen kaupalla Northup onnistui pakenemaan takaa-ajajiaan, ja lymyiltyään päiväkaupalla mangroveryteikössä hän vihdoin uskaltautui ulos piilostaan ja palasi alkuperäisen isäntänsä William Fordin luo.
Jälleennäkeminen oli sekä onnellinen että haikea: Northupin poissa ollessa Elizan terveydentila oli päivä päivältä heikentynyt, ja lopulta tämä oli kuollut lastensa menetyksen aiheuttamaan suruun.
Ikävällä uutisella oli kuitenkin myös hyviä seurauksia, sillä pelätessään, että Northupin ja Tibautin riitaisuudet saisivat verisen lopun, Ford taivutteli Tibautin palauttamaan orjansa.
Orjat sidottiin usein kuvan mukaisiin piiskaustolppiin rangaistaviksi.
Orjatyttö piestiin kuoliaaksi
Northup uskalsi tuskin uskoa hyvää onneaan kuullessaan Fordin ehdotuksesta.
Tibaut kuitenkin myi hänet juopotteluun taipuvaiselle puuvillaplantaasin omistajalle Edwin Eppsille, jonka rakkain harrastus ryyppäämisen ohella oli kiusata ja rangaista orjiaan.
Piiska sivalteli aamuvarhaisesta iltamyöhään orjia, jotka peloissaan koettivat parhaansa mukaan väistellä kirveleviä iskuja.
”Tanssikaa sonnassanne neekerit!” komensi Epps, jota ei syyttä kutsuttu liikanimellä niggerbreaker, ”neekerinmurskaaja”.
Kaikkien hänen orjiensa selässä risteili syviä arpia, ja pian myös Northupin selkä oli arvin raidoitettu.
Hän joutui myös itse piiskaamaan nuorta, Patsy-nimistä mustaihoista naista. Patsyyn rakastunut Epps oli nähnyt tyttösen katselevan toista miestä, ja mustasukkainen isäntä määräsi Northupin rankaisemaan tyttöä.
Kun Northup kieltäytyi parin iskun jälkeen jatkamasta rangaistusta, Epps nappasi häneltä piiskan ja hakkasi tytön hengiltä.
Jokainen päivä tilalla oli samaa raadantaa: orjat herätettiin torven töräyksellä tuntia ennen auringonnousua aamiaiselle.
Sitten he pakkasivat eväiksi kylmää siansivua, maissileipää ja vettä. Se, joka ei herännyt ajoissa, sai rangaistukseksi vähintään 20 piiskaniskua.
Orjat työskentelivät puuvillapellolla auringon noususta sen laskuun. Ratsain liikkuva vartija piti heitä silmällä ja sivalsi piiskalla niitä, jotka jäivät jonossa jälkeen.
Päivän kuluessa orjat saivat pitää yhden 10−15 minuutin pituisen tauon, jonka aikana heidän piti hotkaista eväänsä.
Orjan oli päivittäin poimittava ainakin sata kiloa puuvillaa. Jos ei saanut kiintiötä täyteen, sai piiskaa.
Kun päivän tulostavoite ylittyi, seuraavan päivän kiintiötä nostettiin. Ennen kuin orja pääsi palaamaan hökkeliinsä, hänen piti suorittaa monia muita velvollisuuksia.
Vasta puolilta öin hän ehti syödä iltapalaa ja pääsi nukkumaan ikkunattomaan, maalattiaiseen makuutilaansa. Vuoteena oli 30 senttiä leveä lankku ja päänalusena puunpalanen sekä karkea matonpala.
Piiskaus, epäinhimillinen raataminen ja jatkuva nöyryytys olivat osa orjien arkea, ja vain Northupin viulunsoitto toi pienen valonpilkahduksen kurjuuden keskelle.
Yön pimeydessä kaikuvat sävelet lievittivät kärsimyksiä, ja kuukausien vieriessä sana taitavasti viulua soittavasta orjasta kiiri myös naapuriplantaaseille.
Pian kaikki halusivat kuulla Northupin soittoa.
Sillä aikaa kun muut orjat raatoivat henkensä kaupalla, Northup pääsi pari kertaa kuussa soittamaan hienoihin taloihin, joissa valkoiset miehet ja naiset suopeina taputtivat hänelle ja sujauttivat pari lanttiakin kiitokseksi.
Näin hän sai säästetyksi rahaa ylimääräiseen kenkäpariin, piippuun, piipputupakkaan ja muihinkin pikku ylellisyyksiin, joiden ansiosta arki tuntui hiukan siedettävämmältä.
Sisimmässään hän kuitenkin elätteli samaa haavetta kuin muutkin orjat: kunpa vielä joskus pääsisi vapaaksi!
Valkoinen mies tuli apuun
Northup toivoi voivansa sujauttaa salaa kirjeen vietäväksi pohjoisessa asuvalle perheelleen sekä ystävilleen, jotta nämä auttaisivat hänet takaisin vapauteen.
Orja ei saanut omistaa paperia tai kynää, ja vasta yhdeksän pitkän orjuudessa vietetyn vuoden jälkeen Northupin onnistui saada käsiinsä palanen paperia.
Hän teki sulasta kynän ja kirjoitti murennetusta kaarnasta tekemällään musteella paperille avunpyynnön.
Sitten hän koetti lahjoa erään köyhän, valkoisen työläisen viemään kirjeen läheisen Marksvillen kylän postiin.
Northupin onnettomuudeksi mies laverteli kirjeestä Eppsille, ja Northup ehti polttaa kirjeen juuri täpärästi ennen kuin isäntä löysi sen. Se pelasti Northupin hengen mutta sammutti hänessä kyteneen toivonkipinän.
Ei kulunut päivääkään, etteikö Northup olisi pohtinut eri tapoja paeta orjuudesta, mutta vapaus näytti täysin saavuttamattomalta.
Mustat orjat olivat valkoihoisten vartijoiden jatkuvassa tarkkailussa, ja karkaamista yrittäneet saatiin poikkeuksetta kiinni.
Yrityksestä aiheutui lisäksi rangaistus, johon kuului satoja piiskaniskuja, polttomerkintä, jonkin raajan amputointi tai hirttäminen.
Eräänä kesäkuisena päivänä vuonna 1852 paikalle kuitenkin saapui odottamaton pelastaja, kanadalainen valkoihoinen puuseppä nimeltä Samuel Bass, jonka Epps oli palkannut uutta taloaan rakentamaan. Keski-ikäinen Bass oli oikeamielinen mies, eikä hän epäröinyt osoittaa Eppsille vastenmielisyyttään, jota tunsi orjien pitoa kohtaan.
”Vaikka olisin rikas kuin Kroisos, en unissanikaan suostuisi pitämään orjia. Orjuus on rikos, joka pitäisi kieltää. Kaikki ihmiset ovat vapaita ja yhdenvertaisia Jumalan edessä, olivatpa he mustia tai valkoisia”, Bass sanoi.
”Kaikki ovat samanarvoisia, paitsi neekerit ja apinat”, Epps virnisteli. Northup sattui kuulemaan keskustelun, ja hän alkoi ihailla Bassia, joka jaksoi itsepintaisesti syyttää Eppsiä ihmisten ala-arvoisesta kohtelusta.
Northup ei orjuutensa aikana ollut kuullut valkoisen miehen vastustavan orjuutta noin kiihkeästi, ja hän oivalsi, että tässä oli vihdoin joku, johon saattaisi luottaa.
Vuoden 1852 elokuussa Northup vihdoin rohkaisi mielensä odotettuaan yli kuukauden mahdollisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun Bassin kanssa.
Nyt tuo tilaisuus oli tullut, ja ensimmäisen kerran miltei 12 vuoteen Northup saattoi uskoutua toiselle ihmiselle. Kynttilän valossa, yön jo laskeuduttua hän kertoi Bassille elämästään, pohjoiseen jääneestä perheestään ja siitä, miten hänet oli siepattu.
Kun Northup oli päättänyt kertomuksensa, Bass lupasi tehdä kaiken voitavansa auttaakseen hänet takaisin vapauteen.
Northup ei voinut itse lähettää kirjeitä, mutta Bass auttoi häntä vaarantaen omankin henkensä, sillä orjan auttaminen vapauteen saattoi johtaa kuolemanrangaistukseen.
Tämä ei haitannut Bassia: elokuun 15. päivänä vuonna 1852 hän lähetti nipun kirjeitä Northupin pohjoisvaltioissa asuville ystäville ja sukulaisille. Alkoi kiihkeä odotus.
12 vuoden orjuus päättyi
Viikot ja kuukaudet matelivat, eikä vastauksia kuulunut. Lopulta Northup jo lakkasi toivomasta, että saisi vielä joskus nähdä perheensä.
Hän ajatteli, että vain kuolema vapauttaisi hänet orjuudesta, kunnes eräänä kylmänä tammikuun aamuna vuonna 1853 hän näki puuvillapellolta, kuinka kaksi hänelle tuntematonta miestä laskeutui hevoskärryiltä ja alkoi lähestyä pellolla työskenteleviä orjia.
”Näyttäkää meille Platt-niminen orja,” toinen miehistä käski. Hän oli Marksvillen kaupungin sheriffi.
”Tuolla hän on, massa”, yksi orjista vastasi osoittaen Northupia. Tuhannet mietteet ehtivät kulkea Northupin päässä miesten kulkiessa häntä kohti. Kun nämä ovat enää parin metrin päässä Northupista, hän tunnisti toisen miehistä, valahti polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohti.
”Henry B. Northup! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!” Northup huudahti ääni pidätetystä itkusta väristen.
”Heitä tuo puuvillakori pois ja lähde meidän mukaamme, päiväsi plantaasiorjana ovat ohi”, Henry Northup sanoi.
Hän oli lakimies ja sukua perheelle, joka oli aikanaan vapauttanut Solomonin isän orjuudesta.
Asianajaja oli saapunut noutamaan Solomon Northupia. Onnestaan hämmentynyt entinen orja saattoi nyt jättää taakseen puuvillapellot ja ikuisen raadannan, joka oli ollut vähällä murskata hänet.
Northup sai viimein tavata perheensä oltuaan siitä erossa 12 pitkää vuotta.
Orja haastoi orjakauppiaan oikeuteen
Pitkällä matkallaan kohti pohjoista ja Saratoga Springsiä Northupit poikkesivat Washingtonin kautta saattaakseen oikeuden eteen James H. Birchin, joka oli aikanaan siepannut Northupin orjaksi.
Oikeudessa Birch kuitenkin väitti toimineensa hyvässä uskossa.
”Toimin rehellisesti ja oikeuden mukaan, sillä en tiennyt, että tämä musta mies oli vapaa. Olin varma, että hän oli syntynyt ja kasvanut Georgiassa”, Birch puolustautui.
Koska Northup oli musta, hän ei voinut puolustautua oikeudessa. Tuomari päätti uskoa Birchiä, ja niin tämä poistui oikeussalista vapaana miehenä.
Solomon Northup ei lannistunut takaiskusta, koska odotettavissa oli jotakin tärkeää ja kauan kaivattua.
Hän oli ajatellut perhettään kaikki orjana viettämäänsä 12 vuotta, ja kun hän vihdoin pääsi kotiinsa tammikuun 21. päivänä 1853, häntä oli vastassa nuori, hämmentynyt nainen.
Viimeksi heidän tavatessaan tämä oli ollut vasta seitsenvuotias tyttö.
Nyt hänellä oli jo oma perhe, ja kun Northup paljasti henkilöllisyytensä aikuiseksi ehtineelle Margaret-tyttärelleen, tämä meni tunnekuohusta sanattomaksi.
Samassa Northupin vaimo Anne sekä heidän toinen tyttärensä, Elizabeth, ilmestyivät paikalle, ja ilosta itkien molemmat heittäytyivät Northupin syliin.
Palattuaan kotiin Northup ryhtyi taisteluun orjuutta vastaan ja toimi aktiivisesti salaisessa Underground Railroad -järjestössä, joka auttoi orjia pakoon.
Tähän liittyi myös hänen matkansa Yhdysvaltojen koillisosassa sijaitsevaan Vermontiin vuonna 1863. Sen jälkeen Northupista ei löydy kirjallista tietoa, eivätkä lähteet kerro hänen myöhempää asuinpaikkaansa.
Hänen vaimonsa kuolinilmoituksessa vuonna 1876 mainitaan tämän olleen leski.
Solomon Northup kuoli todennäköisesti vuosien 1863 ja 1875 välillä, mutta kuolinsyytä ei tiedetä. Joidenkin lähteiden mukaan hänen poliittiset vihollisensa olisivat murhanneet hänet, mutta yleisin käsitys on, että hän koki luonnollisen kuoleman.
Orjavuodet olivat verottaneet raskaasti hänen terveyttään, mikä selittää osaltaan sen, että hän eli vain noin 60-vuotiaaksi.